Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tunnetko ihmisen, joka on jäänyt omaa nirsouttaan yksin elämässä?
09.11.2018 |
Pelkään, että jään yksin elämässäni. Minun on todella vaikea löytää kumppania, en vain kiinnostu kenestäkään kovin usein ja jos kiinnostun, niin se ei takaa että homma toimisi. Olen ollut todella ihastunut kolme kertaa elämässäni: ensimmäinen mies kuoli tapaturmaisesti kun olimme vähän aikaa tapailleet, toinen mies oli varattu joten en tietenkään ryhtynyt mihinkään, ja kolmatta tapailin kunnes hän jätti minut.
Olen 25-vuotias, nätti, ystävällinen luonteeltani, oma elämä (talous, koulutus ym.) on kunnossa, olen lapseton (haluaisin lapsia jos vaan mies löytyisi). Mielestäni minulla on kaikki edellytykset "saada" kumppani ja kyllähän minua lähestytäänkin, joten olenko vain liian rajoittunut itse?
Mietin, tulenko oikeasti jäämään yksin sen takia että olen jotenkin liian nirso tms... Minulle tullaan kyllä jutustelemaan välillä ja kun olin hetken aikaa deittipalvelussa, sain valtavasti viestejä. Juttelinkin ja tapasin joitakin miehiä, mutta kun ei vain sytytä :/ Olen varmasti nirso, mutta mielestäni kumppanin valinnassa tuleekin olla. Miksi jakaa elämä jonkun kanssa, joka on vaan ihan kiva? Haluan uskoa että sitä suurta rakkautta ja sielunkumppanuuttakin on olemassa.
Saatanko jäädä oikeasti yksin elämässä, kun haikailen tuollaisten tunteiden perään? Pitäisikö tyytyä vähempään?
Kommentit (344)
Vierailija kirjoitti:
Minä odotin niin kauan että löysin itselleni täydellisen miehen ja sitä saikin odottaa tosi kauan, mutta ikinä ei ole sen jälkeen tarvinut jossitella tai kriiseillä mistään. Minusta kumppanin etsinnässä saa ja pitää olla "nirso".
No niinpä! Ihanaa että löysit itsellesi juuri sen oikeanlaisen kumppanin. En käsitä ihmisiä, jotka elämänkumppania valittaessa ottavat sen minkä sattuvat saamaan. Tuollainen "no kunhan on edes joku"-asenne ihmetyttää suuresti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieti sitä kuvitteluleikkien kautta. Mieti sellaista johon tyydyt ja päivittäistä elämää sellaisen kanssa. Sitten mieti lasten tekemistä yksin, sijoitusta yksin ja adoptiota yksin. Sitten mieti sitä vaihtoehtoa, että oletkin vanha ja sekä ilman puolisoa, että ilman lapsia. Sitten seikkailet vaihtoehdosta toiseen ja mietit oletko noista johonkin valmis jos se tosirakkaus ei koskaan tule vastaan. Sitten elät sen mukaan mitä haluat kannattipa riski tai ei.
Miten tuollainen suhde toimii, jossa ei ole tunteita toisen tai kummankaan osalta? Miten sellaisessa suhteessa käytännössä ottaen ollaan? Selitä minulle tämä, kun en sitä vain tajua. Jos ihastun johonkuhun oikein kunnolla ensin, sitten pidemmän tutustumisen myötä mahdollisesti rakastutaan ja aletaan rakentaa sitä elämää yhdessä. Sitähän seurustelu on. Miten te tyytyjät saatte suhteen aktuaalisesti toimimaan? Haluatteko olla toistenne lähellä, hyväillä toisianne, harrastaa seksiä? Miten on henkisen puolen yhteys suhteessanne, kuinka se toimii käytännössä? Onko teillä yhteisiä arvoja, mielenkiinnon kohteita, ajatuksia, ideoita, suunnitelmia, päämääriä? Onko välillänne huumoria, rakkautta, välittämistä, empatiaa, yhteys?
Vierailija kirjoitti:
Nää suomalaiset miehet, jotka valittaa suominaisten tasosta, paljastavat kylläkin oman tasonsa, sillä ei heillä ole mitään tsäänssejä tasokkaisiin naisiin täällä ja luulevat kaikkien olevan sitä pubiroskaa.
Ottamatta kantaa ulkomaalaisiin naisiin tai miehiin ylipäänsä on pakko todeta miten tasokkaita suomalaisia naisia on liian vähän. Tasokkaalla siis tarkoitan:
- matemaattis-loogisesti suuntautunut, mutta ymmärtää myös ns. pehmeiden tieteiden päälle
- akateemisesti koulutettu ja sivistynyt, mutta ei takakireä pönöttäjä vaan osaa myös nauraa ja heittäytyä
- harrastaa muutakin kuin viiniä, matkustelua ja joogaa
- on sängyssä myös dominoiva
Tyytymissuhde johtaa todennäköisesti jonkinlaiseen katkeroitumiseen, jos kuitenkin on periaate koettaa olla hyvä toiselle ja selvitä yhdessä myötä- ja vastoinkäymisissä. On aika kuluttavaa myöhemmin elämässä huomata, että tarjolla voisi olla myös niitä itseä oikeasti kiinnostavia tyyppejä, mutta heitä ei voi lähestyä, koska on jo parisuhteessa. Tai sitten se johtaa toistuvaan pettämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nirsous tai matala hormonitoiminta kai tuota tekee. Jos ihastuu suht helposti, niin sitten sitä ottaa kenet vain joka tuoksuu hyvältä. Siinä sitä sitten elellään. Vaikea sanoa kumpi on parempi, en oikein tiedä onko ihmisissä niin kauheasti loppupeleissä eroa, suhteesta tulee sellainen millaiseksi se tehdään ja elämä yllättää, unelmien prinssi voi vaikka muuttuu ihan kamalaksi. Tai se vähän huonomman oloinen voi osoittautua pitkällä juoksulla hyväksi. Mutta siis miehen saa jos ottaa. Näin se menee.
Vierailija kirjoitti:
Ennustan itsestäni tällaista vielä joskus. En vain kiinnostu kohtaamistani ihmisistä yhdessäelämisen merkeissä ja lähentyminen tuntuu väärältä väärän ihmisen kanssa, vaikka järki sanoisikin, että eihän tuossa tyypissä nyt vikaa ole, puutteita on kaikilla. voisin kuvitella olevani heidän ystävänsä, mutten tyttöystävänsä. Haaveilen miestyypistä, joka ei ole millään tavalla yleinen (minua eivät "tasokkaiksi" ajatellut miehet sytytä, vaikka monesti toitotetaankin, että saisin melkein kenet hyvänsä, miksen vain ota...) Yhtäkään päätöstä olla jatkamatta orastavaa tapailua pidemmälle en tosin ole katunut, joten koen, että olen tehnyt omalta kannaltani paremman valinnan. Mikään pakkohan minun ei ole päästä parisuhteeseen ja olen aika itsenäinen ihminen, mutta olisi se arjen jakaminen jonkun kanssa mukavaa, samoin seksi tutun turvallisen ihmisen kanssa.
Tilannetta pahentaa se, että oikeutan tätä nirsoilua sillä, että olen itse melko harvinainen ihmistyyppi, vaikka lopulta uskon, ettei se ole suhdemarkkinoilla välttämättä etu. Olen ns. renessanssinero ja salamaoppija, eli osaan juurikaan opettelematta ommella itse vaatteita, maalata upeita realistisia tauluja, ratkoa vaikeita yhtälöitä, sisustaa kotia, laittaa monenlaista ruokaa, keskustella filosofisesti, olen kirjoittanut kolme romaania... Ammatiltani taas olen juristi, valmistuin pari vuotta sitten eli nuorikin vielä. Olen hyvännäköinen ja normaalipainoinen ja pidän terveydestäni huolta, ja minulla on myös suhteellisen paljon varallisuutta, koska olen rikkaasta suvusta. Jokaiselle jotakin, siis.
Satutäti tuli piristämään meitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen erään ikäiseni naisen (36v.) Olen katsonut vierestä, kun häntä yritetään iskeä ja olen järkännyt hänelle treffejä. Kukaan ei kelpaa. Miehen pitäisi olla akateeminen jne.
No onko sekin jo nirsoutta että haluaa akateemisen kumppanin? Kyllähän nyt yliopiston käyneitä miehiä riittää, hyvänen aika. Eikö saa mitään vaatia? Senkö pitäisi riittää, että mies ei tyyliin ryyppää ja hakkaa?
Kyllä se on nirsoutta. Pieni osa miehistä on käynyt yliopiston.
Miksi ei amk tai ammattikoulun käynyt mies kelpaa? Ei se sitä tarkoita että mies ryyppäisi ja hakkaisi..
Ihme oletuksia.
No en nyt sentään väittänyt että amikset hakkaa ja ryyppää! Se oli vain esimerkki siitä, että kai nyt jotain sentään saa toivoa muutakin. Koitan avata omalta osaltani tätä akateemisuuden vaatimusta, mutta tää on nyt sen verran ohis, että en jatka tästä keskustelemista sitten enää tässä ketjussa pidemmästi. Mä olen opiskellut 11 vuotta yliopistossa erilaisia asioita. Se ei ole tehnyt musta tippaakaan parempaa ihmistä, mutta se on vaikuttanut tietenkin mun ajatteluun todella paljon. Rakastan tieteellistä keskustelua ja asioiden asiantuntijapohjaista pohdiskelua. Useimmat amiksen käyneet eivät osaa keskustella kanssani sellaisista asioista, jotka ovat minulle tosi tärkeitä. Ja tämä nyt siis TÄYSIN arvottamatta. Minun asiani eivät ole sen tärkeämpiä kuin kenenkään muunkaan, mutta ne nyt vain sattuvat olemaan minulle tosi tärkeitä asioita. Pääkoppani on rakentunut sillä tavalla, että voidakseni ihastua mieheen, minun on voitava keskustella hänen kanssaan hyvinkin teoreettisella tasolla. Jollekin toiselle joku toinen juttu voi olla tärkeämpi, minulle tämä on ihan keskeistä. Olen seurustellut monen ihanan amiksen kanssa, fiksuja ja hyviä ihmisiä, mutta olen ollut älyllisesti yksinäinen niissä suhteissa, koska en ole voinut jakaa yhtä tärkeimmistä osista itseäni heidän kanssaan. Minä tarvitsen akateemisen miehen, eikä kenenkään ei-akateemisen miehen pidä joutua kärsimään siitä, että yrittää tehdä minut onnelliseksi. Tiedän että aihe on tosi tulenarka, mutta en jatka tosiaan nyt omalta osaltani tätä keskustelua pidemmästä tässä ketjussa. Ap:n aihe on tosi hyvä, pysytään siinä.
Hassua, minä olen kokenut todella antoisia keskusteluja ammattikorkeakolulaistenkin kanssa, tosin kaikki ovat olleet kovia lukemaan tieteellistä materiaalia ja huomattavan älykkäitä.
Näinhän se on, ei tieteellinen ajattelu ole ketjulla sidottu siihen, että ihminen itse on tieteellisellä alalla. Tieteellisen ajattelun perusteethan tulevat käsittääkseni esiin jo lukiossa ja vaikkei kävisi sitäkään, kyse on enemmän ihmistyypistä. Toisia kiinnostaa ilmiöt ja asiat laajemminkin ja tietoa on kaikkien saatavilla. Ja toinen kummallinen käsitys tuntuu olevan, että jos ihminen käy yliopiston niin sitten hän osaa yhtäkkiä keskustella mistä tahansa aiheesta syvällisesti. Eihän se niin mene, vaan ihminen osaa keskustella lähinnä siitä omasta alastaan. Jos opiskelee biologian tohtoriksi, niin ei se tarkoita että osaa sanoa eurooppalaisesta taidehistoriasta yhtään mitään ja niin edelleen. Eli nämä ihmiset, jotka etsivät tuollaisella perusteella kumppania, lokeroivat itsensä kyllä aika ahtaaseen paikkaan, kun pitäisi löytyä se kumppani joka on käynyt yliopiston ja sattunut vielä erikoistumaan juuri samaan alaan kuin itsekin, että voidaan sitten keskustella syvällisiä. Onnistuuhan tuo helposti opiskeluaikoina, mutta jos vielä 30-40 -vuotiaana haikailee tuollaisen perään ja antaa tuolle yhdelle seikalle kovasti painoarvoa, niin ei voi kuin toivottaa lotto-onnea.
Minä en tajua sitä, ettei muka kaikille löytyisi sopivaa puolisoa. Että pitää olla nirso.
Kun laittaa sinkkunaiset riviin, niin ei siellä ole niin erinomaisia yksilöitä, ettei vastinparia sinkkumiehistä löytyisi.
Sama juttu, kun kuuntelee haukkumisia: kummasti pariskunnan molemmat osapuolet haukkuvat toisiaan samoista asioista. Ihan kuin itse olisi sen parempi kuin toinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en tajua sitä, ettei muka kaikille löytyisi sopivaa puolisoa. Että pitää olla nirso.
Kun laittaa sinkkunaiset riviin, niin ei siellä ole niin erinomaisia yksilöitä, ettei vastinparia sinkkumiehistä löytyisi.
Varmastihan sieltä saman "tasoisia" löytyy, mutta on eri asia, ovatko toisilleen sopivia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäilen, että jään 3v sitten tapahtuneen eron jälkeen yksin. En tapaa vapaita naisia elämässäni missään. En töissä, en harrastuksissa eikä ne varmaan kotoakaan tule hakemaan. Kokeilin jotain nettideittejäkin, mutta ei ollu mun juttu.
M36
Voi että... Täällä mä olisin, enkä mäkään tapaa koskaan ketään missään. Arki on niin arkea.
Tämähän se on, osa sinkuista ei tapaa toisiaan missään. Olen käynyt baareissakin, mutta erittäin vaikea sielläkään on keneenkään tutustua. Lopetin niissäkin ravaamisen. Mun elämä menee nykyään tätä rataa työ->koti->harrastukset->koti, toista x kertaa.
M36
Joo, tutulta kuulostaa. Siinä mielessä on hankalampi kyllä olla sinkku yli kolmekymppisenä, että mulla ainakin kaverit elää sitä pikkulapsiperhevaihetta ja sosiaaliset kuviot on siinä mielessä kutistuneet pienemmiksi -> myös uusien ihmisten tapaaminen on hankalampaa. Opiskeluaikoina oltiin aina menossa kaikissa riennoissa, sitä tutustui uusiin tyyppeihin kuin itsestään. T. Se sama, N 38.
Nettideittailu on vastaus tuohon ongelmaan. Monilla tosin on esteenä ennakkoluuloinen ja negatiivinen asenne kaikkeen "uuteen", vaikka nettideittailu ei mikään kovin uusi juttu enää ole.
Kokeilin, mutta ei se kyllä ollut mun juttu. En osaa ottaa hyviä kuvia itsestä, yms. Eli varmasti jään yksin jos ei joku hae kotoa.
M36
No jää sitten yksin. Valokuvaamoja tietysti on olemassa, kuten tiedät, mutta kukin tekee omat valintansa.
En mä ihan oikeasti kyllä nettideittejä varten lähde valokuvaamoon. Eikä se ole nuo kuvat ainoa syy, en oikein tunne omaksi tuota tapaa tutustua netissä. Tapaisin mieluiten kasvotusten, mutta ne naiset kenen kanssa juttelin nettideittisivustolla eivät livenä halunneet tavata. Tinderiäkin kokeilin, mutta en saanut siellä mätsejä.
M36
Netissähän on ideana, että lopulta tavataan kasvotusten. Se on vain työkalu sellaisten ihmisten helppoon löytämiseen, jotka ovat ylipäänsä markkinoilla kumppanin hakua ajatellen. Toinen vaihtoehto on mennä livenä jonnekin arvailemaan, että kukahan mahtaa olla edes sinkku. Toimii sekin välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otsikon ja aloituksen perusteella ajattelin sinun olevan joku nelikymppinen, mutta 25 veelle tuo kolme ihastumista ja "sielunkumppanin' löytämättömyys on on ihan normaalia. Et ole nirso, miksi olisit jonkun kanssa joka on "ihan ookoo"? Itse olen ollut todella ihastunut kahdesti, olen 26. Oon nyt naimisissa, mutta en kummankaan "suuren ihastukseni" kanssa, vaan ihan ookoon miehen kanssa. Suosittelen kokemuksen syvällä rintaäänellä odottamaan "sitä oikeaa" äläkä tyydy siihen "ihan kivaan". En mä halua mieheni kanssa lapsia, vaikka hän varmasti olisi hyvä isä, koska en ole varma itsestäni. Haluan lapsille ehjän kodin, enkä todellakaan ole varma, tulenko olemaan "ihan ookoon" kanssa lopun ikäni vai tuleeko se täydellisesti kolahtava joskus vastaan.
Mutta mikä on se ihan OK? Mitä se tarkoittaa käytännössä?
OK tarkoittaa käytännössä varmaan sellaista kumppania, jonka kanssa ei ole mitään valtavia ongelmia. Ihan mukavasti menee ja arki rullaa, mutta siitä vain puuttuu se voimakas tunnepuoli ja intohimo, kokemus siitä että kaikista tarjokkaista haluan juuri tämän ihmisen, en halua olla ilman häntä. Ja sitten jos tuollainen tyyppi tuleekin vahingossa vastaan niin huhheijaa. Minäkin olen niitä ihmisiä, että pariudun vasta sitten kun rakastun ihan tosissani, muuten on parempi olla yksin. OK on kaikkein huonoin vaihtoehto, sitäkin olen nuoruudessa kokeillut kun en vielä asiaa ymmärtänyt.
M42
ei naurata kirjoitti:
M42v kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on taas monta viestiä siitä, kuinka sinkkuuden syy löytyy aina peilistä.
Jos se olisi omasta tahdostani kiinni, en olisi sinkku. Minut on aina naiset jättäneet samalla syyllä: Ei vaan ENÄÄ tunnu siltä. On siis tuntunut aiemmin ja elämää on suunniteltu sen mukaan.
Enhän itsekään olisi näihin suhteisiin ryhtynyt, jos ei sitä tunnetta olisi ollut. Nirsoudestakaan ei ole kyse, vaan ihastukseni ovat olleet useista eri sosiaaliluokista ja ulkonäöllisesti laidasta laitaan. Mikään saalis en ole itsekään. Omana itsenäni olen aina pyrkinyt elämään ja ehkä siksi minuunkin on alunalkaen ihastuttu. Ja sen olen luullut lupauksista ja hellistä sanoista riittävän myös jatkossa. Aina se on kuitenkin kuukausien tai vuosien saatossa muuttunut toisen osapuolen osalta.
Tällä haluan vain tuoda esiin, että kyllä sinä itse olet aika avuton tilanteessa, jossa toisen mieli muuttuu. Rikkoohan tämä ihmisen kuin ihmisen, kun ei voi enää luottaa. Sääli etten kohdannut sitä aitoa loppuelämän kumppanuutta ja järkkymätöntä luottamusta. Nyt on jo myöhäistä.
Mulle on kanssa käynyt aina näin ja itse en ole sitä tajunnut mutta lapsi kysyi kerran, isä miksi et ikinä naura?
Ajattelun asiaa ja sanoin että isällä on aika vaikeaa ja huolia.
Vieraiden ihmisten seurassa olen sosiaalisesti kömpelö ellen ole juonut itseäni hauskaksi ja sitten tuo vakavuus, vaikka olenkin ihan huumorintajuinen ja nuorena rentotyyppi, mutta kyllä elämä sen verran potkinut päähän.
Löytyisipä jostain nainen mikä olisi rento, huumorintajuinen, iloinen ja pirteä, ehkä vähän "huithapelikin" iällä ei niin ole väliä jos vielä miellyttäisi omaa silmää, ihanne olisi "luonnonkaunis" eikä tarvitsisi tekoripsiä, maalattuja kulmia, jatkoja hiuksissa ym.Et naura ikinä?
Haluat huumorintajuisen naisen?
Rakkaus voi korjata ihmisen. Se ei ole kumppanin tehtävä, mutta se tapahtuu sivutuotteena hyvässä suhteessa. Usko pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sori vaan, mutta 25-vuotias pelkää jäävänsä yksin... Sinulla on vielä vuosia aikaa löytää elämänkumppani, ja perheen perustaminenkin onnistuu aika helposti vielä 10 vuoden sisällä.
Mielestäni on ok olla sen verran nirso, että kelpuuttaa vain kumppanin, jonka kanssa pystyy olemaan (välillä) onnellinen. Nykyään korostetaan suuria tunteita, mutta henkilö jonka seurassa tuntee itsensä onnelliseksi on mielestäni se oikea. Rakkaus ja intohimo on huonompi mittari, koska ne on osittain biologiaan perustuvia tunteita.
Minä en ainakaan olisi suhteessa onnellinen, jos siitä puuttuisi rakkaus ja intohimo. Sellaisesta suhteesta lähtisin aika pian. Että melko käsi kädessä menevät nuo onnellisuuden kanssa, väittäisin.
M42
tryetyr kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäilen, että jään 3v sitten tapahtuneen eron jälkeen yksin. En tapaa vapaita naisia elämässäni missään. En töissä, en harrastuksissa eikä ne varmaan kotoakaan tule hakemaan. Kokeilin jotain nettideittejäkin, mutta ei ollu mun juttu.
M36
Voi että... Täällä mä olisin, enkä mäkään tapaa koskaan ketään missään. Arki on niin arkea.
Tämähän se on, osa sinkuista ei tapaa toisiaan missään. Olen käynyt baareissakin, mutta erittäin vaikea sielläkään on keneenkään tutustua. Lopetin niissäkin ravaamisen. Mun elämä menee nykyään tätä rataa työ->koti->harrastukset->koti, toista x kertaa.
M36
Joo, tutulta kuulostaa. Siinä mielessä on hankalampi kyllä olla sinkku yli kolmekymppisenä, että mulla ainakin kaverit elää sitä pikkulapsiperhevaihetta ja sosiaaliset kuviot on siinä mielessä kutistuneet pienemmiksi -> myös uusien ihmisten tapaaminen on hankalampaa. Opiskeluaikoina oltiin aina menossa kaikissa riennoissa, sitä tutustui uusiin tyyppeihin kuin itsestään. T. Se sama, N 38.
Nettideittailu on vastaus tuohon ongelmaan. Monilla tosin on esteenä ennakkoluuloinen ja negatiivinen asenne kaikkeen "uuteen", vaikka nettideittailu ei mikään kovin uusi juttu enää ole.
Kokeilin, mutta ei se kyllä ollut mun juttu. En osaa ottaa hyviä kuvia itsestä, yms. Eli varmasti jään yksin jos ei joku hae kotoa.
M36
No jää sitten yksin. Valokuvaamoja tietysti on olemassa, kuten tiedät, mutta kukin tekee omat valintansa.
En mä ihan oikeasti kyllä nettideittejä varten lähde valokuvaamoon. Eikä se ole nuo kuvat ainoa syy, en oikein tunne omaksi tuota tapaa tutustua netissä. Tapaisin mieluiten kasvotusten, mutta ne naiset kenen kanssa juttelin nettideittisivustolla eivät livenä halunneet tavata. Tinderiäkin kokeilin, mutta en saanut siellä mätsejä.
M36
Netissähän on ideana, että lopulta tavataan kasvotusten. Se on vain työkalu sellaisten ihmisten helppoon löytämiseen, jotka ovat ylipäänsä markkinoilla kumppanin hakua ajatellen. Toinen vaihtoehto on mennä livenä jonnekin arvailemaan, että kukahan mahtaa olla edes sinkku. Toimii sekin välillä.
No kyllä minä nyt tuon sentään tajusin, mutta tuntuu olevan monilla naisilla kiinnostaa vain keskusteleminen netissä. Livenä ei haluta nähdä. Enkä tarkoita, että samantien pitää tavata, mutta en mä jaksa tuota viikkoja kestävää juttelua vaikka olisi mahdollisuus nähdäkkin kun ei ole etäisyydestä kiinni.
M36
Vierailija kirjoitti:
tryetyr kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäilen, että jään 3v sitten tapahtuneen eron jälkeen yksin. En tapaa vapaita naisia elämässäni missään. En töissä, en harrastuksissa eikä ne varmaan kotoakaan tule hakemaan. Kokeilin jotain nettideittejäkin, mutta ei ollu mun juttu.
M36
Voi että... Täällä mä olisin, enkä mäkään tapaa koskaan ketään missään. Arki on niin arkea.
Tämähän se on, osa sinkuista ei tapaa toisiaan missään. Olen käynyt baareissakin, mutta erittäin vaikea sielläkään on keneenkään tutustua. Lopetin niissäkin ravaamisen. Mun elämä menee nykyään tätä rataa työ->koti->harrastukset->koti, toista x kertaa.
M36
Joo, tutulta kuulostaa. Siinä mielessä on hankalampi kyllä olla sinkku yli kolmekymppisenä, että mulla ainakin kaverit elää sitä pikkulapsiperhevaihetta ja sosiaaliset kuviot on siinä mielessä kutistuneet pienemmiksi -> myös uusien ihmisten tapaaminen on hankalampaa. Opiskeluaikoina oltiin aina menossa kaikissa riennoissa, sitä tutustui uusiin tyyppeihin kuin itsestään. T. Se sama, N 38.
Nettideittailu on vastaus tuohon ongelmaan. Monilla tosin on esteenä ennakkoluuloinen ja negatiivinen asenne kaikkeen "uuteen", vaikka nettideittailu ei mikään kovin uusi juttu enää ole.
Kokeilin, mutta ei se kyllä ollut mun juttu. En osaa ottaa hyviä kuvia itsestä, yms. Eli varmasti jään yksin jos ei joku hae kotoa.
M36
No jää sitten yksin. Valokuvaamoja tietysti on olemassa, kuten tiedät, mutta kukin tekee omat valintansa.
En mä ihan oikeasti kyllä nettideittejä varten lähde valokuvaamoon. Eikä se ole nuo kuvat ainoa syy, en oikein tunne omaksi tuota tapaa tutustua netissä. Tapaisin mieluiten kasvotusten, mutta ne naiset kenen kanssa juttelin nettideittisivustolla eivät livenä halunneet tavata. Tinderiäkin kokeilin, mutta en saanut siellä mätsejä.
M36
Netissähän on ideana, että lopulta tavataan kasvotusten. Se on vain työkalu sellaisten ihmisten helppoon löytämiseen, jotka ovat ylipäänsä markkinoilla kumppanin hakua ajatellen. Toinen vaihtoehto on mennä livenä jonnekin arvailemaan, että kukahan mahtaa olla edes sinkku. Toimii sekin välillä.
No kyllä minä nyt tuon sentään tajusin, mutta tuntuu olevan monilla naisilla kiinnostaa vain keskusteleminen netissä. Livenä ei haluta nähdä. Enkä tarkoita, että samantien pitää tavata, mutta en mä jaksa tuota viikkoja kestävää juttelua vaikka olisi mahdollisuus nähdäkkin kun ei ole etäisyydestä kiinni.
M36
Jos itse olen joskus viikko-kuukausikaupalla jutellut jonkun kanssa netissä haluamatta kuitenkaan tavata, on kyse ollut tyypistä, jonka kanssa on hauskaa jutella, mutta joka ei kuitenkaan ainakaan viestittelyn perusteella kiinnosta lähemmässä mielessä. Minä tykkään muutenkin hoitaa kaverisuhteitani enemmän viestittelemällä kuin näkemällä, joten jonkun randomin kanssa viestittely vastaa hyvin tähän ajatustenvaihdon tarpeeseeni. Jos taas mies on oikeasti kiinnostavan oloinen, niin ehdotan näkemistä. Tai jos hän on niin kiinnostava, että jännittää ehdottaa, niin ainakin vihjaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tryetyr kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäilen, että jään 3v sitten tapahtuneen eron jälkeen yksin. En tapaa vapaita naisia elämässäni missään. En töissä, en harrastuksissa eikä ne varmaan kotoakaan tule hakemaan. Kokeilin jotain nettideittejäkin, mutta ei ollu mun juttu.
M36
Voi että... Täällä mä olisin, enkä mäkään tapaa koskaan ketään missään. Arki on niin arkea.
Tämähän se on, osa sinkuista ei tapaa toisiaan missään. Olen käynyt baareissakin, mutta erittäin vaikea sielläkään on keneenkään tutustua. Lopetin niissäkin ravaamisen. Mun elämä menee nykyään tätä rataa työ->koti->harrastukset->koti, toista x kertaa.
M36
Joo, tutulta kuulostaa. Siinä mielessä on hankalampi kyllä olla sinkku yli kolmekymppisenä, että mulla ainakin kaverit elää sitä pikkulapsiperhevaihetta ja sosiaaliset kuviot on siinä mielessä kutistuneet pienemmiksi -> myös uusien ihmisten tapaaminen on hankalampaa. Opiskeluaikoina oltiin aina menossa kaikissa riennoissa, sitä tutustui uusiin tyyppeihin kuin itsestään. T. Se sama, N 38.
Nettideittailu on vastaus tuohon ongelmaan. Monilla tosin on esteenä ennakkoluuloinen ja negatiivinen asenne kaikkeen "uuteen", vaikka nettideittailu ei mikään kovin uusi juttu enää ole.
Kokeilin, mutta ei se kyllä ollut mun juttu. En osaa ottaa hyviä kuvia itsestä, yms. Eli varmasti jään yksin jos ei joku hae kotoa.
M36
No jää sitten yksin. Valokuvaamoja tietysti on olemassa, kuten tiedät, mutta kukin tekee omat valintansa.
En mä ihan oikeasti kyllä nettideittejä varten lähde valokuvaamoon. Eikä se ole nuo kuvat ainoa syy, en oikein tunne omaksi tuota tapaa tutustua netissä. Tapaisin mieluiten kasvotusten, mutta ne naiset kenen kanssa juttelin nettideittisivustolla eivät livenä halunneet tavata. Tinderiäkin kokeilin, mutta en saanut siellä mätsejä.
M36
Netissähän on ideana, että lopulta tavataan kasvotusten. Se on vain työkalu sellaisten ihmisten helppoon löytämiseen, jotka ovat ylipäänsä markkinoilla kumppanin hakua ajatellen. Toinen vaihtoehto on mennä livenä jonnekin arvailemaan, että kukahan mahtaa olla edes sinkku. Toimii sekin välillä.
No kyllä minä nyt tuon sentään tajusin, mutta tuntuu olevan monilla naisilla kiinnostaa vain keskusteleminen netissä. Livenä ei haluta nähdä. Enkä tarkoita, että samantien pitää tavata, mutta en mä jaksa tuota viikkoja kestävää juttelua vaikka olisi mahdollisuus nähdäkkin kun ei ole etäisyydestä kiinni.
M36
Jos itse olen joskus viikko-kuukausikaupalla jutellut jonkun kanssa netissä haluamatta kuitenkaan tavata, on kyse ollut tyypistä, jonka kanssa on hauskaa jutella, mutta joka ei kuitenkaan ainakaan viestittelyn perusteella kiinnosta lähemmässä mielessä. Minä tykkään muutenkin hoitaa kaverisuhteitani enemmän viestittelemällä kuin näkemällä, joten jonkun randomin kanssa viestittely vastaa hyvin tähän ajatustenvaihdon tarpeeseeni. Jos taas mies on oikeasti kiinnostavan oloinen, niin ehdotan näkemistä. Tai jos hän on niin kiinnostava, että jännittää ehdottaa, niin ainakin vihjaan.
Tuostakin voisi sanoa suoraan ettei kiinnosta nähdä niin ei hukata kummankaan aikaa.
M36
Minä olen itse tällainen ihminen, nainen 45 v. Olen ihastunut elämässäni vain 3 kertaa, ja joka kerta se on jäänyt yksipuoliseksi eri syistä (mies varattu tai ei muuten vaan ole ollut minusta kiinnostunut). Nuorena yritin muutaman kerran seurustella sellaisten kanssa joihin en ole ihastunut enkä tunne vetoa, mutta ne kuivuivat kasaan ne jutut kun ei vaan seksi kiinnosta ja muutenkin tuntuu että kivampi yksin.
Tosin mulle ei tämä mikään surullinen juttu ole että olen yksin, viihdyn tosi hyvin itsekseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tryetyr kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäilen, että jään 3v sitten tapahtuneen eron jälkeen yksin. En tapaa vapaita naisia elämässäni missään. En töissä, en harrastuksissa eikä ne varmaan kotoakaan tule hakemaan. Kokeilin jotain nettideittejäkin, mutta ei ollu mun juttu.
M36
Voi että... Täällä mä olisin, enkä mäkään tapaa koskaan ketään missään. Arki on niin arkea.
Tämähän se on, osa sinkuista ei tapaa toisiaan missään. Olen käynyt baareissakin, mutta erittäin vaikea sielläkään on keneenkään tutustua. Lopetin niissäkin ravaamisen. Mun elämä menee nykyään tätä rataa työ->koti->harrastukset->koti, toista x kertaa.
M36
Joo, tutulta kuulostaa. Siinä mielessä on hankalampi kyllä olla sinkku yli kolmekymppisenä, että mulla ainakin kaverit elää sitä pikkulapsiperhevaihetta ja sosiaaliset kuviot on siinä mielessä kutistuneet pienemmiksi -> myös uusien ihmisten tapaaminen on hankalampaa. Opiskeluaikoina oltiin aina menossa kaikissa riennoissa, sitä tutustui uusiin tyyppeihin kuin itsestään. T. Se sama, N 38.
Nettideittailu on vastaus tuohon ongelmaan. Monilla tosin on esteenä ennakkoluuloinen ja negatiivinen asenne kaikkeen "uuteen", vaikka nettideittailu ei mikään kovin uusi juttu enää ole.
Kokeilin, mutta ei se kyllä ollut mun juttu. En osaa ottaa hyviä kuvia itsestä, yms. Eli varmasti jään yksin jos ei joku hae kotoa.
M36
No jää sitten yksin. Valokuvaamoja tietysti on olemassa, kuten tiedät, mutta kukin tekee omat valintansa.
En mä ihan oikeasti kyllä nettideittejä varten lähde valokuvaamoon. Eikä se ole nuo kuvat ainoa syy, en oikein tunne omaksi tuota tapaa tutustua netissä. Tapaisin mieluiten kasvotusten, mutta ne naiset kenen kanssa juttelin nettideittisivustolla eivät livenä halunneet tavata. Tinderiäkin kokeilin, mutta en saanut siellä mätsejä.
M36
Netissähän on ideana, että lopulta tavataan kasvotusten. Se on vain työkalu sellaisten ihmisten helppoon löytämiseen, jotka ovat ylipäänsä markkinoilla kumppanin hakua ajatellen. Toinen vaihtoehto on mennä livenä jonnekin arvailemaan, että kukahan mahtaa olla edes sinkku. Toimii sekin välillä.
No kyllä minä nyt tuon sentään tajusin, mutta tuntuu olevan monilla naisilla kiinnostaa vain keskusteleminen netissä. Livenä ei haluta nähdä. Enkä tarkoita, että samantien pitää tavata, mutta en mä jaksa tuota viikkoja kestävää juttelua vaikka olisi mahdollisuus nähdäkkin kun ei ole etäisyydestä kiinni.
M36
Jos itse olen joskus viikko-kuukausikaupalla jutellut jonkun kanssa netissä haluamatta kuitenkaan tavata, on kyse ollut tyypistä, jonka kanssa on hauskaa jutella, mutta joka ei kuitenkaan ainakaan viestittelyn perusteella kiinnosta lähemmässä mielessä. Minä tykkään muutenkin hoitaa kaverisuhteitani enemmän viestittelemällä kuin näkemällä, joten jonkun randomin kanssa viestittely vastaa hyvin tähän ajatustenvaihdon tarpeeseeni. Jos taas mies on oikeasti kiinnostavan oloinen, niin ehdotan näkemistä. Tai jos hän on niin kiinnostava, että jännittää ehdottaa, niin ainakin vihjaan.
Tuostakin voisi sanoa suoraan ettei kiinnosta nähdä niin ei hukata kummankaan aikaa.
M36
Tokikaan en puhu miehelle romanttisia ja että joo joo nähdään joskus myöhemmin, vaan juttelen niitä näitä. Tietysti sanon miehelle suoraan, jos hän vaikuttaa siltä, että olisi kiinnostunut muustakin kuin viestittelystä ja pyytäisi näkemistä.
Niin niin mutta miksi? Miksi pitäisi jos. ei. halua?
Koittakaa jo ymmärtää: kaikki eivät halua, tavoittele tai tarvitse RAKKAUTTA tai PARISUHDETTA. Kaikille naimisiin meneminen tai perhe-elämä eivät ole asioita jotka haluaa elämässään "saavuttaa".
Esimerkiksi minä olen tällainen ihminen. Minun on hyvä olla sinkkuna. Pystyn elättämään itseni ja minulla on sosiaalista elämää. Oikea käsi on vähän tylsä seksikumppani, mutta se hoitaa hommansa aina tarvittaessa eikä vonkaa koskaan silloin kun minua ei yhtään huvita, mitä ei voi sanoa kaikista kumppaneista. Sinkkuna eläminen ei ole jotain mistä haluan kovasti eroon. Kun yhtään ympärilleen katselee ja kaverien juttuja kuuntelee, niin selviää ettei parisuhde tai avioliitto ole mikään autuaaksi tekevä asia. Oli sinkku tai suhteessa, molemmissa on aina hyvät ja huonot puolensa. Minun mielestä yksin elämisen huonot puolet ovat siedettäviä ja siinä on myös paljon hyviä puolia.
Jos vastaan tulisi joku todella ainutlaatuinen mies joka veisi jalat alta yhdellä pyyhkäisyllä, olisin kiinnostunut kokemaan sen ja utelias näkemään, mitä sellaisesta alusta seuraisi. Minulla on jo kokemusta parisuhteista, mutta ei sellaisesta molemminpuolisesta hullaantumisesta. Minulla on kokemusta siitä että tutustutaan ja kiinnostutaan hitaasti. Se oli miellyttävää, mutta ei mitään niin upeaa että se olisi pakko päästä kokemaan uudestaan. Haluan pysytellä vapaana niin että elämässäni on se pienenpieni mahdollisuus tarttua tilaisuuteen jos joku todella ihmeellinen tyyppi sattuisi tulemaan vastaan. Hyväksyn sen ettei niin varmaankaan käy ja että sitten jään yksin. Paitsi kun se ei mielestäni ole mitään jäämistä vaan vapautta minkä olen itse valinnut kun minua ei kiinnosta lähteä tutustumaan ja tutkiskelemaan kenenkään sellaisen sisäistä maailmaa joka ei heti kolahda.