Lue keskustelun säännöt.
Oletko saanut OIKEASTI apua mielenterveysongelmiisi psykiatrialta?
08.11.2018 |
Sen verran usko vähissä siihen laitokseen että haluaisin kuulla vaihteeksi onnistumistarinoita. Onko vointisi todella parantunut psykiatrisen hoidon myötä? Jotkut yrittävät vakuutella itselleen ja muille että hoito on auttanut vaikka vointi on ihan ennallaan.
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa itse ottaa selvää, haasta ajattelutapojasi, arvot, lue historiaa, antropologiaa, ota ennakkoluulottomasti selvää maailmasta, mielipiteistä asioista, kysenalaista, yritä saada rakennettu itsellesi hyvän elämän, lue kirjoja, katso onnistumistarinoita ja kuuntele heitä jotka ovat selviytyneet.
Nämä laitokset eivät mistään mitään ymmärrä ihmisten elämästä. Haluavat vain vähätellä ja antaa lääkkeitä ja diagnooseja, ei sieltä mitään apua heru. Eivät edes taju kysyä itse elämänlaadusta mitään.
Siellä ei ole mitään armollisuutta, sivistystä tai ymmärrystä sitä kohtaan että joskus ihmisen pitää pysähtyä ja ruveta oikeasti miettimään missä mennään.
Vaatii älyttömästi rohkeutta itsestään mutta tämän jälkeen tuut olemaan älyttömän vahva, varoitus kun alat kohtamaan elämäsi ja itseäsi tuut käymään läpi kaikki tukahdetut tunteet, jopa lähipiirikin saattaa muuttua, jäät jopa hetkeksi yksin.
Älä mee mukaan lampamaisuuteen että työ, harrastus ja kaverit. Tämä aiheuttaa valtavasti paineita. Jos esim. viihdyt yksin tai metsässä niin arvosta ja noudata sitä, jos haluat siivojaksi niin mee. Älä anna yhteiskunnan pistää paineita niskalle.
Oliko sulla paljonkin kokemusta psykiatriasta potilaana?
Mulla on ja sain paljon apua. Olin ihan hukassa eikä yksikseen pohdiskelu vienyt mua eteenpäin, vaikka kaikkeni tein 15 vuoden ajan. Vasta terapia auttoi minua. Lääkkeet eivät kylläkään, koska niitä määrättiin ihan ohi asian. Mutta varmasti joku niistäkin avun saa.
Se, että se ei sulle toiminut, ei tarkoita etteikö se voisi monille muille toimia. Joillekin voi toimia tuo sunkin keino, mutta älä nyt kuitenkaan julista sitä aukottomaksi totuudeksi - meitä kun on monenlaisia eikä kaikki sovi kaikille.
Eihän psykiatrialla ole mitään tekemistä terapian kanssa. Psykiatri on lääkäri, joka länttää ihmiselle leiman ja siihen sopivat "lääkkeet", jotka ovat huumausaineita, joilla pidetään oireet piilossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen sairastanut masennusta kohta 10 vuotta. Erilaisia lääkeyhdistelmiä on kokeiltu 20.
Psykiatreilla ei ole annettavanaan mitään muuta kuin lääkkeitä ja (huonosti kirjoitettuja) lausuntoja. Oma psykiatrini ei edes halua olla muuta kuin lausuntoautomaatti, viimeksi kun yritin sanoa että vointini on taas huononemaan päin, se lopetti puhelun siihen...
Terapia auttoi hiukan. Mutta siinäkin on se, että terapeutti täytyy itse etsiä ja minun terapia-aikoinani Kela korvasi maksimissaan 30 e/käynti. Kalliiksi tuli. Oli kyllä sen arvoista. Mutta ei tosiaan psykiatrin polin ansioita millään tavalla, terapiaahan ei julkiselta puolelta saa.
Ryhmäterapiassa olin psyk.polilla, sekin auttoi hiukan, mutta kesti kovin lyhyen aikaa. Jos ihminen on sairastanut melkein kymmenen vuotta, on lapsellista ajatella että pysyviä muutoksia tulisi 20 viikossa.
Mulle tuli pysyviä muutoksia puolen vuoden ryhmäterapiasta ja sairastin masennusta 20 vuotta ennen sitä. Mutta kun selvisi MIKSI olen masentunut ja pääsin sen todellisen diagnoosini mukaiseen ryhmään, niin johan alkoi kummasti asiat luistaa.
Ja mitä tarkoitat että julkiselta puolelta ei saa terapiaa? Minä ainakin sain. Yksilö- ja ryhmäsellaista.
En ole saanut apua psykiatrilta. Psykiatri on psykiatriaan erikoistunut lääkäri.
Psykologin ammatti vaatii yliopistokoulutuksen. En ole saanut apua.
Hoitajia on eri koulutuksilla. En ole saanut apua. Enemmänkin haittaa ollut tyhmistä hoitsukoista ja ns terapeuttisista keskusteluista.
Nämä kuitenkin olivat tuputtamassa mulle mielialalääkettä ja vääntämässä mt-diagnoosia.
Ensimmäinen yleislääkäri, jonka luona kävin, ohjasi minut psykiatrian puolelle.
Moninaisten vaivojen takia hakeuduin useammallekin terveyskeskuslääkärille. Lopulta sattui sellainen lääkäri, joka ei kuitannut oireitani mielialalääkereseptillä vaan laittoi lisätutkimuksiin. Löytyi somaattinen sairaus, jota ei voida parantaa, mutta lääkityksellä voin elää kohtalaisen normaalia elämää.
Tämän sairauden diagnosointi helpotti, vaikka parantumaton sairaus onkin rankka.
En edes halua ajatella, missä jamassa olisin nyt, jos olisin alkanut mielialalääkityksen!
Psykiatria ei ole tiedettä. Omalla kohdallani se oli lähinnä puoskarointia ja arpomista.
Olen äärettömän kiitollinen tälle lääkärille, joka vaivautui hieman perehtymään kokonaisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa itse ottaa selvää, haasta ajattelutapojasi, arvot, lue historiaa, antropologiaa, ota ennakkoluulottomasti selvää maailmasta, mielipiteistä asioista, kysenalaista, yritä saada rakennettu itsellesi hyvän elämän, lue kirjoja, katso onnistumistarinoita ja kuuntele heitä jotka ovat selviytyneet.
Nämä laitokset eivät mistään mitään ymmärrä ihmisten elämästä. Haluavat vain vähätellä ja antaa lääkkeitä ja diagnooseja, ei sieltä mitään apua heru. Eivät edes taju kysyä itse elämänlaadusta mitään.
Siellä ei ole mitään armollisuutta, sivistystä tai ymmärrystä sitä kohtaan että joskus ihmisen pitää pysähtyä ja ruveta oikeasti miettimään missä mennään.
Vaatii älyttömästi rohkeutta itsestään mutta tämän jälkeen tuut olemaan älyttömän vahva, varoitus kun alat kohtamaan elämäsi ja itseäsi tuut käymään läpi kaikki tukahdetut tunteet, jopa lähipiirikin saattaa muuttua, jäät jopa hetkeksi yksin.
Älä mee mukaan lampamaisuuteen että työ, harrastus ja kaverit. Tämä aiheuttaa valtavasti paineita. Jos esim. viihdyt yksin tai metsässä niin arvosta ja noudata sitä, jos haluat siivojaksi niin mee. Älä anna yhteiskunnan pistää paineita niskalle.
Allekirjoitan!! Juuri tuon saman kokeneena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatri on lääkärisetä.
Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.
Psykiatri määrää lääkkeet ja passittaa takaisin psykologille. Psykologi on ihan yliopiston käynyt henkilö. Psykiatrinen sairaanhoitaja on AMK.
Ei ole aina AMK. Vanhemmat voi olla jotain mielisairaanhoitajia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, ehkä se et oli joku henkilö jolle sai hyväl omaltunnolla periaatteessa avautuu, joks tosin osottautuki sellaseks ihmiseks johon en itse pystynykkään luottamaan, mut sillon luulin että saisin hybäl omalla tunnolla avautua. :DDD Niin siinä mielessä autto.
Mut siis, vähän sama ku jotku opinnotki, joo, kyl saa tietoa joo, mut kyl saa netistäki tietoa paljon myös itse, jos vaan osaa sitä hakea.
Mut sit se, että se ihminen oli jollain tavalla eri tyyppinen ku mä, aistin jotenki ettei ehkä "pitänyt" musta/työstä, joten eipä se mua siks auta, ku ite kaipaan sellasta lämmintä ja aidosti välittävää tyyppiä, enkä ylimielistä ja selän takana vittuilevaa tyyppiä.
Ihan samoin ku vaikka mun koulussa. Eli joistai asioista saatto tulla uutta tietoa, joistain ei.
Kuitenki on tosi raskasta avautua vanhoista jutuista, ku oli kulunu nii pitkä aika siitä alkupisteestä ku apuia lähin hakemaan, että seki tuntu jo turhauttavalta.
Plus mun mielestä se oli liian syyllistävää, eli siis musta haettiin vikaa, eikä nii et olosuhteet ois vaikuttanut. Se oli mun mielestä huono, en ite sellasta ois halunnut. :D
Ehkä jos en ois sellanen että haen hirveesti tietoa netistä, nii ehkä sit oisin saanu kamalasti uutta tietoa. Nyt sain jonkin verran uutta tietoa.
Mut veikkaan että itestä se on kiinni aikalailla, esim uus hyvä ihmissuhde, veikkaan että sellanen auttaa todennäkösemmin, jollei kyse oo siis just akuutista traumasta tms johon pakko saada tukea just sillä sekunnilla.
Kyl se enemmän positiivista oli ku negatiivista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatri on lääkärisetä.
Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.
Psykiatria on uskomushoitoa. Missä on tieteelliset todisteet mielen "sairauksista"? Verikokeellako ne todetaan, vai röntgenillä?
Ihminen tietää itse heti, jos on sairaana. Kuume, silmän tulehdus, tippuri jne. Ulkoiset tahot taas päättävät planeettojen asennon perusteella, että ihminen on mieleltään "sairas", ihminen ei sitä itsessään tunnista.
Taudit paranevat lääkkeillä, mielen kiemurat selviävät sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen paranemisella ja identiteetin vahvistumisella, johon psykologia on hyvä väline. Touko Laaksokin "sairastui" masennukseen heti, kun hänen sosiaalinen asemansa oli uhattuna. Saiko hän jonkin viruksen tai bakteerin homoklubilla? Ehkä, mutta ei se mieleen tunkeutunut. Eli mieli oireilee pääasiallisesti sosiaalisen aseman vaihtelun myötä. En tiedä ketään, joka olisi tyytyväinen taloudelliseen tilanteeseensa, julkisuuskuvaansa ja perhe- ja ystävyyssuhteisiinsa ja olisi silti masentunut.
Miksikäs tätä miinustellaan niin innokkaasti? Kenties mammat haluavat pitää sairaan leiman, jotta voivat velloa paikallaan ja syyttää ongelmistaan jotain muuta kuin omia valintojaan? Siinä on kyllä tietty viehätys, kun ei tarvitse yrittää vaan voi vaan luovuttaa ja ottaa rennosti. Syyllistyin siihen itsekin 16 vuotta, mutta onneksi rupesin tarkkailemaan elämääni objektiivisesti ja tekemään pieniä parannuksia käytännön elämässä. Sillä lähti masennus ja pitkäaikaistyöttömyys.
Sängyn petaaminen joka aamu oli todella hyvä tapa aloittaa elämän muutos omalla kohdallani. Ei kannata mitään isoa suunnitelmaa tehdä aluksi, vaan keksiä jokin pikkujuttu, jonka uskoo pystyvänsä tekemään joka päivä. Jollain se voi olla vielä sängyn petaamistakin helpompi, vaikkapa vesilasin juonti klo 15. Kunhan saa yhden kiintopisteen aluksi päiväänsä.
T: Sama
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Psykiatri on lääkärisetä.
Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.
Tai täti. Psykiatri ohjaa terapiaan. Tekee diagnoosin siitä millaisia haasteita sinulla on. Terapeutti on se jolla on keinot auttaa sinua. Ja vastaus alkuperäiseen. Olen saanut ison avun terapiassa. Pelkkä puhuminen ei auta ketään, siihen uskotaan ihan liikaa. Hyvällä terapeutilla on käytössään muitakin keinoja. Jos ette ole saaneet apua, olisiko kyse siitä että terapianne on ollut pelkkää puhumista, tai sitten teiltä itseltänne puuttuu halu ottaa vastuu siitä työstä joka terapeutin tukemana pitää itse tehdä?
En ole saanut mitään apua. Olen viisikymppinen ja yrittänyt hakea apua ongelmiini esiteini-ikäisestä alkaen. Jotenkin vaan kuvittelee, että saisi hyviä neuvoja ja henkistä tukea, mutta ei...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatri on lääkärisetä.
Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.
Psykiatria on uskomushoitoa. Missä on tieteelliset todisteet mielen "sairauksista"? Verikokeellako ne todetaan, vai röntgenillä?
Ihminen tietää itse heti, jos on sairaana. Kuume, silmän tulehdus, tippuri jne. Ulkoiset tahot taas päättävät planeettojen asennon perusteella, että ihminen on mieleltään "sairas", ihminen ei sitä itsessään tunnista.
Taudit paranevat lääkkeillä, mielen kiemurat selviävät sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen paranemisella ja identiteetin vahvistumisella, johon psykologia on hyvä väline. Touko Laaksokin "sairastui" masennukseen heti, kun hänen sosiaalinen asemansa oli uhattuna. Saiko hän jonkin viruksen tai bakteerin homoklubilla? Ehkä, mutta ei se mieleen tunkeutunut. Eli mieli oireilee pääasiallisesti sosiaalisen aseman vaihtelun myötä. En tiedä ketään, joka olisi tyytyväinen taloudelliseen tilanteeseensa, julkisuuskuvaansa ja perhe- ja ystävyyssuhteisiinsa ja olisi silti masentunut.
Miksikäs tätä miinustellaan niin innokkaasti? Kenties mammat haluavat pitää sairaan leiman, jotta voivat velloa paikallaan ja syyttää ongelmistaan jotain muuta kuin omia valintojaan? Siinä on kyllä tietty viehätys, kun ei tarvitse yrittää vaan voi vaan luovuttaa ja ottaa rennosti. Syyllistyin siihen itsekin 16 vuotta, mutta onneksi rupesin tarkkailemaan elämääni objektiivisesti ja tekemään pieniä parannuksia käytännön elämässä. Sillä lähti masennus ja pitkäaikaistyöttömyys.
Sängyn petaaminen joka aamu oli todella hyvä tapa aloittaa elämän muutos omalla kohdallani. Ei kannata mitään isoa suunnitelmaa tehdä aluksi, vaan keksiä jokin pikkujuttu, jonka uskoo pystyvänsä tekemään joka päivä. Jollain se voi olla vielä sängyn petaamistakin helpompi, vaikkapa vesilasin juonti klo 15. Kunhan saa yhden kiintopisteen aluksi päiväänsä.
T: Sama
No tuo mitä kirjoitit on se mitä sinä kykenet ymmärtämään ja minun näkökulmastani täyttä p***kaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatri on lääkärisetä.
Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.
Psykiatria on uskomushoitoa. Missä on tieteelliset todisteet mielen "sairauksista"? Verikokeellako ne todetaan, vai röntgenillä?
Ihminen tietää itse heti, jos on sairaana. Kuume, silmän tulehdus, tippuri jne. Ulkoiset tahot taas päättävät planeettojen asennon perusteella, että ihminen on mieleltään "sairas", ihminen ei sitä itsessään tunnista.
Taudit paranevat lääkkeillä, mielen kiemurat selviävät sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen paranemisella ja identiteetin vahvistumisella, johon psykologia on hyvä väline. Touko Laaksokin "sairastui" masennukseen heti, kun hänen sosiaalinen asemansa oli uhattuna. Saiko hän jonkin viruksen tai bakteerin homoklubilla? Ehkä, mutta ei se mieleen tunkeutunut. Eli mieli oireilee pääasiallisesti sosiaalisen aseman vaihtelun myötä. En tiedä ketään, joka olisi tyytyväinen taloudelliseen tilanteeseensa, julkisuuskuvaansa ja perhe- ja ystävyyssuhteisiinsa ja olisi silti masentunut.
Miksikäs tätä miinustellaan niin innokkaasti? Kenties mammat haluavat pitää sairaan leiman, jotta voivat velloa paikallaan ja syyttää ongelmistaan jotain muuta kuin omia valintojaan? Siinä on kyllä tietty viehätys, kun ei tarvitse yrittää vaan voi vaan luovuttaa ja ottaa rennosti. Syyllistyin siihen itsekin 16 vuotta, mutta onneksi rupesin tarkkailemaan elämääni objektiivisesti ja tekemään pieniä parannuksia käytännön elämässä. Sillä lähti masennus ja pitkäaikaistyöttömyys.
Sängyn petaaminen joka aamu oli todella hyvä tapa aloittaa elämän muutos omalla kohdallani. Ei kannata mitään isoa suunnitelmaa tehdä aluksi, vaan keksiä jokin pikkujuttu, jonka uskoo pystyvänsä tekemään joka päivä. Jollain se voi olla vielä sängyn petaamistakin helpompi, vaikkapa vesilasin juonti klo 15. Kunhan saa yhden kiintopisteen aluksi päiväänsä.
T: Sama
No tuo mitä kirjoitit on se mitä sinä kykenet ymmärtämään ja minun näkökulmastani täyttä p***kaa.
Ja sitten perusteluita. Tuossa ei ollut vielä mitään sisältöä. Olen valmis muuttamaan näkökulmaani, mutta tuollainen öyhötys saa minut vain puolustuskannalle ja vahvemmin omien, mahdollisesti väärien asenteideni vangiksi.
T: Sama
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapian tarkoitus on luoda uskoa ihmiseen paremmasta huomisesta.
Samaa soopaa tarjoavat kaikki puljut: puolueet, putiikit, jeesuskauppiaat jne.
"Meidän tuotteella elämä paranee."
Vierailija kirjoitti:
Terapian tarkoitus on luoda uskoa ihmiseen paremmasta huomisesta.
Samaa soopaa tarjoavat kaikki puljut: puolueet, putiikit, jeesuskauppiaat jne.
"Meidän tuotteella elämä paranee."
Mitä järkeä terapiassa olisi, jos sen avulla vahvistettaisiin ihmisen pelkoja ja epätoivoa? Seurustelin masentuneen ihmisen kanssa, jolla pelkoja riitti vaikka muille jakaa. Hän päätyi itsemurhaan. Itse olen tämänkin jälkeen yrittänyt etsiä elämääni hyviä asioita, myös terapian avulla. Olen yhä omasta masennuksestani ja traumoistani huolimatta hengissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatri on lääkärisetä.
Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.
Psykiatria on uskomushoitoa. Missä on tieteelliset todisteet mielen "sairauksista"? Verikokeellako ne todetaan, vai röntgenillä?
Ihminen tietää itse heti, jos on sairaana. Kuume, silmän tulehdus, tippuri jne. Ulkoiset tahot taas päättävät planeettojen asennon perusteella, että ihminen on mieleltään "sairas", ihminen ei sitä itsessään tunnista.
Taudit paranevat lääkkeillä, mielen kiemurat selviävät sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen paranemisella ja identiteetin vahvistumisella, johon psykologia on hyvä väline. Touko Laaksokin "sairastui" masennukseen heti, kun hänen sosiaalinen asemansa oli uhattuna. Saiko hän jonkin viruksen tai bakteerin homoklubilla? Ehkä, mutta ei se mieleen tunkeutunut. Eli mieli oireilee pääasiallisesti sosiaalisen aseman vaihtelun myötä. En tiedä ketään, joka olisi tyytyväinen taloudelliseen tilanteeseensa, julkisuuskuvaansa ja perhe- ja ystävyyssuhteisiinsa ja olisi silti masentunut.
Miksikäs tätä miinustellaan niin innokkaasti? Kenties mammat haluavat pitää sairaan leiman, jotta voivat velloa paikallaan ja syyttää ongelmistaan jotain muuta kuin omia valintojaan? Siinä on kyllä tietty viehätys, kun ei tarvitse yrittää vaan voi vaan luovuttaa ja ottaa rennosti. Syyllistyin siihen itsekin 16 vuotta, mutta onneksi rupesin tarkkailemaan elämääni objektiivisesti ja tekemään pieniä parannuksia käytännön elämässä. Sillä lähti masennus ja pitkäaikaistyöttömyys.
Sängyn petaaminen joka aamu oli todella hyvä tapa aloittaa elämän muutos omalla kohdallani. Ei kannata mitään isoa suunnitelmaa tehdä aluksi, vaan keksiä jokin pikkujuttu, jonka uskoo pystyvänsä tekemään joka päivä. Jollain se voi olla vielä sängyn petaamistakin helpompi, vaikkapa vesilasin juonti klo 15. Kunhan saa yhden kiintopisteen aluksi päiväänsä.
T: Sama
No tuo mitä kirjoitit on se mitä sinä kykenet ymmärtämään ja minun näkökulmastani täyttä p***kaa.
Ja sitten perusteluita. Tuossa ei ollut vielä mitään sisältöä. Olen valmis muuttamaan näkökulmaani, mutta tuollainen öyhötys saa minut vain puolustuskannalle ja vahvemmin omien, mahdollisesti väärien asenteideni vangiksi.
T: Sama
No esimerkiksi tuo että mieli oireilee sosiaalisen aseman vaihteluiden myötä. On olemassa myös erikseen mielen sairauksia, jotka ovat elimellisiä, ja sitten on olemassa häiriöitä kontaktissa muihin ihmisiin ja itseensä. Toi samalla ihmisellä voi olla melkoinen vyyhti kaikenlaista. Mutta esimerkiksi lääkkeitä tarvitaan usein avuksi, jos sairaus on elimellinen, johtuen neurologisista tai hormonaalisista asioista. Sitten taas nuo "kontaktihäiriöt" saattavat kyllä tarvita aluksi jotakin lääkettä tueksi, mutta niihin nimenomaan auttaa terapia, kun ihminen saa teraputin avulla kontaktin niihin traumoihin ja selviytymismekanismeihin joista hän ei ole tietoinen. Tätä työtä ihminen haroin pystyy tekemään ilman teraputin apua, koska hän nimenomaan ei tiedosta, millaiset asiat häntä ohjaavat. Terapian suuri hyöty on juuri siinä, että ihminen alkaa tunnistaa omia vääristyneitä mallejaan ajatella, toimia, reagoida, ja voi alkaa valita uusia, itselleen tyydyttävämpiä reagointitapoja. Voi tulla tietoiseksi siitä perustraumasta, joka pakottaa reagoimaan tietyllä tavalla, voi alkaa tunnistaa läheisriippuvuuskäytöstään ja muuttaa sitä, voi alkaa tunnistaa sitä, kunnioittaako itseään vai ei, onko täynnä häpeää, syyllisyyttä jne. Hyvältä teraputilta saa tukea ja apua toimia uudella tavalla. Jolloin ihmisen riippuvuus ympäristöstä ja sen reaktioista vähenee ja voi alkaa elää omista tarpeista käsin, toteuttaen itselleen mielekästä elämää. Eihän kaikkea voi mitata, kyllä vissiin aivokuvista paljonkin voi, mutta eihän semmoista missään perusterveydenhuollossa tehdä, lähinnä jossakin tutkimuskentällä. Mutta todellisia ne silti ovat kokijalleen, vaikuttavat elimistön toiminnassa monin tavoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatri on lääkärisetä.
Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.
Psykiatria on uskomushoitoa. Missä on tieteelliset todisteet mielen "sairauksista"? Verikokeellako ne todetaan, vai röntgenillä?
Ihminen tietää itse heti, jos on sairaana. Kuume, silmän tulehdus, tippuri jne. Ulkoiset tahot taas päättävät planeettojen asennon perusteella, että ihminen on mieleltään "sairas", ihminen ei sitä itsessään tunnista.
Taudit paranevat lääkkeillä, mielen kiemurat selviävät sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen paranemisella ja identiteetin vahvistumisella, johon psykologia on hyvä väline. Touko Laaksokin "sairastui" masennukseen heti, kun hänen sosiaalinen asemansa oli uhattuna. Saiko hän jonkin viruksen tai bakteerin homoklubilla? Ehkä, mutta ei se mieleen tunkeutunut. Eli mieli oireilee pääasiallisesti sosiaalisen aseman vaihtelun myötä. En tiedä ketään, joka olisi tyytyväinen taloudelliseen tilanteeseensa, julkisuuskuvaansa ja perhe- ja ystävyyssuhteisiinsa ja olisi silti masentunut.
Miksikäs tätä miinustellaan niin innokkaasti? Kenties mammat haluavat pitää sairaan leiman, jotta voivat velloa paikallaan ja syyttää ongelmistaan jotain muuta kuin omia valintojaan? Siinä on kyllä tietty viehätys, kun ei tarvitse yrittää vaan voi vaan luovuttaa ja ottaa rennosti. Syyllistyin siihen itsekin 16 vuotta, mutta onneksi rupesin tarkkailemaan elämääni objektiivisesti ja tekemään pieniä parannuksia käytännön elämässä. Sillä lähti masennus ja pitkäaikaistyöttömyys.
Sängyn petaaminen joka aamu oli todella hyvä tapa aloittaa elämän muutos omalla kohdallani. Ei kannata mitään isoa suunnitelmaa tehdä aluksi, vaan keksiä jokin pikkujuttu, jonka uskoo pystyvänsä tekemään joka päivä. Jollain se voi olla vielä sängyn petaamistakin helpompi, vaikkapa vesilasin juonti klo 15. Kunhan saa yhden kiintopisteen aluksi päiväänsä.
T: Sama
No tuo mitä kirjoitit on se mitä sinä kykenet ymmärtämään ja minun näkökulmastani täyttä p***kaa.
Ja sitten perusteluita. Tuossa ei ollut vielä mitään sisältöä. Olen valmis muuttamaan näkökulmaani, mutta tuollainen öyhötys saa minut vain puolustuskannalle ja vahvemmin omien, mahdollisesti väärien asenteideni vangiksi.
T: Sama
No esimerkiksi tuo että mieli oireilee sosiaalisen aseman vaihteluiden myötä. On olemassa myös erikseen mielen sairauksia, jotka ovat elimellisiä, ja sitten on olemassa häiriöitä kontaktissa muihin ihmisiin ja itseensä. Toi samalla ihmisellä voi olla melkoinen vyyhti kaikenlaista. Mutta esimerkiksi lääkkeitä tarvitaan usein avuksi, jos sairaus on elimellinen, johtuen neurologisista tai hormonaalisista asioista. Sitten taas nuo "kontaktihäiriöt" saattavat kyllä tarvita aluksi jotakin lääkettä tueksi, mutta niihin nimenomaan auttaa terapia, kun ihminen saa teraputin avulla kontaktin niihin traumoihin ja selviytymismekanismeihin joista hän ei ole tietoinen. Tätä työtä ihminen haroin pystyy tekemään ilman teraputin apua, koska hän nimenomaan ei tiedosta, millaiset asiat häntä ohjaavat. Terapian suuri hyöty on juuri siinä, että ihminen alkaa tunnistaa omia vääristyneitä mallejaan ajatella, toimia, reagoida, ja voi alkaa valita uusia, itselleen tyydyttävämpiä reagointitapoja. Voi tulla tietoiseksi siitä perustraumasta, joka pakottaa reagoimaan tietyllä tavalla, voi alkaa tunnistaa läheisriippuvuuskäytöstään ja muuttaa sitä, voi alkaa tunnistaa sitä, kunnioittaako itseään vai ei, onko täynnä häpeää, syyllisyyttä jne. Hyvältä teraputilta saa tukea ja apua toimia uudella tavalla. Jolloin ihmisen riippuvuus ympäristöstä ja sen reaktioista vähenee ja voi alkaa elää omista tarpeista käsin, toteuttaen itselleen mielekästä elämää. Eihän kaikkea voi mitata, kyllä vissiin aivokuvista paljonkin voi, mutta eihän semmoista missään perusterveydenhuollossa tehdä, lähinnä jossakin tutkimuskentällä. Mutta todellisia ne silti ovat kokijalleen, vaikuttavat elimistön toiminnassa monin tavoin.
Haluan tähän vielä lisätä, että usein kysymys on yhteydestä. MIllainen yhteys on muihin ihmisiin. Usein "mielenterveyden häiriöt" ovat peloista, traumoista ja selviytymiskeinoista johtuvia häiriöitä siinä, miten pystyy olemaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Ja itsensä. Kun yhteys ei ole hyvä, ihminen elää tavallaan yksin, omien pelkojensa ja selviytymiskeinojensa kanssa. Ja rakentaa tähän päälle valtavasti kaikenlaista korviketoimintaa tuottamaan tyydytystä ja harhan "hyvästä elämästä". Koko somekulttuuri, kaikenlainen materialismi ja täydellisen elämän ja menestyksen illuusio on tätä. Lopulta kyse on vain siitä, kykeneekö ihminen olemaan aidosti ja turvallisesti ja itseään kuunnellen yhdessä muiden kanssa. Noin yksinkertaistaen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatri on lääkärisetä.
Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.
Psykiatria on uskomushoitoa. Missä on tieteelliset todisteet mielen "sairauksista"? Verikokeellako ne todetaan, vai röntgenillä?
Ihminen tietää itse heti, jos on sairaana. Kuume, silmän tulehdus, tippuri jne. Ulkoiset tahot taas päättävät planeettojen asennon perusteella, että ihminen on mieleltään "sairas", ihminen ei sitä itsessään tunnista.
Taudit paranevat lääkkeillä, mielen kiemurat selviävät sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen paranemisella ja identiteetin vahvistumisella, johon psykologia on hyvä väline. Touko Laaksokin "sairastui" masennukseen heti, kun hänen sosiaalinen asemansa oli uhattuna. Saiko hän jonkin viruksen tai bakteerin homoklubilla? Ehkä, mutta ei se mieleen tunkeutunut. Eli mieli oireilee pääasiallisesti sosiaalisen aseman vaihtelun myötä. En tiedä ketään, joka olisi tyytyväinen taloudelliseen tilanteeseensa, julkisuuskuvaansa ja perhe- ja ystävyyssuhteisiinsa ja olisi silti masentunut.
Miksikäs tätä miinustellaan niin innokkaasti? Kenties mammat haluavat pitää sairaan leiman, jotta voivat velloa paikallaan ja syyttää ongelmistaan jotain muuta kuin omia valintojaan? Siinä on kyllä tietty viehätys, kun ei tarvitse yrittää vaan voi vaan luovuttaa ja ottaa rennosti. Syyllistyin siihen itsekin 16 vuotta, mutta onneksi rupesin tarkkailemaan elämääni objektiivisesti ja tekemään pieniä parannuksia käytännön elämässä. Sillä lähti masennus ja pitkäaikaistyöttömyys.
Sängyn petaaminen joka aamu oli todella hyvä tapa aloittaa elämän muutos omalla kohdallani. Ei kannata mitään isoa suunnitelmaa tehdä aluksi, vaan keksiä jokin pikkujuttu, jonka uskoo pystyvänsä tekemään joka päivä. Jollain se voi olla vielä sängyn petaamistakin helpompi, vaikkapa vesilasin juonti klo 15. Kunhan saa yhden kiintopisteen aluksi päiväänsä.
T: Sama
No tuo mitä kirjoitit on se mitä sinä kykenet ymmärtämään ja minun näkökulmastani täyttä p***kaa.
Ja sitten perusteluita. Tuossa ei ollut vielä mitään sisältöä. Olen valmis muuttamaan näkökulmaani, mutta tuollainen öyhötys saa minut vain puolustuskannalle ja vahvemmin omien, mahdollisesti väärien asenteideni vangiksi.
T: Sama
Tuollainen ”uhkailu” että sitten pidän kiinni kahta kauheammin omista vääristyneistä ajatuksistani, on todella lapsellista ja vastuun pakoilua. Ei tuollaisella elämän asenteella mikään autakaan, koska heittäydyt aina uhrin rooliin ja odotat ratkaisua muilta. Omista käytös- ja ajattelumalleista pitää itse ottaa vastuu ja itse se työ on tehtävä. Ei kukaan tule korjaamaan aivojasi sinun puolesta, vaan sinun tulee ihan its tehdä se työ. Etenkin jos tiedostaa, että jotain ongelmaa on, mutta pitää niistä tietoisesti kiinni, koska joku sanoi jotain väärin, on vahingollista ainoastaan sinulle itsellesi. Ei mikään hoito tai terapia auta, jos sinä et itse sitoudu tekemään töitä oman elämäsi eteen. Kukaan ei tuo parannusta hopeatarjottimella, vaikka olisi mitä traumoja. Terapia nostaa ihmisen sokeita kohtia tarkasteluun, mutta asiakas itse päättää sen, hoitaako sokeaa kohtaansa vai ei.
Lääkkeet. Ne auttaa, luultavasti tulen syömään niitä niin kauan, kun elän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatri on lääkärisetä.
Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.
Psykiatria on uskomushoitoa. Missä on tieteelliset todisteet mielen "sairauksista"? Verikokeellako ne todetaan, vai röntgenillä?
Ihminen tietää itse heti, jos on sairaana. Kuume, silmän tulehdus, tippuri jne. Ulkoiset tahot taas päättävät planeettojen asennon perusteella, että ihminen on mieleltään "sairas", ihminen ei sitä itsessään tunnista.
Taudit paranevat lääkkeillä, mielen kiemurat selviävät sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen paranemisella ja identiteetin vahvistumisella, johon psykologia on hyvä väline. Touko Laaksokin "sairastui" masennukseen heti, kun hänen sosiaalinen asemansa oli uhattuna. Saiko hän jonkin viruksen tai bakteerin homoklubilla? Ehkä, mutta ei se mieleen tunkeutunut. Eli mieli oireilee pääasiallisesti sosiaalisen aseman vaihtelun myötä. En tiedä ketään, joka olisi tyytyväinen taloudelliseen tilanteeseensa, julkisuuskuvaansa ja perhe- ja ystävyyssuhteisiinsa ja olisi silti masentunut.
Miksikäs tätä miinustellaan niin innokkaasti? Kenties mammat haluavat pitää sairaan leiman, jotta voivat velloa paikallaan ja syyttää ongelmistaan jotain muuta kuin omia valintojaan? Siinä on kyllä tietty viehätys, kun ei tarvitse yrittää vaan voi vaan luovuttaa ja ottaa rennosti. Syyllistyin siihen itsekin 16 vuotta, mutta onneksi rupesin tarkkailemaan elämääni objektiivisesti ja tekemään pieniä parannuksia käytännön elämässä. Sillä lähti masennus ja pitkäaikaistyöttömyys.
Sängyn petaaminen joka aamu oli todella hyvä tapa aloittaa elämän muutos omalla kohdallani. Ei kannata mitään isoa suunnitelmaa tehdä aluksi, vaan keksiä jokin pikkujuttu, jonka uskoo pystyvänsä tekemään joka päivä. Jollain se voi olla vielä sängyn petaamistakin helpompi, vaikkapa vesilasin juonti klo 15. Kunhan saa yhden kiintopisteen aluksi päiväänsä.
T: Sama
No tuo mitä kirjoitit on se mitä sinä kykenet ymmärtämään ja minun näkökulmastani täyttä p***kaa.
Ja sitten perusteluita. Tuossa ei ollut vielä mitään sisältöä. Olen valmis muuttamaan näkökulmaani, mutta tuollainen öyhötys saa minut vain puolustuskannalle ja vahvemmin omien, mahdollisesti väärien asenteideni vangiksi.
T: Sama
Tuollainen ”uhkailu” että sitten pidän kiinni kahta kauheammin omista vääristyneistä ajatuksistani, on todella lapsellista ja vastuun pakoilua. Ei tuollaisella elämän asenteella mikään autakaan, koska heittäydyt aina uhrin rooliin ja odotat ratkaisua muilta. Omista käytös- ja ajattelumalleista pitää itse ottaa vastuu ja itse se työ on tehtävä. Ei kukaan tule korjaamaan aivojasi sinun puolesta, vaan sinun tulee ihan its tehdä se työ. Etenkin jos tiedostaa, että jotain ongelmaa on, mutta pitää niistä tietoisesti kiinni, koska joku sanoi jotain väärin, on vahingollista ainoastaan sinulle itsellesi. Ei mikään hoito tai terapia auta, jos sinä et itse sitoudu tekemään töitä oman elämäsi eteen. Kukaan ei tuo parannusta hopeatarjottimella, vaikka olisi mitä traumoja. Terapia nostaa ihmisen sokeita kohtia tarkasteluun, mutta asiakas itse päättää sen, hoitaako sokeaa kohtaansa vai ei.
Juuri niin. Ja siinä se ero onkin usein kokeeko terapian hyödylliseksi vai etsiikö terapeutista vikaa. Ottaako aikuisen vastuun elämästään vai jääkö uhrina ruikuttamaan ja syyttelemään muita. Eli oikeuttaa itselleen kiukuttelevan lapsen aseman ja käyttää muita hyväkseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatri on lääkärisetä.
Psykologi on joku AMK:n käynyt, joka kuuntelee mitätöntä lässytystäsi.
Psykiatria on uskomushoitoa. Missä on tieteelliset todisteet mielen "sairauksista"? Verikokeellako ne todetaan, vai röntgenillä?
Ihminen tietää itse heti, jos on sairaana. Kuume, silmän tulehdus, tippuri jne. Ulkoiset tahot taas päättävät planeettojen asennon perusteella, että ihminen on mieleltään "sairas", ihminen ei sitä itsessään tunnista.
Taudit paranevat lääkkeillä, mielen kiemurat selviävät sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen paranemisella ja identiteetin vahvistumisella, johon psykologia on hyvä väline. Touko Laaksokin "sairastui" masennukseen heti, kun hänen sosiaalinen asemansa oli uhattuna. Saiko hän jonkin viruksen tai bakteerin homoklubilla? Ehkä, mutta ei se mieleen tunkeutunut. Eli mieli oireilee pääasiallisesti sosiaalisen aseman vaihtelun myötä. En tiedä ketään, joka olisi tyytyväinen taloudelliseen tilanteeseensa, julkisuuskuvaansa ja perhe- ja ystävyyssuhteisiinsa ja olisi silti masentunut.
Miksikäs tätä miinustellaan niin innokkaasti? Kenties mammat haluavat pitää sairaan leiman, jotta voivat velloa paikallaan ja syyttää ongelmistaan jotain muuta kuin omia valintojaan? Siinä on kyllä tietty viehätys, kun ei tarvitse yrittää vaan voi vaan luovuttaa ja ottaa rennosti. Syyllistyin siihen itsekin 16 vuotta, mutta onneksi rupesin tarkkailemaan elämääni objektiivisesti ja tekemään pieniä parannuksia käytännön elämässä. Sillä lähti masennus ja pitkäaikaistyöttömyys.
Sängyn petaaminen joka aamu oli todella hyvä tapa aloittaa elämän muutos omalla kohdallani. Ei kannata mitään isoa suunnitelmaa tehdä aluksi, vaan keksiä jokin pikkujuttu, jonka uskoo pystyvänsä tekemään joka päivä. Jollain se voi olla vielä sängyn petaamistakin helpompi, vaikkapa vesilasin juonti klo 15. Kunhan saa yhden kiintopisteen aluksi päiväänsä.
T: Sama
No tuo mitä kirjoitit on se mitä sinä kykenet ymmärtämään ja minun näkökulmastani täyttä p***kaa.
Ja sitten perusteluita. Tuossa ei ollut vielä mitään sisältöä. Olen valmis muuttamaan näkökulmaani, mutta tuollainen öyhötys saa minut vain puolustuskannalle ja vahvemmin omien, mahdollisesti väärien asenteideni vangiksi.
T: Sama
Tuollainen ”uhkailu” että sitten pidän kiinni kahta kauheammin omista vääristyneistä ajatuksistani, on todella lapsellista ja vastuun pakoilua. Ei tuollaisella elämän asenteella mikään autakaan, koska heittäydyt aina uhrin rooliin ja odotat ratkaisua muilta. Omista käytös- ja ajattelumalleista pitää itse ottaa vastuu ja itse se työ on tehtävä. Ei kukaan tule korjaamaan aivojasi sinun puolesta, vaan sinun tulee ihan its tehdä se työ. Etenkin jos tiedostaa, että jotain ongelmaa on, mutta pitää niistä tietoisesti kiinni, koska joku sanoi jotain väärin, on vahingollista ainoastaan sinulle itsellesi. Ei mikään hoito tai terapia auta, jos sinä et itse sitoudu tekemään töitä oman elämäsi eteen. Kukaan ei tuo parannusta hopeatarjottimella, vaikka olisi mitä traumoja. Terapia nostaa ihmisen sokeita kohtia tarkasteluun, mutta asiakas itse päättää sen, hoitaako sokeaa kohtaansa vai ei.
Juuri niin. Ja siinä se ero onkin usein kokeeko terapian hyödylliseksi vai etsiikö terapeutista vikaa. Ottaako aikuisen vastuun elämästään vai jääkö uhrina ruikuttamaan ja syyttelemään muita. Eli oikeuttaa itselleen kiukuttelevan lapsen aseman ja käyttää muita hyväkseen.
Terapeutti voi oikeasti olla sopimaton, jolloin terapiasta voi olla suoranaista haittaa. Silloin asiakkaan pitäisi etsiä tilalle uusi terapeutti.
Mun mielestä jumalaan uskominen on täyttä paskaa.