Nykynuoret, isovanhemmat ja lapsenlapset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.

Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.

T. Totaalitukiverkoton

Olen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms. 

Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan. 

No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.

Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.

Suurin osa äideistä pitää kuitenkin vähintään 10 kk äitiyslomansa. Siinä on aika monta päivää aikaa tutustua muihin alueen äiteihin. Mutta tämä on se ongelma: enää ei tutustuta. Ja tosi on, että ihmiset myös muuttavat, mutta ihmiset muuttavat myös kauemmas isovanhemmista tai isovanhemmat muuttavat. Jos tukiverkosto perustuu vain ja ainoastaan isovanhempiin, tilanne on huono. On paljon todennäköisempää, että kuuskymppisellä on jo erilaisia sairauksia ja kremppoja kuin että kolmekymppisellä olisi. Ihan jo nivelrikkokipukin voi olla sellaista, että kun öisin ei saa kunnolla nukuttua ja töissäkin pitäisi vielä jaksaa käydä, on todella väsynyt. Viikonloppuna pitäisi voida kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat edelleenkin yleisiä. Monet eivät vaan viitsi jatkuvasti valittaa kivuistaan, huonosti nukutuista öistään ja väsymyksestään. 30 vuotta sitten päästiin työkyvyttömyyseläkkeelle paljon helpommin kuin nykyisin. Juttelin just hiljattain ortopedin kanssa ja hän sanoi, että aiemmin polven tekonivelleikkaus oli automaattisesti peruste eläkepapereihin. Nyt saa leikkauksen jälkeen 2-3 kk sairaslomaa ja eiku takaisin töihin. 

Vaikea sanoa, mistä nykyään saisi sellaiset tukiverkostot, jotka koostuisivat omanikäisistä ihmisistä. Niistä, joilla on sama elämäntilanne. Ei ehkä mistään vaan yhteiskunnan pitäisi tarjota jotain palveluita korvaamaan tukiverkostot. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.

Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.

T. Totaalitukiverkoton

Olen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms. 

Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan. 

No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.

Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.

Minä onnistuin tutustumaan moneen äitiin leikkipuistossa ja kerhossa, kun lapseni olivat vielä kotihoidossa. Omaa tuuriani oli, että olin ainoa tukiverkoton. Ei siinä muilla ollut tarvetta vastavuoroiselle lastenhoidolle tai muulle avulle.

Muistan miten kurjalta tuntui kuunnella miten muilla oli vanhemmat ja jopa sisarukset apuna, lapsia hoitamassa, siivoamassakin joskus. Itse hoidin omani miehen tehdessä parhaansa vaativassa työssä.

Kerran kysyin varamummoa meille, ja vastaus oli, että mummoille on paljon kysyntää (ymmärrettää) ja ensi sijaisesti he valitsevat perheitä jotka ovat vähävaraisia ja muutenkin tuen tarpeessa. Tämä jätti minuun jotenkin sellaisen kylmän jäljen. Pärjään itse, eikä tee mieli auttaa ketään.

Mullekin on käynyt just näin.

Meillä isovanhemmat melkein suuttuu, jos eivät saa hoitaa riittävästi, mikäs siinä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.

Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.

T. Totaalitukiverkoton

Olen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms. 

Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan. 

No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.

Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.

Suurin osa äideistä pitää kuitenkin vähintään 10 kk äitiyslomansa. Siinä on aika monta päivää aikaa tutustua muihin alueen äiteihin. Mutta tämä on se ongelma: enää ei tutustuta. Ja tosi on, että ihmiset myös muuttavat, mutta ihmiset muuttavat myös kauemmas isovanhemmista tai isovanhemmat muuttavat. Jos tukiverkosto perustuu vain ja ainoastaan isovanhempiin, tilanne on huono. On paljon todennäköisempää, että kuuskymppisellä on jo erilaisia sairauksia ja kremppoja kuin että kolmekymppisellä olisi. Ihan jo nivelrikkokipukin voi olla sellaista, että kun öisin ei saa kunnolla nukuttua ja töissäkin pitäisi vielä jaksaa käydä, on todella väsynyt. Viikonloppuna pitäisi voida kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat edelleenkin yleisiä. Monet eivät vaan viitsi jatkuvasti valittaa kivuistaan, huonosti nukutuista öistään ja väsymyksestään. 30 vuotta sitten päästiin työkyvyttömyyseläkkeelle paljon helpommin kuin nykyisin. Juttelin just hiljattain ortopedin kanssa ja hän sanoi, että aiemmin polven tekonivelleikkaus oli automaattisesti peruste eläkepapereihin. Nyt saa leikkauksen jälkeen 2-3 kk sairaslomaa ja eiku takaisin töihin. 

Vaikea sanoa, mistä nykyään saisi sellaiset tukiverkostot, jotka koostuisivat omanikäisistä ihmisistä. Niistä, joilla on sama elämäntilanne. Ei ehkä mistään vaan yhteiskunnan pitäisi tarjota jotain palveluita korvaamaan tukiverkostot. 

Mitä se tutustuminen auttaa kun sitten se toinen äiti kuitenkin palaa töihin, lapsensa menee eri tarhaan ja eri kouluun ja siihen hiipuu se muutaman kuukauden kaveruus.

Yritin tätä koko sen viisi vuotta jonka lapset oli kotihoidossa.

Toinen juttu on sitten vielä se että minä olin ainoa jolla ei ollut niitä isovanhempia. Ei aiinä aynny mitään vastavuoroisuutta kun ei toiset tarvitse apua. Meillä se tukiverkko oli sitten käytännössä ostettu apu ja Ikean leikkimaailma jonne völillä vein lapset ja itse istuin sen 45 minsaa kahvilla.

Apn on puhuttava oman lapsensa kanssa ja selvitettävä oma jaksamisensa ja muut harrastuksensa, ei tämä ketju siltä säästä. Tuskin työssäkäyvä vanhempi ehtii lueskella av:ta.

Olin kai 10v, kun mun äiti julisti, että kukin saa hoitaa omat lapsensa itse. Johtui kai siskontyttären hoidosta ja äidin omasta tilanteesta. Sain lapseni siten, ettei äidistäni oikein ollut niitä hoitamaan oman terveytensä vuoksi.

Olen päässyt jo mummoksi. Pari kertaa olen nimeksi hoitanut alle 1v lasta. Tuntuu seuraavana päivänä nuo "lattiakosketukset". Väsyttää ja jännitän hoitotilanteita. 4krt/vk on liikaa minulle. Siitä ei ole pelkoa, välimatkaa on niin paljon, että hyvä jos 1-2krt/kk näen pientä.

Itse kävin äiti-lapsi-kahviloissa tutustumassa toisiin äiteihin ja leikkikavereitakin niistä löytyi. Seurakunnassa oli "Avoin päiväkerho", jossa lähinnä äidit kävivät alle kouluikäisten lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.

Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.

T. Totaalitukiverkoton

Olen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms. 

Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan. 

No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.

Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.

Suurin osa äideistä pitää kuitenkin vähintään 10 kk äitiyslomansa. Siinä on aika monta päivää aikaa tutustua muihin alueen äiteihin. Mutta tämä on se ongelma: enää ei tutustuta. Ja tosi on, että ihmiset myös muuttavat, mutta ihmiset muuttavat myös kauemmas isovanhemmista tai isovanhemmat muuttavat. Jos tukiverkosto perustuu vain ja ainoastaan isovanhempiin, tilanne on huono. On paljon todennäköisempää, että kuuskymppisellä on jo erilaisia sairauksia ja kremppoja kuin että kolmekymppisellä olisi. Ihan jo nivelrikkokipukin voi olla sellaista, että kun öisin ei saa kunnolla nukuttua ja töissäkin pitäisi vielä jaksaa käydä, on todella väsynyt. Viikonloppuna pitäisi voida kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat edelleenkin yleisiä. Monet eivät vaan viitsi jatkuvasti valittaa kivuistaan, huonosti nukutuista öistään ja väsymyksestään. 30 vuotta sitten päästiin työkyvyttömyyseläkkeelle paljon helpommin kuin nykyisin. Juttelin just hiljattain ortopedin kanssa ja hän sanoi, että aiemmin polven tekonivelleikkaus oli automaattisesti peruste eläkepapereihin. Nyt saa leikkauksen jälkeen 2-3 kk sairaslomaa ja eiku takaisin töihin. 

Vaikea sanoa, mistä nykyään saisi sellaiset tukiverkostot, jotka koostuisivat omanikäisistä ihmisistä. Niistä, joilla on sama elämäntilanne. Ei ehkä mistään vaan yhteiskunnan pitäisi tarjota jotain palveluita korvaamaan tukiverkostot. 

Mitä se tutustuminen auttaa kun sitten se toinen äiti kuitenkin palaa töihin, lapsensa menee eri tarhaan ja eri kouluun ja siihen hiipuu se muutaman kuukauden kaveruus.

Yritin tätä koko sen viisi vuotta jonka lapset oli kotihoidossa.

Toinen juttu on sitten vielä se että minä olin ainoa jolla ei ollut niitä isovanhempia. Ei aiinä aynny mitään vastavuoroisuutta kun ei toiset tarvitse apua. Meillä se tukiverkko oli sitten käytännössä ostettu apu ja Ikean leikkimaailma jonne völillä vein lapset ja itse istuin sen 45 minsaa kahvilla.

Aikoinaan se auttoi just niin, että kun isommat lapset eivät olleet päiväkodeissa eivätkä äidit vauvoineen kauppakeskuksissa lattella, yhden äidin palattua töihin muita äitejä jäi vielä kotiin. Ja tuli uusia äitejä, jotka saivat vauvan. Ei siis ollut vain yhtä äitiä, joka tunnettiin vaan heitä oli useita. Siihen aikaan äidit halusivat tutustua toisiinsa, haluttiin tukiverkostoa juuri muista lapsiperheistä ja isovanhemmat olivat viimeinen vaihtoehto, jolta pyydettiin apua. Tämän vuoksi kaikilla oli halua verkostoitua ja apu oli aina vastavuoroista.  Ymmärrän kyllä hyvin sen, että nykyisin ei ole vastavuoroisuutta, koska sitä ei enää haluta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.

Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.

T. Totaalitukiverkoton

Olen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms. 

Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan. 

No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.

Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.

Suurin osa äideistä pitää kuitenkin vähintään 10 kk äitiyslomansa. Siinä on aika monta päivää aikaa tutustua muihin alueen äiteihin. Mutta tämä on se ongelma: enää ei tutustuta. Ja tosi on, että ihmiset myös muuttavat, mutta ihmiset muuttavat myös kauemmas isovanhemmista tai isovanhemmat muuttavat. Jos tukiverkosto perustuu vain ja ainoastaan isovanhempiin, tilanne on huono. On paljon todennäköisempää, että kuuskymppisellä on jo erilaisia sairauksia ja kremppoja kuin että kolmekymppisellä olisi. Ihan jo nivelrikkokipukin voi olla sellaista, että kun öisin ei saa kunnolla nukuttua ja töissäkin pitäisi vielä jaksaa käydä, on todella väsynyt. Viikonloppuna pitäisi voida kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat edelleenkin yleisiä. Monet eivät vaan viitsi jatkuvasti valittaa kivuistaan, huonosti nukutuista öistään ja väsymyksestään. 30 vuotta sitten päästiin työkyvyttömyyseläkkeelle paljon helpommin kuin nykyisin. Juttelin just hiljattain ortopedin kanssa ja hän sanoi, että aiemmin polven tekonivelleikkaus oli automaattisesti peruste eläkepapereihin. Nyt saa leikkauksen jälkeen 2-3 kk sairaslomaa ja eiku takaisin töihin. 

Vaikea sanoa, mistä nykyään saisi sellaiset tukiverkostot, jotka koostuisivat omanikäisistä ihmisistä. Niistä, joilla on sama elämäntilanne. Ei ehkä mistään vaan yhteiskunnan pitäisi tarjota jotain palveluita korvaamaan tukiverkostot. 

Mitä se tutustuminen auttaa kun sitten se toinen äiti kuitenkin palaa töihin, lapsensa menee eri tarhaan ja eri kouluun ja siihen hiipuu se muutaman kuukauden kaveruus.

Yritin tätä koko sen viisi vuotta jonka lapset oli kotihoidossa.

Toinen juttu on sitten vielä se että minä olin ainoa jolla ei ollut niitä isovanhempia. Ei aiinä aynny mitään vastavuoroisuutta kun ei toiset tarvitse apua. Meillä se tukiverkko oli sitten käytännössä ostettu apu ja Ikean leikkimaailma jonne völillä vein lapset ja itse istuin sen 45 minsaa kahvilla.

Aikoinaan se auttoi just niin, että kun isommat lapset eivät olleet päiväkodeissa eivätkä äidit vauvoineen kauppakeskuksissa lattella, yhden äidin palattua töihin muita äitejä jäi vielä kotiin. Ja tuli uusia äitejä, jotka saivat vauvan. Ei siis ollut vain yhtä äitiä, joka tunnettiin vaan heitä oli useita. Siihen aikaan äidit halusivat tutustua toisiinsa, haluttiin tukiverkostoa juuri muista lapsiperheistä ja isovanhemmat olivat viimeinen vaihtoehto, jolta pyydettiin apua. Tämän vuoksi kaikilla oli halua verkostoitua ja apu oli aina vastavuoroista.  Ymmärrän kyllä hyvin sen, että nykyisin ei ole vastavuoroisuutta, koska sitä ei enää haluta. 

Ei ole kyse haluamisesta, viitseliäisyydestä tms van siitä että mitä järkeä on tutustua aina uudestaan johonkin uuteen muutaman kuukauden tuttavuuteen kun se lasten elämä kuitenin taas siitä pirstaloituu ja taas se yhteys katkeaa.

Ei ole enää sitä elämän mallia, että jumputetaan samassa työpaikassa 30 vutta ja lapswt jumputtaa päivähoitouransa ja koulutaipaleensa siinä sen oman alueen palveluissa.

Päiväkoti saattaa olla jossain tunnin päässä ja kouluverkko ja homeet pirstaloi ne lapaet eri kouluihin.

Ja työura on 30 vuotta sälää. Jatkuvaa muutosta ja uusia ihmisiä.

Siinä yrittää selvitä. Ei siinä kysytä mitä haluaa, vaan että miten selviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.

Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.

T. Totaalitukiverkoton

Olen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms. 

Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan. 

No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.

Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.

Suurin osa äideistä pitää kuitenkin vähintään 10 kk äitiyslomansa. Siinä on aika monta päivää aikaa tutustua muihin alueen äiteihin. Mutta tämä on se ongelma: enää ei tutustuta. Ja tosi on, että ihmiset myös muuttavat, mutta ihmiset muuttavat myös kauemmas isovanhemmista tai isovanhemmat muuttavat. Jos tukiverkosto perustuu vain ja ainoastaan isovanhempiin, tilanne on huono. On paljon todennäköisempää, että kuuskymppisellä on jo erilaisia sairauksia ja kremppoja kuin että kolmekymppisellä olisi. Ihan jo nivelrikkokipukin voi olla sellaista, että kun öisin ei saa kunnolla nukuttua ja töissäkin pitäisi vielä jaksaa käydä, on todella väsynyt. Viikonloppuna pitäisi voida kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat edelleenkin yleisiä. Monet eivät vaan viitsi jatkuvasti valittaa kivuistaan, huonosti nukutuista öistään ja väsymyksestään. 30 vuotta sitten päästiin työkyvyttömyyseläkkeelle paljon helpommin kuin nykyisin. Juttelin just hiljattain ortopedin kanssa ja hän sanoi, että aiemmin polven tekonivelleikkaus oli automaattisesti peruste eläkepapereihin. Nyt saa leikkauksen jälkeen 2-3 kk sairaslomaa ja eiku takaisin töihin. 

Vaikea sanoa, mistä nykyään saisi sellaiset tukiverkostot, jotka koostuisivat omanikäisistä ihmisistä. Niistä, joilla on sama elämäntilanne. Ei ehkä mistään vaan yhteiskunnan pitäisi tarjota jotain palveluita korvaamaan tukiverkostot. 

Mitä se tutustuminen auttaa kun sitten se toinen äiti kuitenkin palaa töihin, lapsensa menee eri tarhaan ja eri kouluun ja siihen hiipuu se muutaman kuukauden kaveruus.

Yritin tätä koko sen viisi vuotta jonka lapset oli kotihoidossa.

Toinen juttu on sitten vielä se että minä olin ainoa jolla ei ollut niitä isovanhempia. Ei aiinä aynny mitään vastavuoroisuutta kun ei toiset tarvitse apua. Meillä se tukiverkko oli sitten käytännössä ostettu apu ja Ikean leikkimaailma jonne völillä vein lapset ja itse istuin sen 45 minsaa kahvilla.

Aikoinaan se auttoi just niin, että kun isommat lapset eivät olleet päiväkodeissa eivätkä äidit vauvoineen kauppakeskuksissa lattella, yhden äidin palattua töihin muita äitejä jäi vielä kotiin. Ja tuli uusia äitejä, jotka saivat vauvan. Ei siis ollut vain yhtä äitiä, joka tunnettiin vaan heitä oli useita. Siihen aikaan äidit halusivat tutustua toisiinsa, haluttiin tukiverkostoa juuri muista lapsiperheistä ja isovanhemmat olivat viimeinen vaihtoehto, jolta pyydettiin apua. Tämän vuoksi kaikilla oli halua verkostoitua ja apu oli aina vastavuoroista.  Ymmärrän kyllä hyvin sen, että nykyisin ei ole vastavuoroisuutta, koska sitä ei enää haluta. 

Ei ole kyse haluamisesta, viitseliäisyydestä tms van siitä että mitä järkeä on tutustua aina uudestaan johonkin uuteen muutaman kuukauden tuttavuuteen kun se lasten elämä kuitenin taas siitä pirstaloituu ja taas se yhteys katkeaa.

Ei ole enää sitä elämän mallia, että jumputetaan samassa työpaikassa 30 vutta ja lapswt jumputtaa päivähoitouransa ja koulutaipaleensa siinä sen oman alueen palveluissa.

Päiväkoti saattaa olla jossain tunnin päässä ja kouluverkko ja homeet pirstaloi ne lapaet eri kouluihin.

Ja työura on 30 vuotta sälää. Jatkuvaa muutosta ja uusia ihmisiä.

Siinä yrittää selvitä. Ei siinä kysytä mitä haluaa, vaan että miten selviä.

Sitä järkeä, että on seuraa päiviinsä (kun on lasten kanssa kotona), lapsilla on pihapiirissä kavereita (eikä olla riippuvaisia siitä, että kaveri tulee samana päiväkotiin tai samalle luokalle samaan kouluun), saa ja antaa apua (edellyttää tietenkin, että on vastavuoroista) jne. Musta tuntuu, että aiemmin ihmiset olivat paljon sosiaalisempia. Ei jokaisesta äititutusta tarvinnutkaan tulla loppuelämäksi sydänystävää vaan riitti, että siihen sen hetkiseen arkeen oli olemassa. Omien lasteni parhaat ystävät eivät koskaan olleet samassa päiväkodissa eivätkä samalla luokalla koulussa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.

Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.

T. Totaalitukiverkoton

Olen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms. 

Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan. 

No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.

Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.

Suurin osa äideistä pitää kuitenkin vähintään 10 kk äitiyslomansa. Siinä on aika monta päivää aikaa tutustua muihin alueen äiteihin. Mutta tämä on se ongelma: enää ei tutustuta. Ja tosi on, että ihmiset myös muuttavat, mutta ihmiset muuttavat myös kauemmas isovanhemmista tai isovanhemmat muuttavat. Jos tukiverkosto perustuu vain ja ainoastaan isovanhempiin, tilanne on huono. On paljon todennäköisempää, että kuuskymppisellä on jo erilaisia sairauksia ja kremppoja kuin että kolmekymppisellä olisi. Ihan jo nivelrikkokipukin voi olla sellaista, että kun öisin ei saa kunnolla nukuttua ja töissäkin pitäisi vielä jaksaa käydä, on todella väsynyt. Viikonloppuna pitäisi voida kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat edelleenkin yleisiä. Monet eivät vaan viitsi jatkuvasti valittaa kivuistaan, huonosti nukutuista öistään ja väsymyksestään. 30 vuotta sitten päästiin työkyvyttömyyseläkkeelle paljon helpommin kuin nykyisin. Juttelin just hiljattain ortopedin kanssa ja hän sanoi, että aiemmin polven tekonivelleikkaus oli automaattisesti peruste eläkepapereihin. Nyt saa leikkauksen jälkeen 2-3 kk sairaslomaa ja eiku takaisin töihin. 

Vaikea sanoa, mistä nykyään saisi sellaiset tukiverkostot, jotka koostuisivat omanikäisistä ihmisistä. Niistä, joilla on sama elämäntilanne. Ei ehkä mistään vaan yhteiskunnan pitäisi tarjota jotain palveluita korvaamaan tukiverkostot. 

Mitä se tutustuminen auttaa kun sitten se toinen äiti kuitenkin palaa töihin, lapsensa menee eri tarhaan ja eri kouluun ja siihen hiipuu se muutaman kuukauden kaveruus.

Yritin tätä koko sen viisi vuotta jonka lapset oli kotihoidossa.

Toinen juttu on sitten vielä se että minä olin ainoa jolla ei ollut niitä isovanhempia. Ei aiinä aynny mitään vastavuoroisuutta kun ei toiset tarvitse apua. Meillä se tukiverkko oli sitten käytännössä ostettu apu ja Ikean leikkimaailma jonne völillä vein lapset ja itse istuin sen 45 minsaa kahvilla.

Aikoinaan se auttoi just niin, että kun isommat lapset eivät olleet päiväkodeissa eivätkä äidit vauvoineen kauppakeskuksissa lattella, yhden äidin palattua töihin muita äitejä jäi vielä kotiin. Ja tuli uusia äitejä, jotka saivat vauvan. Ei siis ollut vain yhtä äitiä, joka tunnettiin vaan heitä oli useita. Siihen aikaan äidit halusivat tutustua toisiinsa, haluttiin tukiverkostoa juuri muista lapsiperheistä ja isovanhemmat olivat viimeinen vaihtoehto, jolta pyydettiin apua. Tämän vuoksi kaikilla oli halua verkostoitua ja apu oli aina vastavuoroista.  Ymmärrän kyllä hyvin sen, että nykyisin ei ole vastavuoroisuutta, koska sitä ei enää haluta. 

Ei ole kyse haluamisesta, viitseliäisyydestä tms van siitä että mitä järkeä on tutustua aina uudestaan johonkin uuteen muutaman kuukauden tuttavuuteen kun se lasten elämä kuitenin taas siitä pirstaloituu ja taas se yhteys katkeaa.

Ei ole enää sitä elämän mallia, että jumputetaan samassa työpaikassa 30 vutta ja lapswt jumputtaa päivähoitouransa ja koulutaipaleensa siinä sen oman alueen palveluissa.

Päiväkoti saattaa olla jossain tunnin päässä ja kouluverkko ja homeet pirstaloi ne lapaet eri kouluihin.

Ja työura on 30 vuotta sälää. Jatkuvaa muutosta ja uusia ihmisiä.

Siinä yrittää selvitä. Ei siinä kysytä mitä haluaa, vaan että miten selviä.

Sitä järkeä, että on seuraa päiviinsä (kun on lasten kanssa kotona), lapsilla on pihapiirissä kavereita (eikä olla riippuvaisia siitä, että kaveri tulee samana päiväkotiin tai samalle luokalle samaan kouluun), saa ja antaa apua (edellyttää tietenkin, että on vastavuoroista) jne. Musta tuntuu, että aiemmin ihmiset olivat paljon sosiaalisempia. Ei jokaisesta äititutusta tarvinnutkaan tulla loppuelämäksi sydänystävää vaan riitti, että siihen sen hetkiseen arkeen oli olemassa. Omien lasteni parhaat ystävät eivät koskaan olleet samassa päiväkodissa eivätkä samalla luokalla koulussa. 

Ei ne parin kuukauden ystävyydet jatku sen jälkeen kun koulu alkaa. Lapset on koulukaveriensa kanssa. Meillä on katkenneet kaikk sellaiset tuttavuudet. Ja koulukin on nykyään sellainen että eskari yhdessä paikassa, alakoulu, yläkoulu ja lukio kaikki alusta.

En itsekään enää viimeisinä vuosina jaksanut tutustua kolmeksi kuukaudeksi uuteen äitiin. Eikä ne lastenkaan leikit aina synkanneet.

Ja minä olen sosiaalinen ekstrovertti. Joka tutustun helposti.

Itse tein vanhemmille alusta asti selväksi, että jos kysyn hoitoapua niin omia menoja ei tarvitse perua jos sellaisia on suunniteltu. Joinakin viikkoina lapsi saattaa olla useamman päivän aikana hoidossa, sitten voi olla pidempi pätkä että tarvetta ei ole. Ja silloin yleensä sitten soi ouhelin, että missä ootte, tulkaa käymään :)

Itse en edes kehtaa olla koko ajan lasta hoitoon tunkemassa. Pitää olla ihan "oikea syy". Välillä jää itselle mieleisiä menoja väliin, kesällä ja esim oikkujouluaikaan tapahtumat tuppaa ruuhkaa tuomaan. Mutta sitten jää minä tai mies kotiin/ homma kokonaan väliin.

Tärkeä keskustelu. Minulla on ollut puoliksi tilanne, ettei oikein apua tullut ja sitten taas tilanne parani ja apua on alkanut saamaan.

Ensimmäisenä vuotena apua ei saanut kun en itse halunnut antaa niin pientä yökylään, muutamia kertoja sain pariksi tunniksi lapsen hoitoon joko MLL hoitajan avulla tai sit joskus mummo otti vähäksi aikaa. Näitä kertoja ei ollut tosiaan montaa ja voin sanoa, että kyllä se jotain masennusta aiheutti minulle kun ei ollenkaan omaa aikaa tai parisuhdeaikaa.

Sitten tilanne alkoi vähän helpottamaan. Nyt kun lapseni on 3v tyttäreni on jopa kerran kuukaudessa hoidossa isovanhemillaan, missä hän samalla näkee serkkujaan jotka pitävät seuraa hoidon ajan ja leikkiä riittää. Tunnen kyllä syyllisyyttä näistä kerran kuusta hoidoista. Lapseni saattaa olla parikin yötä kerrallaan isovanhemmilla kun asuvat vähän kauempana.

Joskus tytär on ollut jopa 2 krt hodossa kun nykyään oma äitinikin pystyy joskus hoitamaan lasta ja se tuntuu jo melkein liialliselta.

Noh, anyways. Kun on kokenut kummatkin. Se ettei saa apua oikein mistään ja se että saa vaikka nyt sen kerran kuussa apua.

Isovanhemmat voisi miettiä vaikka sitä kuinka todennäköisesti parisuhde pysyy kasassa jos ei ikinä ole treffeillä tai vietä kaksin yötä puolisonsa kanssa? Sitä ajautuu sitten kämppäkaveriksi ja luultavasti ero tulee enemmin ja myöhemmin.

Kerran kuussa saatava apu on mielestäni riittävää. Parisuhteelle jää aikaa ja myös isovanhempiin syntyy suhde lapsenlapsella mikä on tärkeää lapselle ja isovanhemmille.

Mielestäni joka viikko lapsen hoidattaminen isovanhemmilla on jo välinpitämättömyyttä lasta kohtaan ja isovanhempien hyväksikäyttöä.

Toisaalta kuulostaa hyytvän kylmältä jos isovanhempi ei halua nähdä lapsenlastaan. Sellaisen isovanhemman kyllä voi sitten unohtaa vainhainkotiin.

Jopa juoppo isäni käy katsomassa tytärtäni kahvittelun merkeissä (selvinpäin) ei hänestä hoitoapua ole, mutta hauskaa heillä on silti yhdessä.

HYVIN TÄRKEÄ AIHE!

Yksi kaverini aina valittaa, kun isovanhempia ei kiinnosta ja ottavat vain pitkin hampain lapsia hoitoon. No, kaveri onkin laittamassa lapsiaan hoitoon 1-3krt viikossa milloin minkäkin verukkeen varjolla. En ihmettele, että vielä työelämässä olevat isovanhemmat eivät ole innoissaan.

Meillä isovanhemmat haluaisivat varmasti olla enemmän ainoan lapsenlapsensa kanssa. Asutaan kuitenkin kaukana molemmista isovanhemmista, joten kaikki ”hoitamisen” ovat tarkkaan etukäteen sovittuja. Olisikin joku jolle soittaa, kun tarvitsee apua akuutisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.

Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.

T. Totaalitukiverkoton

Olen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms. 

Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan. 

No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.

Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.

Suurin osa äideistä pitää kuitenkin vähintään 10 kk äitiyslomansa. Siinä on aika monta päivää aikaa tutustua muihin alueen äiteihin. Mutta tämä on se ongelma: enää ei tutustuta. Ja tosi on, että ihmiset myös muuttavat, mutta ihmiset muuttavat myös kauemmas isovanhemmista tai isovanhemmat muuttavat. Jos tukiverkosto perustuu vain ja ainoastaan isovanhempiin, tilanne on huono. On paljon todennäköisempää, että kuuskymppisellä on jo erilaisia sairauksia ja kremppoja kuin että kolmekymppisellä olisi. Ihan jo nivelrikkokipukin voi olla sellaista, että kun öisin ei saa kunnolla nukuttua ja töissäkin pitäisi vielä jaksaa käydä, on todella väsynyt. Viikonloppuna pitäisi voida kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat edelleenkin yleisiä. Monet eivät vaan viitsi jatkuvasti valittaa kivuistaan, huonosti nukutuista öistään ja väsymyksestään. 30 vuotta sitten päästiin työkyvyttömyyseläkkeelle paljon helpommin kuin nykyisin. Juttelin just hiljattain ortopedin kanssa ja hän sanoi, että aiemmin polven tekonivelleikkaus oli automaattisesti peruste eläkepapereihin. Nyt saa leikkauksen jälkeen 2-3 kk sairaslomaa ja eiku takaisin töihin. 

Vaikea sanoa, mistä nykyään saisi sellaiset tukiverkostot, jotka koostuisivat omanikäisistä ihmisistä. Niistä, joilla on sama elämäntilanne. Ei ehkä mistään vaan yhteiskunnan pitäisi tarjota jotain palveluita korvaamaan tukiverkostot. 

Mitä se tutustuminen auttaa kun sitten se toinen äiti kuitenkin palaa töihin, lapsensa menee eri tarhaan ja eri kouluun ja siihen hiipuu se muutaman kuukauden kaveruus.

Yritin tätä koko sen viisi vuotta jonka lapset oli kotihoidossa.

Toinen juttu on sitten vielä se että minä olin ainoa jolla ei ollut niitä isovanhempia. Ei aiinä aynny mitään vastavuoroisuutta kun ei toiset tarvitse apua. Meillä se tukiverkko oli sitten käytännössä ostettu apu ja Ikean leikkimaailma jonne völillä vein lapset ja itse istuin sen 45 minsaa kahvilla.

Aikoinaan se auttoi just niin, että kun isommat lapset eivät olleet päiväkodeissa eivätkä äidit vauvoineen kauppakeskuksissa lattella, yhden äidin palattua töihin muita äitejä jäi vielä kotiin. Ja tuli uusia äitejä, jotka saivat vauvan. Ei siis ollut vain yhtä äitiä, joka tunnettiin vaan heitä oli useita. Siihen aikaan äidit halusivat tutustua toisiinsa, haluttiin tukiverkostoa juuri muista lapsiperheistä ja isovanhemmat olivat viimeinen vaihtoehto, jolta pyydettiin apua. Tämän vuoksi kaikilla oli halua verkostoitua ja apu oli aina vastavuoroista.  Ymmärrän kyllä hyvin sen, että nykyisin ei ole vastavuoroisuutta, koska sitä ei enää haluta. 

Ei ole kyse haluamisesta, viitseliäisyydestä tms van siitä että mitä järkeä on tutustua aina uudestaan johonkin uuteen muutaman kuukauden tuttavuuteen kun se lasten elämä kuitenin taas siitä pirstaloituu ja taas se yhteys katkeaa.

Ei ole enää sitä elämän mallia, että jumputetaan samassa työpaikassa 30 vutta ja lapswt jumputtaa päivähoitouransa ja koulutaipaleensa siinä sen oman alueen palveluissa.

Päiväkoti saattaa olla jossain tunnin päässä ja kouluverkko ja homeet pirstaloi ne lapaet eri kouluihin.

Ja työura on 30 vuotta sälää. Jatkuvaa muutosta ja uusia ihmisiä.

Siinä yrittää selvitä. Ei siinä kysytä mitä haluaa, vaan että miten selviä.

Sitä järkeä, että on seuraa päiviinsä (kun on lasten kanssa kotona), lapsilla on pihapiirissä kavereita (eikä olla riippuvaisia siitä, että kaveri tulee samana päiväkotiin tai samalle luokalle samaan kouluun), saa ja antaa apua (edellyttää tietenkin, että on vastavuoroista) jne. Musta tuntuu, että aiemmin ihmiset olivat paljon sosiaalisempia. Ei jokaisesta äititutusta tarvinnutkaan tulla loppuelämäksi sydänystävää vaan riitti, että siihen sen hetkiseen arkeen oli olemassa. Omien lasteni parhaat ystävät eivät koskaan olleet samassa päiväkodissa eivätkä samalla luokalla koulussa. 

Ei ne parin kuukauden ystävyydet jatku sen jälkeen kun koulu alkaa. Lapset on koulukaveriensa kanssa. Meillä on katkenneet kaikk sellaiset tuttavuudet. Ja koulukin on nykyään sellainen että eskari yhdessä paikassa, alakoulu, yläkoulu ja lukio kaikki alusta.

En itsekään enää viimeisinä vuosina jaksanut tutustua kolmeksi kuukaudeksi uuteen äitiin. Eikä ne lastenkaan leikit aina synkanneet.

Ja minä olen sosiaalinen ekstrovertti. Joka tutustun helposti.

No tuo on valinta, että pihakavereiden kanssa ei voi olla enää sen jälkeen, kun menee kouluun vaan voi olla ainoastaan koulukavereiden kanssa. Esikoisellani ja hänen parhaalla ystävällään oli vuoden ikäero, mutta ei ystävyys loppunut siihen,  kun mun lapseni meni kouluun. Ihan samalla tavalla leikkivät toistensa kanssa iltaisin ja viikonloppuisin kuin aiemminkin.

Osa isovanhemmista hoitaa lapsenlapsia mielellään ja siitä hyvästä että mieheni on isänsä vanhemmat hoitaneet silloinkin mies on ollut pieni hoitaa lumityöt,ruohon leikkuut, haravoinnit, renkaidenvaihdot,ikkunoiden pesut jne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.

Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.

T. Totaalitukiverkoton

Olen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms. 

Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan. 

No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.

Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.

Suurin osa äideistä pitää kuitenkin vähintään 10 kk äitiyslomansa. Siinä on aika monta päivää aikaa tutustua muihin alueen äiteihin. Mutta tämä on se ongelma: enää ei tutustuta. Ja tosi on, että ihmiset myös muuttavat, mutta ihmiset muuttavat myös kauemmas isovanhemmista tai isovanhemmat muuttavat. Jos tukiverkosto perustuu vain ja ainoastaan isovanhempiin, tilanne on huono. On paljon todennäköisempää, että kuuskymppisellä on jo erilaisia sairauksia ja kremppoja kuin että kolmekymppisellä olisi. Ihan jo nivelrikkokipukin voi olla sellaista, että kun öisin ei saa kunnolla nukuttua ja töissäkin pitäisi vielä jaksaa käydä, on todella väsynyt. Viikonloppuna pitäisi voida kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat edelleenkin yleisiä. Monet eivät vaan viitsi jatkuvasti valittaa kivuistaan, huonosti nukutuista öistään ja väsymyksestään. 30 vuotta sitten päästiin työkyvyttömyyseläkkeelle paljon helpommin kuin nykyisin. Juttelin just hiljattain ortopedin kanssa ja hän sanoi, että aiemmin polven tekonivelleikkaus oli automaattisesti peruste eläkepapereihin. Nyt saa leikkauksen jälkeen 2-3 kk sairaslomaa ja eiku takaisin töihin. 

Vaikea sanoa, mistä nykyään saisi sellaiset tukiverkostot, jotka koostuisivat omanikäisistä ihmisistä. Niistä, joilla on sama elämäntilanne. Ei ehkä mistään vaan yhteiskunnan pitäisi tarjota jotain palveluita korvaamaan tukiverkostot. 

Mitä se tutustuminen auttaa kun sitten se toinen äiti kuitenkin palaa töihin, lapsensa menee eri tarhaan ja eri kouluun ja siihen hiipuu se muutaman kuukauden kaveruus.

Yritin tätä koko sen viisi vuotta jonka lapset oli kotihoidossa.

Toinen juttu on sitten vielä se että minä olin ainoa jolla ei ollut niitä isovanhempia. Ei aiinä aynny mitään vastavuoroisuutta kun ei toiset tarvitse apua. Meillä se tukiverkko oli sitten käytännössä ostettu apu ja Ikean leikkimaailma jonne völillä vein lapset ja itse istuin sen 45 minsaa kahvilla.

Aikoinaan se auttoi just niin, että kun isommat lapset eivät olleet päiväkodeissa eivätkä äidit vauvoineen kauppakeskuksissa lattella, yhden äidin palattua töihin muita äitejä jäi vielä kotiin. Ja tuli uusia äitejä, jotka saivat vauvan. Ei siis ollut vain yhtä äitiä, joka tunnettiin vaan heitä oli useita. Siihen aikaan äidit halusivat tutustua toisiinsa, haluttiin tukiverkostoa juuri muista lapsiperheistä ja isovanhemmat olivat viimeinen vaihtoehto, jolta pyydettiin apua. Tämän vuoksi kaikilla oli halua verkostoitua ja apu oli aina vastavuoroista.  Ymmärrän kyllä hyvin sen, että nykyisin ei ole vastavuoroisuutta, koska sitä ei enää haluta. 

Ei ole kyse haluamisesta, viitseliäisyydestä tms van siitä että mitä järkeä on tutustua aina uudestaan johonkin uuteen muutaman kuukauden tuttavuuteen kun se lasten elämä kuitenin taas siitä pirstaloituu ja taas se yhteys katkeaa.

Ei ole enää sitä elämän mallia, että jumputetaan samassa työpaikassa 30 vutta ja lapswt jumputtaa päivähoitouransa ja koulutaipaleensa siinä sen oman alueen palveluissa.

Päiväkoti saattaa olla jossain tunnin päässä ja kouluverkko ja homeet pirstaloi ne lapaet eri kouluihin.

Ja työura on 30 vuotta sälää. Jatkuvaa muutosta ja uusia ihmisiä.

Siinä yrittää selvitä. Ei siinä kysytä mitä haluaa, vaan että miten selviä.

Sitä järkeä, että on seuraa päiviinsä (kun on lasten kanssa kotona), lapsilla on pihapiirissä kavereita (eikä olla riippuvaisia siitä, että kaveri tulee samana päiväkotiin tai samalle luokalle samaan kouluun), saa ja antaa apua (edellyttää tietenkin, että on vastavuoroista) jne. Musta tuntuu, että aiemmin ihmiset olivat paljon sosiaalisempia. Ei jokaisesta äititutusta tarvinnutkaan tulla loppuelämäksi sydänystävää vaan riitti, että siihen sen hetkiseen arkeen oli olemassa. Omien lasteni parhaat ystävät eivät koskaan olleet samassa päiväkodissa eivätkä samalla luokalla koulussa. 

Ei ne parin kuukauden ystävyydet jatku sen jälkeen kun koulu alkaa. Lapset on koulukaveriensa kanssa. Meillä on katkenneet kaikk sellaiset tuttavuudet. Ja koulukin on nykyään sellainen että eskari yhdessä paikassa, alakoulu, yläkoulu ja lukio kaikki alusta.

En itsekään enää viimeisinä vuosina jaksanut tutustua kolmeksi kuukaudeksi uuteen äitiin. Eikä ne lastenkaan leikit aina synkanneet.

Ja minä olen sosiaalinen ekstrovertti. Joka tutustun helposti.

No tuo on valinta, että pihakavereiden kanssa ei voi olla enää sen jälkeen, kun menee kouluun vaan voi olla ainoastaan koulukavereiden kanssa. Esikoisellani ja hänen parhaalla ystävällään oli vuoden ikäero, mutta ei ystävyys loppunut siihen,  kun mun lapseni meni kouluun. Ihan samalla tavalla leikkivät toistensa kanssa iltaisin ja viikonloppuisin kuin aiemminkin.

Niin. Kun kaikki ei vaan edes asu kerrostalossa. Ei ole mitään pihakavereita.

Koulupäivät on pitkiä. Iltaisin ja viikonloppuisin on harrastuksia, kaverisynttäreitä ja koulun aktiviteettejä.

Ne parin kuukauden pintakaverit vain jää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.

Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.

T. Totaalitukiverkoton

Olen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms. 

Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan. 

No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.

Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.

Suurin osa äideistä pitää kuitenkin vähintään 10 kk äitiyslomansa. Siinä on aika monta päivää aikaa tutustua muihin alueen äiteihin. Mutta tämä on se ongelma: enää ei tutustuta. Ja tosi on, että ihmiset myös muuttavat, mutta ihmiset muuttavat myös kauemmas isovanhemmista tai isovanhemmat muuttavat. Jos tukiverkosto perustuu vain ja ainoastaan isovanhempiin, tilanne on huono. On paljon todennäköisempää, että kuuskymppisellä on jo erilaisia sairauksia ja kremppoja kuin että kolmekymppisellä olisi. Ihan jo nivelrikkokipukin voi olla sellaista, että kun öisin ei saa kunnolla nukuttua ja töissäkin pitäisi vielä jaksaa käydä, on todella väsynyt. Viikonloppuna pitäisi voida kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat edelleenkin yleisiä. Monet eivät vaan viitsi jatkuvasti valittaa kivuistaan, huonosti nukutuista öistään ja väsymyksestään. 30 vuotta sitten päästiin työkyvyttömyyseläkkeelle paljon helpommin kuin nykyisin. Juttelin just hiljattain ortopedin kanssa ja hän sanoi, että aiemmin polven tekonivelleikkaus oli automaattisesti peruste eläkepapereihin. Nyt saa leikkauksen jälkeen 2-3 kk sairaslomaa ja eiku takaisin töihin. 

Vaikea sanoa, mistä nykyään saisi sellaiset tukiverkostot, jotka koostuisivat omanikäisistä ihmisistä. Niistä, joilla on sama elämäntilanne. Ei ehkä mistään vaan yhteiskunnan pitäisi tarjota jotain palveluita korvaamaan tukiverkostot. 

Mitä se tutustuminen auttaa kun sitten se toinen äiti kuitenkin palaa töihin, lapsensa menee eri tarhaan ja eri kouluun ja siihen hiipuu se muutaman kuukauden kaveruus.

Yritin tätä koko sen viisi vuotta jonka lapset oli kotihoidossa.

Toinen juttu on sitten vielä se että minä olin ainoa jolla ei ollut niitä isovanhempia. Ei aiinä aynny mitään vastavuoroisuutta kun ei toiset tarvitse apua. Meillä se tukiverkko oli sitten käytännössä ostettu apu ja Ikean leikkimaailma jonne völillä vein lapset ja itse istuin sen 45 minsaa kahvilla.

Aikoinaan se auttoi just niin, että kun isommat lapset eivät olleet päiväkodeissa eivätkä äidit vauvoineen kauppakeskuksissa lattella, yhden äidin palattua töihin muita äitejä jäi vielä kotiin. Ja tuli uusia äitejä, jotka saivat vauvan. Ei siis ollut vain yhtä äitiä, joka tunnettiin vaan heitä oli useita. Siihen aikaan äidit halusivat tutustua toisiinsa, haluttiin tukiverkostoa juuri muista lapsiperheistä ja isovanhemmat olivat viimeinen vaihtoehto, jolta pyydettiin apua. Tämän vuoksi kaikilla oli halua verkostoitua ja apu oli aina vastavuoroista.  Ymmärrän kyllä hyvin sen, että nykyisin ei ole vastavuoroisuutta, koska sitä ei enää haluta. 

Ei ole kyse haluamisesta, viitseliäisyydestä tms van siitä että mitä järkeä on tutustua aina uudestaan johonkin uuteen muutaman kuukauden tuttavuuteen kun se lasten elämä kuitenin taas siitä pirstaloituu ja taas se yhteys katkeaa.

Ei ole enää sitä elämän mallia, että jumputetaan samassa työpaikassa 30 vutta ja lapswt jumputtaa päivähoitouransa ja koulutaipaleensa siinä sen oman alueen palveluissa.

Päiväkoti saattaa olla jossain tunnin päässä ja kouluverkko ja homeet pirstaloi ne lapaet eri kouluihin.

Ja työura on 30 vuotta sälää. Jatkuvaa muutosta ja uusia ihmisiä.

Siinä yrittää selvitä. Ei siinä kysytä mitä haluaa, vaan että miten selviä.

Sitä järkeä, että on seuraa päiviinsä (kun on lasten kanssa kotona), lapsilla on pihapiirissä kavereita (eikä olla riippuvaisia siitä, että kaveri tulee samana päiväkotiin tai samalle luokalle samaan kouluun), saa ja antaa apua (edellyttää tietenkin, että on vastavuoroista) jne. Musta tuntuu, että aiemmin ihmiset olivat paljon sosiaalisempia. Ei jokaisesta äititutusta tarvinnutkaan tulla loppuelämäksi sydänystävää vaan riitti, että siihen sen hetkiseen arkeen oli olemassa. Omien lasteni parhaat ystävät eivät koskaan olleet samassa päiväkodissa eivätkä samalla luokalla koulussa. 

Ei ne parin kuukauden ystävyydet jatku sen jälkeen kun koulu alkaa. Lapset on koulukaveriensa kanssa. Meillä on katkenneet kaikk sellaiset tuttavuudet. Ja koulukin on nykyään sellainen että eskari yhdessä paikassa, alakoulu, yläkoulu ja lukio kaikki alusta.

En itsekään enää viimeisinä vuosina jaksanut tutustua kolmeksi kuukaudeksi uuteen äitiin. Eikä ne lastenkaan leikit aina synkanneet.

Ja minä olen sosiaalinen ekstrovertti. Joka tutustun helposti.

No tuo on valinta, että pihakavereiden kanssa ei voi olla enää sen jälkeen, kun menee kouluun vaan voi olla ainoastaan koulukavereiden kanssa. Esikoisellani ja hänen parhaalla ystävällään oli vuoden ikäero, mutta ei ystävyys loppunut siihen,  kun mun lapseni meni kouluun. Ihan samalla tavalla leikkivät toistensa kanssa iltaisin ja viikonloppuisin kuin aiemminkin.

Niin. Kun kaikki ei vaan edes asu kerrostalossa. Ei ole mitään pihakavereita.

Koulupäivät on pitkiä. Iltaisin ja viikonloppuisin on harrastuksia, kaverisynttäreitä ja koulun aktiviteettejä.

Ne parin kuukauden pintakaverit vain jää.

En minäkään asu kerrostalossa, mutta kuitenkin alueella, jossa asui muitakin lapsiperheitä eikä lasta tarvinnut kuskata autolla kavereilleen. Tien toisella puolella asuvien lapset kuuluivat toiseen koulupiiriin, mutta silti heidän kanssaan oltiin kavereita. 

Se on kyllä muuttunut, että nykyisin eka-tokaluokkalaiset lapset eivät tule koulusta kotiin vaan menevät iltapäiväkerhoon ja lisäksi kaikilla on buukattu kalenteri täyteen harrastuksia niin, ettei ole oikein aikaakaan ystäville ja kavereille. Ja tästä syystä kavereiden kanssa ollaan päivisin koulussa (koulukaverit) ja iltaisin harrastuksissa (harrastuskaverit). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.

Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.

T. Totaalitukiverkoton

Olen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms. 

Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan. 

No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.

Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.

Suurin osa äideistä pitää kuitenkin vähintään 10 kk äitiyslomansa. Siinä on aika monta päivää aikaa tutustua muihin alueen äiteihin. Mutta tämä on se ongelma: enää ei tutustuta. Ja tosi on, että ihmiset myös muuttavat, mutta ihmiset muuttavat myös kauemmas isovanhemmista tai isovanhemmat muuttavat. Jos tukiverkosto perustuu vain ja ainoastaan isovanhempiin, tilanne on huono. On paljon todennäköisempää, että kuuskymppisellä on jo erilaisia sairauksia ja kremppoja kuin että kolmekymppisellä olisi. Ihan jo nivelrikkokipukin voi olla sellaista, että kun öisin ei saa kunnolla nukuttua ja töissäkin pitäisi vielä jaksaa käydä, on todella väsynyt. Viikonloppuna pitäisi voida kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat edelleenkin yleisiä. Monet eivät vaan viitsi jatkuvasti valittaa kivuistaan, huonosti nukutuista öistään ja väsymyksestään. 30 vuotta sitten päästiin työkyvyttömyyseläkkeelle paljon helpommin kuin nykyisin. Juttelin just hiljattain ortopedin kanssa ja hän sanoi, että aiemmin polven tekonivelleikkaus oli automaattisesti peruste eläkepapereihin. Nyt saa leikkauksen jälkeen 2-3 kk sairaslomaa ja eiku takaisin töihin. 

Vaikea sanoa, mistä nykyään saisi sellaiset tukiverkostot, jotka koostuisivat omanikäisistä ihmisistä. Niistä, joilla on sama elämäntilanne. Ei ehkä mistään vaan yhteiskunnan pitäisi tarjota jotain palveluita korvaamaan tukiverkostot. 

Mitä se tutustuminen auttaa kun sitten se toinen äiti kuitenkin palaa töihin, lapsensa menee eri tarhaan ja eri kouluun ja siihen hiipuu se muutaman kuukauden kaveruus.

Yritin tätä koko sen viisi vuotta jonka lapset oli kotihoidossa.

Toinen juttu on sitten vielä se että minä olin ainoa jolla ei ollut niitä isovanhempia. Ei aiinä aynny mitään vastavuoroisuutta kun ei toiset tarvitse apua. Meillä se tukiverkko oli sitten käytännössä ostettu apu ja Ikean leikkimaailma jonne völillä vein lapset ja itse istuin sen 45 minsaa kahvilla.

Aikoinaan se auttoi just niin, että kun isommat lapset eivät olleet päiväkodeissa eivätkä äidit vauvoineen kauppakeskuksissa lattella, yhden äidin palattua töihin muita äitejä jäi vielä kotiin. Ja tuli uusia äitejä, jotka saivat vauvan. Ei siis ollut vain yhtä äitiä, joka tunnettiin vaan heitä oli useita. Siihen aikaan äidit halusivat tutustua toisiinsa, haluttiin tukiverkostoa juuri muista lapsiperheistä ja isovanhemmat olivat viimeinen vaihtoehto, jolta pyydettiin apua. Tämän vuoksi kaikilla oli halua verkostoitua ja apu oli aina vastavuoroista.  Ymmärrän kyllä hyvin sen, että nykyisin ei ole vastavuoroisuutta, koska sitä ei enää haluta. 

Ei ole kyse haluamisesta, viitseliäisyydestä tms van siitä että mitä järkeä on tutustua aina uudestaan johonkin uuteen muutaman kuukauden tuttavuuteen kun se lasten elämä kuitenin taas siitä pirstaloituu ja taas se yhteys katkeaa.

Ei ole enää sitä elämän mallia, että jumputetaan samassa työpaikassa 30 vutta ja lapswt jumputtaa päivähoitouransa ja koulutaipaleensa siinä sen oman alueen palveluissa.

Päiväkoti saattaa olla jossain tunnin päässä ja kouluverkko ja homeet pirstaloi ne lapaet eri kouluihin.

Ja työura on 30 vuotta sälää. Jatkuvaa muutosta ja uusia ihmisiä.

Siinä yrittää selvitä. Ei siinä kysytä mitä haluaa, vaan että miten selviä.

Sitä järkeä, että on seuraa päiviinsä (kun on lasten kanssa kotona), lapsilla on pihapiirissä kavereita (eikä olla riippuvaisia siitä, että kaveri tulee samana päiväkotiin tai samalle luokalle samaan kouluun), saa ja antaa apua (edellyttää tietenkin, että on vastavuoroista) jne. Musta tuntuu, että aiemmin ihmiset olivat paljon sosiaalisempia. Ei jokaisesta äititutusta tarvinnutkaan tulla loppuelämäksi sydänystävää vaan riitti, että siihen sen hetkiseen arkeen oli olemassa. Omien lasteni parhaat ystävät eivät koskaan olleet samassa päiväkodissa eivätkä samalla luokalla koulussa. 

Ei ne parin kuukauden ystävyydet jatku sen jälkeen kun koulu alkaa. Lapset on koulukaveriensa kanssa. Meillä on katkenneet kaikk sellaiset tuttavuudet. Ja koulukin on nykyään sellainen että eskari yhdessä paikassa, alakoulu, yläkoulu ja lukio kaikki alusta.

En itsekään enää viimeisinä vuosina jaksanut tutustua kolmeksi kuukaudeksi uuteen äitiin. Eikä ne lastenkaan leikit aina synkanneet.

Ja minä olen sosiaalinen ekstrovertti. Joka tutustun helposti.

No tuo on valinta, että pihakavereiden kanssa ei voi olla enää sen jälkeen, kun menee kouluun vaan voi olla ainoastaan koulukavereiden kanssa. Esikoisellani ja hänen parhaalla ystävällään oli vuoden ikäero, mutta ei ystävyys loppunut siihen,  kun mun lapseni meni kouluun. Ihan samalla tavalla leikkivät toistensa kanssa iltaisin ja viikonloppuisin kuin aiemminkin.

Niin. Kun kaikki ei vaan edes asu kerrostalossa. Ei ole mitään pihakavereita.

Koulupäivät on pitkiä. Iltaisin ja viikonloppuisin on harrastuksia, kaverisynttäreitä ja koulun aktiviteettejä.

Ne parin kuukauden pintakaverit vain jää.

En minäkään asu kerrostalossa, mutta kuitenkin alueella, jossa asui muitakin lapsiperheitä eikä lasta tarvinnut kuskata autolla kavereilleen. Tien toisella puolella asuvien lapset kuuluivat toiseen koulupiiriin, mutta silti heidän kanssaan oltiin kavereita. 

Se on kyllä muuttunut, että nykyisin eka-tokaluokkalaiset lapset eivät tule koulusta kotiin vaan menevät iltapäiväkerhoon ja lisäksi kaikilla on buukattu kalenteri täyteen harrastuksia niin, ettei ole oikein aikaakaan ystäville ja kavereille. Ja tästä syystä kavereiden kanssa ollaan päivisin koulussa (koulukaverit) ja iltaisin harrastuksissa (harrastuskaverit). 

Me asutaan omakotialueella. Ei täällä ole edes kahden koulun lapsia, vaan tosiaan ihan jo näistä lähinaapureista kuljetaan kahdeksaan kouluun. Edes saman perheen lapaet ei ole kaikki samassa koulussa. Ei meilläkään ole.

Ei niitä harrastuksia paljon tarvitse olla. Riittää että ne on eri päivinä.

Vierailija kirjoitti:

Tärkeä keskustelu. Minulla on ollut puoliksi tilanne, ettei oikein apua tullut ja sitten taas tilanne parani ja apua on alkanut saamaan.

Ensimmäisenä vuotena apua ei saanut kun en itse halunnut antaa niin pientä yökylään, muutamia kertoja sain pariksi tunniksi lapsen hoitoon joko MLL hoitajan avulla tai sit joskus mummo otti vähäksi aikaa. Näitä kertoja ei ollut tosiaan montaa ja voin sanoa, että kyllä se jotain masennusta aiheutti minulle kun ei ollenkaan omaa aikaa tai parisuhdeaikaa.

Sitten tilanne alkoi vähän helpottamaan. Nyt kun lapseni on 3v tyttäreni on jopa kerran kuukaudessa hoidossa isovanhemillaan, missä hän samalla näkee serkkujaan jotka pitävät seuraa hoidon ajan ja leikkiä riittää. Tunnen kyllä syyllisyyttä näistä kerran kuusta hoidoista. Lapseni saattaa olla parikin yötä kerrallaan isovanhemmilla kun asuvat vähän kauempana.

Joskus tytär on ollut jopa 2 krt hodossa kun nykyään oma äitinikin pystyy joskus hoitamaan lasta ja se tuntuu jo melkein liialliselta.

Noh, anyways. Kun on kokenut kummatkin. Se ettei saa apua oikein mistään ja se että saa vaikka nyt sen kerran kuussa apua.

Isovanhemmat voisi miettiä vaikka sitä kuinka todennäköisesti parisuhde pysyy kasassa jos ei ikinä ole treffeillä tai vietä kaksin yötä puolisonsa kanssa? Sitä ajautuu sitten kämppäkaveriksi ja luultavasti ero tulee enemmin ja myöhemmin.

Kerran kuussa saatava apu on mielestäni riittävää. Parisuhteelle jää aikaa ja myös isovanhempiin syntyy suhde lapsenlapsella mikä on tärkeää lapselle ja isovanhemmille.

Mielestäni joka viikko lapsen hoidattaminen isovanhemmilla on jo välinpitämättömyyttä lasta kohtaan ja isovanhempien hyväksikäyttöä.

Toisaalta kuulostaa hyytvän kylmältä jos isovanhempi ei halua nähdä lapsenlastaan. Sellaisen isovanhemman kyllä voi sitten unohtaa vainhainkotiin.

Jopa juoppo isäni käy katsomassa tytärtäni kahvittelun merkeissä (selvinpäin) ei hänestä hoitoapua ole, mutta hauskaa heillä on silti yhdessä.

HYVIN TÄRKEÄ AIHE!

Luuletko että itekkäät kusip-ääisovanhemmat miettii tuollaista? Että auttaisivat jotta lspsensa parisuhde ei kärsi? Ei todellakaan!

Mun persevanhemmat itse aikanaan hoidatti meidät lapset mummoilla. Mummot autto 3-7 pv VIIKOSSA ja monta kertaa vuodesa vanhemmat kävi etelässä kaksin parisuhdelomalla. Viikolla kävivät 1-3 iltaa kaksin tansseissa. Parisuhdeaikaa niillä oli joka viikko monta iltaa sillä viikonloput oltiin me lapset mummolassa. Samoin koulujen lomat.

No miten nyt sitten isovanhempina toimivat? No ilmoittivat että kukin hoitaa omansa. Eivät ole yhtä ainoaa kertaa hoitaneet eikä auttaneet mitenkään. Edes henkistä tukea ei saa, arvostelua senkin edestä. Eivät edes äärimmäisessä hädässä auttaneet kun kulemma on periaatepäätös ettei hoideta (ja periaatteesta ei poiketa).

Me 10v miehen kanssa kituutettiin ilman yhtään parisuhdeaikaa, kun ei ollut hoitajia. Homma loppu siihen että mies rakastui toiseen. Sanoi syyksi sen että ei jaksanut uuvuttavaa elämää jossa ei koskaan hengähdystaukoa.

No mitäpä mun ihmispersevanhemmat? Syyttivät MINUA kaikeasta, haukkuivat ja ilmoittivat että eivät tule ikinä auttamaan mitenkään, itse saat pärjätä sopassasi.

Isovanhempien vastuulla ei ole tietenkään lapsen parisuhde, mutta on se juma-lauta itsekkyyden huippu jos ei vittu edes KERTA VUOTEEN voi hoitaa lapsenlapsia vaikka tunnin.

Olen niin katkera vanhemmilleni että aion k-o-s-t-a-a niille jotenkin. V*tun kusi-päät..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tärkeä keskustelu. Minulla on ollut puoliksi tilanne, ettei oikein apua tullut ja sitten taas tilanne parani ja apua on alkanut saamaan.

Ensimmäisenä vuotena apua ei saanut kun en itse halunnut antaa niin pientä yökylään, muutamia kertoja sain pariksi tunniksi lapsen hoitoon joko MLL hoitajan avulla tai sit joskus mummo otti vähäksi aikaa. Näitä kertoja ei ollut tosiaan montaa ja voin sanoa, että kyllä se jotain masennusta aiheutti minulle kun ei ollenkaan omaa aikaa tai parisuhdeaikaa.

Sitten tilanne alkoi vähän helpottamaan. Nyt kun lapseni on 3v tyttäreni on jopa kerran kuukaudessa hoidossa isovanhemillaan, missä hän samalla näkee serkkujaan jotka pitävät seuraa hoidon ajan ja leikkiä riittää. Tunnen kyllä syyllisyyttä näistä kerran kuusta hoidoista. Lapseni saattaa olla parikin yötä kerrallaan isovanhemmilla kun asuvat vähän kauempana.

Joskus tytär on ollut jopa 2 krt hodossa kun nykyään oma äitinikin pystyy joskus hoitamaan lasta ja se tuntuu jo melkein liialliselta.

Noh, anyways. Kun on kokenut kummatkin. Se ettei saa apua oikein mistään ja se että saa vaikka nyt sen kerran kuussa apua.

Isovanhemmat voisi miettiä vaikka sitä kuinka todennäköisesti parisuhde pysyy kasassa jos ei ikinä ole treffeillä tai vietä kaksin yötä puolisonsa kanssa? Sitä ajautuu sitten kämppäkaveriksi ja luultavasti ero tulee enemmin ja myöhemmin.

Kerran kuussa saatava apu on mielestäni riittävää. Parisuhteelle jää aikaa ja myös isovanhempiin syntyy suhde lapsenlapsella mikä on tärkeää lapselle ja isovanhemmille.

Mielestäni joka viikko lapsen hoidattaminen isovanhemmilla on jo välinpitämättömyyttä lasta kohtaan ja isovanhempien hyväksikäyttöä.

Toisaalta kuulostaa hyytvän kylmältä jos isovanhempi ei halua nähdä lapsenlastaan. Sellaisen isovanhemman kyllä voi sitten unohtaa vainhainkotiin.

Jopa juoppo isäni käy katsomassa tytärtäni kahvittelun merkeissä (selvinpäin) ei hänestä hoitoapua ole, mutta hauskaa heillä on silti yhdessä.

HYVIN TÄRKEÄ AIHE!

Luuletko että itekkäät kusip-ääisovanhemmat miettii tuollaista? Että auttaisivat jotta lspsensa parisuhde ei kärsi? Ei todellakaan!

Mun persevanhemmat itse aikanaan hoidatti meidät lapset mummoilla. Mummot autto 3-7 pv VIIKOSSA ja monta kertaa vuodesa vanhemmat kävi etelässä kaksin parisuhdelomalla. Viikolla kävivät 1-3 iltaa kaksin tansseissa. Parisuhdeaikaa niillä oli joka viikko monta iltaa sillä viikonloput oltiin me lapset mummolassa. Samoin koulujen lomat.

No miten nyt sitten isovanhempina toimivat? No ilmoittivat että kukin hoitaa omansa. Eivät ole yhtä ainoaa kertaa hoitaneet eikä auttaneet mitenkään. Edes henkistä tukea ei saa, arvostelua senkin edestä. Eivät edes äärimmäisessä hädässä auttaneet kun kulemma on periaatepäätös ettei hoideta (ja periaatteesta ei poiketa).

Me 10v miehen kanssa kituutettiin ilman yhtään parisuhdeaikaa, kun ei ollut hoitajia. Homma loppu siihen että mies rakastui toiseen. Sanoi syyksi sen että ei jaksanut uuvuttavaa elämää jossa ei koskaan hengähdystaukoa.

No mitäpä mun ihmispersevanhemmat? Syyttivät MINUA kaikeasta, haukkuivat ja ilmoittivat että eivät tule ikinä auttamaan mitenkään, itse saat pärjätä sopassasi.

Isovanhempien vastuulla ei ole tietenkään lapsen parisuhde, mutta on se juma-lauta itsekkyyden huippu jos ei vittu edes KERTA VUOTEEN voi hoitaa lapsenlapsia vaikka tunnin.

Olen niin katkera vanhemmilleni että aion k-o-s-t-a-a niille jotenkin. V*tun kusi-päät..

Niin. No toi kirjoitus olikin vinkkinä mummoile ja papoille jos juttua lukevat. ei teidän ero minun syyni ole. Kirjoituksesi oli hyvä esimerkki miksi sitä parisuhdeaikaa tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Tärkeä keskustelu. Minulla on ollut puoliksi tilanne, ettei oikein apua tullut ja sitten taas tilanne parani ja apua on alkanut saamaan.

Ensimmäisenä vuotena apua ei saanut kun en itse halunnut antaa niin pientä yökylään, muutamia kertoja sain pariksi tunniksi lapsen hoitoon joko MLL hoitajan avulla tai sit joskus mummo otti vähäksi aikaa. Näitä kertoja ei ollut tosiaan montaa ja voin sanoa, että kyllä se jotain masennusta aiheutti minulle kun ei ollenkaan omaa aikaa tai parisuhdeaikaa.

Sitten tilanne alkoi vähän helpottamaan. Nyt kun lapseni on 3v tyttäreni on jopa kerran kuukaudessa hoidossa isovanhemillaan, missä hän samalla näkee serkkujaan jotka pitävät seuraa hoidon ajan ja leikkiä riittää. Tunnen kyllä syyllisyyttä näistä kerran kuusta hoidoista. Lapseni saattaa olla parikin yötä kerrallaan isovanhemmilla kun asuvat vähän kauempana.

Joskus tytär on ollut jopa 2 krt hodossa kun nykyään oma äitinikin pystyy joskus hoitamaan lasta ja se tuntuu jo melkein liialliselta.

Noh, anyways. Kun on kokenut kummatkin. Se ettei saa apua oikein mistään ja se että saa vaikka nyt sen kerran kuussa apua.

Isovanhemmat voisi miettiä vaikka sitä kuinka todennäköisesti parisuhde pysyy kasassa jos ei ikinä ole treffeillä tai vietä kaksin yötä puolisonsa kanssa? Sitä ajautuu sitten kämppäkaveriksi ja luultavasti ero tulee enemmin ja myöhemmin.

Kerran kuussa saatava apu on mielestäni riittävää. Parisuhteelle jää aikaa ja myös isovanhempiin syntyy suhde lapsenlapsella mikä on tärkeää lapselle ja isovanhemmille.

Mielestäni joka viikko lapsen hoidattaminen isovanhemmilla on jo välinpitämättömyyttä lasta kohtaan ja isovanhempien hyväksikäyttöä.

Toisaalta kuulostaa hyytvän kylmältä jos isovanhempi ei halua nähdä lapsenlastaan. Sellaisen isovanhemman kyllä voi sitten unohtaa vainhainkotiin.

Jopa juoppo isäni käy katsomassa tytärtäni kahvittelun merkeissä (selvinpäin) ei hänestä hoitoapua ole, mutta hauskaa heillä on silti yhdessä.

HYVIN TÄRKEÄ AIHE!

Ja treffien ajaksi ei voi ostaa lastenhoitopalvelua, koska...? Minusta on vähän väärin sekin, että vastuu aikuisen lapsen avioliiton tilasta kipataan isovanhemmille.