Kompastuskivet uusperheessä

Yliksen sekalainen/89971080 sisältää melko suoraa puhetta uusperhevanhemmista.

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Mä luulen, että teidän tilannettanne helpottaa, ettei miehelläsi ole omia lapsia ja teillä on joka toinen viikko kahdenkeskistä aikaa. Mietipä tilanne niin , että myös miehellä olisi lapsi, joka asuisi vuoroviikoin teillä ja vuoroviikoin äitinsä kanssa. Miehesi exällä olisi varsin paljon sananvaltaa lapsensa asioihin ja lisäksi hän kasvattaisi lastaan tismalleen sillä tavalla kuin itse haluaa. Pystyisitkö siinä tilanteessa tarjoamaan miehellesi ja hänen lapselleen kaiken sen, mitä nyt odotat miehesi tarjoavan sulle ja  sun lapsellesi. Enkä siis tarkoita pelkästään rahallisia juttuja vaan tunnepuolta, aikaa jne. Pystyisitkö olemaan välittämättä siitä, että miehesi lapsella on myös äiti ja esim jos miehesi kuolisi yllättäen, et koskaan enää näkisi koko lasta,  koska lapsi asuisi sen jälkeen pysyvästi äitinsä  luona?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kitkaa ei tule, jos molemmat kantavat kasvatusvastuun omasta lapsestaan. Suurin osa aiemminnmainituista ongelmista johtuu siitä, että vanhempi ei kasvata. Jos äiti/isäpuoli sitten kasvattaa itse, niin hän kuulee ”sä et ole mun äiti”-jutut.

Ja samoin, äiti/isäpuoli uupuu, kun joutuu hoito-ja viihdytysvastuuseen.

Toinen asia on sitten se, että lapsi on luonteeltaan vaikea, eikä häntä pysty kasvattamaan samalla tavalla kuin helpompaa lasta. Mutta se ei johdu uusperheestä, vaan sama ongelma olisi myös ydinperheessä.

mä taas näkisin niin että peeheessä olipa ydin- tai uusperhe, pitää olla tiimi.

Onkos sulla uusperhettä? Meinaan että mäkin aattelin et ollaan tiimi kun uusperheeni perustin. Mutta uusperheessä olikin muitakin osapuolia kuin minä. Kumppanini lastenhoito sekä lapsiin käytettävä raha ja kasvatustaidot poikkeavat omistani paljon. Lapsillakin on oma historiansa. Lasten äidin kanssa ei ole löytynyt mitään välejä ja hänen käsityksensä asioista poikkeaa vielä enemmän omistani. Käytännössä kotiini tulee lapset sieltä äitinsä todellisuudesta. En voi heitä väkisin vääntää sellaiseen muottiin kuin mitä minun perheessä on ollut. Mistään käytännön asioistakaan ei ole yhteistä säveltä. Joten ei kauhean hyväksi tiimiksi olla tultu. Minulla ei ole rahaa, halua tai energiaa hoitaa miehen ja hänen exänsä kasvatus- ja muita velvoitteita. Joten edrllytys yhteiselämälle on, että mies hoitaa omansa, ja yrittää jotenkuten tulla toimeen exän kanssa. Minä omani joiden kanssa kaikki sujuu hienosti. Me-henki on lähinnä silloin kun menemme kaikki yhdessä jonnekin. Ja siihen on mahdommisuutta ja rahaa harvoin.

Jos ei koe pystyvänsä olemaan tiimi oman miehen kanssa, en usko, että kannattaa uusperhettä lähteä muodostamaan. Ei tarvitse olla tiimi exän kanssa vaan ihan sen oman puolisonsa kanssa. 

Mutta se puoliso kuitenkin  joutuu edelleenkin olemaan jonkinlainen tiimi exänsä kanssa, jos heillä on yhteisiä lapsia. 

Meillä molemmilla oli lapsia. Vuosi sinniteltiin ja muutettiin sitten erilleen. Seurusteltiin kuitenkin ( asuimme lähekkäin). Kun lapset kasvoivat ja muuttivat omilleen, muutimme taas yhteen. Nyt naimisissa ja hyvin pyyhkii kaikkien osalta. Ei mennyt ku 20 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Mä luulen, että teidän tilannettanne helpottaa, ettei miehelläsi ole omia lapsia ja teillä on joka toinen viikko kahdenkeskistä aikaa. Mietipä tilanne niin , että myös miehellä olisi lapsi, joka asuisi vuoroviikoin teillä ja vuoroviikoin äitinsä kanssa. Miehesi exällä olisi varsin paljon sananvaltaa lapsensa asioihin ja lisäksi hän kasvattaisi lastaan tismalleen sillä tavalla kuin itse haluaa. Pystyisitkö siinä tilanteessa tarjoamaan miehellesi ja hänen lapselleen kaiken sen, mitä nyt odotat miehesi tarjoavan sulle ja  sun lapsellesi. Enkä siis tarkoita pelkästään rahallisia juttuja vaan tunnepuolta, aikaa jne. Pystyisitkö olemaan välittämättä siitä, että miehesi lapsella on myös äiti ja esim jos miehesi kuolisi yllättäen, et koskaan enää näkisi koko lasta,  koska lapsi asuisi sen jälkeen pysyvästi äitinsä  luona?

Sanotaan näin, että mä en lähtisi sellaiseen suhteeseen jos en siihen pystyisi. En osaa edes sanoa olisiko mulle ok, että miehellä olisi omia lapsia tai suostuisinko ikinä sellaiseen suhteeseen. Mä katselen ihmistä niin paljon kokonaisuutena ja vanhemmuus on niin suuri osa kokonaisuutta, etten voisi sitä sivuuttaa jos se mua jollain tavalla häiritsisi. Mutta luultavasti en lähtisi suhteeseen jossa miehen ex aiheuttaisi meidän taloudessa minkäänlaista harmia. Nykyisessä tilanteessa me annetaan lapsen isän ja sen uuden naisystävän tehdä mitä lystää kun on niiden viikko - ei vaikuta meidän elämään millään lailla. Joskus jos lapsella on käytösongelmia, niin pohditaan että onkohan isän luona kaikki hyvin ja kun tullaan tulokseen että ei ole aihetta huoleen lapsen henkisen tai fyysisen terveyden kannalta, annetaan olla. Ne ei puutu meidän elämään, eikä me niiden. Eli ei tässä nyt oikeen ole sitä exää sekoittamassa pakkaa (luojan kiitos).

Rehellisesti en tiedä mihin kaikkeen pystyisin jos itse olisin mieheni kengissä. Mä pystyn puhumaan vain omasta puolestani ja uskon valinnanvapauteen. Jos johonkin ei pysty, ei sitä tule tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Teillä saattaa mennä hyvin juuri siksi, että miehellä ei ole omia lapsia eikä hänellä ole mitään juridisia oikeuksia sinun lapseesi. Lapsi on sinun ja exäsi yhteinen ja ilmeisesti teillä on yhteishuoltajuuskin, joten mies ei ole lain silmissä minkäänlainen vanhempi lapsellesi. Hänellä ei ole minkäänlaista päätösvaltaa lastasi koskeviin asioihin kuten rokotuksiin, ensimmäisen vieraan kielen valintaan, rippikouluun menoon tms. Eikä siihen, saisiko hän tavata lastasi teidän mahdollisen eronne jälkeen vai ei. Toisaalta hänellä on myös täysi vapaus olla tapaamattakin (ilman ympäristön paheksuntaa), jos ei halua eikä hän olisi velvollinen maksamaan lapsesta edes elatusmaksuja. Mies tietää, että hän voi ihan milloin tahansa poistua sun ja lapsesi elämästä ilman mitään velvollisuuksia teitä kohtaan. Ts hän on kanssasi ihan vapaaehtoisesti ja just niin pitkään kuin jaksaa kanssasi olla. 

Vierailija kirjoitti:

Lapset muistuttavat liikaa biologista isäänsä. Ovat ylimielisiä ja käyttäytyvät muita kohtaan törkeästi. Eivät siivoa jälkiään puhumattakaan kotiaskareista. Jättävät karkkipapereita lattioille ja tiputtelevat roskia jopa rappukäytävään. Äitinsä ei saa näitä kuriin millään ja jos minä yritän puuttua huonoon käytökseen, vetoavat siihen, että en ole heidän oikea isänsä.

Kirosanoja hoetaan jatkuvasti ja tehtyä ruokaa saatetaan kommentoida hyi vi ttu mitä pas kaa ja ruokaa tiputellaan pöydille ja lattioille ja jätetään sotkut muiden siivottavaksi.

En tiedä kuinka kauan jaksan tätä sikolättiä. Olen rakastunut tähän naiseen, mutta nämä hirviölapset tekevät yhteiselosta todella raskasta.

Jos tilanne jatkuu niin pakko lopettaa suhde ja etsiä onnea jostain muualta. Ehkä vaan parempi hankkia omat lapset kuin yrittää katsella toisen siittämiä penikoita.

Tämä on varmasti yksi yleisimmistä kompastuskivistä uusperheissä. Miksi ei mietitä asiaa perusteellisesti siinä vaiheessa, kun vielä asutaan erillään. Et muuta asumaan pelkästään rakastamasi henkilön kanssa, vaan mukana seuraavat myös lapset sekä enemmän tai vähemmän myös exät ja exän uusi ja vielä muut sukulaiset exän puolelta. Eniten minua säälittävät nämä lapset uusperheissä, jotka saavat usein äiti- tai isäpuolen vihat niskaansa. Jos et pysty hyväksymään toisen lapsia ja rakastamaan heitä, ei kannata milloinkaan muuttaa saman katon alle.

Ei kannata yrittää olla perhe. Vasta kun siitä ajatuksesta luopuu niin homma alkaa toimimaan. Ollaa. Porukka, tiimi, joukkue tms mutta ei perhe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusperheet pitää kieltää lailla. Eivät mitenkään tule onnistumaan, ei ei ei.

Olen täysin samaa mieltä. Kun näitä juttuja lukee niin kukaan ei tunnu olevan onnellinen.

Ehkä meidän asian kanssa hyvin selvinneiden ei ole niin tarpeen kirjoitella asiasta. He joilla on ongelmia haluavat jakaa kokemuksen ja vertaistukea.

Voi olla. Mutta jos joskus tulisi ero tai jäisin leskeksi, niin en kyllä ikinä muuttaisi kenenkään miehen kanssa yhteen. Vierestä olen näitä uusperhekuvioita seurannut ja en kyllä kestäisi tuollaista säätöä. Aivan kamalaa. Parempi olisi olla lasten kanssa ilman uusperhekuvioita. Ja vaikka selviäisin sinne asti, että lapseni ovat muuttaneet pois kotoa, niin en usko, että muuttaisin kenenkään miehen kanssa yhteen. En varmaan jaksaisi opetella kenenkään tapoja ja omistani en halua luopua.

Pieleen menee jos ottaa liian tosissaan. Kolmen Vuoden jälkeen vasta tajusin että vain huumorilla kukaan normi aikuinen voi tästä selvitä. Ja ottamalla omaa aikaa ja vapautta.

Entinen mieheni oli sairaalloisen mustasukkainen, en saanut esim pitää aurinkolaseja etten vaan katsele salaa muita miehiä. En kaipaa vanhaa elämääni. En kadu eroa vaan suren sitä että epäonnistuin aikoinaan parinvalinnassa nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kitkaa ei tule, jos molemmat kantavat kasvatusvastuun omasta lapsestaan. Suurin osa aiemminnmainituista ongelmista johtuu siitä, että vanhempi ei kasvata. Jos äiti/isäpuoli sitten kasvattaa itse, niin hän kuulee ”sä et ole mun äiti”-jutut.

Ja samoin, äiti/isäpuoli uupuu, kun joutuu hoito-ja viihdytysvastuuseen.

Toinen asia on sitten se, että lapsi on luonteeltaan vaikea, eikä häntä pysty kasvattamaan samalla tavalla kuin helpompaa lasta. Mutta se ei johdu uusperheestä, vaan sama ongelma olisi myös ydinperheessä.

mä taas näkisin niin että peeheessä olipa ydin- tai uusperhe, pitää olla tiimi.

Onkos sulla uusperhettä? Meinaan että mäkin aattelin et ollaan tiimi kun uusperheeni perustin. Mutta uusperheessä olikin muitakin osapuolia kuin minä. Kumppanini lastenhoito sekä lapsiin käytettävä raha ja kasvatustaidot poikkeavat omistani paljon. Lapsillakin on oma historiansa. Lasten äidin kanssa ei ole löytynyt mitään välejä ja hänen käsityksensä asioista poikkeaa vielä enemmän omistani. Käytännössä kotiini tulee lapset sieltä äitinsä todellisuudesta. En voi heitä väkisin vääntää sellaiseen muottiin kuin mitä minun perheessä on ollut. Mistään käytännön asioistakaan ei ole yhteistä säveltä. Joten ei kauhean hyväksi tiimiksi olla tultu. Minulla ei ole rahaa, halua tai energiaa hoitaa miehen ja hänen exänsä kasvatus- ja muita velvoitteita. Joten edrllytys yhteiselämälle on, että mies hoitaa omansa, ja yrittää jotenkuten tulla toimeen exän kanssa. Minä omani joiden kanssa kaikki sujuu hienosti. Me-henki on lähinnä silloin kun menemme kaikki yhdessä jonnekin. Ja siihen on mahdommisuutta ja rahaa harvoin.

Jos ei koe pystyvänsä olemaan tiimi oman miehen kanssa, en usko, että kannattaa uusperhettä lähteä muodostamaan. Ei tarvitse olla tiimi exän kanssa vaan ihan sen oman puolisonsa kanssa. 

Miehen kanssa ollaankin tiimi, mut myös hänen lapsensa ovat osa tätä elämää ja siitä on tiimi kaukana.

Alkuun yritin kaikenlaista kivaa mieheni lasten kanssa. Käytiin hoitamassa eläimiä ja ratsastelemassa. Miehen exän palaute esim: lapsi varmaan allerginen hevosille kun nenä tukossa teiltä tullessa.. tarpeeksi kauan kun tuota jankutti niin lapsi uskoi itsekin että syysnuha johtuu hevosista..

Nykyisin otan aika rennosti. Omat lapset jo vähän vanhempia ja oma vapauteni koittaa aiemmin. Nyt otan ilon irti miehestä ja siitä että jonkun kanssa saa kulut jaettua puoliksi.

Vierailija kirjoitti:

Alkuun yritin kaikenlaista kivaa mieheni lasten kanssa. Käytiin hoitamassa eläimiä ja ratsastelemassa. Miehen exän palaute esim: lapsi varmaan allerginen hevosille kun nenä tukossa teiltä tullessa.. tarpeeksi kauan kun tuota jankutti niin lapsi uskoi itsekin että syysnuha johtuu hevosista..

Nykyisin otan aika rennosti. Omat lapset jo vähän vanhempia ja oma vapauteni koittaa aiemmin. Nyt otan ilon irti miehestä ja siitä että jonkun kanssa saa kulut jaettua puoliksi.

Vähän sama. Mukavaa kun jo isommat lapset ja voi ottaa rennosti. Miehen exältä tuli pelkkää uhkailua ja kiusaa ja kontrollointia joten en viitsi myöskään vaivautua enää. Hoitakoon ihan itse lapsensa miten tykkää. Aluksi kans järjestin kaikkea kivaa, mut eipä maksa vaivaa.

Jos molemmilla on lapsia, mutta toinen vain etävanhempi, toinen lähi, ei ole hänelle helppoa yhdessä asuessa tai yhteen muuttaessa heti ymmärtää puolison lapsen ajatusmaailmaa, päälle vaikka ADHD lähivanhemman lapsella, lemmikit ja ylipäänsä uusi asuinkumppani päälle. Plus vuoroviikoin toisen omat lapset ja heille uuden ADHD-lapsen kanssa elo.

Ehkä se, ketä priorisoi. Kaikilla on x euroa käytettävänä. Jos sen käyttää matkusteluun puolison kannsa, ei lapsille jää rahaa. Ja toisinpäin.