Lue keskustelun säännöt.
Nykynuoret, isovanhemmat ja lapsenlapset
20.11.2018 |
En halua kuulostaa itsekkäältä, mutta nykyään isovanhempia käytetään vähän liikaakin hyväksi. Nuoret menevät viikossa pari kertaa kuntosalille ja tuovat lapset sitten mummille ja vaarille. Näiden kuntosalikertojen lisäksi on milloin mitäkin. On pitkä työpäivä; "voitko hakea lapset päiväkodista?". Sitten pitää päästä välillä puolison kanssa syömään, leffaan tai viikonloppuna juhlimaan.
Lapsenlapset on tottakai ihania, mutta meillä isovanhemmillakin on oma elämä. Me olemme jo hoitaneet sen osan elämää, että lapset sitovat sinut keittiön ja olohuoneen välille. Suoraan tästä on hyvin vaikea puhua, koska riitaa en tahdo ja en sitäkään etteikö lapsenlapset nyt ikinä tulisi mummille ja vaarille.
Tästä pitäisi saada aito dialogi aikaiseksi. Se että lapsenlapset ovat 3-4 kertaakin viikossa isovanhempien hoidossa, on oikeasti jo aika paljon. Puolet viikosta! Kyse on myös jollain tavalla kunnioituksesta. Nyt jos koittaa vihjata, että emme pysty hoitamaan lapsia kun lähdemme jouluostoksille. Vastaus on usein jotain sen tyyppistä, että "no miksette mene päivällä? Mihin teillä on hoppu?".
Itse uskon että aika moni isovanhempi painii näiden kysymysten äärellä.
Kommentit (133)
Miun mummo hoiti minua 3 vuotiaaksi kun äiti (yh) opiskeli. Sitten menin päiväkotiin mutta mummi olo edelleen apuna. Ja joitan vuosia sitten me hoidettiin mummi kotona loppuun asti kun hän ei laitokseen halunnut. Mielelläni tein osani.
Nyt miulla on omat pienet lapset ja äitini (ja hänen miehensä, lasten pappa) näkee lapsia viikottain. Välillä hoitavat välillä ihan vaan kyläillään puolin ja toisin. Ovat työelämässä, alle kuuskymppisiä ja terveitä. Haluavat olla apuna ja kuulua lasten elämään.
Miehen vanhemmat on jo iäkkäitä. Heillä vieraillaan mutta ei tulis mieleenkään rasittaa heitä pikkulasten hoidolla. Voimien mukaan touhuavat lasten kanssa kun ollaan kylässä mutta me hoidetaan itse kaikki perushoito vaipat, vaatteet jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun isäni on kuollut joten vähän vaikea on häneltä apua pyytää. Appi on ihan vaan vastenmielinen ihminen, ei liity sukupuoleen.
Vierailija kirjoitti:
Miun mummo hoiti minua 3 vuotiaaksi kun äiti (yh) opiskeli. Sitten menin päiväkotiin mutta mummi olo edelleen apuna. Ja joitan vuosia sitten me hoidettiin mummi kotona loppuun asti kun hän ei laitokseen halunnut. Mielelläni tein osani.
Nyt miulla on omat pienet lapset ja äitini (ja hänen miehensä, lasten pappa) näkee lapsia viikottain. Välillä hoitavat välillä ihan vaan kyläillään puolin ja toisin. Ovat työelämässä, alle kuuskymppisiä ja terveitä. Haluavat olla apuna ja kuulua lasten elämään.
Miehen vanhemmat on jo iäkkäitä. Heillä vieraillaan mutta ei tulis mieleenkään rasittaa heitä pikkulasten hoidolla. Voimien mukaan touhuavat lasten kanssa kun ollaan kylässä mutta me hoidetaan itse kaikki perushoito vaipat, vaatteet jne.
Tämä kuulostaa ideaalitilanteelta. Tuli lämmin olo mummin puolesta. Maalaisjärkeä. Sulle haleja tältä mummolta.
Et voi yleistää että "nykyään tehdään näin ja näin" vain koska oma lapsesi tekee niin :D
Meidän omat vanhemmat eivät asu edes samalla paikkakunnalla kanssamme, ja sama tilanne kaikilla ystävilläni. Eli tuollainen hyväksikäyttö ei olisi edes mahdollista.
No, minä olin vaarillani hoidossa kun mummu oli silloin vielä työelämässä. Oma isäni on hoitanut paljon lapsiamme, toki myös mummut, mutta isäni jäi aiemmin eläkkeelle. Sanomattakin oli selvää että tätä hoivamallia toteutetaan myös omassa perheessäni, mä saatan säätää metatyötä mutta isällä on omat vastuut. Sukupuolirooli ja odotukset ei murru jollei niille itse tee jotain. Ehkäpä ap:nkin lapset on ollut mummylassa hoidossa kun olettavat että se malli pätee seuraavassakin sukupolvessa. Suosittelen suoraa puhetta, outo perhe jollei voi omille lapsilleen olla rehellinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkeä keskustelu. Minulla on ollut puoliksi tilanne, ettei oikein apua tullut ja sitten taas tilanne parani ja apua on alkanut saamaan.
Ensimmäisenä vuotena apua ei saanut kun en itse halunnut antaa niin pientä yökylään, muutamia kertoja sain pariksi tunniksi lapsen hoitoon joko MLL hoitajan avulla tai sit joskus mummo otti vähäksi aikaa. Näitä kertoja ei ollut tosiaan montaa ja voin sanoa, että kyllä se jotain masennusta aiheutti minulle kun ei ollenkaan omaa aikaa tai parisuhdeaikaa.
Sitten tilanne alkoi vähän helpottamaan. Nyt kun lapseni on 3v tyttäreni on jopa kerran kuukaudessa hoidossa isovanhemillaan, missä hän samalla näkee serkkujaan jotka pitävät seuraa hoidon ajan ja leikkiä riittää. Tunnen kyllä syyllisyyttä näistä kerran kuusta hoidoista. Lapseni saattaa olla parikin yötä kerrallaan isovanhemmilla kun asuvat vähän kauempana.
Joskus tytär on ollut jopa 2 krt hodossa kun nykyään oma äitinikin pystyy joskus hoitamaan lasta ja se tuntuu jo melkein liialliselta.
Noh, anyways. Kun on kokenut kummatkin. Se ettei saa apua oikein mistään ja se että saa vaikka nyt sen kerran kuussa apua.
Isovanhemmat voisi miettiä vaikka sitä kuinka todennäköisesti parisuhde pysyy kasassa jos ei ikinä ole treffeillä tai vietä kaksin yötä puolisonsa kanssa? Sitä ajautuu sitten kämppäkaveriksi ja luultavasti ero tulee enemmin ja myöhemmin.
Kerran kuussa saatava apu on mielestäni riittävää. Parisuhteelle jää aikaa ja myös isovanhempiin syntyy suhde lapsenlapsella mikä on tärkeää lapselle ja isovanhemmille.
Mielestäni joka viikko lapsen hoidattaminen isovanhemmilla on jo välinpitämättömyyttä lasta kohtaan ja isovanhempien hyväksikäyttöä.
Toisaalta kuulostaa hyytvän kylmältä jos isovanhempi ei halua nähdä lapsenlastaan. Sellaisen isovanhemman kyllä voi sitten unohtaa vainhainkotiin.
Jopa juoppo isäni käy katsomassa tytärtäni kahvittelun merkeissä (selvinpäin) ei hänestä hoitoapua ole, mutta hauskaa heillä on silti yhdessä.
HYVIN TÄRKEÄ AIHE!
Isovanhemmat eivät ole vastuussa lastensa parisuhteista. PISTE. Kasvakaa aikuisiksi!
Entä jos äitisi tai anoppisi olisi juoppo, joka kävisi katsomassa tytärtäsi selvinpäin kahvittelun ja leikkimisen merkeissä? Olisiko ok? Vai kuulutko sittenkin niihin ihmisiin, jotka vaativat naisilta paljon enemmän kuin miehiltä?
No ei tietenkään ole vastuussa toisten parisuhteesta,mutta voivat kyllä helpottaa tilannetta HALUTESSAAN.
Appiukko kokkaa ja hoitaa paljon lapsenlapsia, hän kokkasi aikoinaan lapsilleenkin ruuat. En vaadi naisilta enempää, mutta mielestäni on hyvin omituista jos oma äiti ei ole mitenkään kiinnostunut lapsenlapsesta, jos ei ole kiinnostunut edes kahvittelun vertaa niin on se kyllä aika narsistista.
Eikö muka nämä mummot ja papat jotka ei nykyään suostu näkemään lapsenlapsiaan niin ole ollut itse lapsena hoidossa isovanhemmillaan?
Sehän on normaalia sukulointia.
Ja minä kyllä aina kysyn sopiiko oikeesti, että lapseni tulee hoitoon. Päivämäärä lyödään ajoissa lukkoon. Kieltävä vastaus sopii myös.
Ja kyllä äitiini ja appivanhempaani liittyy pahaakin problematiikkaa. Anoppini kanssa en tule toimeen, mutta hän itse haluaa nähdä lastani (ja myös syyllistää kun näkee liian vähän, ja mieheni ei soittele tarpeeksi usein)
Vaikka anoppini on minun mielestä aika pepusta niin silti lapseni ja hänen välisensä suhde on tärkeä.
Minulla oli surullinen lapsuus ja olin aina välillä kesällä mummolla hoidossa. Niistä ajoista on jäänyt kauniit muistot ja osittain mummoni toi sitä turvallisuutta mitä en ole saanut muilta aikuisilta kokea. Siksi tyttäreni toinen nimi on mummoni nimi.
Koittakaa te isovanhemmat jotka pesette kätenne pois koko asiasta miksi ette ole kiinnostunut lapsenlapsestanne?
Suurin osa päiväkodeista on kiinni viikonloppuisin. Kuinka suuri kustannus kunnalle olisi pitää alueella yksi päiväkoti auki vaikka yhtenä viikonloppuna joka toinen kuukausi? Näihin vanhemmat voisivat erillistä maksua vastaan tuoda lapsensa vaikka koko viikonlopuksi.
Tai sitten.... koirillekin on koirahoitoloita, miksi ei voisi olla lapsillekin lapsihoitoloita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.
Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.
T. TotaalitukiverkotonOlen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms.
Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan.
No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.
Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.
Suurin osa äideistä pitää kuitenkin vähintään 10 kk äitiyslomansa. Siinä on aika monta päivää aikaa tutustua muihin alueen äiteihin. Mutta tämä on se ongelma: enää ei tutustuta. Ja tosi on, että ihmiset myös muuttavat, mutta ihmiset muuttavat myös kauemmas isovanhemmista tai isovanhemmat muuttavat. Jos tukiverkosto perustuu vain ja ainoastaan isovanhempiin, tilanne on huono. On paljon todennäköisempää, että kuuskymppisellä on jo erilaisia sairauksia ja kremppoja kuin että kolmekymppisellä olisi. Ihan jo nivelrikkokipukin voi olla sellaista, että kun öisin ei saa kunnolla nukuttua ja töissäkin pitäisi vielä jaksaa käydä, on todella väsynyt. Viikonloppuna pitäisi voida kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat edelleenkin yleisiä. Monet eivät vaan viitsi jatkuvasti valittaa kivuistaan, huonosti nukutuista öistään ja väsymyksestään. 30 vuotta sitten päästiin työkyvyttömyyseläkkeelle paljon helpommin kuin nykyisin. Juttelin just hiljattain ortopedin kanssa ja hän sanoi, että aiemmin polven tekonivelleikkaus oli automaattisesti peruste eläkepapereihin. Nyt saa leikkauksen jälkeen 2-3 kk sairaslomaa ja eiku takaisin töihin.
Vaikea sanoa, mistä nykyään saisi sellaiset tukiverkostot, jotka koostuisivat omanikäisistä ihmisistä. Niistä, joilla on sama elämäntilanne. Ei ehkä mistään vaan yhteiskunnan pitäisi tarjota jotain palveluita korvaamaan tukiverkostot.
Mitä se tutustuminen auttaa kun sitten se toinen äiti kuitenkin palaa töihin, lapsensa menee eri tarhaan ja eri kouluun ja siihen hiipuu se muutaman kuukauden kaveruus.
Yritin tätä koko sen viisi vuotta jonka lapset oli kotihoidossa.
Toinen juttu on sitten vielä se että minä olin ainoa jolla ei ollut niitä isovanhempia. Ei aiinä aynny mitään vastavuoroisuutta kun ei toiset tarvitse apua. Meillä se tukiverkko oli sitten käytännössä ostettu apu ja Ikean leikkimaailma jonne völillä vein lapset ja itse istuin sen 45 minsaa kahvilla.
Aikoinaan se auttoi just niin, että kun isommat lapset eivät olleet päiväkodeissa eivätkä äidit vauvoineen kauppakeskuksissa lattella, yhden äidin palattua töihin muita äitejä jäi vielä kotiin. Ja tuli uusia äitejä, jotka saivat vauvan. Ei siis ollut vain yhtä äitiä, joka tunnettiin vaan heitä oli useita. Siihen aikaan äidit halusivat tutustua toisiinsa, haluttiin tukiverkostoa juuri muista lapsiperheistä ja isovanhemmat olivat viimeinen vaihtoehto, jolta pyydettiin apua. Tämän vuoksi kaikilla oli halua verkostoitua ja apu oli aina vastavuoroista. Ymmärrän kyllä hyvin sen, että nykyisin ei ole vastavuoroisuutta, koska sitä ei enää haluta.
Ei ole kyse haluamisesta, viitseliäisyydestä tms van siitä että mitä järkeä on tutustua aina uudestaan johonkin uuteen muutaman kuukauden tuttavuuteen kun se lasten elämä kuitenin taas siitä pirstaloituu ja taas se yhteys katkeaa.
Ei ole enää sitä elämän mallia, että jumputetaan samassa työpaikassa 30 vutta ja lapswt jumputtaa päivähoitouransa ja koulutaipaleensa siinä sen oman alueen palveluissa.
Päiväkoti saattaa olla jossain tunnin päässä ja kouluverkko ja homeet pirstaloi ne lapaet eri kouluihin.
Ja työura on 30 vuotta sälää. Jatkuvaa muutosta ja uusia ihmisiä.
Siinä yrittää selvitä. Ei siinä kysytä mitä haluaa, vaan että miten selviä.
Sitä järkeä, että on seuraa päiviinsä (kun on lasten kanssa kotona), lapsilla on pihapiirissä kavereita (eikä olla riippuvaisia siitä, että kaveri tulee samana päiväkotiin tai samalle luokalle samaan kouluun), saa ja antaa apua (edellyttää tietenkin, että on vastavuoroista) jne. Musta tuntuu, että aiemmin ihmiset olivat paljon sosiaalisempia. Ei jokaisesta äititutusta tarvinnutkaan tulla loppuelämäksi sydänystävää vaan riitti, että siihen sen hetkiseen arkeen oli olemassa. Omien lasteni parhaat ystävät eivät koskaan olleet samassa päiväkodissa eivätkä samalla luokalla koulussa.
Ei ne parin kuukauden ystävyydet jatku sen jälkeen kun koulu alkaa. Lapset on koulukaveriensa kanssa. Meillä on katkenneet kaikk sellaiset tuttavuudet. Ja koulukin on nykyään sellainen että eskari yhdessä paikassa, alakoulu, yläkoulu ja lukio kaikki alusta.
En itsekään enää viimeisinä vuosina jaksanut tutustua kolmeksi kuukaudeksi uuteen äitiin. Eikä ne lastenkaan leikit aina synkanneet.
Ja minä olen sosiaalinen ekstrovertti. Joka tutustun helposti.
No tuo on valinta, että pihakavereiden kanssa ei voi olla enää sen jälkeen, kun menee kouluun vaan voi olla ainoastaan koulukavereiden kanssa. Esikoisellani ja hänen parhaalla ystävällään oli vuoden ikäero, mutta ei ystävyys loppunut siihen, kun mun lapseni meni kouluun. Ihan samalla tavalla leikkivät toistensa kanssa iltaisin ja viikonloppuisin kuin aiemminkin.
Niin. Kun kaikki ei vaan edes asu kerrostalossa. Ei ole mitään pihakavereita.
Koulupäivät on pitkiä. Iltaisin ja viikonloppuisin on harrastuksia, kaverisynttäreitä ja koulun aktiviteettejä.
Ne parin kuukauden pintakaverit vain jää.
Me ollaan asuttu lasten syntymän jälkeen kolmessa eri kerrostalossa. Kaksi näistä on ollut sellaista, että taloissa ei ole ollut muita lapsia. Toisessa naapurille syntyi vauva, mutta muuttivat pois kun lapsi oli 2 v. Siellä olisi ollut naapuritaloissa lapsia, mutta se oli vuokratalo, jossa tuntui olevan kova vaihtuvuus. Toisessa ei taas ollut vuosiin yhtään ainoaa lasta edes naapuritaloissa! Näissä molemmissa oli ollut tusinoittain lapsia vielä jokunen vuosikymmen sitten, mutta ei enää. Kolmas oli vuokratalo ja siellä olikin sitten paljon lapsia, mutta sielläkin vaihtuvuutta, kun oli vuokratalona monelle väliaikaisratkaisu ja mekin muutimme sieltä pois, kun löysimme omistusasunnon.
Ei enää kerrostalojen pihat vilise pihakavereita toisin kuin 70-80-luvuilla, kun niissä asu lapsia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hah, kaikki lapsiperheet keiden kanssa itse keskustelen harmittelevat juuri sitä, ettei isovanhemmista ole yhtään apua. Ja tunnen aika paljon äitejä. Meillä on ihan sama tilanne myös, kukaan ei auta. Näin on monella muulla, sekä nuorilla että vanhemmillakin äideillä ja iseillä. Yksi 30+ pariskunta jolla on yksi pieni lapsi ei aio tehdä enempää lapsia siitä syystä, ettei ole tukiverkkoja ja parisuhde on nyt jo hajoamassa käsiin yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ymmärrän hyvin. Onneksi minä ja mieheni olemme selvinneet tämän 9 vuotta ilman apua, joten kohta alkaa jo helpottaa kun lapset itsenäistyvät. 5 vuoden päästä saatamme jo päästä mieheni kanssa elokuviin, ihan kahdestaan. Lapsiluku jää meilläkin näihin kahteen mukulaan. Sitten ihmetellään miksei suomalaiset tee lisää lapsia.
Viimeinen lause on asian ydin. Lapsia ei tehdä kun ei ole tukiverkkoa. TÄHÄN pitäisi tehdä korjausliike, ei niinkään perhevapaisiin. Perhevapaan jälkeenkun on vielä pitkästi toistakymmentä viuotta tukiverkotonta hoitovastuuta ja uupumista tiedossa.
T. TotaalitukiverkotonOlen saanut lapseni 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Esikoisen aikaan ei ollut vielä subjektiivista päivähoito-oikeutta. Tämä tarkoitti, että kun perheeseen syntyi vauva, isommat lapset olivat myös kotihoidossa. Ja koska niiden isompienkin kanssa piti olla, äidit lapsineen olivat ulkona. Taloyhtiöiden pihoilla ja leikkipuistoissa oli äitejä lapsineen. Naapuruston muihin äiteihin tutustui, kun joka päivä istuttiin samalla hiekkalaatikolla tai käytiin samoissa leikkipuistoissa. Kun tarvitsi lapsenvahtia esim hammaslääkärikäyntiä varten, sai apua naapurilta. Isommista lapsista tuli kavereita ja lasten yökyläilyt oli tavallisia. Eikä kotona oleva aikuinenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun käytiin vuorotellen toisten luona päivisin kahvilla ja lapsilla oli seuraa toisistaan. Kaupassakin käytiin jos ei ihan joka päivä niin ainakin joka toinen. Usein lähdettiin kauppareissulle naapurin kanssa yhdessä. Vauvat vaunuihin ja isommat lapset kävelivät. Jos lapsi sairastui, pystyi kysymään naapurilta, voisiko tämä tuoda kaupassa käydessään vaippapaketin, maitoa tms.
Tukiverkkona tuohon aikaan ei siis ollut niinkään isovanhemmat vaan toiset pienten lasten äidit. Nyt tilanne on toinen, kun kukaan ei enää tunne ketään. Ja kun ei tunne ketään, ei uskalla kehenkään luottaakaan.
No ei ne lapset ole sillä lailla myöskään kotona. Äidit palaa töihin. Plus että kun sekä päivähoito että koulu on sekaisin, ei tule mitään normaalia jatkumoa alueelle niin, että samat lapset seuraisi leikkipuistosta päiväkotiinnja kouluun jne.
Meilläkin esim lähitaloista lapsia kahdelsassa eri koulussa. Ei synny yhteisöä. Kaikki hoitaa vain omansa.
Suurin osa äideistä pitää kuitenkin vähintään 10 kk äitiyslomansa. Siinä on aika monta päivää aikaa tutustua muihin alueen äiteihin. Mutta tämä on se ongelma: enää ei tutustuta. Ja tosi on, että ihmiset myös muuttavat, mutta ihmiset muuttavat myös kauemmas isovanhemmista tai isovanhemmat muuttavat. Jos tukiverkosto perustuu vain ja ainoastaan isovanhempiin, tilanne on huono. On paljon todennäköisempää, että kuuskymppisellä on jo erilaisia sairauksia ja kremppoja kuin että kolmekymppisellä olisi. Ihan jo nivelrikkokipukin voi olla sellaista, että kun öisin ei saa kunnolla nukuttua ja töissäkin pitäisi vielä jaksaa käydä, on todella väsynyt. Viikonloppuna pitäisi voida kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat edelleenkin yleisiä. Monet eivät vaan viitsi jatkuvasti valittaa kivuistaan, huonosti nukutuista öistään ja väsymyksestään. 30 vuotta sitten päästiin työkyvyttömyyseläkkeelle paljon helpommin kuin nykyisin. Juttelin just hiljattain ortopedin kanssa ja hän sanoi, että aiemmin polven tekonivelleikkaus oli automaattisesti peruste eläkepapereihin. Nyt saa leikkauksen jälkeen 2-3 kk sairaslomaa ja eiku takaisin töihin.
Vaikea sanoa, mistä nykyään saisi sellaiset tukiverkostot, jotka koostuisivat omanikäisistä ihmisistä. Niistä, joilla on sama elämäntilanne. Ei ehkä mistään vaan yhteiskunnan pitäisi tarjota jotain palveluita korvaamaan tukiverkostot.
Mitä se tutustuminen auttaa kun sitten se toinen äiti kuitenkin palaa töihin, lapsensa menee eri tarhaan ja eri kouluun ja siihen hiipuu se muutaman kuukauden kaveruus.
Yritin tätä koko sen viisi vuotta jonka lapset oli kotihoidossa.
Toinen juttu on sitten vielä se että minä olin ainoa jolla ei ollut niitä isovanhempia. Ei aiinä aynny mitään vastavuoroisuutta kun ei toiset tarvitse apua. Meillä se tukiverkko oli sitten käytännössä ostettu apu ja Ikean leikkimaailma jonne völillä vein lapset ja itse istuin sen 45 minsaa kahvilla.
Aikoinaan se auttoi just niin, että kun isommat lapset eivät olleet päiväkodeissa eivätkä äidit vauvoineen kauppakeskuksissa lattella, yhden äidin palattua töihin muita äitejä jäi vielä kotiin. Ja tuli uusia äitejä, jotka saivat vauvan. Ei siis ollut vain yhtä äitiä, joka tunnettiin vaan heitä oli useita. Siihen aikaan äidit halusivat tutustua toisiinsa, haluttiin tukiverkostoa juuri muista lapsiperheistä ja isovanhemmat olivat viimeinen vaihtoehto, jolta pyydettiin apua. Tämän vuoksi kaikilla oli halua verkostoitua ja apu oli aina vastavuoroista. Ymmärrän kyllä hyvin sen, että nykyisin ei ole vastavuoroisuutta, koska sitä ei enää haluta.
Ei ole kyse haluamisesta, viitseliäisyydestä tms van siitä että mitä järkeä on tutustua aina uudestaan johonkin uuteen muutaman kuukauden tuttavuuteen kun se lasten elämä kuitenin taas siitä pirstaloituu ja taas se yhteys katkeaa.
Ei ole enää sitä elämän mallia, että jumputetaan samassa työpaikassa 30 vutta ja lapswt jumputtaa päivähoitouransa ja koulutaipaleensa siinä sen oman alueen palveluissa.
Päiväkoti saattaa olla jossain tunnin päässä ja kouluverkko ja homeet pirstaloi ne lapaet eri kouluihin.
Ja työura on 30 vuotta sälää. Jatkuvaa muutosta ja uusia ihmisiä.
Siinä yrittää selvitä. Ei siinä kysytä mitä haluaa, vaan että miten selviä.
Sitä järkeä, että on seuraa päiviinsä (kun on lasten kanssa kotona), lapsilla on pihapiirissä kavereita (eikä olla riippuvaisia siitä, että kaveri tulee samana päiväkotiin tai samalle luokalle samaan kouluun), saa ja antaa apua (edellyttää tietenkin, että on vastavuoroista) jne. Musta tuntuu, että aiemmin ihmiset olivat paljon sosiaalisempia. Ei jokaisesta äititutusta tarvinnutkaan tulla loppuelämäksi sydänystävää vaan riitti, että siihen sen hetkiseen arkeen oli olemassa. Omien lasteni parhaat ystävät eivät koskaan olleet samassa päiväkodissa eivätkä samalla luokalla koulussa.
Ei ne parin kuukauden ystävyydet jatku sen jälkeen kun koulu alkaa. Lapset on koulukaveriensa kanssa. Meillä on katkenneet kaikk sellaiset tuttavuudet. Ja koulukin on nykyään sellainen että eskari yhdessä paikassa, alakoulu, yläkoulu ja lukio kaikki alusta.
En itsekään enää viimeisinä vuosina jaksanut tutustua kolmeksi kuukaudeksi uuteen äitiin. Eikä ne lastenkaan leikit aina synkanneet.
Ja minä olen sosiaalinen ekstrovertti. Joka tutustun helposti.
No tuo on valinta, että pihakavereiden kanssa ei voi olla enää sen jälkeen, kun menee kouluun vaan voi olla ainoastaan koulukavereiden kanssa. Esikoisellani ja hänen parhaalla ystävällään oli vuoden ikäero, mutta ei ystävyys loppunut siihen, kun mun lapseni meni kouluun. Ihan samalla tavalla leikkivät toistensa kanssa iltaisin ja viikonloppuisin kuin aiemminkin.
Niin. Kun kaikki ei vaan edes asu kerrostalossa. Ei ole mitään pihakavereita.
Koulupäivät on pitkiä. Iltaisin ja viikonloppuisin on harrastuksia, kaverisynttäreitä ja koulun aktiviteettejä.
Ne parin kuukauden pintakaverit vain jää.
Me ollaan asuttu lasten syntymän jälkeen kolmessa eri kerrostalossa. Kaksi näistä on ollut sellaista, että taloissa ei ole ollut muita lapsia. Toisessa naapurille syntyi vauva, mutta muuttivat pois kun lapsi oli 2 v. Siellä olisi ollut naapuritaloissa lapsia, mutta se oli vuokratalo, jossa tuntui olevan kova vaihtuvuus. Toisessa ei taas ollut vuosiin yhtään ainoaa lasta edes naapuritaloissa! Näissä molemmissa oli ollut tusinoittain lapsia vielä jokunen vuosikymmen sitten, mutta ei enää. Kolmas oli vuokratalo ja siellä olikin sitten paljon lapsia, mutta sielläkin vaihtuvuutta, kun oli vuokratalona monelle väliaikaisratkaisu ja mekin muutimme sieltä pois, kun löysimme omistusasunnon.
Ei enää kerrostalojen pihat vilise pihakavereita toisin kuin 70-80-luvuilla, kun niissä asu lapsia!
Se lapsimäärä myös aaltoilee. Esim Herttoniemi oli ennen mummolähiö. Nyt se on täynnä lapsia. Sitä kun osuu alueelle väärään vaiheeseen niin heikkoa on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Milloinkahan tasa-arvo etenee niin pitkälle, että isiltä odotetaan lastensa hoitamisessa edes neljäsosa siitä määrästä, mitä nyt odotetaan isoäitien hoitavan lapsenlapsiaan? Optimistisesti arvioituna jo sadan vuoden kuluttua voi nähdä ajattelutavan kehittymistä siihen suuntaan. Pessimistisesti arvioituna sitä ei tapahdu koskaan.
Voivathan asiat mennä myös huonompaan suuntaan. Tällähetkellä sukukypsiä naisia syytetään syntyvyyden laskusta. Saattaa olla, että pian syntyvyyden laskusta syytetään myös isoäitejä, koska he muka eivät hyysää lastenlapsiaan tarpeeksi paljon. Isät, isoisät ja miehet saavat elää omaa elämäänsä vapaasti. Kenellekään ei tulisi mieleenkään vaatia heiltä mitään.
Aika monen naisen mielestä lasten hoitaminen on edelleenkin ensisijaisesti naisten tehtävä. Valitettavasti näin. Oma äiti ja anoppi ovat ne, joiden kuuluu olla lapsiperheen apuna. Ei koskaan oma isä eikä appi, heillä ei edes naisten mielestä ole mitään velvollisuuksia jälkipolvia kohtaan.
Ehkä teidän suvussa. Mun omat vanhemmat ei yhtään hoida eikä auta, mutta mua hoiti pienenä tosi paljon ukki. Samoin mun mies hoitaa lapsiamme enemmän kuin minä (olen itse uraäiti ja mies enemmän ”kotirouva”). Ihan varmasti sikanaan lapsemme pyytävät ekaksi isältään lastenhoitoapua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on kolme lasta ja olemme kyllä saaneet apua isovanhemmilta. Mutta oikein uupuneena yhtenä päivänä tajusin, että tämä ei koskaan lopu. Ei tule ikinä ennen kuolemaa sitä helpotusta elämään. Kun omat lapset saa isoiksi, niin sitten minä vuorostani hoidan lapsenlapsia siihen asti, että kaadun hautaan. Jos jokainen lapsistamme tekee 3 lasta, niin yhdeksän lasta on vielä senkin jälkeen hoidettavana.
Jotenkin tulevaisuus näyttää aika raskaalta.
Juuri samoin ajattelen minä. Minulla on jo neljä alle kuusivuotiasta lastenlasta ja toivottomalta näyttää. Vauvojen kanssa on kovilla, mutta viskarin kanssa on jo ihan mukavaa! Jos kaikki ovat yhtäaikaa mummolla, niin itku pääsee. Sekä mummolta että lapsilta.
Mikä ihmeen rangaistus lastenlasten hoito on? Otan mielelläni vaikka kuusi lastenlasta yhtäaikaa hoitoon! Lisääkin saa tulla!
Kuinka monesta sinulla on kokemusta? Neljä poikaa, ritarien taistelut ja mummon reuma. Kyllä itkettää. Yhden tai kahden ritarin kanssa vielä miekkailu sujuu, mutta neljä, joista viimeisin vasta puree miekkaansa ja hihkuu innosta. Ensimmäinen päivä ja (vahti)yö menee, mutta sitten toinen päivä ja toinen yö ilman kunnon lepoa syö terveimmänkin, kuten Peppi sanoisi. Ihanaa, jos sinä jaksat! Kateellinen olen. En kyllä kokonaan pois näitä antaisi, mutta yöt haluaisin nukkua.
Sinä haluat välttämättä auttaa, et kuitenkaan jaksa eikä terveytesi ole niin hyvä, että turvallisesti voisit hoitaa pidempään kuin päivän kerrallaan.
Ratkaisu on mennä hoitamaan lapsia heidän kotiinsa. Silloin olet vahtivuorossa vain vanhempien työvuoron ajan. Vaikka jäisit yöksikin niin fyysisesti hoitaminen ei tulisi niin raskaaksi kun nostelut sun muut riehumiset hoitaisi lasten vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet täysin oikeassa. Aina ovat apua vailla,jatkuvaa lastenhoitoo tai rahaa ja jos sun mitäkin. Ja puhun nyt nuorista vanhemmista. Reilusti yli kolmekymppiset vanhemmat ymmättävät jo että jos lapsia tekee niin itse ne pitää myös hoitaa. Aikuiset hoitaa myös raha asiansa itse. Eikä ole isovanhemmat vastuussa kenenkään asioista muutenkaan,että paras opetella tekemään itse eikä aina odottaa valmista. 697
Aika monen naisen mielestä lasten hoitaminen on edelleenkin ensisijaisesti naisten tehtävä. Valitettavasti näin. Oma äiti ja anoppi ovat ne, joiden kuuluu olla lapsiperheen apuna. Ei koskaan oma isä eikä appi, heillä ei edes naisten mielestä ole mitään velvollisuuksia jälkipolvia kohtaan.