Kompastuskivet uusperheessä

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Ja ennenkuin te muutitte yhteen, mies lupasi täyttää nuo sun odotukset? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kitkaa ei tule, jos molemmat kantavat kasvatusvastuun omasta lapsestaan. Suurin osa aiemminnmainituista ongelmista johtuu siitä, että vanhempi ei kasvata. Jos äiti/isäpuoli sitten kasvattaa itse, niin hän kuulee ”sä et ole mun äiti”-jutut.

Uusperheissä kaikilla aikuisilla on oikeus määrittää perheen säännöt. Lapsille, ovat ne sitten omia biologisia lapsia tai puolison tuomia tehdään selväksi, että "tässä perheessä on tämmöiset säännöt ja toisessa kodissa voi olla toisenlaiset säännöt" 

Kyse ei ole siitä kuka on kenenkäkin isä/äiti vaan siitä, että aikuisilla on oikeus määrittää miten heidän kotonaan käyttäydytään.

Olen samaa mieltä. Tämä on minun kotini, ja minä saan määrätä kodissani säännöt. Ongelma tulee lapsipuolten kanssa siitä, kun työntää nokkansa sinne, mikä ei mulle kuulu. Esim. Läksyjen tekoon tai nukkumiseen. Mutta toki saan sanella roskienvuorot.

Ja tietenkin, kun uusperhe on ollut pystyssä useamman vuoden, niin sitten voi puuttua laajemmin.

Miksi et voi sanoa lapselle, että "täällä läksyt tehdään koulun jälkeen ja haluan tarkastaa, kun ne on tehty"?

Vastaus voi olla, että "et ole minun äiti" tai "ei äidilläkään tarvitse tehdä"

Siihen voi aivan hyvin vastata, että "en olekaan, mutta täällä tehdään silti läksyt" ja/tai "täällä ollessanne on myös minun vastuulla, että asiat hoidetaan meidän perheen tavalla"

-etä isä, jolla on uusi puoliso

Minä olen varovaisesti kokeillut juuri tällaista linjaa puolisoni ja hänen lasten kanssaan. Minusta lapset ottavat sen hyvin ja se on johdonmukaista. Puoliso myös tukee toimintaani, mikä on hienoa. Esimerkiksi että meillä syödään pöydän, ei tietokoneen ääressä. Puoliso ei ikinä muista kysyä lasten läksyistä, itse kyselen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Moni mies varmasti tiedostaa oikein hyvin tuon, että mies on se, joka lähtee, eikä lapsi. Ydinperheessähän lähtijä voi olla myös nainen ja mies jää lasten kanssa. Tästä syystä mies ei välttämättä koe olevansa osa perhettä, vaikka miten makselisi enemmänkin kuin puolet kaikesta. Valitettavan usein erolapset osaavat myös käyttää hyväkseen tätä asiaa eikä uusvanhemmalla ole samanlaisia kasvatusoikeuksia kuin biovanhemmilla. Ei samanlaista oikeutta komentaa, antaa määräyksiä ja rangaistuksia. Viimeistään tässä vaiheessa lapsi hakee oikeutusta käytökselleen biovanhemmaltaan/vanhemmiltaan eikä uusvanhemman sana paina tippaakaan. Jos mies tai nainen kokee olevansa statisti perheessä, jota toinen pitää ydinperheen kaltaisena velvollisuuksien, mutta ei oikeuksien suhteen, ei ole mitenkään ihmeellistä, jos ei tunne elävänsä ydinperheen elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies muuttuu lapsiviikolla ylipirteäksi suorittajaksi.  Huolehtii liikaa, lapsen jokainen aivastus ja ihon raapaisu huomioidaan. On ikävää riehumista ja yli-ihailua suorituksista.

Kun halaan miehen kanssa, änkää lapsi siihen väliin.

Tottakai lapsi änkää väliin halatessa. Hän on isälle tärkeä-tai ainakin pitäisi olla. Emme ole uusioperhe, mutta ainakin omat lapset kyllä otetaan halaukseen mukaan. Eihän nyt lasten nähden mitään intiimejä halauksia harrasteta.

Meilläkin lapset ydinperheessä änkesi mukaan halaukseen. He tiesivät, että me olemme me.

Uusperheessä minun lapseni ovat jo isoja, mutta miehen lapset pienempiä. Eivät he änkeä mukaan halauksiimme. Katsovat vain oudosti, eivät ole varmaan koskaan nähneet kenenkään halaavan.

Eli itse pidän outona sitä, jos lapsi änkee halaukseen uusperheessä.

Outona ? Jos uusperheessä ( minun mielestäni) lapsi haluaa mukaan halaukseen niin ajattelen, että on onnellinen ja turvallisen fiiliksen omaava lapsi.

Välillä tuntuu, että ihmiset on ihan idiootteja..

Ei lapsen kuulu halata ihmistä, joka ei ole hänelle läheinen. Minä näen lapsipuoltani niin vähän, ettei hän ole sitä minulle.

Eikä sinusta tuolla asenteella tulekkaan läheistä. Oletpa kylmä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies muuttuu lapsiviikolla ylipirteäksi suorittajaksi.  Huolehtii liikaa, lapsen jokainen aivastus ja ihon raapaisu huomioidaan. On ikävää riehumista ja yli-ihailua suorituksista.

Kun halaan miehen kanssa, änkää lapsi siihen väliin.

Tottakai lapsi änkää väliin halatessa. Hän on isälle tärkeä-tai ainakin pitäisi olla. Emme ole uusioperhe, mutta ainakin omat lapset kyllä otetaan halaukseen mukaan. Eihän nyt lasten nähden mitään intiimejä halauksia harrasteta.

Meillä on nykyisellään vain yhteiset lapset kotona, mutta kyllä meillä vaan harrastetaan halauksia ja pusuja, joihin eivät lapset eikä lapsi mahdu väliin! Eivätkä lapset ole koskaan estäneet meidän pussailuita tai haleja.

Niin, että teillä ei koskaan oteta lapsia mukaan halaukseen vaan niissä on eroottinen vire aina miehen kanssa. Kyllä nyt kanssaihmisiä ja erityisesti omia lapsia voi halata muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Tämä on juuri sellainen esimerkki, miksi uusperheet kaatuvat: odotetaan, että toinen alkaa leikkiä perhettä. Asetetaan vaatimuksia. Ja vaatimukset aina tappavat rakkauden.

Tottakai jos alat suhteeseen ja yhteiseen talouteen perheellisen ihmisen kanssa , et voi jäädä sen perheen ulkopuolelle noukkimaan rusinoita pullasta. Jos ollaan yhdessä perhe niin tokihan niitä vaatimuksia on väistämättä. jos haluat elää ilman vastuita ja vaatimuksia ,pysy sinkkuna. Eri asia on se, että kaikki asuu omissa talouksissaan arkena ja pelkästään lapsivapailla ajoilla seurustellaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse elän ydinperheessä, mutta joskus mietin, että jos eroaisin, miten ihmeessä uusi puolisoni jaksaisi lapsiani. Ihan tavallisia lapsia ovat, mutta kyllä ne kiukuttelevat, itkevät, tulevat öisin satunnaisesti viereen, joskus riitelevät, kiristävät pinnaani, sotkevat, ovat välillä kärsimättömiä, paljon äänessä jne. Toki tekevät kotitöitä, koulunsa hoitavat hienosti, julkisilla paikoilla ovat asiallisesti ja kaikin puolin ihania lapsia, mutta miten ihmeessä mies, jolla ei olisi omia lapsia kestäisi tämän tai pystyisi nauttimaan arjesta

Eihän se arki mitään nautinnollista olekaan, edes ydinperheessä. Saati sitten uusperheessä.

Ihmiset eivät aina tajua, mitä lasten hankkiminen käytännössä tarkoittaa. On ihan absurdia luulla, että lapsiperheessä arki voisi olla kivaa ja leppoisaa, muuta kuin hetkittäin. Enimmäkseen se on äärimmäisen rankkaa työtä, jatkuvaa siivoamista ja lasten riitojen setvimistä, rahahuolia, riitelyä puolison kanssa vastuunjaosta. Ja kaikki tämä jatkuvassa unen puutteessa.

En ihmettele, että ihmiset eroavat ja haluavat lapsille viikko-viikko -systeemin. Siinä saa sentään sen oman vapaaviikon. Sitä puolestaan en ymmärrä,  miksi väen väkisin halutaan takaisin entistä pahempaan helvettiin, ja perustetaan uusperhe. Eli otetaan ne samat ongemat satakertaisina takaisin, mistä on lähdetty pakoon siitä entisestä suhteesta. 

Tätä juuri tarkoitan. Uskon, että uusperheet kompastuvat usein näihin epärealistisiin odotuksiin arjesta. Minäkin käyn lasteni isän kanssa ydinperheessä usein neuvotteluja lasten kasvatuksesta ja säännöistä (ei lasten kuullen) ja siitä, mitä vaaditaan lapselta ja miten hoidetaan uhmat, murrosiät, esimurrosiät, kaverit jne.

Vaikka minulla ei ole omaa kokemusta uusperheestä, voisin kuvitella, että yhtenä ongelmana saattaa olla vaikeus hyväksyä lapset sellaisina kuin he ovat. On todennäköisesti paljon helpompaa hyväksyä puolison lapset, jos he ovat rauhallisia ja kilttejä. Vilkas, uhmakas, kärsimätön tai tempperamenttinen lapsi voi olla paljon vaikeampaa hyväksyä. Joudun itsekin tästä itseäni koko ajan muistuttelemaan, että jokainen on hyvä sellaisena kuin on ja niin lapset kuin aikuisetkin ovat erilaisia. Voisin itse hyvin kuvitella, että esikoiseni olisi aika vaikea uusperheessä ja etäinen uudelle puolisolle, mutta keskimmäisen olisi huomattavasti helpompi ottaa uusi ihminen perheeseen mukaan ja muodostaa tähän jonkinlainen ihmissuhde. 

Ihmeellisiä ongelmia täällä. Minusta näitä ongelmia ei ole jos samantyyppiset ihmiset hakeutuu yhteen. Mieheni kanssa olemme molemmat räiskyviä, näkyviä, periaatteellisia, voimakastahtoisia ja oikeudenmukaisia ihmisiä. Miehen lapset ovat erilaisia, toinen räiskyvämpi toiminnan ihminen ja toinen herkempi älykkö tyyppi. Lapsilla on kuitenkin se mieheltä ja hänen ex-puolisoltaan peritty viba...se samanlainen mikä minulta löytyy. Olen miehen lapsista ylpeä, vaikka toki moni asia heissä hermostuttaa myös välillä. Meillä on eka yhteinen lapsi suunnitteilla ja ei meidän tarvitse vääntää mistään. Me ollaan samaa mieltä siitä, mitä on hyvä (suht vapaa) kasvatus ja mitä oikeudenmukaisia periaatteita haluamme siirtää miehen lapsille tai tulevalle yhteiselle. Meillä on miehen kanssa omat keinomme noita tavoitteita saavuttaa, mutta tavoitteet on samat vaikka keinot eri. Typerää riidellä silloin tai jankata ja vatvoa, jos lopputulos on kuitenkin sama mutta eri tietä. Lisäksi kyky "choose your battles" kannattaa. Ei kaikkeen tarvitse aina sanoa sitä omaa sanaa. Mutta meillä kai eniten vaikuttaa se vankka yhteinen arvopohja, miksi asiat eivät tunnu vaikeilta.

Lisäksi tietenkin mieheni lapset tulisivat isäni hautajaisiin.. kauhea ajatus ettei. Ja miksi en välittäisi, onko miehen lapsi tehnyt läksyt? Lapsihan siitä kärsii jos siitä ei huolehdita.

Mulla ei ole ollut ongelmia uusperheessä. Miehellä lapset, yhteisiä ei vielä. Rakastan kumppanini lapsia vaikka eivät ole biologisesti minun ja viihdyn hyvin heidän seurassaan. Ei tulisi mieleenkään mankua etten vietä aikaa lasten kanssa ”kosks eivät ole minun” tai että en huolehtisi heistä koska eivät ole minun.

Vinkki: jos et pidä henkilön lapsista, älä missääntapauksessa mene yhteen sellaisen ihmisen kanssa! Kun perheenä eletään ja asutaan niin puhdasta typeryyttä jakaa lapsia minun ja sinun lapsiin. Lapsen kuuluu saada tuntea itsensä 110% tervetulleeksi kaikissa kodeissaan ja heidän ei kuulu joutua jakamaan elämää ja kotia aikuisten kanssa jotka eivät rakasta ja arvosta heitä.

En myöskään koskaan seurustelisi ja perustaisi perhettä ihmisen kanssa jolla olisi lapsi/lapsia aiemmasta suhteesta, mutta joka ei viihtyisi oman lapsensa kanssa tai joka millään lailla laiminlöisi lastaan tai ei vähintäänkin yrittäisi tulla lapsensa toisen vanhemman kanssa toimeen. Aikuiset, kasvakaa aikuisiksi!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Tämä on juuri sellainen esimerkki, miksi uusperheet kaatuvat: odotetaan, että toinen alkaa leikkiä perhettä. Asetetaan vaatimuksia. Ja vaatimukset aina tappavat rakkauden.

Hmm, mulla on kyllä ollut vaatimuksia ihmissuhteille ihan ennen kuin äidiksi tulin. Mä arvostan itseäni ja omaa elämääni niin paljon, etten yksinkertaisesti voi pitää elämässä sellaisia ihmisiä jotka ei mun vaatimuksia täytä. Tää ei varsinaisesti omasta mielestäni liity yksinomaan uusioperheisiin.

Ja lisään vielä, että en odota, että mies alkaa leikkimään perhettä. Odotan että se haluaa olla osa meidän perhettä. Jos ei halua niin on vapaa lähtemään, mä en vaadi häntä jäämään. Ihan yhtälailla kuin jos lasta ei olisi: odottaisin, että mies haluaisi olla mun kanssa siinä parisuhteessa niin, että mulla on hyvä olla. Niinkuin minäkin haluan olla parisuhteessa jossa miehellä on hyvä olla. Jos toisen onni vaatii toisen epäonnen, niin suhde ei ehkä ole se kestävin mahdollinen, oli niitä lapsia sitten tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole ollut ongelmia uusperheessä. Miehellä lapset, yhteisiä ei vielä. Rakastan kumppanini lapsia vaikka eivät ole biologisesti minun ja viihdyn hyvin heidän seurassaan. Ei tulisi mieleenkään mankua etten vietä aikaa lasten kanssa ”kosks eivät ole minun” tai että en huolehtisi heistä koska eivät ole minun.

Vinkki: jos et pidä henkilön lapsista, älä missääntapauksessa mene yhteen sellaisen ihmisen kanssa! Kun perheenä eletään ja asutaan niin puhdasta typeryyttä jakaa lapsia minun ja sinun lapsiin. Lapsen kuuluu saada tuntea itsensä 110% tervetulleeksi kaikissa kodeissaan ja heidän ei kuulu joutua jakamaan elämää ja kotia aikuisten kanssa jotka eivät rakasta ja arvosta heitä.

En myöskään koskaan seurustelisi ja perustaisi perhettä ihmisen kanssa jolla olisi lapsi/lapsia aiemmasta suhteesta, mutta joka ei viihtyisi oman lapsensa kanssa tai joka millään lailla laiminlöisi lastaan tai ei vähintäänkin yrittäisi tulla lapsensa toisen vanhemman kanssa toimeen. Aikuiset, kasvakaa aikuisiksi!!

Juurikin näin! Minusta tämä suhtautumistapa on luonnollinen, kaikki erottelu aivan epäluonnollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Tämä on juuri sellainen esimerkki, miksi uusperheet kaatuvat: odotetaan, että toinen alkaa leikkiä perhettä. Asetetaan vaatimuksia. Ja vaatimukset aina tappavat rakkauden.

Hmm, mulla on kyllä ollut vaatimuksia ihmissuhteille ihan ennen kuin äidiksi tulin. Mä arvostan itseäni ja omaa elämääni niin paljon, etten yksinkertaisesti voi pitää elämässä sellaisia ihmisiä jotka ei mun vaatimuksia täytä. Tää ei varsinaisesti omasta mielestäni liity yksinomaan uusioperheisiin.

Ja lisään vielä, että en odota, että mies alkaa leikkimään perhettä. Odotan että se haluaa olla osa meidän perhettä. Jos ei halua niin on vapaa lähtemään, mä en vaadi häntä jäämään. Ihan yhtälailla kuin jos lasta ei olisi: odottaisin, että mies haluaisi olla mun kanssa siinä parisuhteessa niin, että mulla on hyvä olla. Niinkuin minäkin haluan olla parisuhteessa jossa miehellä on hyvä olla. Jos toisen onni vaatii toisen epäonnen, niin suhde ei ehkä ole se kestävin mahdollinen, oli niitä lapsia sitten tai ei.

Onko miehellä myös samat oikeudet kuin sinulla? Esimerkiksi saa ottaa lapseltasi kännykän viikoksi pois rangaistukseksi jostain? Vai onko hänellä vain velvollisuuksia? Monien uusperheiden ongelma kun on, että toisen lapsiin on vain velvollisuuksia, mutta ei oikeuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Ja ennenkuin te muutitte yhteen, mies lupasi täyttää nuo sun odotukset? 

Eipä oikeestaan, mä en tiennyt mitkä mun odotukset käytännössä oli kun tilanne oli aivan uusi. Ei siis juuri puhuttu asiasta ennen virallista yhteenmuuttoa. Nää mun odotukset ei mun mielestä ole siis mitään mahdottomia käytännössä, eikä mies ole kaukana niiden toteuttamisesta. Jos olisi, niin sydän särkyneenä ja raskain mielin olisin heivannut pihalle. Paljon vähemmän tätä kyseistä ajanvietto-ongelmaa on tämän nykyisen kanssa, kuin mitä lapsen isän kanssa oli. Tiedostan että mulla voi olla epärealistisia odotuksia ylipäätään parisuhteen kulusta, mutta onneksi tuo mies on loistava keskustelija ja ymmärtäjä. Kaikki on kuitenkin plussan puolella ja jos se joskus mielummin jää kotiin kuin lähtee meidän kanssa uimaan, on se mulle loppujenlopuksi ihan ok kun asiaa miettii näin laajasta näkökulmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Ja ennenkuin te muutitte yhteen, mies lupasi täyttää nuo sun odotukset? 

Eipä oikeestaan, mä en tiennyt mitkä mun odotukset käytännössä oli kun tilanne oli aivan uusi. Ei siis juuri puhuttu asiasta ennen virallista yhteenmuuttoa. Nää mun odotukset ei mun mielestä ole siis mitään mahdottomia käytännössä, eikä mies ole kaukana niiden toteuttamisesta. Jos olisi, niin sydän särkyneenä ja raskain mielin olisin heivannut pihalle. Paljon vähemmän tätä kyseistä ajanvietto-ongelmaa on tämän nykyisen kanssa, kuin mitä lapsen isän kanssa oli. Tiedostan että mulla voi olla epärealistisia odotuksia ylipäätään parisuhteen kulusta, mutta onneksi tuo mies on loistava keskustelija ja ymmärtäjä. Kaikki on kuitenkin plussan puolella ja jos se joskus mielummin jää kotiin kuin lähtee meidän kanssa uimaan, on se mulle loppujenlopuksi ihan ok kun asiaa miettii näin laajasta näkökulmasta.

Tärkeintähän tuollaisessa on, että miehellä on myös toisen vanhemman oikeudet. Oletteko mitenkään sopineet tilanteesta, jos teille tulisikin ero? Saisiko miehesi silti tavata lastasi vai häipyisikö lapsi miehen elämästä kuten sinäkin? Ei ole kovin helppoa kiintyä sellaiseen lapseen, johon ei tule olemaan koskaan mitään oikeuksia. Siinä voi nimittäin mieheltäkin särkyä sydän, jos sinä päätät häippäistä lapsesi kanssa eikä hän koskaan enää tapaa lastasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Tämä on juuri sellainen esimerkki, miksi uusperheet kaatuvat: odotetaan, että toinen alkaa leikkiä perhettä. Asetetaan vaatimuksia. Ja vaatimukset aina tappavat rakkauden.

Hmm, mulla on kyllä ollut vaatimuksia ihmissuhteille ihan ennen kuin äidiksi tulin. Mä arvostan itseäni ja omaa elämääni niin paljon, etten yksinkertaisesti voi pitää elämässä sellaisia ihmisiä jotka ei mun vaatimuksia täytä. Tää ei varsinaisesti omasta mielestäni liity yksinomaan uusioperheisiin.

Ja lisään vielä, että en odota, että mies alkaa leikkimään perhettä. Odotan että se haluaa olla osa meidän perhettä. Jos ei halua niin on vapaa lähtemään, mä en vaadi häntä jäämään. Ihan yhtälailla kuin jos lasta ei olisi: odottaisin, että mies haluaisi olla mun kanssa siinä parisuhteessa niin, että mulla on hyvä olla. Niinkuin minäkin haluan olla parisuhteessa jossa miehellä on hyvä olla. Jos toisen onni vaatii toisen epäonnen, niin suhde ei ehkä ole se kestävin mahdollinen, oli niitä lapsia sitten tai ei.

Onko miehellä myös samat oikeudet kuin sinulla? Esimerkiksi saa ottaa lapseltasi kännykän viikoksi pois rangaistukseksi jostain? Vai onko hänellä vain velvollisuuksia? Monien uusperheiden ongelma kun on, että toisen lapsiin on vain velvollisuuksia, mutta ei oikeuksia. 

Tuntuu vaikealta vastata kun käytetään termejä eri tavalla. Mun mielestä se on nimenomaan velvollisuus ja vastuu komentaa ja antaa rangaistuksia, en itse ainakaan koe että mulla on oikeus siihen (koen oikeutus-termin positiivisena). Mutta joo, miehellä on yhtälainen velvollisuus ja auktoriteetti ottaa esim tabletti pois illaksi (lapsella ei vielä puhelinta, 5v) ja antaa kotitöitä. Yhtälailla sillä on oikeus ja velvollisuus laittaa lapsen hyvän käytöksen-korttiin tarroja, käydä pyörälenkeillä ja sanoa jos ei huvita leikkiä legoilla. Musta tuntuu että monen perheen (ydin- tai uus-) ongelma on siinä, kun ajatellaan, että on oikeus niihin lapsen kannalta negatiivisiin asioihin, mutta velvollisuus niihin positiivisiin kun sen pitäisi mennä jsut toisin päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse elän ydinperheessä, mutta joskus mietin, että jos eroaisin, miten ihmeessä uusi puolisoni jaksaisi lapsiani. Ihan tavallisia lapsia ovat, mutta kyllä ne kiukuttelevat, itkevät, tulevat öisin satunnaisesti viereen, joskus riitelevät, kiristävät pinnaani, sotkevat, ovat välillä kärsimättömiä, paljon äänessä jne. Toki tekevät kotitöitä, koulunsa hoitavat hienosti, julkisilla paikoilla ovat asiallisesti ja kaikin puolin ihania lapsia, mutta miten ihmeessä mies, jolla ei olisi omia lapsia kestäisi tämän tai pystyisi nauttimaan arjesta

Eihän se arki mitään nautinnollista olekaan, edes ydinperheessä. Saati sitten uusperheessä.

Ihmiset eivät aina tajua, mitä lasten hankkiminen käytännössä tarkoittaa. On ihan absurdia luulla, että lapsiperheessä arki voisi olla kivaa ja leppoisaa, muuta kuin hetkittäin. Enimmäkseen se on äärimmäisen rankkaa työtä, jatkuvaa siivoamista ja lasten riitojen setvimistä, rahahuolia, riitelyä puolison kanssa vastuunjaosta. Ja kaikki tämä jatkuvassa unen puutteessa.

En ihmettele, että ihmiset eroavat ja haluavat lapsille viikko-viikko -systeemin. Siinä saa sentään sen oman vapaaviikon. Sitä puolestaan en ymmärrä,  miksi väen väkisin halutaan takaisin entistä pahempaan helvettiin, ja perustetaan uusperhe. Eli otetaan ne samat ongemat satakertaisina takaisin, mistä on lähdetty pakoon siitä entisestä suhteesta. 

Tätä juuri tarkoitan. Uskon, että uusperheet kompastuvat usein näihin epärealistisiin odotuksiin arjesta. Minäkin käyn lasteni isän kanssa ydinperheessä usein neuvotteluja lasten kasvatuksesta ja säännöistä (ei lasten kuullen) ja siitä, mitä vaaditaan lapselta ja miten hoidetaan uhmat, murrosiät, esimurrosiät, kaverit jne.

Vaikka minulla ei ole omaa kokemusta uusperheestä, voisin kuvitella, että yhtenä ongelmana saattaa olla vaikeus hyväksyä lapset sellaisina kuin he ovat. On todennäköisesti paljon helpompaa hyväksyä puolison lapset, jos he ovat rauhallisia ja kilttejä. Vilkas, uhmakas, kärsimätön tai tempperamenttinen lapsi voi olla paljon vaikeampaa hyväksyä. Joudun itsekin tästä itseäni koko ajan muistuttelemaan, että jokainen on hyvä sellaisena kuin on ja niin lapset kuin aikuisetkin ovat erilaisia. Voisin itse hyvin kuvitella, että esikoiseni olisi aika vaikea uusperheessä ja etäinen uudelle puolisolle, mutta keskimmäisen olisi huomattavasti helpompi ottaa uusi ihminen perheeseen mukaan ja muodostaa tähän jonkinlainen ihmissuhde. 

Ihmeellisiä ongelmia täällä. Minusta näitä ongelmia ei ole jos samantyyppiset ihmiset hakeutuu yhteen. Mieheni kanssa olemme molemmat räiskyviä, näkyviä, periaatteellisia, voimakastahtoisia ja oikeudenmukaisia ihmisiä. Miehen lapset ovat erilaisia, toinen räiskyvämpi toiminnan ihminen ja toinen herkempi älykkö tyyppi. Lapsilla on kuitenkin se mieheltä ja hänen ex-puolisoltaan peritty viba...se samanlainen mikä minulta löytyy. Olen miehen lapsista ylpeä, vaikka toki moni asia heissä hermostuttaa myös välillä. Meillä on eka yhteinen lapsi suunnitteilla ja ei meidän tarvitse vääntää mistään. Me ollaan samaa mieltä siitä, mitä on hyvä (suht vapaa) kasvatus ja mitä oikeudenmukaisia periaatteita haluamme siirtää miehen lapsille tai tulevalle yhteiselle. Meillä on miehen kanssa omat keinomme noita tavoitteita saavuttaa, mutta tavoitteet on samat vaikka keinot eri. Typerää riidellä silloin tai jankata ja vatvoa, jos lopputulos on kuitenkin sama mutta eri tietä. Lisäksi kyky "choose your battles" kannattaa. Ei kaikkeen tarvitse aina sanoa sitä omaa sanaa. Mutta meillä kai eniten vaikuttaa se vankka yhteinen arvopohja, miksi asiat eivät tunnu vaikeilta.

Lisäksi tietenkin mieheni lapset tulisivat isäni hautajaisiin.. kauhea ajatus ettei. Ja miksi en välittäisi, onko miehen lapsi tehnyt läksyt? Lapsihan siitä kärsii jos siitä ei huolehdita.

Eli olette käyneet miehesi kanssa keskusteluja kasvatuksesta. Toisin sanoen, olette neuvotelleet teidän arvoista ja periaatteista, jos pystyt sanomaan, että olette miehen kanssa samoilla linjoilla. 

Eikä meilläkään ole kyseessä suinkaan periaatteliset tai arvopohjaiset kasvatusongelmat, joista miehen kanssa neuvotellaan. Lähinnä ne ovat yksinkertaisia "oletko huomannut, että xx on pahalla tuulella usein, se ei varmaan nuku riittävästi, aletaanko laittamaan sitä aikaisemmin nukkumaan" tai " huomasin tänään, että xx toimi hyvin se ja se" tai "mikä olisi hyvä kotiintuloaika xx:lle". Oleellista mielestäni on, että uusi puoliso pääsee vaikuttamaan näihin ja alussa se voi tarkoittaa pitkiäkin keskusteluja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Ja ennenkuin te muutitte yhteen, mies lupasi täyttää nuo sun odotukset? 

Eipä oikeestaan, mä en tiennyt mitkä mun odotukset käytännössä oli kun tilanne oli aivan uusi. Ei siis juuri puhuttu asiasta ennen virallista yhteenmuuttoa. Nää mun odotukset ei mun mielestä ole siis mitään mahdottomia käytännössä, eikä mies ole kaukana niiden toteuttamisesta. Jos olisi, niin sydän särkyneenä ja raskain mielin olisin heivannut pihalle. Paljon vähemmän tätä kyseistä ajanvietto-ongelmaa on tämän nykyisen kanssa, kuin mitä lapsen isän kanssa oli. Tiedostan että mulla voi olla epärealistisia odotuksia ylipäätään parisuhteen kulusta, mutta onneksi tuo mies on loistava keskustelija ja ymmärtäjä. Kaikki on kuitenkin plussan puolella ja jos se joskus mielummin jää kotiin kuin lähtee meidän kanssa uimaan, on se mulle loppujenlopuksi ihan ok kun asiaa miettii näin laajasta näkökulmasta.

Tärkeintähän tuollaisessa on, että miehellä on myös toisen vanhemman oikeudet. Oletteko mitenkään sopineet tilanteesta, jos teille tulisikin ero? Saisiko miehesi silti tavata lastasi vai häipyisikö lapsi miehen elämästä kuten sinäkin? Ei ole kovin helppoa kiintyä sellaiseen lapseen, johon ei tule olemaan koskaan mitään oikeuksia. Siinä voi nimittäin mieheltäkin särkyä sydän, jos sinä päätät häippäistä lapsesi kanssa eikä hän koskaan enää tapaa lastasi. 

Ei olla asiasta puhuttu mutta ehdottomasti mun puolesta saisi tottakai nähdä lasta eronkin jälkeen. Kyllä tässä perhejärjestelyssä tulee sellanen jatkoperhe tuolta miehen puolelta, että olisi nimenomaan kamalaa kaikille osapuolille jos eron sattuessa ei saisi enää mennä esim. sinne varamummolle, jossa lapsesta niin paljon tykätään. Tietty myös toivon että mieskin haluaisi joskus viedä lasta vaikkapa leffaan jos ero tulisi, tiedän että tolla lapsella särkyisi sydän jos mies vaan yhtäkkiä häippäsisi kuvioista. Jostain syystä en ole halunnut kysyä miehen tunteista lastani kohtaan, en osaa sanoa mitä haluaisi tapahtuvan jos ero tulisi. Toisaalta itse uskon että teot kertoo enemmän kuin sanat ja niin kauan kun mun lapsi saa mennä miehen kainaloon leffailtana niin kaikki taitaa olla aika hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kitkaa ei tule, jos molemmat kantavat kasvatusvastuun omasta lapsestaan. Suurin osa aiemminnmainituista ongelmista johtuu siitä, että vanhempi ei kasvata. Jos äiti/isäpuoli sitten kasvattaa itse, niin hän kuulee ”sä et ole mun äiti”-jutut.

Ja samoin, äiti/isäpuoli uupuu, kun joutuu hoito-ja viihdytysvastuuseen.

Toinen asia on sitten se, että lapsi on luonteeltaan vaikea, eikä häntä pysty kasvattamaan samalla tavalla kuin helpompaa lasta. Mutta se ei johdu uusperheestä, vaan sama ongelma olisi myös ydinperheessä.

mä taas näkisin niin että peeheessä olipa ydin- tai uusperhe, pitää olla tiimi.

Onkos sulla uusperhettä? Meinaan että mäkin aattelin et ollaan tiimi kun uusperheeni perustin. Mutta uusperheessä olikin muitakin osapuolia kuin minä. Kumppanini lastenhoito sekä lapsiin käytettävä raha ja kasvatustaidot poikkeavat omistani paljon. Lapsillakin on oma historiansa. Lasten äidin kanssa ei ole löytynyt mitään välejä ja hänen käsityksensä asioista poikkeaa vielä enemmän omistani. Käytännössä kotiini tulee lapset sieltä äitinsä todellisuudesta. En voi heitä väkisin vääntää sellaiseen muottiin kuin mitä minun perheessä on ollut. Mistään käytännön asioistakaan ei ole yhteistä säveltä. Joten ei kauhean hyväksi tiimiksi olla tultu. Minulla ei ole rahaa, halua tai energiaa hoitaa miehen ja hänen exänsä kasvatus- ja muita velvoitteita. Joten edrllytys yhteiselämälle on, että mies hoitaa omansa, ja yrittää jotenkuten tulla toimeen exän kanssa. Minä omani joiden kanssa kaikki sujuu hienosti. Me-henki on lähinnä silloin kun menemme kaikki yhdessä jonnekin. Ja siihen on mahdommisuutta ja rahaa harvoin.

Omasta lapsuudesta muistan sen että isäni uusi vaimo on aina vihannut minua. Oma äitini menehtyi synnytyksessä ja elin aina isän kanssa kaksin. Kun isäni meni naimisiin "äitipuoleni" kanssa niin olen saanut kokea sorsimista koko elämäni.  Hänellä olisi ollut mahdollisuus muodostaa hyvä suhde minuun kun olin vielä aivan pieni taapero, mutta sain pelkästään haukkumista osakseni jatkuvasti. 

Nykyisin ollaan "väleissä" kun menen käymään isäni luona eli heidän yhteisessä kodissaan. Ei kuitenkaan halunnut tulla lapseni ristiäisiin, häihini tai muihinkaan tärkeisiin tapahtumiin. En ymmärrä miten aikuinen nainen voi olla niin katkera koko elämänsä 2-vuotiaalle lapselle ja siitä koko aikuisikään saakka. Isäni kanssa on onneksi säilynyt hyvät ja upeat välit koko elämän ja onkin ihana ukki lapselleni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Tämä on juuri sellainen esimerkki, miksi uusperheet kaatuvat: odotetaan, että toinen alkaa leikkiä perhettä. Asetetaan vaatimuksia. Ja vaatimukset aina tappavat rakkauden.

Hmm, mulla on kyllä ollut vaatimuksia ihmissuhteille ihan ennen kuin äidiksi tulin. Mä arvostan itseäni ja omaa elämääni niin paljon, etten yksinkertaisesti voi pitää elämässä sellaisia ihmisiä jotka ei mun vaatimuksia täytä. Tää ei varsinaisesti omasta mielestäni liity yksinomaan uusioperheisiin.

Ja lisään vielä, että en odota, että mies alkaa leikkimään perhettä. Odotan että se haluaa olla osa meidän perhettä. Jos ei halua niin on vapaa lähtemään, mä en vaadi häntä jäämään. Ihan yhtälailla kuin jos lasta ei olisi: odottaisin, että mies haluaisi olla mun kanssa siinä parisuhteessa niin, että mulla on hyvä olla. Niinkuin minäkin haluan olla parisuhteessa jossa miehellä on hyvä olla. Jos toisen onni vaatii toisen epäonnen, niin suhde ei ehkä ole se kestävin mahdollinen, oli niitä lapsia sitten tai ei.

Onko miehellä myös samat oikeudet kuin sinulla? Esimerkiksi saa ottaa lapseltasi kännykän viikoksi pois rangaistukseksi jostain? Vai onko hänellä vain velvollisuuksia? Monien uusperheiden ongelma kun on, että toisen lapsiin on vain velvollisuuksia, mutta ei oikeuksia. 

Tuntuu vaikealta vastata kun käytetään termejä eri tavalla. Mun mielestä se on nimenomaan velvollisuus ja vastuu komentaa ja antaa rangaistuksia, en itse ainakaan koe että mulla on oikeus siihen (koen oikeutus-termin positiivisena). Mutta joo, miehellä on yhtälainen velvollisuus ja auktoriteetti ottaa esim tabletti pois illaksi (lapsella ei vielä puhelinta, 5v) ja antaa kotitöitä. Yhtälailla sillä on oikeus ja velvollisuus laittaa lapsen hyvän käytöksen-korttiin tarroja, käydä pyörälenkeillä ja sanoa jos ei huvita leikkiä legoilla. Musta tuntuu että monen perheen (ydin- tai uus-) ongelma on siinä, kun ajatellaan, että on oikeus niihin lapsen kannalta negatiivisiin asioihin, mutta velvollisuus niihin positiivisiin kun sen pitäisi mennä jsut toisin päin.

Olet varmasti oikeassa, mutta niistä positivisista syntyy vanhempien välille harvemmin mitään riitaa. Ihan liian paljon on uusperheitä, joissa uusvanhemmalla ei todellakaan ole oikeutta edes komentaa kunnolla saati sitten antaa rangaistuksia. Ja tämä aiheuttaa, että näennäisesti yhden perheen sisällä elääkin kaksi eri perhettä tai peräti kolme, jos uusperheessä on vielä yhteisiäkin lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kitkaa ei tule, jos molemmat kantavat kasvatusvastuun omasta lapsestaan. Suurin osa aiemminnmainituista ongelmista johtuu siitä, että vanhempi ei kasvata. Jos äiti/isäpuoli sitten kasvattaa itse, niin hän kuulee ”sä et ole mun äiti”-jutut.

Ja samoin, äiti/isäpuoli uupuu, kun joutuu hoito-ja viihdytysvastuuseen.

Toinen asia on sitten se, että lapsi on luonteeltaan vaikea, eikä häntä pysty kasvattamaan samalla tavalla kuin helpompaa lasta. Mutta se ei johdu uusperheestä, vaan sama ongelma olisi myös ydinperheessä.

mä taas näkisin niin että peeheessä olipa ydin- tai uusperhe, pitää olla tiimi.

Onkos sulla uusperhettä? Meinaan että mäkin aattelin et ollaan tiimi kun uusperheeni perustin. Mutta uusperheessä olikin muitakin osapuolia kuin minä. Kumppanini lastenhoito sekä lapsiin käytettävä raha ja kasvatustaidot poikkeavat omistani paljon. Lapsillakin on oma historiansa. Lasten äidin kanssa ei ole löytynyt mitään välejä ja hänen käsityksensä asioista poikkeaa vielä enemmän omistani. Käytännössä kotiini tulee lapset sieltä äitinsä todellisuudesta. En voi heitä väkisin vääntää sellaiseen muottiin kuin mitä minun perheessä on ollut. Mistään käytännön asioistakaan ei ole yhteistä säveltä. Joten ei kauhean hyväksi tiimiksi olla tultu. Minulla ei ole rahaa, halua tai energiaa hoitaa miehen ja hänen exänsä kasvatus- ja muita velvoitteita. Joten edrllytys yhteiselämälle on, että mies hoitaa omansa, ja yrittää jotenkuten tulla toimeen exän kanssa. Minä omani joiden kanssa kaikki sujuu hienosti. Me-henki on lähinnä silloin kun menemme kaikki yhdessä jonnekin. Ja siihen on mahdommisuutta ja rahaa harvoin.

Jos ei koe pystyvänsä olemaan tiimi oman miehen kanssa, en usko, että kannattaa uusperhettä lähteä muodostamaan. Ei tarvitse olla tiimi exän kanssa vaan ihan sen oman puolisonsa kanssa.