Lue keskustelun säännöt.
Miksi vauvaa ei voi jättää itkemään?
08.11.2018 |
Minulla on luonnontieteellinen korkeakoulutus. Psykologiasta tai kasvatustieteestä en ymmärrä mitään, minkä vuoksi olisi kiva tietää, millaiseen tutkimukseen lasten kasvatukseen perustuvat ohjeet perustuvat.
Millä tavalla tutkitaan esimerkiksi sitä, miten äidin nopea reagointi lapsen tarpeisiin vaikuttaa lapsen kehitykseen.
Kun kasvuun vaikuttavia muuttujia on miljardeittain, joista vähäisin ei liene ihmisen peruspersoona, niin miten ihmeessä asiaa voidaan tutkia?
Onko lastenkasvatusohjeet vain uutta freudilaisuutta, jolla ei ole minkäänlaista tieteellistä perustaa? Tekevätkö kasvatuksen ammattilaiset oletuksia, jotka esittävät tietona, vai onko heillä oikeasti metodologiset välineet selvittää erilaisten kasvatusvalintojen merkitystä kokonaisuuteen?
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua siis kiinnostaa nimenomaan tutkimuksen taustalla oleva metodologia, koska näin luonnontieteellisestä näkökulmasta tuntuu täysin mahdottomalta, että toimivaa metodologiaa aivan äärimmäisen monimuuttujaisen ongelman hahmottamiseen voisi olla.
Jos jätän vauvani toistuvasti itkemään, kun menen suihkuun, niin miten tutkijat näkevät lapsen aikuistuttua, mikä on ratkaisun vaikutus ihmisen käytökseen?
Ohjeita on paljon, mutta puhetta niiden taustalla vaikuttavasta filosofiasta ja metodologiasta olemattoman vähän.
Kaiken lisäksi kasvatusohjeet muuttuvat vuosikymmenten mittaan ja aina ne kuulemma perustuvat tieteeseen. Miksi tieteessä yhdellä vuosikymmenellä jäähy on hyvä kasvatusmenetelmä, mutta seuraavalla vuosikymmenellä psykiatrit rupeavatkin puhumaan sitä vastaan? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä uusia tutkimustuloksia muuttuneiden käsitysten taustalla on.
Pahoin pelkään, että mitään varmoja ja yksiselitteisiä tutkimustuloksia ei ole. On vain loputonta tulkintaa.Monessa asiassa tieteessä on yhtä aikaa vallalla toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mikä on oikein. Esimerkiksi jäähyn hyödyllisyydestä. Sen sijaan lapsen tarpeiden huomiotta jättämisestä ja sen seurauksista ei ole erimielisyyttä. Sitä, kuinka paljon lapsi kärsii siitä, että hän kerran päivässä joutuu itkemään 10 min äidin suihkun ajan, ei tietenkään pysty mittaamaan, mutta jos noin tapahtuisi, voisi päätellä, että äidin mielenterveydessäkin on jotain vialla.
Miksi äidin pitäisi mennä suihkuun juuri silloin kun vauva itkee?
Toisaalta jos vauva itkee koko päivän, niin ei kai siinä muukaan auta.
Saako äiti käydä vessassa jos vauva itkee vai pitääkö tehdä tarpeet housuihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en käsitä, miten kukaan 70-luvulla ja sitä ennen syntynyt on selviytynyt aikuiseksi, jos vauva on noin herkkä kapistus.
60-luvulla äitiysloman pituus oli 1 kuukausi. Sen jälkeen äidit menivät töihin, joten kaipa imetyskin loppui siihen. Lapset jäivät lastenhoitajalle. Minä olin isosiskoni kanssa ilkeällä hoitotädillä. Hän hymyili mielevästi kun vanhempia oli paikalla, mutta kun olimme yksin, hän oli ihan erilainen. Ei selvästi pitänyt lapsista.
Kun olin vauva, hän kuulemma jätti mut yksin vaunuihin parvekkeelle ja lähti isompien lasten kanssa pihalle. Tämän kertoi isosiskoni, joka oli kuulostellut huolissaan parvekkeen alla, itkenkö.
Enkä käsitä miten talouttaan hoitava äiti voi päivystää vauvan joka inahdusta.Sinänsä kuulostaa loogiselta, mutta myös aika pahalta. Uskon että lapset ovat kautta aikain saaneet itkeä itkunsa loppuun.
Ihmisiä heistä on silti tullut. Joistain ihan onnellisiakin.On nimenomaan selviytynyt, ei kasvatuksen ansiosta, vaan siitä huolimatta. Ei tämän ikäluokan jälkipolvilla kovin vahvasti mene. Nuoret aikuiset eivät enää halua omia lapsia, on mt- ja päihdeongelmia, yksinäisyyttä, epäsosiaalisuutta. Ja sinun kyvyttömyytesi empatiaan (ilmenee viestistäsi) johtuu juurikin tuosta traumastasi, jota et selvästi edes tiedosta. Otaksun, että sinulla oireilee kroppa selittämättömällä tavalla. On tutkittua faktaa, että traumat aiheuttavat migreeniä, kolotuksia, reumaattisia oireita, niska- ja hartiajumeja ja oireita, joista ei edes arvaisi niiden liittyvän traumaan.
En minäkään aiemmin ymmärtänyt, että elohiiri silmissä enteili burn outia. Onneksi on viisaampia ihmisiä psykologeina ja neurotieteilijöinä, joiden voimavarat yhdistettynä saadaan pelastettua edes osa tämän mainitsemasi sukupolven aiheuttamasta tuhosta!
Minkähänlaista kasvatusta olet itse mahtanut nauttia, kun ilmoitat tuntemattomalle ihmiselle, että hän on kyvytön empatiaan?
Loukkaavaa, eikä edes totta.
Et näemmä ymmärtänyt edes sitä, että kuvasin yllä oman lapsuusaikani asenteita. Minä en ole niistä vastuussa; olin silloin vauva.
Hieman isompana ymmärsin mitä aikuiset puhuivat.
Vierailija kirjoitti:
Mä en käsitä, miten kukaan 70-luvulla ja sitä ennen syntynyt on selviytynyt aikuiseksi, jos vauva on noin herkkä kapistus.
60-luvulla äitiysloman pituus oli 1 kuukausi. Sen jälkeen äidit menivät töihin, joten kaipa imetyskin loppui siihen. Lapset jäivät lastenhoitajalle. Minä olin isosiskoni kanssa ilkeällä hoitotädillä. Hän hymyili mielevästi kun vanhempia oli paikalla, mutta kun olimme yksin, hän oli ihan erilainen. Ei selvästi pitänyt lapsista.
Kun olin vauva, hän kuulemma jätti mut yksin vaunuihin parvekkeelle ja lähti isompien lasten kanssa pihalle. Tämän kertoi isosiskoni, joka oli kuulostellut huolissaan parvekkeen alla, itkenkö.
Enkä käsitä miten talouttaan hoitava äiti voi päivystää vauvan joka inahdusta.Sinänsä kuulostaa loogiselta, mutta myös aika pahalta. Uskon että lapset ovat kautta aikain saaneet itkeä itkunsa loppuun.
Ihmisiä heistä on silti tullut. Joistain ihan onnellisiakin.
Ajat muuttuu. Minutkin on 30 vuotta sitten nukutettu niin että olen omaan itkuuni nukahtanut ja äitini oli silloin jo sosiaalityönjohtaja, mutta sanonut että ei kyllä enää tekisi moista mitä silloin oli tapana :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua siis kiinnostaa nimenomaan tutkimuksen taustalla oleva metodologia, koska näin luonnontieteellisestä näkökulmasta tuntuu täysin mahdottomalta, että toimivaa metodologiaa aivan äärimmäisen monimuuttujaisen ongelman hahmottamiseen voisi olla.
Jos jätän vauvani toistuvasti itkemään, kun menen suihkuun, niin miten tutkijat näkevät lapsen aikuistuttua, mikä on ratkaisun vaikutus ihmisen käytökseen?
Ohjeita on paljon, mutta puhetta niiden taustalla vaikuttavasta filosofiasta ja metodologiasta olemattoman vähän.
Kaiken lisäksi kasvatusohjeet muuttuvat vuosikymmenten mittaan ja aina ne kuulemma perustuvat tieteeseen. Miksi tieteessä yhdellä vuosikymmenellä jäähy on hyvä kasvatusmenetelmä, mutta seuraavalla vuosikymmenellä psykiatrit rupeavatkin puhumaan sitä vastaan? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä uusia tutkimustuloksia muuttuneiden käsitysten taustalla on.
Pahoin pelkään, että mitään varmoja ja yksiselitteisiä tutkimustuloksia ei ole. On vain loputonta tulkintaa.Monessa asiassa tieteessä on yhtä aikaa vallalla toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mikä on oikein. Esimerkiksi jäähyn hyödyllisyydestä. Sen sijaan lapsen tarpeiden huomiotta jättämisestä ja sen seurauksista ei ole erimielisyyttä. Sitä, kuinka paljon lapsi kärsii siitä, että hän kerran päivässä joutuu itkemään 10 min äidin suihkun ajan, ei tietenkään pysty mittaamaan, mutta jos noin tapahtuisi, voisi päätellä, että äidin mielenterveydessäkin on jotain vialla.
Mun naapurini itketti lastaan yhtenä aamuna yli kolme tuntia. Alkoi viideltä ja yltyi kunnon kirkumiseksi. Mainitsin roskakatoksella äidin nähdessäni, että teillä taisi olla aamukiukkua. Äiti tekopirteänä ilmoitti: joo laittelin nopeasti pyykit niin sen aikaa vähän itketti.
Ööö ookoo... sillai kai sit...dissosiaatiota tai jotain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en käsitä, miten kukaan 70-luvulla ja sitä ennen syntynyt on selviytynyt aikuiseksi, jos vauva on noin herkkä kapistus.
60-luvulla äitiysloman pituus oli 1 kuukausi. Sen jälkeen äidit menivät töihin, joten kaipa imetyskin loppui siihen. Lapset jäivät lastenhoitajalle. Minä olin isosiskoni kanssa ilkeällä hoitotädillä. Hän hymyili mielevästi kun vanhempia oli paikalla, mutta kun olimme yksin, hän oli ihan erilainen. Ei selvästi pitänyt lapsista.
Kun olin vauva, hän kuulemma jätti mut yksin vaunuihin parvekkeelle ja lähti isompien lasten kanssa pihalle. Tämän kertoi isosiskoni, joka oli kuulostellut huolissaan parvekkeen alla, itkenkö.
Enkä käsitä miten talouttaan hoitava äiti voi päivystää vauvan joka inahdusta.Sinänsä kuulostaa loogiselta, mutta myös aika pahalta. Uskon että lapset ovat kautta aikain saaneet itkeä itkunsa loppuun.
Ihmisiä heistä on silti tullut. Joistain ihan onnellisiakin.On nimenomaan selviytynyt, ei kasvatuksen ansiosta, vaan siitä huolimatta. Ei tämän ikäluokan jälkipolvilla kovin vahvasti mene. Nuoret aikuiset eivät enää halua omia lapsia, on mt- ja päihdeongelmia, yksinäisyyttä, epäsosiaalisuutta. Ja sinun kyvyttömyytesi empatiaan (ilmenee viestistäsi) johtuu juurikin tuosta traumastasi, jota et selvästi edes tiedosta. Otaksun, että sinulla oireilee kroppa selittämättömällä tavalla. On tutkittua faktaa, että traumat aiheuttavat migreeniä, kolotuksia, reumaattisia oireita, niska- ja hartiajumeja ja oireita, joista ei edes arvaisi niiden liittyvän traumaan.
En minäkään aiemmin ymmärtänyt, että elohiiri silmissä enteili burn outia. Onneksi on viisaampia ihmisiä psykologeina ja neurotieteilijöinä, joiden voimavarat yhdistettynä saadaan pelastettua edes osa tämän mainitsemasi sukupolven aiheuttamasta tuhosta!
Minkähänlaista kasvatusta olet itse mahtanut nauttia, kun ilmoitat tuntemattomalle ihmiselle, että hän on kyvytön empatiaan?
Loukkaavaa, eikä edes totta.
Et näemmä ymmärtänyt edes sitä, että kuvasin yllä oman lapsuusaikani asenteita. Minä en ole niistä vastuussa; olin silloin vauva.
Hieman isompana ymmärsin mitä aikuiset puhuivat.
Minä en nauttinut kasvatusta, vaan minut jätettiin itkemään ja kasvamaan omillani. Psykoterapian avulla olen onnistunut luomaan pysyviä ihmissuhteita, joita en tuhoa läheisriippuvaisella käytökselläni. Jos loukkaannuit kommentistani, ehkä se osui arkaan paikkaan? Itsetutkistelu kannattaa, mutta se ei johda mihinkään, jos ei ole valmis myöntämään omaa vajaavaisuuttaan. Kursivoin sen tekstiosion, josta käy ilmi empatiakyvyttömyytesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua siis kiinnostaa nimenomaan tutkimuksen taustalla oleva metodologia, koska näin luonnontieteellisestä näkökulmasta tuntuu täysin mahdottomalta, että toimivaa metodologiaa aivan äärimmäisen monimuuttujaisen ongelman hahmottamiseen voisi olla.
Jos jätän vauvani toistuvasti itkemään, kun menen suihkuun, niin miten tutkijat näkevät lapsen aikuistuttua, mikä on ratkaisun vaikutus ihmisen käytökseen?
Ohjeita on paljon, mutta puhetta niiden taustalla vaikuttavasta filosofiasta ja metodologiasta olemattoman vähän.
Kaiken lisäksi kasvatusohjeet muuttuvat vuosikymmenten mittaan ja aina ne kuulemma perustuvat tieteeseen. Miksi tieteessä yhdellä vuosikymmenellä jäähy on hyvä kasvatusmenetelmä, mutta seuraavalla vuosikymmenellä psykiatrit rupeavatkin puhumaan sitä vastaan? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä uusia tutkimustuloksia muuttuneiden käsitysten taustalla on.
Pahoin pelkään, että mitään varmoja ja yksiselitteisiä tutkimustuloksia ei ole. On vain loputonta tulkintaa.Monessa asiassa tieteessä on yhtä aikaa vallalla toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mikä on oikein. Esimerkiksi jäähyn hyödyllisyydestä. Sen sijaan lapsen tarpeiden huomiotta jättämisestä ja sen seurauksista ei ole erimielisyyttä. Sitä, kuinka paljon lapsi kärsii siitä, että hän kerran päivässä joutuu itkemään 10 min äidin suihkun ajan, ei tietenkään pysty mittaamaan, mutta jos noin tapahtuisi, voisi päätellä, että äidin mielenterveydessäkin on jotain vialla.
Miksi äidin pitäisi mennä suihkuun juuri silloin kun vauva itkee?
Toisaalta jos vauva itkee koko päivän, niin ei kai siinä muukaan auta.
Saako äiti käydä vessassa jos vauva itkee vai pitääkö tehdä tarpeet housuihin?
Mä kävin suihkussa siten, että lapsi napotti sitterissä suihkun ovella. Katsekontakti lapsella pysyi äitiin, eikä tullut turhia hylkäämiskokemuksia. Reagoin itkuihin luontaisesti, olin 21 vuotias silloin. En kokenut tarvetta karaista lastani itkettämällä häntä. Kun lapsi kasvoi, oppi hän sitten olemaan omineen koska tiesi, että se äiti on siinä nurkan takana. En tajua mitä sellaisten vanhempien päässä liikkuu, jotka edes voivat kuunnella oman lapsensa ikäväitkua. Lapsestani muuten kasvoi itsenäinen nuori nainen, jonka itsetunto on terve, eikä anna itseään kohdeltavan ihmissuhteessa huonosti. Mammantyttöä tai väkisin karaistettua kovista hänestä ei tullut, eikä ollut uhmaikääkään suurta, normaali murrosikä kiukkuineen sitten oli.
Ilmeisesti hän ei mennyt pilalle, vaikka ei saanut itkeä vauva-aikaansa läpi?
On nimenomaan selviytynyt, ei kasvatuksen ansiosta, vaan siitä huolimatta. Ei tämän ikäluokan jälkipolvilla kovin vahvasti mene. Nuoret aikuiset eivät enää halua omia lapsia, on mt- ja päihdeongelmia, yksinäisyyttä, epäsosiaalisuutta. Ja sinun kyvyttömyytesi empatiaan (ilmenee viestistäsi) johtuu juurikin tuosta traumastasi, jota et selvästi edes tiedosta. Otaksun, että sinulla oireilee kroppa selittämättömällä tavalla. On tutkittua faktaa, että traumat aiheuttavat migreeniä, kolotuksia, reumaattisia oireita, niska- ja hartiajumeja ja oireita, joista ei edes arvaisi niiden liittyvän traumaan.
En minäkään aiemmin ymmärtänyt, että elohiiri silmissä enteili burn outia. Onneksi on viisaampia ihmisiä psykologeina ja neurotieteilijöinä, joiden voimavarat yhdistettynä saadaan pelastettua edes osa tämän mainitsemasi sukupolven aiheuttamasta tuhosta!