Oletko saanut OIKEASTI apua mielenterveysongelmiisi psykiatrialta?

Itse olin mt-toimiston asiakkaana n. vuoden.. Ei siitä kyllä juuri muuta apua ollut, kuin, että sain 1kk sairaslomia kerta toisensa jälkeen. Lääkärit vaihtui yhtenään, kunnes lopulta kohdalle osui henkilö joka ei halunnut muuta kuin tehdä lastensuojeluilmoitusta, kun hän sai päähänsä, että laiminlöin lastani.

Neuvola, pk ja lastensuojelu ei kyllä ikinä minulle kertoneet, että mikä tarkalleen ottaen oli vikana koska heidän kaikkien mielestä lapsella oli asiat ihan hyvin, mutta siihen päättyi oma luottamukseni tuohon "hoitoon". Totesin, että ei kai tässä auta kuin kärsiä masennusta niin pitkälle kuin jaksaa ja sitten kun tulee raja vastaan, niin leimata auto kallioleikkaukseen motarilla.

Fakenews...

Kyllä olen

En ole. Olen parantunut vasta, kun itse löysin todellisen vaivan ja hankkiuduin neurologille.

Psykiatri on lääkärisetä.

Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.

Kyllä. Olen nuoresta asti kärsinyt pahasta ahdistuksesta. Olen pitkään käynyt terapiassa ja iso musta tunnemöykky sisälläni on sulanut pieniin paloihin. Ahdistusta on yhä, mutta se on paljon helpommin hallittavissa, kiitos saamani keskusteluavun.

Mulla todettiin psykalla muiden häiriöiden ohessa (epävakaa ja bipo) dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö joka on hyvin luultavasti perua hyväksikäytöstä. Sitä lähdettiin sitten purkamaan ja harjoitteiden avulla työstämään. Samoin työstettiin epävakaata persoonallisuutta. Oon oppinut tuntemaan itseni paljon paremmin ja työskentelemään niin, että oireet on pikkuhiljaa lievittyneet. Olen oppinut trikkereitä ja niin voin ennakoida tilanteet.

Olo on kyllä helpottunut huomattavasti. Oireet on vähentyneet ja oon oppinut elämään sairauksien kanssa. Enää musta ei näe epävakaita puolia ja persoonatkin pysyy nätisti omilla paikoillaan.

Oon kyllä saanut hoitoa todella monipuolisesti, erilaisia ryhmäterapioita, yksilöterapiaa, lääkehoitoa, osastojakson, kuntouttavaa työtä ja vertaistukiryhmiä. Edelleen oon eläkkeellä, mutta mistä sitä tietää mihin tää vielä johtaa.

Vierailija kirjoitti:

Psykiatri on lääkärisetä.

Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.

Psykiatri määrää lääkkeet ja passittaa takaisin psykologille. Psykologi on ihan yliopiston käynyt henkilö. Psykiatrinen sairaanhoitaja on AMK.

Olen, mutta ei se ole muuttanut minua mieleiseksi niille, jotka haluavat vähätellä psykiatriaa. Toki minäkin olen kärsinyt vääristä lääkkeistä ja monesta muustakin, mutta psykiatrisen avun kanssa jotenkin mystisesti tasatahtiin itsemurha-ajatukseni vähenivät, jaksan keskittyä edes johonkin ja olen edes jossain määrin sosiaalinen. Toki kaikki voi olla vain sattumalta samanaikaista, mutta haluaisin sitten edes tietää sen toisen syyn, joka kenties vaikuttaa.

Olen saanut, ocd ja siihen liittyvä kamala ahdistus. Se oli eka paikka, jossa sai oksennettua keskustellessa kaiken paskan ulos. Lääkitys auttoi nousemaan kuopasta myös. Uudelle paikkakunnalle muuttaessa psykiatri sitten muuttui ja ei ollut yhtään samalla aaltopituudella. Onneksi siinä vaiheessa oli jo itsellä hyvä olo ja työkaluja oireisiin, joten ammattilaista tarvitsin lähinnä avuksi lääkityksen purkuun. Sanoisin, että psykiatrin ja psykologin persoonilla on suuri merkitys siihen, missä määrin apua kokee saavansa.

Miten olette aloittaneet keskustelut ekoilla kerroilla? vai johdatteleeko pyskiatri/teapeutti jotenkin että keskustelu alkaa luontevasti? Minua mietityttää kun en uskalla omia asioit puhua tuntemattomalle, vaikka tiedän että hänellä on vaitiolovelvollisuus ja se on hänn työtään. silti tuntuu jotenkin hirvittävän vaikealta ajatella edes miten saisin edes alotettua puhumisen jos hän kysyy vain tyyliin "mikä sinulla on" tai "miksi tulit tänne" tyyppisesti kun en itsekkään oikein tiedä mikä on ongelma. olen siis miettiny menemistä jonkin aikaa mutta en uskalla mennä. pelkään myös väärää diagnoosia ja jotain lääkemääräystä joka muuttaisi mun persoonaa vaan eikä edes välttämättä auttaisi. ja sitä olenko sitten loppuelämän "mt ongelmainen" kaikissa kirjoissa :( miten tämmösistä ajatuksista pääsis eroon? en oo siis ap

Vierailija kirjoitti:

Psykiatri on lääkärisetä.

Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.

Psykiatria on uskomushoitoa. Missä on tieteelliset todisteet mielen "sairauksista"? Verikokeellako ne todetaan, vai röntgenillä?

Ihminen tietää itse heti, jos on sairaana. Kuume, silmän tulehdus, tippuri jne. Ulkoiset tahot taas päättävät planeettojen asennon perusteella, että ihminen on mieleltään "sairas", ihminen ei sitä itsessään tunnista.

Taudit paranevat lääkkeillä, mielen kiemurat selviävät sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen paranemisella ja identiteetin vahvistumisella, johon psykologia on hyvä väline. Touko Laaksokin "sairastui" masennukseen heti, kun hänen sosiaalinen asemansa oli uhattuna. Saiko hän jonkin viruksen tai bakteerin homoklubilla? Ehkä, mutta ei se mieleen tunkeutunut. Eli mieli oireilee pääasiallisesti sosiaalisen aseman vaihtelun myötä. En tiedä ketään, joka olisi tyytyväinen taloudelliseen tilanteeseensa, julkisuuskuvaansa ja perhe- ja ystävyyssuhteisiinsa ja olisi silti masentunut.

Kannattaa itse ottaa selvää, haasta ajattelutapojasi, arvot, lue historiaa, antropologiaa, ota ennakkoluulottomasti selvää maailmasta, mielipiteistä asioista, kysenalaista, yritä saada rakennettu itsellesi hyvän elämän, lue kirjoja, katso onnistumistarinoita ja kuuntele heitä jotka ovat selviytyneet.

Nämä laitokset eivät mistään mitään ymmärrä ihmisten elämästä. Haluavat vain vähätellä ja antaa lääkkeitä ja diagnooseja, ei sieltä mitään apua heru. Eivät edes taju kysyä itse elämänlaadusta mitään.

Siellä ei ole mitään armollisuutta, sivistystä tai ymmärrystä sitä kohtaan että joskus ihmisen pitää pysähtyä ja ruveta oikeasti miettimään missä mennään.

Vaatii älyttömästi rohkeutta itsestään mutta tämän jälkeen tuut olemaan älyttömän vahva, varoitus kun alat kohtamaan elämäsi ja itseäsi tuut käymään läpi kaikki tukahdetut tunteet, jopa lähipiirikin saattaa muuttua, jäät jopa hetkeksi yksin.

Älä mee mukaan lampamaisuuteen että työ, harrastus ja kaverit. Tämä aiheuttaa valtavasti paineita. Jos esim. viihdyt yksin tai metsässä niin arvosta ja noudata sitä, jos haluat siivojaksi niin mee. Älä anna yhteiskunnan pistää paineita niskalle.

Olen sairastanut masennusta kohta 10 vuotta. Erilaisia lääkeyhdistelmiä on kokeiltu 20.

Psykiatreilla ei ole annettavanaan mitään muuta kuin lääkkeitä ja (huonosti kirjoitettuja) lausuntoja. Oma psykiatrini ei edes halua olla muuta kuin lausuntoautomaatti, viimeksi kun yritin sanoa että vointini on taas huononemaan päin, se lopetti puhelun siihen...

Terapia auttoi hiukan. Mutta siinäkin on se, että terapeutti täytyy itse etsiä ja minun terapia-aikoinani Kela korvasi maksimissaan 30 e/käynti. Kalliiksi tuli. Oli kyllä sen arvoista. Mutta ei tosiaan psykiatrin polin ansioita millään tavalla, terapiaahan ei julkiselta puolelta saa.

Ryhmäterapiassa olin psyk.polilla, sekin auttoi hiukan, mutta kesti kovin lyhyen aikaa. Jos ihminen on sairastanut melkein kymmenen vuotta, on lapsellista ajatella että pysyviä muutoksia tulisi 20 viikossa.

täyttä paskaa kaikki psykoitaria ja psykologia

kyllä ihmisen pitää itse selvittää asiansa, ensin Jumalan kanssa ja sitten vaeltamalla uskossa ja vähän liikuntaa

Vierailija kirjoitti:

Miten olette aloittaneet keskustelut ekoilla kerroilla? vai johdatteleeko pyskiatri/teapeutti jotenkin että keskustelu alkaa luontevasti? Minua mietityttää kun en uskalla omia asioit puhua tuntemattomalle, vaikka tiedän että hänellä on vaitiolovelvollisuus ja se on hänn työtään. silti tuntuu jotenkin hirvittävän vaikealta ajatella edes miten saisin edes alotettua puhumisen jos hän kysyy vain tyyliin "mikä sinulla on" tai "miksi tulit tänne" tyyppisesti kun en itsekkään oikein tiedä mikä on ongelma. olen siis miettiny menemistä jonkin aikaa mutta en uskalla mennä. pelkään myös väärää diagnoosia ja jotain lääkemääräystä joka muuttaisi mun persoonaa vaan eikä edes välttämättä auttaisi. ja sitä olenko sitten loppuelämän "mt ongelmainen" kaikissa kirjoissa :( miten tämmösistä ajatuksista pääsis eroon? en oo siis ap

Ei pitäisi pääsääntöisesti hirveästi johdatella. Sinä tuot aiheet pöytään, hän opastaa sinua niiden kanssa. Tietysti jos ei ole mitään käryä mistään, niin voit ihan hyvin sanoa, että et tiedä mikä ahdistaa etkä tiedä mistä päästä lähteä liikkeelle. Kyllä hän varmaan siihen jotain osaa sanoa, mihin sinä puolestaan vastaat, ja hän ehkä sanoo taas jotain, ja lumipallo lähtee liikkeelle. Pääpaino on sillä, että sinä siellä pohdiskelet näitä juttuja ja kyselet. On olemassa myös hyviä harjoituksia mitä voi tehdä ja mikä voi saada aikaan paljonkin jutun juurta, esim. oman sukupuun yhdessä tekeminen ja tiettyihin asioihin siinä keskittyminen.

Minä sain valtavasti apua terapiasta. Sain diagnoosin ja sen mukaista ryhmäterapiaa (oli todella hyödyttävä kokemus!) sekä yksilöterapiaa sen kylkeen. Terapeutti itse mainitsi aina silloin tällöin kuinka mukava minun kanssa on työskennellä, kun niin aktiivisesti ja monisyisesti osasin asioitani pohdiskella, enkä vaan jäänyt vellomaan oloihini vaan oikeasti olin tosi motivoitunut ymmärtämään syitä kaikille asioille mitkä vaivasivat, ja muokkaamaan käytöstäni niin että oloni parantuisi. Oli kallisarvoista saada käydä juttelemassa luotettavalle ihmiselle, joka vilpittömästi halusi ja osasi auttaa. Kiitos samasta maakunnasta kotoisin oleva T! <3

Kuudennen leikkauksen jälkeen käytin opiaatteja, kun hermo vaurioitui.

Totesin lääkärille, että minun täytyy vieroittaa itseni näistä. Hän ohjasi psykiatrille, koska ajatteli että lääkitsen itseäni psyykkiseen vaivaan.

Valitin myös psykiatrille, että kun on myös tämä väsymys joka on kovin fyysistä. Masennustestit näyttivät, ettei ole masennusta. Sain pian diabetes-diagnoosin ja insuliinilääkityksen.

Jätin opiaatit kerralla, onhan se olotila erittäin vaikea neljä viikkoa, hermokivut palautuivat näes.

Muistan kun psykiatrinen sh löi käteensä yhteen ja huudahti diabetes-diagnoosin jälkeen: Ja me kun luultiin että...

Kyllä. Te luulitte mitä luulitte.

Eli summa summarum, huonoja kokemuksia vain, eivät erota potilaan sairauksia. Muistan kun jotain asiaani kertoessa totesin sivulauseessa 'niin se oli se päivä kun minulla oli aikavaraus pankkiin tilan asioita hoitaessani' hän ikäänkuin heräsi ja sanoi että kun sinä hoidat kuitenkin asioita..

Katsoin hämmentyneenä niinhän minä olen a i n a tehnyt oman työni ohella!

Eli, ikäänkuin nukkuvat suurimman osan ajasta sen jälkeen, kun joku on ohjannut asiakkaan jonkun muun terveydenhoitoviranomaisen tekemine omine diagnooseineen vastaanotolle. Laput silmillä, laput korvilla, laput aivoissa.

Joku satavuotias olisi hyvä psykiatri.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa itse ottaa selvää, haasta ajattelutapojasi, arvot, lue historiaa, antropologiaa, ota ennakkoluulottomasti selvää maailmasta, mielipiteistä asioista, kysenalaista, yritä saada rakennettu itsellesi hyvän elämän, lue kirjoja, katso onnistumistarinoita ja kuuntele heitä jotka ovat selviytyneet.

Nämä laitokset eivät mistään mitään ymmärrä ihmisten elämästä. Haluavat vain vähätellä ja antaa lääkkeitä ja diagnooseja, ei sieltä mitään apua heru. Eivät edes taju kysyä itse elämänlaadusta mitään.

Siellä ei ole mitään armollisuutta, sivistystä tai ymmärrystä sitä kohtaan että joskus ihmisen pitää pysähtyä ja ruveta oikeasti miettimään missä mennään.

Vaatii älyttömästi rohkeutta itsestään mutta tämän jälkeen tuut olemaan älyttömän vahva, varoitus kun alat kohtamaan elämäsi ja itseäsi tuut käymään läpi kaikki tukahdetut tunteet, jopa lähipiirikin saattaa muuttua, jäät jopa hetkeksi yksin.

Älä mee mukaan lampamaisuuteen että työ, harrastus ja kaverit. Tämä aiheuttaa valtavasti paineita. Jos esim. viihdyt yksin tai metsässä niin arvosta ja noudata sitä, jos haluat siivojaksi niin mee. Älä anna yhteiskunnan pistää paineita niskalle.

Oliko sulla paljonkin kokemusta psykiatriasta potilaana?

Mulla on ja sain paljon apua. Olin ihan hukassa eikä yksikseen pohdiskelu vienyt mua eteenpäin, vaikka kaikkeni tein 15 vuoden ajan. Vasta terapia auttoi minua. Lääkkeet eivät kylläkään, koska niitä määrättiin ihan ohi asian. Mutta varmasti joku niistäkin avun saa.

Se, että se ei sulle toiminut, ei tarkoita etteikö se voisi monille muille toimia. Joillekin voi toimia tuo sunkin keino, mutta älä nyt kuitenkaan julista sitä aukottomaksi totuudeksi - meitä kun on monenlaisia eikä kaikki sovi kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Mulla todettiin psykalla muiden häiriöiden ohessa (epävakaa ja bipo) dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö joka on hyvin luultavasti perua hyväksikäytöstä. Sitä lähdettiin sitten purkamaan ja harjoitteiden avulla työstämään. Samoin työstettiin epävakaata persoonallisuutta. Oon oppinut tuntemaan itseni paljon paremmin ja työskentelemään niin, että oireet on pikkuhiljaa lievittyneet. Olen oppinut trikkereitä ja niin voin ennakoida tilanteet.

Olo on kyllä helpottunut huomattavasti. Oireet on vähentyneet ja oon oppinut elämään sairauksien kanssa. Enää musta ei näe epävakaita puolia ja persoonatkin pysyy nätisti omilla paikoillaan.

Oon kyllä saanut hoitoa todella monipuolisesti, erilaisia ryhmäterapioita, yksilöterapiaa, lääkehoitoa, osastojakson, kuntouttavaa työtä ja vertaistukiryhmiä. Edelleen oon eläkkeellä, mutta mistä sitä tietää mihin tää vielä johtaa.

Minä myös epävakaa ja sain apua terapiasta. DKT-ryhmäterapia oli ihan paras juttu, siinä oppi ryhmässä jokainen toistensa kokemuksista ja harjoituksista. Ja sai juuri näitä konsteja miten tunnistaa jutut ja pärjätä niiden kanssa paremmin. Elämäi on ollut huomattavasti vähemmän epävakaata terapian jälkeen.

Psykiatrilta en ole saanut apua. Mutta terapia on auttanut valtavasti. En olisi tässä ilman terapiaa.