Miksi vauvaa ei voi jättää itkemään?

Ilman korkeakoulutustakin voisin sanoa, että vauvalla ei ole muuta tapaa kommunikoida tai ilmaista tunteitaan kuin itkeminen. Jos näihin tunteisiin ei vastata, niin vauvalle tulee turvattomuuden tunne. Täällä nyt huudan eikä kukaan välitä. Ei kovin hyvä alku elämälle. 

Siinäpä taas oiva esimerkki akateemisesta yksinkertaisuudesta.

Eiköhän pikkulastenkin asioita ole ihan tieteellisesti tutkittu, ja toisekseen, se on jo maalaisjärkeä että jos vauvan ainoa keino kommunikoida niiden ihmisten kanssa jotka häntä pitävät hengissä on itkeminen, niin jos siihen ei vastata niin lapsi olettaa olevansa hengenvaarassa, ja onko se kenellekään hyvä juttu?

Tässä hyvin kuvaillaan, mitä seuraa siitä, jos lapsen tarpeisiin ei vastata.

https://www.hs.fi/elama/art-2000005891557.html

Suomessahan on sodanjälkeinen sukupolvi, jolla on kaikenlaista tunne-elämän ongelmaa, koska lapset eivät saaneet vaikkapa kiukutella.

 En usko, että kukaan lapsi nyt tietenkään menee heti rikki ja päätyy ongelmiin, jos nyt joku kerta hoitaja ei heti reagoi nopeasti lapsen itkuun. Ennemmin kyse on jatkumo, voiko lapsi luottaa hoitajaan, millaiset välit heillä on.

Aiheesta on myös tieteellistä tutkimusta. Behavioristit olivat sitä mieltä, että äitien pitäisi jättää lapsen itku huomiotta ja olla siten vahvistamatta sellaista käytöstä. Tämän seurauksena kuitenkin huomiotta jätetyt lapset itkivät enemmän. Siten voisi ajatella, että itku ei olekaan huonoa käytöstä, jonka voi kitkeä, vaan pikkulapselle ainoa tapa ilmaista, että jokin on vialla.

Katso läpi mml.fi sivuilla kerrotaan ymmärrettävästi ja hyvin lapsen kasvusta ja kehityksestä. Vastaan sinulle lyhyesti, että kaikki tieto, siitä että lapsen tarpeisiin vastaaminen ja oikea aikainen regointi perustuu aivotutkimukseen. Lapsen aivot kehittyvät nopeiten koko elämän aikana 3kk ennen syntymää ja 3 jatkuu vilkkaana 3 vuotiaaseen saakka. Tällä ajankohdalla on suuri merkitys lapsen perusturvallisuuden tunteen synnylle. Aivot siis muovautuvat sen mukaan millaista hoivaa hän saa. (aivoissa tapahtuu uusien hermoratojen syntymistä ja ne vahvistuvat).

Jos hoidat vauvaa, hyvin, eli kun hän ottaa sinuun kontaktia, vastaat siihen hymyllä ja nautit hänen seurastaan, kun hän itkee pyrit selvittämään mikä hänellä on hätänä, nälkä? --> annat ruokaa. Kaikki ne kerrat kun pystyt vastaamaan vauvan tarpeisiin, synnyttää aivoihin rakenteen, joka synnyttää vauvalle perusturvallisuuden tunteen, eli hän luo itsestään lopulta mielikuvan että hän on tärkeä. Jos taas laimnlyöt lastasi, etkä vastaa hänen tarpeisiinsa, muovaa sekin aivoja, mutta erilaisiksi, perusturvallisuus ei pääse muovautumaan. Tämä taas vaikuttaa kiintymyssuhteen laatuun ja edelleen lapsen koko elämään, itsetuntoon, oppimiseen, käyttätymiseen ihan kaikkeen. Lapsi alkaa uskomaan siihen että hänen tarpeillaan ei ole väliä.. Vauva voi kärsiä masennuksesta ja nykyään tiedetään, miten vauva/ lapsi aikana koettu masennus vaikuttaa aikuisuuteen. mm. ne nuoret jotka ovat kärsineet masennuksesta lapsena, suorittavat harvoin peruskoulunsa loppuun. 

Ajattele, että lapsen hoitaminen on työ, mitä paremmin lapsen hoidat ja kasvatat, sitä paremmat eväät hän tulevaisuuteensa saa ja pärjää elämässään. Kukapa ei haluaisi lapselleen parasta? joten se työ kannattaa tehdä niin hyvin kun osaa, eikö vaan? 

Minua siis kiinnostaa nimenomaan tutkimuksen taustalla oleva metodologia, koska näin luonnontieteellisestä näkökulmasta tuntuu täysin mahdottomalta, että toimivaa metodologiaa aivan äärimmäisen monimuuttujaisen ongelman hahmottamiseen voisi olla.

Jos jätän vauvani toistuvasti itkemään, kun menen suihkuun, niin miten tutkijat näkevät lapsen aikuistuttua, mikä on ratkaisun vaikutus ihmisen käytökseen?

Ohjeita on paljon, mutta puhetta niiden taustalla vaikuttavasta filosofiasta ja metodologiasta olemattoman vähän.

Kaiken lisäksi kasvatusohjeet muuttuvat vuosikymmenten mittaan ja aina ne kuulemma perustuvat tieteeseen. Miksi tieteessä yhdellä vuosikymmenellä jäähy on hyvä kasvatusmenetelmä, mutta seuraavalla vuosikymmenellä psykiatrit rupeavatkin puhumaan sitä vastaan? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä uusia tutkimustuloksia muuttuneiden käsitysten taustalla on. 

Pahoin pelkään, että mitään varmoja ja yksiselitteisiä tutkimustuloksia ei ole. On vain loputonta tulkintaa.

Sinun kannattaa edelleen tutustua aivotutkimukseen. Ajatellaanpa, että Jos jätät toistuvasti vauvan itkemään, jolloin et siis vastaa hänen hätään ja tarpeisiin aiheuttaa se kaikke mitä edllisessä viestissä kirjoitin. (viesti 6). Jos veisit lapsesi aivotutkimukseen, aivojen rakenteiden perusteella tutkijat voisivat päätellä, miten sinä olet lastasi hoivannut. Aivot tietenkin muuttuvat ja muovaantuvat ajan kuluessa, mutta jos jatkaisit laiminlyöntiä, aiheuttaa se pysyviä negatiivisia muutoksia avojen rakenteeseen. Aikuisuudessa se saattaa näkyä keskittymisvaikeuksina ja riippuu miten elämä menee, onko elämässä paljon huonoja kokemuksia vai enemmän hyviä? Tietenkin on vaike osoittaa aikuisena, että juuri se, että vauva on jätetty yksin aiheuttaa sitä ja tätä.. mutta heidät,  jotka on kasvatettu hyvin ja rakkaudella on paremmat lähtökohdat ihan kaikkeen. 

Kasvatus riippuu nin tilanteesta, ihmisestä, synnynnäisestä temperamentista yms. että kaikille sama kasvatusmenetelmä ei sovi, niitä joutuu soveltaa ja yhdistellä. Kasvatuksella voidaan vahvistaa tiettyjä piirteitä tai vastaavasti heikentää, riippuu lapsesta ja halutusta lopputuloksesta. Kasvattamiseen ei siis ole yhtä oikeaa tapaa. Jokaisella on ainutlaatuinen tapa kokea ja tulkita tilanteet. 

Vierailija kirjoitti:

Minua siis kiinnostaa nimenomaan tutkimuksen taustalla oleva metodologia, koska näin luonnontieteellisestä näkökulmasta tuntuu täysin mahdottomalta, että toimivaa metodologiaa aivan äärimmäisen monimuuttujaisen ongelman hahmottamiseen voisi olla.

Jos jätän vauvani toistuvasti itkemään, kun menen suihkuun, niin miten tutkijat näkevät lapsen aikuistuttua, mikä on ratkaisun vaikutus ihmisen käytökseen?

Ohjeita on paljon, mutta puhetta niiden taustalla vaikuttavasta filosofiasta ja metodologiasta olemattoman vähän.

Kaiken lisäksi kasvatusohjeet muuttuvat vuosikymmenten mittaan ja aina ne kuulemma perustuvat tieteeseen. Miksi tieteessä yhdellä vuosikymmenellä jäähy on hyvä kasvatusmenetelmä, mutta seuraavalla vuosikymmenellä psykiatrit rupeavatkin puhumaan sitä vastaan? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä uusia tutkimustuloksia muuttuneiden käsitysten taustalla on. 

Pahoin pelkään, että mitään varmoja ja yksiselitteisiä tutkimustuloksia ei ole. On vain loputonta tulkintaa.

Uskoisin, että löydät taustalla olevia ajatuksia nopeasti kun vaan alat etsiä ja perehtyä.

 Varmaankin pettymyksesi kohdistuu myös siihen, että lasten kasvatuksessa ei voida tehdä yksinkertaisia kokeita, joissa kaikki muut muuttujat olisi onnistuneesti suljettu pois. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mitään ei koskaan voida tutkia tai mitään asiasta esittää.

Vierailija kirjoitti:

Minua siis kiinnostaa nimenomaan tutkimuksen taustalla oleva metodologia, koska näin luonnontieteellisestä näkökulmasta tuntuu täysin mahdottomalta, että toimivaa metodologiaa aivan äärimmäisen monimuuttujaisen ongelman hahmottamiseen voisi olla.

Jos jätän vauvani toistuvasti itkemään, kun menen suihkuun, niin miten tutkijat näkevät lapsen aikuistuttua, mikä on ratkaisun vaikutus ihmisen käytökseen?

Ohjeita on paljon, mutta puhetta niiden taustalla vaikuttavasta filosofiasta ja metodologiasta olemattoman vähän.

Kaiken lisäksi kasvatusohjeet muuttuvat vuosikymmenten mittaan ja aina ne kuulemma perustuvat tieteeseen. Miksi tieteessä yhdellä vuosikymmenellä jäähy on hyvä kasvatusmenetelmä, mutta seuraavalla vuosikymmenellä psykiatrit rupeavatkin puhumaan sitä vastaan? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä uusia tutkimustuloksia muuttuneiden käsitysten taustalla on. 

Pahoin pelkään, että mitään varmoja ja yksiselitteisiä tutkimustuloksia ei ole. On vain loputonta tulkintaa.

Oletko sinä minun naapurini, akateeminen äiti, joka ei piittaa tuon taivaallista lapsensa parkumisesta? Joka ilta taaperoa itketetään nukahtamiseen asti (vauvasta asti), aamulla taapero herää kirkumaan viideltä, jatkaa niin kauan kunnes äiti on herännyt. Sitten äiti jättää lapsen yksin sisälle huutamaan ja menee pesutupaan, puuhailee rauhassa keittiössään ja koko ajan lapsi parkuu. Sitten lapsi pääsee ulos rattaissa, saattaa karjua naama punaisena ja äiti moikkailee naapureita tekopirteän näköisenä, aivan kuin lapsi ei huutaisikaan. Naapurit toljottavat perään, että etkö meinaa rauhoitella lastasi, mutta tämä äiti on päättänyt antaa lapsen rauhoittaa itsensä!

Olen epäillyt äidillä jotain persoonallisuushäiriötä, koska psyykkisesti normaali äiti ei kykene kuuntelemaan lapsensa riipivää itkua kuten tuo naapurini. Lapsi ei myöskään puhu, vaikka on 2v, kommunikaatio on huuto, johon ei vastata. Eipä se lapsi puhumaan opikaan, jos vanhemmat ovat mykkiä ja eivät ota kontaktia lapseensa. Seinän takaa kuuluu päivisin lapsen itkua, ja erottuisi myös normaali puheääni, jos sellaista tuotettaisiin. Joskus kuulen vanhempien keskenäiset keskustelut (kerran viikossa taitavat toisilleen puhua), mutta muuten siellä eletään ilmeisesti tutit suussa koko porukka.

Kummallinen tilanne tapahtui pihalla: tuo taapero lähestyi minua ja halusi esitellä leluaan. Äiti toljotti lapsen takana kuin vähä-älyinen, ei kumartunut lapsen viereen ihastelemaan lelua, kuten minä tein. Ei sanonut mitään minullekaan, tuijotti vaan oudosti hymyillen. On luontevaa asettua lapsen tasolle juttelemaan, mutta tuo nainen ei ole nähdäkseni koskaan tehnyt niin.

Pitää lasta sylissäänkin siten, että aitoa välittämistä siitä ei ole nähtävissä. Tunnen tämän naapurin lapsuuden perheen, enkä ihmettele, vaikka jonkin sortin vaikeuksia olisikin muodostaa vuorovaikutussuhdetta lapseen, mutta pahaa tekee katsoa vierestä, miten niitä tulevaisuuden mt-ongelmaisia aikuisia kasvatetaan.

Vauvat ei itke turhaan, niillä on silloin jotakin ihan oikeaa asiaa, mitä ne ei osaa muuten ilmaista. Lisäksi ne ei ymmärrä jos sanoo esim. Tulen ihan kohta. Vauva menee entistä enemmän paniikkiin, jos siihen hätään ei vastata, koska ei oo sitä käsitystä, että joku tulee kyllä, mutta ei just sillä sekunnilla. Sitten kun lapsi on isompi voi jo sanoa, että odota hetki, kun lapsi ymmärtää, että äiti tulee kyllä heti, kun ehtii.

Vauvan ja hoitajan (tutkimuksissa useimmiten äiti) suhteen kehittymistä voidaan tutkia monella tavalla. Joku jo mainitsikin aivotutkimuksen. Yksi klassinen tapa saada tietoa vauvan ja hoitajan välisen suhteen vaikutuksesta lapsen kehitykseen on tarkkailla hoitajaa ja vauvaa arkitilanteissa. Tutkija seuraa siis tilanteita sivusta vauvan kotona tietyn aikajakson verran, eikä osallistu vauvan hoitoon tai muihin talouden askareisiin. Näin tutkija saa tietoa vauvan temperamentista (itkeekö paljon, miten reagoi lohdutukseen yms.) sekä siitä, miten hoitaja vastaa vauvan tarpeisiin (ottaako itkevän vauvan syliin heti, hetken päästä vai eikö ota ollenkaan).

Kun on saatu kuva hoitajan tavasta hoitaa vauvaansa, voidaan vauvan kasvaessa esim. vierastilannemenetelmän avulla saada viitteitä siitä, mihin suuntaan vauvan perusturvallisuuden tunne on kehittymässä. Perusturvallisuus siis vaikuttaa koko loppuelämän tunnekokemuksiin, tunteiden säätelyyn sekä sosiaalisten suhteiden laatuun.

Mikäli hoitaja ei pikkuvauva-aikana ole vastannut vauvan tarpeisiin järjestelmällisesti (=heti ja joka kerta), vauvan kiintymyssuhde saattaa olla turvaton.  Turvattomasti kiintynyt vauva välttelee hoitajaansa, takertuu tähän lohduttomasti tai saattaa vaikka käyttäytyä aggressiivisesti kun hoitaja palaa huoneeseeen. Kannattaa googlettaa lisää Mary Ainsworthin vierastilannekokeesta.

Summa summarum: Vauvan (etenkin alle 1 v) itkuun vastataan välittömästi. Ei sitten kun kananmunat ovat valmiita tai Candycrushista elämät loppu. Itkuun vastaamattomuudella tai vastaamisen epäjohdonmukaisuudella saattaa olla hyvinkin kauaskantoiset vaikutukset lapsen elämässä.

En jaksa kirjoittaa täsmällisemmin koska en saa tästä opintopisteitä. :D Ap:lle vaan sen verran, että kannattaa googlettaa asioista ensin. Jos kasvatustiede ja psykologia tieteinä perustuisvat mutuun ja arvailuun, ei niillä todellakaan olisi tiedekuntapaikkoja yliopistoissa.

/Kasvatustieteilijä, sivuaine psykologia, erityiskiinnostuksen kohteena kehityspsykologia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua siis kiinnostaa nimenomaan tutkimuksen taustalla oleva metodologia, koska näin luonnontieteellisestä näkökulmasta tuntuu täysin mahdottomalta, että toimivaa metodologiaa aivan äärimmäisen monimuuttujaisen ongelman hahmottamiseen voisi olla.

Jos jätän vauvani toistuvasti itkemään, kun menen suihkuun, niin miten tutkijat näkevät lapsen aikuistuttua, mikä on ratkaisun vaikutus ihmisen käytökseen?

Ohjeita on paljon, mutta puhetta niiden taustalla vaikuttavasta filosofiasta ja metodologiasta olemattoman vähän.

Kaiken lisäksi kasvatusohjeet muuttuvat vuosikymmenten mittaan ja aina ne kuulemma perustuvat tieteeseen. Miksi tieteessä yhdellä vuosikymmenellä jäähy on hyvä kasvatusmenetelmä, mutta seuraavalla vuosikymmenellä psykiatrit rupeavatkin puhumaan sitä vastaan? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä uusia tutkimustuloksia muuttuneiden käsitysten taustalla on. 

Pahoin pelkään, että mitään varmoja ja yksiselitteisiä tutkimustuloksia ei ole. On vain loputonta tulkintaa.

Oletko sinä minun naapurini, akateeminen äiti, joka ei piittaa tuon taivaallista lapsensa parkumisesta? Joka ilta taaperoa itketetään nukahtamiseen asti (vauvasta asti), aamulla taapero herää kirkumaan viideltä, jatkaa niin kauan kunnes äiti on herännyt. Sitten äiti jättää lapsen yksin sisälle huutamaan ja menee pesutupaan, puuhailee rauhassa keittiössään ja koko ajan lapsi parkuu. Sitten lapsi pääsee ulos rattaissa, saattaa karjua naama punaisena ja äiti moikkailee naapureita tekopirteän näköisenä, aivan kuin lapsi ei huutaisikaan. Naapurit toljottavat perään, että etkö meinaa rauhoitella lastasi, mutta tämä äiti on päättänyt antaa lapsen rauhoittaa itsensä!

Olen epäillyt äidillä jotain persoonallisuushäiriötä, koska psyykkisesti normaali äiti ei kykene kuuntelemaan lapsensa riipivää itkua kuten tuo naapurini. Lapsi ei myöskään puhu, vaikka on 2v, kommunikaatio on huuto, johon ei vastata. Eipä se lapsi puhumaan opikaan, jos vanhemmat ovat mykkiä ja eivät ota kontaktia lapseensa. Seinän takaa kuuluu päivisin lapsen itkua, ja erottuisi myös normaali puheääni, jos sellaista tuotettaisiin. Joskus kuulen vanhempien keskenäiset keskustelut (kerran viikossa taitavat toisilleen puhua), mutta muuten siellä eletään ilmeisesti tutit suussa koko porukka.

Kummallinen tilanne tapahtui pihalla: tuo taapero lähestyi minua ja halusi esitellä leluaan. Äiti toljotti lapsen takana kuin vähä-älyinen, ei kumartunut lapsen viereen ihastelemaan lelua, kuten minä tein. Ei sanonut mitään minullekaan, tuijotti vaan oudosti hymyillen. On luontevaa asettua lapsen tasolle juttelemaan, mutta tuo nainen ei ole nähdäkseni koskaan tehnyt niin.

Pitää lasta sylissäänkin siten, että aitoa välittämistä siitä ei ole nähtävissä. Tunnen tämän naapurin lapsuuden perheen, enkä ihmettele, vaikka jonkin sortin vaikeuksia olisikin muodostaa vuorovaikutussuhdetta lapseen, mutta pahaa tekee katsoa vierestä, miten niitä tulevaisuuden mt-ongelmaisia aikuisia kasvatetaan.

Minulla nousi tekstistäsi huoli lapsesta ja huoli lapsesta on aina lastensuojelu ilmoituksen aihe, sinuna tekisin sen heti. Lastensuojelusta äiti voi saada perhetyötä ja tukea vanhemmuuteen, miten kohdata ja lohduttaa lasta. Lapsen jättäminen yksin itkemään ei todella ole ok, oli sitten akateeminen äiti tai ei. 

Minä olen käynyt kognitiivisessa psykoterapiassa hoidattamassa hylkäämisen tunnelukkojani, on ollut vaikeuksia ihmissuhteissa, kun ripustaudun mieheen ja on ollut vaikeuksia luottaa. Hylkäämisen taustalta paljastui kipeitä asioita, mutta luulin tunnelukkojen syntyneen teini-iässä kun isä ja äiti erosivat, ja isä hylkäsi. Äitini kertoi kuitenkin myöhemmin, että olin itkuinen lapsi, ja hän jätti minut aina itkemään pinnasänkyyn. Ei kuulemma jaksanut ainaista itkuani, eikä kyläillyt kanssani missään, koska aina itkin. 

Itkua oli jatkunut lähes kaksivuotiaaksi, eli kaiken tuon ajan olen jäänyt vaille turvallisuuden tunnetta. Itkuisuuden syynä oli ensin koliikki, vatsavaivat ja ala-asteella itkin koti-ikävää kyläpaikoissa. Itkukierteeksi sitä kutsuisin.

Psykologin mukaan juuri tuo äitini tapa on koodannut minuun sen tunnelukon, että tarpeisiini ei vastata ja reagoin aikuisenakin huutamalla, jos minua ei kuunnella. Tunteiden säätely on ollut hankalaa ja on pitänyt opetella ihan alusta asti vuorovaikutusta parisuhteessa.

Nykyisessä suhteessani mies huomauttaa jatkuvasti minun herkistyvän tosi nopeasti huutamaan, ja hän on ottanut tavaksi hyssytellä jo heti alkuunsa. On aivan perseestä, että kohta nelikymppisen akan pitää opetella elämisen alkeet vain sen takia, että äiti ja isä eivät hoitaneet hommiaan.

Tilanne on kuitenkin paranemaan päin, teen töitä sen eteen, että saan aikuisen parisuhteen nyt, enkä taannu kiukuttelevan lapsen tasolle koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua siis kiinnostaa nimenomaan tutkimuksen taustalla oleva metodologia, koska näin luonnontieteellisestä näkökulmasta tuntuu täysin mahdottomalta, että toimivaa metodologiaa aivan äärimmäisen monimuuttujaisen ongelman hahmottamiseen voisi olla.

Jos jätän vauvani toistuvasti itkemään, kun menen suihkuun, niin miten tutkijat näkevät lapsen aikuistuttua, mikä on ratkaisun vaikutus ihmisen käytökseen?

Ohjeita on paljon, mutta puhetta niiden taustalla vaikuttavasta filosofiasta ja metodologiasta olemattoman vähän.

Kaiken lisäksi kasvatusohjeet muuttuvat vuosikymmenten mittaan ja aina ne kuulemma perustuvat tieteeseen. Miksi tieteessä yhdellä vuosikymmenellä jäähy on hyvä kasvatusmenetelmä, mutta seuraavalla vuosikymmenellä psykiatrit rupeavatkin puhumaan sitä vastaan? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä uusia tutkimustuloksia muuttuneiden käsitysten taustalla on. 

Pahoin pelkään, että mitään varmoja ja yksiselitteisiä tutkimustuloksia ei ole. On vain loputonta tulkintaa.

Oletko sinä minun naapurini, akateeminen äiti, joka ei piittaa tuon taivaallista lapsensa parkumisesta? Joka ilta taaperoa itketetään nukahtamiseen asti (vauvasta asti), aamulla taapero herää kirkumaan viideltä, jatkaa niin kauan kunnes äiti on herännyt. Sitten äiti jättää lapsen yksin sisälle huutamaan ja menee pesutupaan, puuhailee rauhassa keittiössään ja koko ajan lapsi parkuu. Sitten lapsi pääsee ulos rattaissa, saattaa karjua naama punaisena ja äiti moikkailee naapureita tekopirteän näköisenä, aivan kuin lapsi ei huutaisikaan. Naapurit toljottavat perään, että etkö meinaa rauhoitella lastasi, mutta tämä äiti on päättänyt antaa lapsen rauhoittaa itsensä!

Olen epäillyt äidillä jotain persoonallisuushäiriötä, koska psyykkisesti normaali äiti ei kykene kuuntelemaan lapsensa riipivää itkua kuten tuo naapurini. Lapsi ei myöskään puhu, vaikka on 2v, kommunikaatio on huuto, johon ei vastata. Eipä se lapsi puhumaan opikaan, jos vanhemmat ovat mykkiä ja eivät ota kontaktia lapseensa. Seinän takaa kuuluu päivisin lapsen itkua, ja erottuisi myös normaali puheääni, jos sellaista tuotettaisiin. Joskus kuulen vanhempien keskenäiset keskustelut (kerran viikossa taitavat toisilleen puhua), mutta muuten siellä eletään ilmeisesti tutit suussa koko porukka.

Kummallinen tilanne tapahtui pihalla: tuo taapero lähestyi minua ja halusi esitellä leluaan. Äiti toljotti lapsen takana kuin vähä-älyinen, ei kumartunut lapsen viereen ihastelemaan lelua, kuten minä tein. Ei sanonut mitään minullekaan, tuijotti vaan oudosti hymyillen. On luontevaa asettua lapsen tasolle juttelemaan, mutta tuo nainen ei ole nähdäkseni koskaan tehnyt niin.

Pitää lasta sylissäänkin siten, että aitoa välittämistä siitä ei ole nähtävissä. Tunnen tämän naapurin lapsuuden perheen, enkä ihmettele, vaikka jonkin sortin vaikeuksia olisikin muodostaa vuorovaikutussuhdetta lapseen, mutta pahaa tekee katsoa vierestä, miten niitä tulevaisuuden mt-ongelmaisia aikuisia kasvatetaan.

Minulla nousi tekstistäsi huoli lapsesta ja huoli lapsesta on aina lastensuojelu ilmoituksen aihe, sinuna tekisin sen heti. Lastensuojelusta äiti voi saada perhetyötä ja tukea vanhemmuuteen, miten kohdata ja lohduttaa lasta. Lapsen jättäminen yksin itkemään ei todella ole ok, oli sitten akateeminen äiti tai ei. 

Lapsesta on tehty kolme erillistä ls-ilmoitusta. Sen verran sain selville kautta rantain, että sossut olivat todenneet perheen luona vieraillessaan kyseessä olevan täysin normaalisti kehittyneen pojan, jolla vanhempiensa mukaan on vain voimakas temperamentti! 

En ihmettele yhtään, että meillä on tapaus Eerikoita ja vastaavia, kun vanhemmat saavat aivan kaikessa rauhassa tuhota lapsensa psyykettä. Toivon, että ap:n kysymys on retorinen, eikä hänellä ole omia lapsia tai huollettavanakaan ketään!

Mä en käsitä, miten kukaan 70-luvulla ja sitä ennen syntynyt on selviytynyt aikuiseksi, jos vauva on noin herkkä kapistus.

60-luvulla äitiysloman pituus oli 1 kuukausi. Sen jälkeen äidit menivät töihin, joten kaipa imetyskin loppui siihen. Lapset jäivät lastenhoitajalle. Minä olin isosiskoni kanssa ilkeällä hoitotädillä. Hän hymyili mielevästi kun vanhempia oli paikalla, mutta kun olimme yksin, hän oli ihan erilainen. Ei selvästi pitänyt lapsista.

Kun olin vauva, hän kuulemma jätti mut yksin vaunuihin parvekkeelle ja lähti isompien lasten kanssa pihalle. Tämän kertoi isosiskoni, joka oli kuulostellut huolissaan parvekkeen alla, itkenkö.

Enkä käsitä miten talouttaan hoitava äiti voi päivystää vauvan joka inahdusta.

Sinänsä kuulostaa loogiselta, mutta myös aika pahalta. Uskon että lapset ovat kautta aikain saaneet itkeä itkunsa loppuun.

Ihmisiä heistä on silti tullut. Joistain ihan onnellisiakin.

Vierailija kirjoitti:

Sinun kannattaa edelleen tutustua aivotutkimukseen. Ajatellaanpa, että Jos jätät toistuvasti vauvan itkemään, jolloin et siis vastaa hänen hätään ja tarpeisiin aiheuttaa se kaikke mitä edllisessä viestissä kirjoitin. (viesti 6). Jos veisit lapsesi aivotutkimukseen, aivojen rakenteiden perusteella tutkijat voisivat päätellä, miten sinä olet lastasi hoivannut. LÄHDEVIITE KIITOS !!

 avotutkimus ei ole vielä niin pitkällä että tämä olisi mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Mä en käsitä, miten kukaan 70-luvulla ja sitä ennen syntynyt on selviytynyt aikuiseksi, jos vauva on noin herkkä kapistus.

60-luvulla äitiysloman pituus oli 1 kuukausi. Sen jälkeen äidit menivät töihin, joten kaipa imetyskin loppui siihen. Lapset jäivät lastenhoitajalle. Minä olin isosiskoni kanssa ilkeällä hoitotädillä. Hän hymyili mielevästi kun vanhempia oli paikalla, mutta kun olimme yksin, hän oli ihan erilainen. Ei selvästi pitänyt lapsista.

Kun olin vauva, hän kuulemma jätti mut yksin vaunuihin parvekkeelle ja lähti isompien lasten kanssa pihalle. Tämän kertoi isosiskoni, joka oli kuulostellut huolissaan parvekkeen alla, itkenkö.

Enkä käsitä miten talouttaan hoitava äiti voi päivystää vauvan joka inahdusta.

Sinänsä kuulostaa loogiselta, mutta myös aika pahalta. Uskon että lapset ovat kautta aikain saaneet itkeä itkunsa loppuun.

Ihmisiä heistä on silti tullut. Joistain ihan onnellisiakin.

Aikuiseksi selviää kyllä myös laiminlyövässä kodissa. Täysipäiseksi, tunne-elämältään tasapainoiseksi aikuiseksi tuskin.

Hoitajan tehtävä on nimenomaan päivystää vauvan jokaista inahdusta. Jokaiseen itkuun vastataan. Kun vauva tulee siihen ikään, että ymmärtää esim. sanan "odota" merkityksen (n. 1 vuotiaasta ylöspäin) tilanne tietenkin muuttuu.

/12

Vierailija kirjoitti:

Minua siis kiinnostaa nimenomaan tutkimuksen taustalla oleva metodologia, koska näin luonnontieteellisestä näkökulmasta tuntuu täysin mahdottomalta, että toimivaa metodologiaa aivan äärimmäisen monimuuttujaisen ongelman hahmottamiseen voisi olla.

Jos jätän vauvani toistuvasti itkemään, kun menen suihkuun, niin miten tutkijat näkevät lapsen aikuistuttua, mikä on ratkaisun vaikutus ihmisen käytökseen?

Ohjeita on paljon, mutta puhetta niiden taustalla vaikuttavasta filosofiasta ja metodologiasta olemattoman vähän.

Kaiken lisäksi kasvatusohjeet muuttuvat vuosikymmenten mittaan ja aina ne kuulemma perustuvat tieteeseen. Miksi tieteessä yhdellä vuosikymmenellä jäähy on hyvä kasvatusmenetelmä, mutta seuraavalla vuosikymmenellä psykiatrit rupeavatkin puhumaan sitä vastaan? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä uusia tutkimustuloksia muuttuneiden käsitysten taustalla on. 

Pahoin pelkään, että mitään varmoja ja yksiselitteisiä tutkimustuloksia ei ole. On vain loputonta tulkintaa.

Monessa asiassa tieteessä on yhtä aikaa vallalla toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mikä on oikein. Esimerkiksi jäähyn hyödyllisyydestä. Sen sijaan lapsen tarpeiden huomiotta jättämisestä ja sen seurauksista ei ole erimielisyyttä. Sitä, kuinka paljon lapsi kärsii siitä, että hän kerran päivässä joutuu itkemään 10 min äidin suihkun ajan, ei tietenkään pysty mittaamaan, mutta jos noin tapahtuisi, voisi päätellä, että äidin mielenterveydessäkin on jotain vialla. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen käynyt kognitiivisessa psykoterapiassa hoidattamassa hylkäämisen tunnelukkojani, on ollut vaikeuksia ihmissuhteissa, kun ripustaudun mieheen ja on ollut vaikeuksia luottaa. Hylkäämisen taustalta paljastui kipeitä asioita, mutta luulin tunnelukkojen syntyneen teini-iässä kun isä ja äiti erosivat, ja isä hylkäsi. Äitini kertoi kuitenkin myöhemmin, että olin itkuinen lapsi, ja hän jätti minut aina itkemään pinnasänkyyn. Ei kuulemma jaksanut ainaista itkuani, eikä kyläillyt kanssani missään, koska aina itkin. 

Itkua oli jatkunut lähes kaksivuotiaaksi, eli kaiken tuon ajan olen jäänyt vaille turvallisuuden tunnetta. Itkuisuuden syynä oli ensin koliikki, vatsavaivat ja ala-asteella itkin koti-ikävää kyläpaikoissa. Itkukierteeksi sitä kutsuisin.

Psykologin mukaan juuri tuo äitini tapa on koodannut minuun sen tunnelukon, että tarpeisiini ei vastata ja reagoin aikuisenakin huutamalla, jos minua ei kuunnella. Tunteiden säätely on ollut hankalaa ja on pitänyt opetella ihan alusta asti vuorovaikutusta parisuhteessa.

Nykyisessä suhteessani mies huomauttaa jatkuvasti minun herkistyvän tosi nopeasti huutamaan, ja hän on ottanut tavaksi hyssytellä jo heti alkuunsa. On aivan perseestä, että kohta nelikymppisen akan pitää opetella elämisen alkeet vain sen takia, että äiti ja isä eivät hoitaneet hommiaan.

Tilanne on kuitenkin paranemaan päin, teen töitä sen eteen, että saan aikuisen parisuhteen nyt, enkä taannu kiukuttelevan lapsen tasolle koko ajan.

Voi kamalaa, onpa sua hoidettu kurjasti!

Sinänsä yllättävää että äitisi on kertonut tuon. Luulisi että hävettäisi ja olisi salannut asian.

Silloin et edes tietäisi, mikä oireilusi syynä on.

Itse asiassa mä olen varmaan kohdannut samaa. Lapsena ymmärsin että vauvan itku pannaan merkille lähinnä harmillisena häiriönä. Olin kuulemma ollut 2-vuotiaana moottoriveneessä. Siitä jaksettiin aina muistuttaa että "olin huutanut naama punaisena kuin syötävä". Sitä pidettiin jotenkin hyvänä vitsinä, eikä mua sen koommin otettu veneeseen, koska musta oli ollut niin paljon häiriötä enkä osannut käyttäytyä.

Kai tämä kertoo paljon 60-luvun asenteista.

Vierailija kirjoitti:

Tässä hyvin kuvaillaan, mitä seuraa siitä, jos lapsen tarpeisiin ei vastata.

https://www.hs.fi/elama/art-2000005891557.html

Suomessahan on sodanjälkeinen sukupolvi, jolla on kaikenlaista tunne-elämän ongelmaa, koska lapset eivät saaneet vaikkapa kiukutella.

 

Just just. Mitään ongelmia ei tietenkään ennen tuota sukupolvea ollut, vaan kaikki johtuu siitä, että ei ole saanut heittää tavaroita seinään pienenä. Aikaisemmin ei tosin myöskään ollut mitä heittää.