Lue keskustelun säännöt.
Kun kotona ei ole ruokaa kun kaupassa käynti ei onnistu
03.11.2018 |
Olen masentunut ja ahdistunut. Kykenen käymään välillä vain lähikaupassa ja tuomaan pieniä määriä kotiin. Olen hyvin alipainoinen ja diabetekseni pahenee jatkuvasti kun ruokailut eivät toteudu. Syön 1-2 kertaa päivässä ja mittaan tarkasti ruoat että riittäisivät kauemmin.
Olen parikymppinen ja sairauteni takia tällä hetkellä eristäytyneenä kotiini. Hoitokontaktit on ja sen verran kykenen kotoa lähtemään että niihin pääsen. Vanhemmat ei ymmärrä tilanteeni vakavuutta. Ennen kävimme yhdessä ruokakaupassa ja sain syötyä enemmän mutta itse yksin en oikein kykene kauppaan menemään.
Olen aivan p*skana. Haluaisin vain pois täältä. Masennus tekee minusta passiivisen. Makaan ja tuijotan seiniä päivät. Öisin en saa unta. Aina nälkä. En enää tiedä mitä tehdä. Osastolle en uskalla enää mennä. Koin kaltoinkohtelua aikasemmalla osastojaksolla.
Kommentit (70)
Kyllä mä äitinä haluaisin tietää jos lapseni olis noin huonossa jamassa. Saan olla kiitollinen kun lapseni ovat terveitä ja pärjäävät omillaan. Aina on siistit kodit ja jääkaapissa ruokaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä äitinä haluaisin tietää jos lapseni olis noin huonossa jamassa. Saan olla kiitollinen kun lapseni ovat terveitä ja pärjäävät omillaan. Aina on siistit kodit ja jääkaapissa ruokaa.
Äidillä on omat murheensa. Ei hänen energiansa riittäisi auttamiseeni. Kotini on kyllä siisti ja teen itsestäni huolitellun näköisen kun tapaan ihmisiä kuten vanhempani. Siksi tilanteeni ei ehkä näy ulos. Alipainosta ovat olleet huolissaan. Enää en vain jaksa pitää asioista huolta. Kädet tärisevät nytkin kun pidän puhelinta. Voimat loppu
Ap
Eikö kaupunkisi tai kuntasi toimita ruokaa kotiin jos on esim. masennusta tai muita mielenterveyden ongelmia, jotka estävät sosiaaliset kontaktit? Onko sinulla ketään yhteyshenkilöä keneltä kysyä?
Suirin ongelmasi on alipaino ja se etteivät aivosi ja kehosi saa tarpeeksi energiaa. Takuulla ei jaksa tehdä mitään oman tilanteen parantamiseksi kun kehon ravintoarvot nollilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin itse tuossa tilassa aikoinani ja allekirjoitan sen, että vaihtoehdot ovat pelastaa itsensä tai sitten kuolla. Mä pelkäsin järjettömästi sosiaalisia tilanteita, puheluita, olin masentunut, viiltelin... Tajusin että tuhoudun niin, joten pakotin itseni soittamaan puheluita. Aluksi kirjoitin sanottavani lapulle ja harjoittelin etukäteen. Pakotin itseni ulos, ensin yksin ja pimeällä, sitten vähitellen oikeasti ihmisten pariin. Muistan kuin eilisen ensimmäisen kerran kun lähdin julkiseen tilaan oltuani kuukausia eristyksissä. Menin kirjastoon, meinasin joutua paniikkiin, tuntui että kaikki tuijottavat. Menin hetkeksi hyllyjen väliin ja sanoin mielessäni itselleni että ei, kukaan ei tuijota, ketään ei kiinnosta, kaikki on hyvin, on normaalia olla täällä. Lainasin kirjoja, palasin kotiin, oli voittajafiilis. Siitä sitten vähitellen kauppaan ja muualle. Kaikki aikanaan, mutta sun pitää se työ tehdä itse, niin kuin joku sanoi, sun on mentävä oman mukavuusalueesi ulkopuolelle. Muu ei auta. Toivon sulle onnistumista. Se on mahdollista ja itsestäsi kiinni.
Pystyisitkö ajoittamaan kaupassa käymisen lähelle avaamis-tai sulkemisaikoja? Silloin on vähemmän ihmisiä. Osta jotakin nestemäistä, kuten jogurttia tai keittoja. Ne olisi helpompi saada alas.
Et varmasti ole ainoa tuollaisessa tilanteessa. Minuakin ahdistaa usein, etenkin sosiaaliset tilanteet. Vaikka olen työelämässä... Kokoukset, kahvittelut ym. Pakko silti puskea eteenpäin. Ehkä joskus helpottaa.
Tsemppiä sinulle kovasti. Älä luovuta. Olet arvokas. Ei ole sinun syysi, että olet elämässä kokenut kovia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä äitinä haluaisin tietää jos lapseni olis noin huonossa jamassa. Saan olla kiitollinen kun lapseni ovat terveitä ja pärjäävät omillaan. Aina on siistit kodit ja jääkaapissa ruokaa.
Äidillä on omat murheensa. Ei hänen energiansa riittäisi auttamiseeni. Kotini on kyllä siisti ja teen itsestäni huolitellun näköisen kun tapaan ihmisiä kuten vanhempani. Siksi tilanteeni ei ehkä näy ulos. Alipainosta ovat olleet huolissaan. Enää en vain jaksa pitää asioista huolta. Kädet tärisevät nytkin kun pidän puhelinta. Voimat loppu
Ap
Kyllä riittäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempasi ovat huolissaan alipainostasi, mutta sitten sanot kuitenkin etteivät välitä sinusta? Kai nyt itsekin tajuat ettei tuossa ole mitään järkeä. Tottakai vanhempasi sinusta välittävät, sinä vaan estät heitä auttamasta, kuten juuri olet sanonut.
Koska et pysty enää syömään, olet nälkäkuoleman partaalla jota pahentaa vielä diabeetes eli voit mennä koomaan koska tahansa, soita hätänumeroon heti. Turha se on täällä kirjoitella ja kysellä toisilta minkälaista oli tuollaisessa tilassa, ne jotka on tuollaisessa tilassa olleet ovat nyt joko kuolleita tai hakeneet apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut hyvin suuren traumaattisen tapahtuman jonka takia päädyin tähän kuntoon. En kukaan huvikseen rapistu kasaan...
Itsessään syöminenkin on vaikeaa. En saa ruokaa alas. Ruokahalua ei ole. Nälkä on.
En vaan tiedä enää. Tilanne on vaikea ja en jaksa enää ottaa edes apua vastaan.
Ap
mikä on se hyvin suuri traumaattinen tapahtuma minkä olet kokenut? Hautko apua siihen? Jos et niin miksi? T se joka on kokenut myös monta traumaattista tapahtumaa vuosien saatossa mutta ihme kyllä selvinnyt niistä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä äitinä haluaisin tietää jos lapseni olis noin huonossa jamassa. Saan olla kiitollinen kun lapseni ovat terveitä ja pärjäävät omillaan. Aina on siistit kodit ja jääkaapissa ruokaa.
Älä s a a t a n a tule tänne kehumaan omaa oloasi!!!!
hei rakas vierailija.
olen kokenut saman,elikkä masennus oli viedä hengen,oman firman ja ystävät veivät koska eivät ymmärtäneet.pelko oli ensimmäinen asia aamusta ,eikä edes tiennyt mitä pelkää.mieheltäni pystyin salaamaan tai ainakin lulin niin ,kunnes miehellänikin näin masennus lääkkeitä ,söi niitä salaa,koska häpesi sain lääkkeet,mutta en syönyt niitä ,maistoin ja olivat polttaa kieln mennessään.en syönyt.mielessäni pähkäilin,että mikä mulla on ,koska se sana masennus ei tuntunut sopivan. siihen olitilaan.minulta ikäänkuin puuttui joitakin pelivehkeitä,miten selviydyn siitä.mielisairaana en itseäni pitänyt koskaan.satuin lukemaan netistä erään lääkärin kirjoituksen syyn niin sanottuun masennukseen ,ja tämä kirjoitti,että aivoista puuttuu jotakin ainetta,jotta elimistö voi toima täysillä.hän kehotti syömään joka päivä näin aluksi keitettyjä papuja,2lasillista päivässä,ja annaas olla joMUUTAMASSA PÄIVÄSSÄ olin kun toinen ihminen.ei nyt tule mieleen mikä se aine oli mutta täys teho sillä oli,vaikutti aivojen toimintaan,nyt syön muutaman kerran kk papuja varoiksi,mutta olen ollut terve tämän ansiosta jo 15,vuotta,kehotan kokeilemaan.varsinkin nuorten sapuskoissa ei aina ole niitä ravinteita mitä ihminen tarvitsee,niin sitten tulee tää niinsanottu masennus,kun ihminen ei tiedä mitä pitäs toimia,palautuakseen ennalleen.papupurkit maksaa 85 sentii kpl muuten,aine mitä tää papu valmistaa aivoissa on nimeltään typroffaani,jota ilman ei pärjää,ja aivot lakkaa toimimasta täydellä teholla.mene tänään kauppaan ja osta papu purkkeja ja syö jo huomenna tunnet ,että toimii.tää on tominut muillakin tuntemillani ihmisillä..lääkärit ei esitä näin helppoa paranemista,koska niiltähän menee leipä jos sairaat parantuvat itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole käynyt kaupassa vuosiin. Tilaan ruoat kauppakassilla himaan. Missä oikein asut? Millä vuosikymmenellä elät? HALOO
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä äitinä haluaisin tietää jos lapseni olis noin huonossa jamassa. Saan olla kiitollinen kun lapseni ovat terveitä ja pärjäävät omillaan. Aina on siistit kodit ja jääkaapissa ruokaa.
Äidillä on omat murheensa. Ei hänen energiansa riittäisi auttamiseeni. Kotini on kyllä siisti ja teen itsestäni huolitellun näköisen kun tapaan ihmisiä kuten vanhempani. Siksi tilanteeni ei ehkä näy ulos. Alipainosta ovat olleet huolissaan. Enää en vain jaksa pitää asioista huolta. Kädet tärisevät nytkin kun pidän puhelinta. Voimat loppu
Ap
Kyllä riittäisi.
Siis kuinka vaikeaa voi olla ymmärtää, ettei vanhempia ihan oikeasti aina kiinnosta jälkikasvunsa tilanteet?! Oma äitini on täysin uuvuksissa kun parikymppinen veljeni majailee yhä hänen luonaan. Veljeni on hyvin yksinäinen ja masentuneen oloinen. Äidiltä kysyessä häntä ei kiinnosta veljeni tila. On niin uupunut omista ongelmistaan (alkoholistimies ja loisiva poika). Enkä syytä häntä kyllä yhtään. Sama koskee varmasti alottajan vanhempia. Ovat auttaneet käymällä kaupassa hänen kanssaan mutta kun muutosta ei ole tullut, ei ole voimavaroja enää tuhlata häneen. Kyllä juttu on niin, että jokaisen parikymppisen tulisi olla ikääntyvistään vanhemmistaan omillaan ja etsiä apua perheen ulkopuolelta. Toisin sanoen ottaa vastuu omasta elämästään.
Ainoat vaihtoehtosi ovat mennä kauppaan tai päivystyksen kautta osastolle. Jos valitset kauppaan menemisen, niin kirjoita valmiiksi ostoslista, valitse sellainen ajankohta milloin ei ole paljoa muita asiakkaita ja ota ennakoivasti tarvittava lääke. Itsesääli tai muiden sääli ei vaan valitettavasti tuossa tilanteessa auta.
T: Bipolaari
Vierailija kirjoitti:
En ole käynyt kaupassa vuosiin. Tilaan ruoat kauppakassilla himaan. Missä oikein asut? Millä vuosikymmenellä elät? HALOO
Meinaatko, että jos ei tilaa ruokia himaan, elää jollain 70-luvulla? Lapin haja-asutusalueillakin varmaan ruokakaupat toimittavat ruoat kotiovelle asti ...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä äitinä haluaisin tietää jos lapseni olis noin huonossa jamassa. Saan olla kiitollinen kun lapseni ovat terveitä ja pärjäävät omillaan. Aina on siistit kodit ja jääkaapissa ruokaa.
Äidillä on omat murheensa. Ei hänen energiansa riittäisi auttamiseeni. Kotini on kyllä siisti ja teen itsestäni huolitellun näköisen kun tapaan ihmisiä kuten vanhempani. Siksi tilanteeni ei ehkä näy ulos. Alipainosta ovat olleet huolissaan. Enää en vain jaksa pitää asioista huolta. Kädet tärisevät nytkin kun pidän puhelinta. Voimat loppu
Ap
Kyllä riittäisi.
Siis kuinka vaikeaa voi olla ymmärtää, ettei vanhempia ihan oikeasti aina kiinnosta jälkikasvunsa tilanteet?! Oma äitini on täysin uuvuksissa kun parikymppinen veljeni majailee yhä hänen luonaan. Veljeni on hyvin yksinäinen ja masentuneen oloinen. Äidiltä kysyessä häntä ei kiinnosta veljeni tila. On niin uupunut omista ongelmistaan (alkoholistimies ja loisiva poika). Enkä syytä häntä kyllä yhtään. Sama koskee varmasti alottajan vanhempia. Ovat auttaneet käymällä kaupassa hänen kanssaan mutta kun muutosta ei ole tullut, ei ole voimavaroja enää tuhlata häneen. Kyllä juttu on niin, että jokaisen parikymppisen tulisi olla ikääntyvistään vanhemmistaan omillaan ja etsiä apua perheen ulkopuolelta. Toisin sanoen ottaa vastuu omasta elämästään.
Ihan OT, mutta ei kai nyt parikymppisen vanhemmat yleensä vielä kovin iäkkäitä ole, että heitä ei voisi nuori aikuinen ongelmillaan vaivata ja etteikö vanhemmat jaksaisi auttaa?
Minä olen 45v. ja lapseni 22v. ja todellakin autan lastani ihan kaikessa missä vaan voin. On suorastaan helpotus, kun hän tulee ensimmäiseksi minulta kysymään neuvoa ja apua, eikä piehtaroi huolissaan yksin. Mutta toki meillä on aina ollut hyvät, lämpimät ja läheiset välit, niin luontevaa on, että yhdessä ratkomme asioita.
Luontevaa on myös se, että oma äitini jaksaa ja haluaa vielä auttaa ja jakaa viisaita neuvojaan meille lapsille ja kaikille lastenlapsille, tämä on rikkautta ja harmillista, että kaikilla ei ole näin. Minusta elämässä on parasta se, että saa omalta perheeltään tarvittaessa lohtua ja apua, eikä aina tarvitse selvitä kaikesta yksin. Kuitenkin perheeseen luottaa kaikista eniten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä äitinä haluaisin tietää jos lapseni olis noin huonossa jamassa. Saan olla kiitollinen kun lapseni ovat terveitä ja pärjäävät omillaan. Aina on siistit kodit ja jääkaapissa ruokaa.
Äidillä on omat murheensa. Ei hänen energiansa riittäisi auttamiseeni. Kotini on kyllä siisti ja teen itsestäni huolitellun näköisen kun tapaan ihmisiä kuten vanhempani. Siksi tilanteeni ei ehkä näy ulos. Alipainosta ovat olleet huolissaan. Enää en vain jaksa pitää asioista huolta. Kädet tärisevät nytkin kun pidän puhelinta. Voimat loppu
Ap
Kyllä riittäisi.
Siis kuinka vaikeaa voi olla ymmärtää, ettei vanhempia ihan oikeasti aina kiinnosta jälkikasvunsa tilanteet?! Oma äitini on täysin uuvuksissa kun parikymppinen veljeni majailee yhä hänen luonaan. Veljeni on hyvin yksinäinen ja masentuneen oloinen. Äidiltä kysyessä häntä ei kiinnosta veljeni tila. On niin uupunut omista ongelmistaan (alkoholistimies ja loisiva poika). Enkä syytä häntä kyllä yhtään. Sama koskee varmasti alottajan vanhempia. Ovat auttaneet käymällä kaupassa hänen kanssaan mutta kun muutosta ei ole tullut, ei ole voimavaroja enää tuhlata häneen. Kyllä juttu on niin, että jokaisen parikymppisen tulisi olla ikääntyvistään vanhemmistaan omillaan ja etsiä apua perheen ulkopuolelta. Toisin sanoen ottaa vastuu omasta elämästään.
Ihan OT, mutta ei kai nyt parikymppisen vanhemmat yleensä vielä kovin iäkkäitä ole, että heitä ei voisi nuori aikuinen ongelmillaan vaivata ja etteikö vanhemmat jaksaisi auttaa?
Minä olen 45v. ja lapseni 22v. ja todellakin autan lastani ihan kaikessa missä vaan voin. On suorastaan helpotus, kun hän tulee ensimmäiseksi minulta kysymään neuvoa ja apua, eikä piehtaroi huolissaan yksin. Mutta toki meillä on aina ollut hyvät, lämpimät ja läheiset välit, niin luontevaa on, että yhdessä ratkomme asioita.
Luontevaa on myös se, että oma äitini jaksaa ja haluaa vielä auttaa ja jakaa viisaita neuvojaan meille lapsille ja kaikille lastenlapsille, tämä on rikkautta ja harmillista, että kaikilla ei ole näin. Minusta elämässä on parasta se, että saa omalta perheeltään tarvittaessa lohtua ja apua, eikä aina tarvitse selvitä kaikesta yksin. Kuitenkin perheeseen luottaa kaikista eniten.
Olet saanut lapsesi verrattain nuorena. Oma äitini on 57v. Näin 24v:nä en kuormittaisi häntä enää millään negatiivisella vaan jaan ainoastaan ilouutiset hänen kanssaan. Varmasti sukupolvia jatkuneella rikkonaisella perhetaustalla on tekemistä asian kanssa. Oletan myös, että lapsesi on henkisesti terve. En usko yhdenkään vanhemman jaksavan terapeutin roolia kovin pitkään mitä ap:n tai veljeni tilanteeseen tulee.
Itsessään syöminenkin on vaikeaa. En saa ruokaa alas. Ruokahalua ei ole. Nälkä on.
En vaan tiedä enää. Tilanne on vaikea ja en jaksa enää ottaa edes apua vastaan.
Ap