Lue keskustelun säännöt.
Mitä te ihmiset oikein niissä terapioissanne puhutte?
14.11.2018 |
Ihan arkipäivän asioitako, vai samoja kuin ystäville vai mitä? En ole oikein ymmärtänyt koko terapian jujua, mitä hyötyä on kaivella jotain vanhoja asioita?
Kommentit (101)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan käynyt terapeutilla vaikka elämässäni on tapahtunut vaikka mitä normaalista poikkeavaa. Itse pystyy selvittämään täysin kaikki, kun on älyä ja sisua hakea tietoa. Itsesuojelukyky on valttia, myös viisauden ja empatian suojelu.
😁😁😁
Mikä siinä noin hauskaa on? Kenties se, että ei suostu olemaan omien vanhiempien päähän potkittavana ja pystyy silti rakastamaan omia lapsiaan? Vai tappo, kavallus vai seksuaalinen väkivalta? Mikä niin naurattaa?
Defenssi naurattaa.
”Itse pystyy selvittämään täysin kaikki, kun on älyä ja sisua hakea tietoa.”
Omakohtainen fakta. Teki mieli osallistua ketjuun omin kokemuksin. Kosketti siten, että terapiaa olin miettinyt monet kerrat, mutta apu löytyi muualta tiedon etsimisessä ja sen ymmärtämisessä. Vaikutukset ovat olleet ympäristöstä aikoinaan karut, siten itsesuojelukyky on ollut oleellisessa merkityksessä. Miten se sinun mielestäsi pitäisi selittää? Jotenkin kaunistellen tai jotain miellyttäen? Mikä vielä naurattaa, kerro vaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan käynyt terapeutilla vaikka elämässäni on tapahtunut vaikka mitä normaalista poikkeavaa. Itse pystyy selvittämään täysin kaikki, kun on älyä ja sisua hakea tietoa. Itsesuojelukyky on valttia, myös viisauden ja empatian suojelu.
😁😁😁
Mikä siinä noin hauskaa on? Kenties se, että ei suostu olemaan omien vanhiempien päähän potkittavana ja pystyy silti rakastamaan omia lapsiaan? Vai tappo, kavallus vai seksuaalinen väkivalta? Mikä niin naurattaa?
Defenssi naurattaa.
”Itse pystyy selvittämään täysin kaikki, kun on älyä ja sisua hakea tietoa.”
Minusta ei ole hassua, että kaikki eivät koe tarvitsevansa terapiaa. Hassu on kyllä tuo defenssiselitys kaikkeen. Ohis.
En ole ainoa tällä palstalla, joka on selvitellyt asiat itsekseen. Merkitystä ei ole miten selvittää, kunhan selvittää, sillä mitä ymmärtää ja miten selviää. Terapiassa käyneistä monet valittavat, kun viidenkin vuoren terapian jälkeen eivät ole saaneet mitään hyötyä ja täällä kysellään neuvoja terapian vaihtoon. Tai itse terapiaa, vertaistukea, josta näennäisesti on ollut joillekin apua, ehkä monellekin. Itse kuulun tähän joukkoon, olen saanut palstalta näkemystä joka on ohjannut ottamaan syvemmin selvyyttä asioihin.
Vierailija kirjoitti:
T autisti
Jos olet autisti, sinulta varmaan puuttuu erilaisia näkemyksiä asioista, joita mahdollisesti ympärilläsi on ollut ja tuntemuksista, jotka normaalisti olisit tuntenut, koska et kykene tiedostamaan itseäsi tai itseäsi suhteessa ympäristöön. - Terapiassa ei-autisteilla asiakas ottaa vapaavalintaisesti esille mitä tahansa asioita, joita mieleen juolahtaa ja terapeutilla on kyky auttaa asiakasta sanoittamaan elämäänsä enemmän tai uudelleen. - Kaikessahan on kyse näkökulmasta. Kykenetkö lukemaan teoksen Mattila: Näkökulman vaihtamisen taito. Sopii taviksille.
Terapeutteja on hyviä ja huonoja kuten muissakin ammateissa. Itse kävin kaksivuotisen kognitiivisen/ratkaisukeskeisen terapian ja hyödyin huomattavasti. Puhuttiin menneisyys läpi ja päivänpolttavat ongelmakohdat ja mietittiin miten olisi paras toimia. Oli ihanaa, kun vuosikausien ahdistus ja alavireisyys alkoivat pikkuhiljaa helpottaa. Kuin olisi ruuvipenkistä vapautunut.
Olen huomannut, että he jotka ovat päätyneet terapiaan, muuttuvat vähäpuheiseksi kaikkia kohtaan ja tukeutuvat yhteen ihmiseen elämänohjaajana. Ohjaaja on usein läheisin henkilö, joka on läheisriippuvainen toisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut, että he jotka ovat päätyneet terapiaan, muuttuvat vähäpuheiseksi kaikkia kohtaan ja tukeutuvat yhteen ihmiseen elämänohjaajana. Ohjaaja on usein läheisin henkilö, joka on läheisriippuvainen toisesta.
Lisään vielä, että tukijalla on varsinkin hyöty-rahanäkökohta tuettavaan.
Vierailija kirjoitti:
Terapeutteja on hyviä ja huonoja kuten muissakin ammateissa. Itse kävin kaksivuotisen kognitiivisen/ratkaisukeskeisen terapian ja hyödyin huomattavasti. Puhuttiin menneisyys läpi ja päivänpolttavat ongelmakohdat ja mietittiin miten olisi paras toimia. Oli ihanaa, kun vuosikausien ahdistus ja alavireisyys alkoivat pikkuhiljaa helpottaa. Kuin olisi ruuvipenkistä vapautunut.
Kysyn mielenkiinnosta, liittyikö ongtelmaasi muita ihmisiä ja juttelitko heidän kanssaan suoraan ennen terapiaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritin kertoa terapeutille mikä minua painoi. Hänpä kiinnitti huomiota sanamuotoihin ja epäolennaisuuksiin. Tätä jatkui kunnes en enää kertonut mistään mitään ja sanoin vain, että kaikki on hyvin. Täysin hyödytön kokemus kokonaisuudessaan. Lopulta paransin itse itseni. Siihen tosin meni vuosia. Nykyään en enää luota itseään ammattilaisiksi tituleeraaviin ihmisiin sitten pätkän vertaa.
Mieluummin meditoin tai harrastan mindfullnessia. Joskus kerron lemmikille huolet ja se nyökyttää ymmärtäväisesti päätään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeutteja on hyviä ja huonoja kuten muissakin ammateissa. Itse kävin kaksivuotisen kognitiivisen/ratkaisukeskeisen terapian ja hyödyin huomattavasti. Puhuttiin menneisyys läpi ja päivänpolttavat ongelmakohdat ja mietittiin miten olisi paras toimia. Oli ihanaa, kun vuosikausien ahdistus ja alavireisyys alkoivat pikkuhiljaa helpottaa. Kuin olisi ruuvipenkistä vapautunut.
Kysyn mielenkiinnosta, liittyikö ongtelmaasi muita ihmisiä ja juttelitko heidän kanssaan suoraan ennen terapiaa?
No, eikö lähes kaikki ongelmat aina liity muihin ihmisiin? :) Terapian aikana pystyin alkaa avautumaan ja nostamaan kissan pöydälle heidän kanssaan. Aiemmin olin liian lukossa ja peloissani. Helpotti huomattavasti, kun terapeutti neuvoi ja analysoi tilanteita jälkikäteen. Oli tavallaan minun puolellani, kuitenkin samalla haastaen katsomaan asioita monipuolisemmin. Nykyään saan suuni auki kaikkien kanssa ja paremmin pidettyä omat rajani.
Eilen keskustelimme siitä, kuinka jouduin vapausriistetyksi 17-vuotiaana Saksassa. Olin kielikurssilla.
Tapasin melko ikäiseni albanialaistyypin, joka kutsui minut teelle lähellä sijaitsevaan asuntoonsa. Elimme aamuyötä. Suostuin, koska muuten olisin joutunut odottamaan bussia yli tunnin. Kun tulimme asuntoon, joka oli ihan läävä, istahdimme sohville ja odotin, että minulle tarjoillaan teetä. Sen sijaan kundi kaivoi jostain crack-vehkeet esiin. Olisi myös auliisti tarjoillut myös minulle, mutta kieltäydyin. Sitten hän kaivoi jostain käsiaseen, napsutteli sitä ja välillä osoitteli minua. Lopulta hän laski aseen pöydälle. Pöydän alta hän otti naisten alusvaatekuvaston ja olisi kovasti halunnut tietää mieltymyksiäni. En osallistunut keskusteluun aktiivisesti.
Huoneen nurkassa oli kokoelma erillaisia aseita, aina konepistooleista käsiaseisiin.
Tajusin, että olen albanialaismafian konttorilla, ja olen myös nähnyt hiukan liikaa. Lisäksi tuo crackkipää kiilusilmä koitti kokoajan saada eroottista latausta aikaiseksi. Sen sijaan kyselin hänen perheestään ja elämästään Albaniasta, koitin olla niinkuin ei mitään.
Tiedostin, että luultavasti minut pakotetaan seksiin tai tapetaan. Tai sitten pakotetaan ja tapetaan. Täältä en pääse kävelemään pois. Jos lähden kävelemään ovelle, tyyppi tulee samantien kiinni, ja peli on menetetty.
Siinä sitten mietin vaihtoehtoja. Jossain vaiheessa hän olisi halunnut hiplata, onneksi istuin omassa nojatuolissani.
Juuri, kun musta alkoi tuntua, että tyyppi on saanut tarpeekseen mun välttelystä, ovelle ilmestyi toinen mies. Ilmeisesti selväjärkisempi. Mies kysyy minulta, olenko täällä vapaaehtoisesti, sanon, että haluan lähteä pois.
Miehet alkavat tapella, ymmärrän sanat poliisi, kuin sinun siskosi, ongelma. Lopulta toinen miehistä sanoo minulle vain, että mene, nopeasti ja osoittaa ovea. Mua ei tarvitse kahta kertaa käskeä. Eteisessä selvempi mies tulee perään ja sanoo minulle, että jos kerron kenellekkään, kuolen. Kun pääsin talosta ulos, juoksin ainakin kilometrin.
Maailma on paha paikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorempana minulla oli valtava halu nähdä asioita. Koska uteliaisuus. Halusin nähdä asioita ja kuulla tarinoita, ja samalla ajattelin, että noista kokemuksista saisin materiaa luovaan työhön.
Katson maailmaa, mutta lasin takaa.
Samalla altistin itseni vaaroille. Sitten puhun vähätellen asioista, esim. tää on just tätä yms. Ikäänkuin olisi tosi hauskaa, jos joku raiskaisi tai tappaisi. Tavallaan se on myös eräänlaista selviytymispeliä.
Jos on narsismin varjossa kasvanut niin sillon ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa mietin kuin ap. Itselläni oli ihan paska lapsuus. En silti keksi yhtään syytä, miksi näin nelikymppisenä tilittäisin ja kaivelisin sitä viikosta toiseen. Varmaan keksisinkin jo puolet lisää, että juttu säilyisi kiinnostavana myös itselleni. Mietin lapsuuttani usein, mutta olen tavallaan antanut itselleni luvan päästää siitä irti.
Lyhytaikaisen kriisiterapian ymmärrän hyvin, mutta en keski-ikäisiä tuttujani, jotka käyvät sankoin joukon jossain psykoterapioissa. Koska se on nyt muotia.
Mistä tiedät mikä heidän elämässään painaa? Jos tiedostat rankan lapsuuden niin heillä voi olla muita painavia syitä..se ei tee ihmisestä hullua, vaan kertoo aikuisuudesta ja halusta kantaa vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Terapeutilla ei käy vaan sarjamurhaajat (nämä edes kaikki eivät terapiaan hakeudu) tai sekoamispisteessä olevat, vaan myös esim. jonkun rankan elämäntapahtuman kokeneet tai ihmiset jotka haluavat päästä ylitse jostain traumatisoivasta tapahtumasta. Ja kyllä, on mahdollista että terapian jälkeen ihminen on ihan tasapainoinen ja elämänlaatu paranee..arki ja elämä jatkuu.
Hesarissa oli juttu Michelle Obamasta, joka on elänyt lapsuutensa slummissa. Hän kertoo naisten hiljaisesta tiedosta, mainitsee kun esim. käveli kotiin pimeällä, hänellä oli avain kädessä mahdollista hyökkäystä varten. Tein tuota samaa teininä, kun tulin jostain nuorisodiscosta pois. Vaikka asuin keskisuuressa kaupungissa ihan ok alueella. Aina välillä oli tilanteita, aika useinkin, että esim. joku auto lähti seuraamaan ja jatkoi rullailua edestakasin. Tai sitten humalaisia häiriköitä, jotka estivät pyörällä ajamisen. Aika pelottavaa jollekin 15-vuotiaalle.
Ja sitten oli lisäksi kyttäävät naapurinsedät. Kokoajan piti olla jollakin tavalla valppaana.
Ei kannata lähteä ihan kaikkien kanssa teelle. Ethän voinut tietää, mihin olet menossa. Terapiakeskustelut on ahdistavia, koska sitten tulee tälläisiä mieleen. Tosi monilla on traumoja. Jos pahoja asioita alkaa miettiämään, siihen menee elämä. Tai mitä olisi voinut tapahtua. Kokoajan olisi voinut tapahtua jotain. Jääpuikko tippua täystäältä päähän, auto ajaa suojatiellä päälle yms. Jos alkaa miettimään kaikkia riskejä ja uhkia.
Kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa milloin tahansa. Terapeutit ottavat sitten ihmisiltä rahat pois noista kokemuksista. Keskustellaan ja avaudutaan ja maksetaan satanen tunnilta. Juuri avauduin teille ja säästin satasen. Taidankin lähteä vähän viihteelle sillä satasella tulevana viikonloppuna.
Haluaisin liittyä sellaiseen terapiaryhmään, jossa itketään. Tarkoitus olisi itkeä yhdessä koko tunti. Itketään maailman pahuutta, elämän raakuutta, läheisiä ihmisiä, kaupan kassan epäystävällisyyttä. Ryhmän vetäjän tehtävänä on huolehtia, että kaikilta tulee itku, sitten vaikka sitruunaa avuksi.
Jälkeen päin on helpottunut olo, myös yhteisöllinen kokemus parantaa.
Minusta ei ole hassua, että kaikki eivät koe tarvitsevansa terapiaa. Hassu on kyllä tuo defenssiselitys kaikkeen. Ohis.