Mitä te ihmiset oikein niissä terapioissanne puhutte?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ajatus terapiasta herättää sinussa noin paljon aggressiota? Miksi mietit koko asiaa?

Ei aggressiota, vain kysymyksiä.

Jos menisin terapiaan täytyisi tietysti tietää mitä minulta siellä odotetaan.

Sinulta odotetaan, että olet valmis kohtaamaan ne mörkösi.

Pitäisikö minun jotenkin uskoa johonkin emotionaalisiin mörköihini, joita terapeutti sitten yrittää jäljittää 90€ tuntipalkalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä pohtii, mikä meni avioliitossa pieleen, mistä olisi pitänyt tietää asioita, mikä vaikutus perheellä on aviopuolison valintaan, mitä tarvetta otin miehen täyttämään....

Huomatakseen, että puolison valinta ei johdukaan kemioista, vaan alitajunnasta ja omista vanhemmista ja sukupolven takaisista traumoista. Ilman terapiaa ei tätä olisi tajunnut.

Tarvitaanko tähän todella terapeuttia?

Entäs jos ei alitajunnassa ole mörköjä, pitääkö silti mennä terapiaan ettei olisi autisti?

En minä olisi itse löytänyt näihin vastauksia. En ollut edes kuullut, että traumat siirtyvät sukupolvesta toiseen, ja miten ne siirtyvät.

Kaikkien alitajunnassa on mörköjä. Sinun kannattaisi mennä terapiaan, jotta et luulisi, ettei sinulla ole.

Taidat olla vielä aika nuori?

Voi olla että onkin, en osaa sanoa, etenkään jos niitä ei itse tunnista, kuten sanoit. Mutta toisaalta elämäni on ihan hyvää. On pettymyksiä ja vastoinkäymisiäkin ollut mutta eivät ne vaivaa minua. Olen ihan tyytyväinen elämääni ja itseeni. En näe mitään syytä terapialle, miten se voisi minua ”auttaa”. Olen 38 vuotias.

Turhaan sinä menet terapiaan kaivamaan niitä. Sen jälkeen et ehkä ole niin onnellinen.

Minäkin luulin olevani täyspäinen ja tasapainoinen 42-vuotiaaksi asti. Sitten elämääni tuli elämäni isoin kriisi, eli mies jätti, ja kun aloin sitä selvittelemään, niin lopputuloksena huomasin, etten nyt ihan tasapainossa taida ollakkan...

Tästä on jo vuosia, tällä hetkellä olen taas onnellinen, mutta tiedostan selkeästi varjoni, jotka ennen olivat täysin sokeita pisteitä.

Onko minussa jotain vikaa, jos en halua avata sieluni sisältöä ventovieraalle? Epäilen myös, mihin suuntaan terapeutti yrittäisi minua "parantaa" ja olisiko se oikea suunta. Joku sanoisi kai, että minäkuvani on heikko, kun en halua päästää muita sitä sorkkimaan tai että minut pitäisi parantaa jostain yksin pärjäämisen eetoksesta. Mutta omat juttuni ja ehkä omat ongelmanikin ovat minulle kallisarvoisia.

Väitättekö että kaikkien pitäisi käydä terapiassa ollakseen tasapainoisia aikuisia?

Vierailija kirjoitti:

Väitättekö että kaikkien pitäisi käydä terapiassa ollakseen tasapainoisia aikuisia?

Meille kanssaihmisille olisi helpompaa, jos sinä olet tasapainoinen.

Vähän ohis, kysyn kuitenkin mielipidettä, voisiko mennä psykoterapeutin vastaanotolle, jonka lapsena ollessaan vanhempien kaltoinkohtelusta tiedät ja olet ollut itse myös nykyisen psykoterapeutin henkisen väkivallan uhrina lapsena?

Samaa mietin kuin ap. Itselläni oli ihan paska lapsuus. En silti keksi yhtään syytä, miksi näin nelikymppisenä tilittäisin ja kaivelisin sitä viikosta toiseen. Varmaan keksisinkin jo puolet lisää, että juttu säilyisi kiinnostavana myös itselleni. Mietin lapsuuttani usein, mutta olen tavallaan antanut itselleni luvan päästää siitä irti.

Lyhytaikaisen kriisiterapian ymmärrän hyvin, mutta en keski-ikäisiä tuttujani, jotka käyvät sankoin joukon jossain psykoterapioissa. Koska se on nyt muotia.

Vierailija kirjoitti:

Onko minussa jotain vikaa, jos en halua avata sieluni sisältöä ventovieraalle? Epäilen myös, mihin suuntaan terapeutti yrittäisi minua "parantaa" ja olisiko se oikea suunta. Joku sanoisi kai, että minäkuvani on heikko, kun en halua päästää muita sitä sorkkimaan tai että minut pitäisi parantaa jostain yksin pärjäämisen eetoksesta. Mutta omat juttuni ja ehkä omat ongelmanikin ovat minulle kallisarvoisia.

Terapeutin ei pitäisi neuvoa sinua, vaan kysyä oivalluttavia kysymyksiä, jolloin itse oivallat ongelmasi, ja itse keksit ratkaisun, mihin suuntaan sinun pitää kasvaa.

Terapiassa puhutaan siitä mistä asiakas haluaa puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko minussa jotain vikaa, jos en halua avata sieluni sisältöä ventovieraalle? Epäilen myös, mihin suuntaan terapeutti yrittäisi minua "parantaa" ja olisiko se oikea suunta. Joku sanoisi kai, että minäkuvani on heikko, kun en halua päästää muita sitä sorkkimaan tai että minut pitäisi parantaa jostain yksin pärjäämisen eetoksesta. Mutta omat juttuni ja ehkä omat ongelmanikin ovat minulle kallisarvoisia.

Terapeutin ei pitäisi neuvoa sinua, vaan kysyä oivalluttavia kysymyksiä, jolloin itse oivallat ongelmasi, ja itse keksit ratkaisun, mihin suuntaan sinun pitää kasvaa.

Johonkin suuntaan ne kysymykset kuitenkin taitavat tarkoituksellisesti ohjailla.

Vierailija kirjoitti:

Väitättekö että kaikkien pitäisi käydä terapiassa ollakseen tasapainoisia aikuisia?

Minä en ainakaan, terv. 11.

Psykoterapia on hoitomuoto. Jos vikaa ei ole, ei tarvita hoitoa. Simppeliä!

Vierailija kirjoitti:

Samaa mietin kuin ap. Itselläni oli ihan paska lapsuus. En silti keksi yhtään syytä, miksi näin nelikymppisenä tilittäisin ja kaivelisin sitä viikosta toiseen. Varmaan keksisinkin jo puolet lisää, että juttu säilyisi kiinnostavana myös itselleni. Mietin lapsuuttani usein, mutta olen tavallaan antanut itselleni luvan päästää siitä irti.

Lyhytaikaisen kriisiterapian ymmärrän hyvin, mutta en keski-ikäisiä tuttujani, jotka käyvät sankoin joukon jossain psykoterapioissa. Koska se on nyt muotia.

Ääääh... onko sinulla hoitamaton masennus?!?

Vierailija kirjoitti:

Samaa mietin kuin ap. Itselläni oli ihan paska lapsuus. En silti keksi yhtään syytä, miksi näin nelikymppisenä tilittäisin ja kaivelisin sitä viikosta toiseen. Varmaan keksisinkin jo puolet lisää, että juttu säilyisi kiinnostavana myös itselleni. Mietin lapsuuttani usein, mutta olen tavallaan antanut itselleni luvan päästää siitä irti.

Lyhytaikaisen kriisiterapian ymmärrän hyvin, mutta en keski-ikäisiä tuttujani, jotka käyvät sankoin joukon jossain psykoterapioissa. Koska se on nyt muotia.

Minusta (olen käyttäytymistieteilijä, en psykologi) riittää, että tiedostat ongelmasi ja sen vaikutukset elämässäsi, ja sitten tulee aika, jolloin on aika päästää menneisyydestä irti ja suunnata katso tähän hetkeen eikä menneeseen. Ehkä kavereilladi ei ole vielä aika?

Mulla oli PTSD ja ekalla käynnillä puhuttiin, miksi tulin terapeutin vastaanotolle. Syynä oli unettomuus, painajaiset ja itsetuhoiset ajatukset. Miksi en puhunut näistä läheisilleni ja ystävilleni? Koska he olivat vain vähän aikaisemmin olleet kauhuissaan ja huolesta suunniltaan mun taistellessani teho-osastolla eloonjäämisestä. Miten olisin voinut heille puhua? "Siis ihan loistavaa, että selvisin täpärästi hengissä, mutta olen tässä jo jonkin aikaa tuumaillut, että tappaisin itseni." Ei sellaista voi mennä sanomaan läheisille, koska he huolestuisivat uudelleen ja alkaisivat pelätä, että mä todellakin tappaisin itseni. 

Puhuttiin noista aika monta kertaa ja itsetuhoisten ajatusten takaa paljastui kokemani syyllisyys siitä, että jäin henkiin. Kaikki eivät jääneet. Sitten puhuttiin syyllisyydentunteestani. Siirryttiin vähitellen puhumaan siitä, voisiko sama toistua. Voisinko joutua uudelleen samaan tilanteeseen. Puhuttiin mun pelostani, että kaikki tapahtuisi uudelleen. Ja miten sen pelko esti mua elämästä normaalia elämää. Myöhemmin alettiin puhua asioista, joilla olin "ylittänyt itseni". Miltä oli tuntunut palata takaisin töihin. Miltä oli tuntunut mennä ohi paikasta, jossa kaikki oli tapahtunut. Miltä oli tuntunut kohdata niitä, jotka siinä tapahtumassa olivat menettäneet läheisensä. Vähitellen alettiin puhua enemmän kaikesta hyvästä, mitä mun elämässäni oli ja vähemmän kaikesta pahasta, mitä mulle oli tapahtunut. Ja yhdessä vaiheessa puhuttiin aikapaljon siitä, mitä oli tapahtunut niinä tapahtuneen jälkeisinä päivinä, joista mulla ei ollut mitään muistikuvaa. Mulle oli tosi tärkeää saada täytettyä "musta aukko" elämässäni. 

Terapeutti antoi mulle kuuntelun lisäksi vinkkejä, joita voisin kokeilla silloin, kun ahdistuskohtaus ja paniikki iskee päälle. Terapia kesti kohdallani hieman yli vuoden ja tapahtumasta on kulunut jo 5 vuotta aikaa. Edelleen aina joskus (pari kertaa vuodessa) ahdistuskohtaus iskee päälle ja käytän niitä paria keinoa, jolla saan irroitettua itseni ahdistuksesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko minussa jotain vikaa, jos en halua avata sieluni sisältöä ventovieraalle? Epäilen myös, mihin suuntaan terapeutti yrittäisi minua "parantaa" ja olisiko se oikea suunta. Joku sanoisi kai, että minäkuvani on heikko, kun en halua päästää muita sitä sorkkimaan tai että minut pitäisi parantaa jostain yksin pärjäämisen eetoksesta. Mutta omat juttuni ja ehkä omat ongelmanikin ovat minulle kallisarvoisia.

Terapeutin ei pitäisi neuvoa sinua, vaan kysyä oivalluttavia kysymyksiä, jolloin itse oivallat ongelmasi, ja itse keksit ratkaisun, mihin suuntaan sinun pitää kasvaa.

Johonkin suuntaan ne kysymykset kuitenkin taitavat tarkoituksellisesti ohjailla.

Se riippunee terapeutista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko minussa jotain vikaa, jos en halua avata sieluni sisältöä ventovieraalle? Epäilen myös, mihin suuntaan terapeutti yrittäisi minua "parantaa" ja olisiko se oikea suunta. Joku sanoisi kai, että minäkuvani on heikko, kun en halua päästää muita sitä sorkkimaan tai että minut pitäisi parantaa jostain yksin pärjäämisen eetoksesta. Mutta omat juttuni ja ehkä omat ongelmanikin ovat minulle kallisarvoisia.

Terapeutin ei pitäisi neuvoa sinua, vaan kysyä oivalluttavia kysymyksiä, jolloin itse oivallat ongelmasi, ja itse keksit ratkaisun, mihin suuntaan sinun pitää kasvaa.

Minä sain kerran kymmenen vuotta sitten jotain kriisiapua 10 kertaa. Ihan naurettavaa pelleilyä. Terapeutilla ei ollut mitään sanottavaa, odotti vaan mitä minä puhun. Sitten kommentoi: ”ahaa”, ”miltä se tuntuu”tai ”niin”.

Sitten kerran sillä oli joku sijainen. Se kyseli hyviä pullareseptejä.

Jätin leikin sikseen ja hyvin olen pärjännyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa mietin kuin ap. Itselläni oli ihan paska lapsuus. En silti keksi yhtään syytä, miksi näin nelikymppisenä tilittäisin ja kaivelisin sitä viikosta toiseen. Varmaan keksisinkin jo puolet lisää, että juttu säilyisi kiinnostavana myös itselleni. Mietin lapsuuttani usein, mutta olen tavallaan antanut itselleni luvan päästää siitä irti.

Lyhytaikaisen kriisiterapian ymmärrän hyvin, mutta en keski-ikäisiä tuttujani, jotka käyvät sankoin joukon jossain psykoterapioissa. Koska se on nyt muotia.

Ääääh... onko sinulla hoitamaton masennus?!?

Mistä niin päättelet? On tutkimustuloksia, joiden mukaan traumojen kaivelu terapiassa voi vain pahentaa niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohis, kysyn kuitenkin mielipidettä, voisiko mennä psykoterapeutin vastaanotolle, jonka lapsena ollessaan vanhempien kaltoinkohtelusta tiedät ja olet ollut itse myös nykyisen psykoterapeutin henkisen väkivallan uhrina lapsena?

Kyseinen terapeutti tukee suvussa lasten kaltoinkohtelua pinnallisesti, lapsista puhutaan vähätellen ja mitä itse en käsitä, että lapsille puhutaan seksuaalisesti täysin epätervein vivahtein, mm. liittyen eläimiin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ajatus terapiasta herättää sinussa noin paljon aggressiota? Miksi mietit koko asiaa?

Ehkä ap on masentunut ja kokee olevansa niin arvoton, ettei ansaitse terapeutin apua. Tällaisia ajatuksia on monella masentuneella.

Vierailija kirjoitti:

Samaa mietin kuin ap. Itselläni oli ihan paska lapsuus. En silti keksi yhtään syytä, miksi näin nelikymppisenä tilittäisin ja kaivelisin sitä viikosta toiseen. Varmaan keksisinkin jo puolet lisää, että juttu säilyisi kiinnostavana myös itselleni. Mietin lapsuuttani usein, mutta olen tavallaan antanut itselleni luvan päästää siitä irti.

Lyhytaikaisen kriisiterapian ymmärrän hyvin, mutta en keski-ikäisiä tuttujani, jotka käyvät sankoin joukon jossain psykoterapioissa. Koska se on nyt muotia.

Niin. Jos siitä paskastakaan lapsuudesta ei ole jäänyt aikuiseen elämään haittaavia elementtejä niin sitten sinä et todellakaan tarvitse terapiaa. Et myöskään halua jalkaasi kipsiä ellei se sitä tarvitse. Jos ei ole syytä tai halua päästä puhumaan kipeistä asioista niin sitten ei ole.

Ymmärrätkö kuitenkin että joillain on?

Esim. traumat tai masennus eivät välttämättä näy mitenkään ulospäin. Et voi arvioida tuttujesi sisäistä elämää millään ulkopuolelta. Niiden asioiden työstäminen kestää. Lapsuuden traumat (huom! jos niitä on!) alkavat usein tulla pintaan 30 ja 50 ikävuoden välillä. Eivät ne siellä huvikseen käy, usko pois.