Ilmiö nimeltä Lapsiaikuiset

Jätkäshenkilö 46 vuotta kirjoitti:

Miksi todellisuutta tarvitsee paeta? Ja miksi sitä tässä keskustelussa niin kovasti kannustetaan, kehutaan, puolustellaan ja selkääntaputellaan, kun jo useampikin aikuinen on ilmoittanut pakenevansa todellisuutta lastenohjelmiin ja leikkeihin tai muuhun viihteeseen, mutta auta armias, jos joku "pakeneekin" ylensyöntiin, viinaan, heroiiniin tai LSD:hen, niin siitähän kivitys alkaa?

En minä ainakaan "pakene" mitään. Kulutan viihdettä, ja siinä se.

Jätkäshenkilö 46 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jätkäshenkilö 46 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tollanen reilu kolmikymppinen naislapsi: katson ja fanitan My Little Pony - Ystävyysen taikaa, katson lastenohjelmia, ostin suklaajoulukalenterinkin. Tää on sellaista eskapismia jonka avulla pakenen ankaraa ja rasittavaa aikuisen todellisuutta.

No minun mielestäni tuossa suklaakalenterissa ei olekaan mitään outoa eikä kovin "lapsekasta": kukas sitä ei suklaasta pitäisi, ainakin jos kuuluu siihen onnelliseen väestönosaan, joka ei saa kivuliaita ja märkiviä finnejä tuosta jalosta nautintoaineesta. Tosin noiden suklaakalenterien annoskoot ovat ihan onnettomat. Ei sellainen viiden gramman nappula riitä edes lapsille, aikuisesta puhumattakaan. Pitäisi olla joka päivän luukussa ainakin puolen kg:n mättölevy. Itse haluaisin jalostaa ideaa myös hampurilais-, tupakka- ja vodkakalenterien suuntaan: tuotekehittelijät saavat hyödyntää ideaani vapaasti.

Mutta mikä siinä aikuisen todellisuudessa on niin ankaraa ja rasittavaa? Oliko se elämä pikkulapsenakaan muka niin kovin helppoa, kun osa populaatiosta on aina ja kaikkina aikoina kiusaajia, opettajat olivat puolueellisia, terveydenhoitajat tökkivät rokotuspiikeillä sekä valittivat joka toiselle lapselle ylipainosta ja joka toiselle liiallisesta laihuudesta, vaatteet kiristivät kun ne kävivät alinomaa liian pieniksi, hiihtokilpailuihin oli pakko osallistua, kovakouraisissa leikeissä tuli tällejä vatsaan ja päähän, pakkoliikunnassa lensi pesäpallo silmään jne?

Eikö aikuisen elämä ole toisaalta myös ihan mukavaakin?

Voisitko tosiaankin kelpuuttaa avio- tai seurustelukumppaniksesi miestä, joka leikkii pikkuautoilla ja -kaivureilla?

Melaa tuon ikäisen naisen kuuluu haluta ja unohtaa ne My Little Ponyt ja lastenohjelmat.

Eli sun mielestä on todellisuuspakoa katsoa lastenohjelmia?

Olisko teksasin moottorisahamurhaaja sitten parempi vaihtoehto? Tai joku länkkäri tai poliisidekkari? Eivätkö ne ole todellisuuspakoa?

Vai meneekö tämä silleen, että sun harrastukset ja ohjelmat ovat todellisuutta ja muiden harrastukset ja ohjelmat todellisuuspakoa?

En mainostanut enkä suositellut muille harrastuksiani. Enkä liioin pidä tuota Texasin Moottorisahamurhaajaa järin paljon aikuismaisempana kuin MLP: samalle osastolle menee. Ja ne länkkärit (itse en ole jaksanut niitä pikkusällinäkään enkä ymmärrä mitä jotkut muut pojat niissä näkivät: ne ovat äärettömän puisevia) sekä poliisidekkarit ovat samoin eskapismia yhtäkaikki.

Miksi todellisuutta tarvitsee paeta? Ja miksi sitä tässä keskustelussa niin kovasti kannustetaan, kehutaan, puolustellaan ja selkääntaputellaan, kun jo useampikin aikuinen on ilmoittanut pakenevansa todellisuutta lastenohjelmiin ja leikkeihin tai muuhun viihteeseen, mutta auta armias, jos joku "pakeneekin" ylensyöntiin, viinaan, heroiiniin tai LSD:hen, niin siitähän kivitys alkaa?

Mitä se on sulta pois, jos toiset haluaa paeta todellisuutta välillä? Ihme kontrollintarve.

Olisko matkittu matumiehiltä, siis alkuperäisistä partalapsilta?

When I became a man I put away childish things, including the fear of childishness and the desire to be very grown up.

-C.S. Lewis

Minä keräilen erilaisia figuureja teemoittain. Lähinnä sellaisia merkkejä Schleich, Papo, Collecta, Safari, Bullyland, mutta jos jostain oikeain paljon tykkään niin hankin sen vaikka se ei olisikaan jotain tiettyä merkkiä. Eläimiä kerään eri teemoilla, kuten metsän, savannin tai arktiset eläimet, tai kotieläimet tai lemmikit. Tykkään erilaisista villieläimistä. Minulla on myös ihmisfiguureja eri aikakausilta ja asiayhteyksistä. Tykkään historiasta. Näitä on paljon myös Playmobililta vaikka ovatkin pelkistetympiä kuin ns. keräilymerkit. Kerään myös esim. Disneyn klassikkofiguureja ja toisaalta joku My Little Pony ei kiinnosta lainkaan. :) Olen jo yli 4-kymppinen ja oma lapseni on jo sen verran iso, ettei häntä nämä enää kiinnosta leikkimielessä. En koe olevani lapsiaikuinen vaan ihan tavallinen työtä tekevä ihminen kaikkine velvollisuuksineen, ja toisaalta myös mahdollisuuksineen. Minulla on varaa itse ylläpitää "harrastustani". 

Jätkäshenkilö 46 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jätkäshenkilö 46 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tollanen reilu kolmikymppinen naislapsi: katson ja fanitan My Little Pony - Ystävyysen taikaa, katson lastenohjelmia, ostin suklaajoulukalenterinkin. Tää on sellaista eskapismia jonka avulla pakenen ankaraa ja rasittavaa aikuisen todellisuutta.

No minun mielestäni tuossa suklaakalenterissa ei olekaan mitään outoa eikä kovin "lapsekasta": kukas sitä ei suklaasta pitäisi, ainakin jos kuuluu siihen onnelliseen väestönosaan, joka ei saa kivuliaita ja märkiviä finnejä tuosta jalosta nautintoaineesta. Tosin noiden suklaakalenterien annoskoot ovat ihan onnettomat. Ei sellainen viiden gramman nappula riitä edes lapsille, aikuisesta puhumattakaan. Pitäisi olla joka päivän luukussa ainakin puolen kg:n mättölevy. Itse haluaisin jalostaa ideaa myös hampurilais-, tupakka- ja vodkakalenterien suuntaan: tuotekehittelijät saavat hyödyntää ideaani vapaasti.

Mutta mikä siinä aikuisen todellisuudessa on niin ankaraa ja rasittavaa? Oliko se elämä pikkulapsenakaan muka niin kovin helppoa, kun osa populaatiosta on aina ja kaikkina aikoina kiusaajia, opettajat olivat puolueellisia, terveydenhoitajat tökkivät rokotuspiikeillä sekä valittivat joka toiselle lapselle ylipainosta ja joka toiselle liiallisesta laihuudesta, vaatteet kiristivät kun ne kävivät alinomaa liian pieniksi, hiihtokilpailuihin oli pakko osallistua, kovakouraisissa leikeissä tuli tällejä vatsaan ja päähän, pakkoliikunnassa lensi pesäpallo silmään jne?

Eikö aikuisen elämä ole toisaalta myös ihan mukavaakin?

Voisitko tosiaankin kelpuuttaa avio- tai seurustelukumppaniksesi miestä, joka leikkii pikkuautoilla ja -kaivureilla?

Melaa tuon ikäisen naisen kuuluu haluta ja unohtaa ne My Little Ponyt ja lastenohjelmat.

Eli sun mielestä on todellisuuspakoa katsoa lastenohjelmia?

Olisko teksasin moottorisahamurhaaja sitten parempi vaihtoehto? Tai joku länkkäri tai poliisidekkari? Eivätkö ne ole todellisuuspakoa?

Vai meneekö tämä silleen, että sun harrastukset ja ohjelmat ovat todellisuutta ja muiden harrastukset ja ohjelmat todellisuuspakoa?

En mainostanut enkä suositellut muille harrastuksiani. Enkä liioin pidä tuota Texasin Moottorisahamurhaajaa järin paljon aikuismaisempana kuin MLP: samalle osastolle menee. Ja ne länkkärit (itse en ole jaksanut niitä pikkusällinäkään enkä ymmärrä mitä jotkut muut pojat niissä näkivät: ne ovat äärettömän puisevia) sekä poliisidekkarit ovat samoin eskapismia yhtäkaikki.

Miksi todellisuutta tarvitsee paeta? Ja miksi sitä tässä keskustelussa niin kovasti kannustetaan, kehutaan, puolustellaan ja selkääntaputellaan, kun jo useampikin aikuinen on ilmoittanut pakenevansa todellisuutta lastenohjelmiin ja leikkeihin tai muuhun viihteeseen, mutta auta armias, jos joku "pakeneekin" ylensyöntiin, viinaan, heroiiniin tai LSD:hen, niin siitähän kivitys alkaa?

Se siis on todellisuuspakoa, että löytää elämäänsä kivoja tai viihdyttäviä juttuja?

Tiesitkö, että nekin ovat todellisuutta.

Todellisuutta on, että on leluja ja elokuvia ja muuta viihdettä.

Ne kuuluvat todellisuuteen. Oikeaan elämään.

Tässä on kyse samasta asiasta kuin siinä, että optimismi ja pessimismi ovat aivan yhtä realistisia tai epärealistisia vaihtoehtoja.

Asiat voivat mennä hyvin tai huonosti, mutta usein lopputulos on välimuoto näistä ääripäistä. Pessimistit väittävät olevansa realisteja, vaikka eihän pessimismillä ole mitään tekemistä realismin kanssa. Siinähän vain luodaan liuta negatiivisia skenaarioita.

Ihan samalla tavalla elämä on yhtä todellista kurjuudessa elävällä ja itseään viihdyttävällä. Heidän todellisuutensa ei ole samanlaista, mutta kummankin todellisuus aivan yhtä hyvä todellisuus.