Kompastuskivet uusperheessä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusperheet pitää kieltää lailla. Eivät mitenkään tule onnistumaan, ei ei ei.

Olen täysin samaa mieltä. Kun näitä juttuja lukee niin kukaan ei tunnu olevan onnellinen.

Minä olen. Kaikki me olemme onnellisia, jotka eivät kanna vastuuta miehen lapsista, vaan mies ymmärtää omat vastuunsa. Tässäkin ketjussa suurin osa valittaa sitä, että joutuu hoitamaan miehen lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusperheet pitää kieltää lailla. Eivät mitenkään tule onnistumaan, ei ei ei.

Lasten teko pitäisi lailla kieltää. Ne tuhoavat aina parisuhteen. Niin ydinperheessä kuin uusperheessäkin.

Miten niin? Itselläni aikuiset lapset ja edelleen lasteni isän kanssa yhdessä. Mutta jos lapsia ei kestä, niin niitä ei todellakaan kannata hankkia. Mutta en enää yhtään ihmettele, mistä lasten ja nuorten käytösongelmat johtuvat.

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse elän ydinperheessä, mutta joskus mietin, että jos eroaisin, miten ihmeessä uusi puolisoni jaksaisi lapsiani. Ihan tavallisia lapsia ovat, mutta kyllä ne kiukuttelevat, itkevät, tulevat öisin satunnaisesti viereen, joskus riitelevät, kiristävät pinnaani, sotkevat, ovat välillä kärsimättömiä, paljon äänessä jne. Toki tekevät kotitöitä, koulunsa hoitavat hienosti, julkisilla paikoilla ovat asiallisesti ja kaikin puolin ihania lapsia, mutta miten ihmeessä mies, jolla ei olisi omia lapsia kestäisi tämän tai pystyisi nauttimaan arjesta

Eihän se arki mitään nautinnollista olekaan, edes ydinperheessä. Saati sitten uusperheessä.

Ihmiset eivät aina tajua, mitä lasten hankkiminen käytännössä tarkoittaa. On ihan absurdia luulla, että lapsiperheessä arki voisi olla kivaa ja leppoisaa, muuta kuin hetkittäin. Enimmäkseen se on äärimmäisen rankkaa työtä, jatkuvaa siivoamista ja lasten riitojen setvimistä, rahahuolia, riitelyä puolison kanssa vastuunjaosta. Ja kaikki tämä jatkuvassa unen puutteessa.

En ihmettele, että ihmiset eroavat ja haluavat lapsille viikko-viikko -systeemin. Siinä saa sentään sen oman vapaaviikon. Sitä puolestaan en ymmärrä,  miksi väen väkisin halutaan takaisin entistä pahempaan helvettiin, ja perustetaan uusperhe. Eli otetaan ne samat ongemat satakertaisina takaisin, mistä on lähdetty pakoon siitä entisestä suhteesta. 

Tätä juuri tarkoitan. Uskon, että uusperheet kompastuvat usein näihin epärealistisiin odotuksiin arjesta. Minäkin käyn lasteni isän kanssa ydinperheessä usein neuvotteluja lasten kasvatuksesta ja säännöistä (ei lasten kuullen) ja siitä, mitä vaaditaan lapselta ja miten hoidetaan uhmat, murrosiät, esimurrosiät, kaverit jne.

Vaikka minulla ei ole omaa kokemusta uusperheestä, voisin kuvitella, että yhtenä ongelmana saattaa olla vaikeus hyväksyä lapset sellaisina kuin he ovat. On todennäköisesti paljon helpompaa hyväksyä puolison lapset, jos he ovat rauhallisia ja kilttejä. Vilkas, uhmakas, kärsimätön tai tempperamenttinen lapsi voi olla paljon vaikeampaa hyväksyä. Joudun itsekin tästä itseäni koko ajan muistuttelemaan, että jokainen on hyvä sellaisena kuin on ja niin lapset kuin aikuisetkin ovat erilaisia. Voisin itse hyvin kuvitella, että esikoiseni olisi aika vaikea uusperheessä ja etäinen uudelle puolisolle, mutta keskimmäisen olisi huomattavasti helpompi ottaa uusi ihminen perheeseen mukaan ja muodostaa tähän jonkinlainen ihmissuhde. 

Omia lapsiaan vain jaksaa paremmin. Minä hermostun, jos lapsen kaveri rikkoo astian tai saa jonkunnhärvelin sekaisin. En hermostu samalla tavalla, jos oma lapseni niin tekee. Tämä varmaan näkyy uusperheissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies muuttuu lapsiviikolla ylipirteäksi suorittajaksi.  Huolehtii liikaa, lapsen jokainen aivastus ja ihon raapaisu huomioidaan. On ikävää riehumista ja yli-ihailua suorituksista.

Kun halaan miehen kanssa, änkää lapsi siihen väliin.

Tottakai lapsi änkää väliin halatessa. Hän on isälle tärkeä-tai ainakin pitäisi olla. Emme ole uusioperhe, mutta ainakin omat lapset kyllä otetaan halaukseen mukaan. Eihän nyt lasten nähden mitään intiimejä halauksia harrasteta.

Meilläkin lapset ydinperheessä änkesi mukaan halaukseen. He tiesivät, että me olemme me.

Uusperheessä minun lapseni ovat jo isoja, mutta miehen lapset pienempiä. Eivät he änkeä mukaan halauksiimme. Katsovat vain oudosti, eivät ole varmaan koskaan nähneet kenenkään halaavan.

Eli itse pidän outona sitä, jos lapsi änkee halaukseen uusperheessä.

Outona ? Jos uusperheessä ( minun mielestäni) lapsi haluaa mukaan halaukseen niin ajattelen, että on onnellinen ja turvallisen fiiliksen omaava lapsi.

Välillä tuntuu, että ihmiset on ihan idiootteja..

Vierailija kirjoitti:

No meillä on ilmennyt nyt 3 vuoden yhdessä olon jälkeen seuraavanlainen kummallinen ongelma. Mainittakoon heti alkuun että maksan luonnollisesti itse kaikki omaan lapseeni liittyvät kulut, enkä oleta mieheltä mitään, oli se sitten apu lapsen hoidossa tai muussa. Alusta asti olen pitänyt selvänä että lapsi on minun hankkima ja minä kannan vastuun.

Mies on jotenkin mustasukkainen 10-v tyttärelleni.
Olen pyytänyt miestäni osallistumaan enemmän kotitöihin (ei osallistu lainkaan vaan kaikki on minun harteilla ihan) niin mies sanoo että "heti kun xxx:n täytyy myös tehdä jotain" (xxx= lapseni, jolla on omat kotityöt jotka hoitaa eli tiskikoneen tyhjennys ja täyttö, roskien vienti jne muut pikkuaskareet). Lisäksi mies valittaa että laitan liikaa OMIA RAHOJANI Lapseeni, "miksi pitää kokoajan ostella uusia vaatteita" - no ensinnäkin minä käytän rahani kuten haluan ja toiseksi lapsi kasvaa joten viime talvena käytetty takki ei enää tänä talvena mene päälle= pakko ostaa uusi. Miehen mielestä lapseni harrastukset maksavat myös liikaa. Nämäkin maksan itse. Ja lisään tähän että mies ei siis maksa mistään yhteisistä kuluista enempää kuin minä vaan päinvastoin, sen lisäksi että maksan 100% lapseni kustannukset, maksan uusioperheemme menoista noin 70%. Tienaamme kumpikin miehen kanssa yhtä paljon.

Se että teen lisäksi kaikki kotityöt ja maksan reippaasti enemmän kuluista ja kuuntelen päälle miehen mustasukkaista marinaa lapsestani, alkaa riittämään. Olen vakavasti harkinnut heittää miehen pihalle, en voi arvostaa kovin korkealle miestä joka vertaa itseään 10 v lapseen ja jaksaa olla tälle mustasukkainen.

Mun exä sanoi ihan samaa, hän oli aidosti sitä mieltä, että hänen tarvitsisi siivota vain 1/5, koska minun lisäni uusperheeseen olisi 4/5 (minä itse, kaksi lasta ja KOIRA). Että siltä pohjalta. =D No onneksi ei koskaan muutettu yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusperheet pitää kieltää lailla. Eivät mitenkään tule onnistumaan, ei ei ei.

Lasten teko pitäisi lailla kieltää. Ne tuhoavat aina parisuhteen. Niin ydinperheessä kuin uusperheessäkin.

Miten niin? Itselläni aikuiset lapset ja edelleen lasteni isän kanssa yhdessä. Mutta jos lapsia ei kestä, niin niitä ei todellakaan kannata hankkia. Mutta en enää yhtään ihmettele, mistä lasten ja nuorten käytösongelmat johtuvat.

Olen tullut tähän tulokseen, kun olen seurannut avioerojen syitä. Minä olin naimisissa 10 vuotta ennenkuin esikoinen syntyi. Sen jälkeen alkoi hidas alamäki. Olin zombie väsymyksestä, ja mies ei ymmärtänyt väsymystäni. Parisuhteemme muuttui, kun en enää jaksanut. Erokeskusteluissa mies sanoi, ettei halua tätä elämää, että aina töistä kaupan kautta kotiin ja nukkumaan.

Nyt olen toisissa naimisissa. Omat lapseni ovat jo liki aikuisia, mutta miehen alakoululaiset tulevat joka toinen vkl. Kun olen seurannut mieheni isyyttä, niin voin jo ennakoida, että meidän parisuhde menisi viemäristä alas, jos tuon miehen kanssa lapsia tekisin. Ne lapset olisivat täysin minun hoidettavana. Aviomiehenä hän on timantti, isänä ei. Eli tässä tapauksessa lapset tappaisivat parisuhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies muuttuu lapsiviikolla ylipirteäksi suorittajaksi.  Huolehtii liikaa, lapsen jokainen aivastus ja ihon raapaisu huomioidaan. On ikävää riehumista ja yli-ihailua suorituksista.

Kun halaan miehen kanssa, änkää lapsi siihen väliin.

Tottakai lapsi änkää väliin halatessa. Hän on isälle tärkeä-tai ainakin pitäisi olla. Emme ole uusioperhe, mutta ainakin omat lapset kyllä otetaan halaukseen mukaan. Eihän nyt lasten nähden mitään intiimejä halauksia harrasteta.

Meilläkin lapset ydinperheessä änkesi mukaan halaukseen. He tiesivät, että me olemme me.

Uusperheessä minun lapseni ovat jo isoja, mutta miehen lapset pienempiä. Eivät he änkeä mukaan halauksiimme. Katsovat vain oudosti, eivät ole varmaan koskaan nähneet kenenkään halaavan.

Eli itse pidän outona sitä, jos lapsi änkee halaukseen uusperheessä.

Outona ? Jos uusperheessä ( minun mielestäni) lapsi haluaa mukaan halaukseen niin ajattelen, että on onnellinen ja turvallisen fiiliksen omaava lapsi.

Välillä tuntuu, että ihmiset on ihan idiootteja..

Ei lapsen kuulu halata ihmistä, joka ei ole hänelle läheinen. Minä näen lapsipuoltani niin vähän, ettei hän ole sitä minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No meillä on ilmennyt nyt 3 vuoden yhdessä olon jälkeen seuraavanlainen kummallinen ongelma. Mainittakoon heti alkuun että maksan luonnollisesti itse kaikki omaan lapseeni liittyvät kulut, enkä oleta mieheltä mitään, oli se sitten apu lapsen hoidossa tai muussa. Alusta asti olen pitänyt selvänä että lapsi on minun hankkima ja minä kannan vastuun.

Mies on jotenkin mustasukkainen 10-v tyttärelleni.
Olen pyytänyt miestäni osallistumaan enemmän kotitöihin (ei osallistu lainkaan vaan kaikki on minun harteilla ihan) niin mies sanoo että "heti kun xxx:n täytyy myös tehdä jotain" (xxx= lapseni, jolla on omat kotityöt jotka hoitaa eli tiskikoneen tyhjennys ja täyttö, roskien vienti jne muut pikkuaskareet). Lisäksi mies valittaa että laitan liikaa OMIA RAHOJANI Lapseeni, "miksi pitää kokoajan ostella uusia vaatteita" - no ensinnäkin minä käytän rahani kuten haluan ja toiseksi lapsi kasvaa joten viime talvena käytetty takki ei enää tänä talvena mene päälle= pakko ostaa uusi. Miehen mielestä lapseni harrastukset maksavat myös liikaa. Nämäkin maksan itse. Ja lisään tähän että mies ei siis maksa mistään yhteisistä kuluista enempää kuin minä vaan päinvastoin, sen lisäksi että maksan 100% lapseni kustannukset, maksan uusioperheemme menoista noin 70%. Tienaamme kumpikin miehen kanssa yhtä paljon.

Se että teen lisäksi kaikki kotityöt ja maksan reippaasti enemmän kuluista ja kuuntelen päälle miehen mustasukkaista marinaa lapsestani, alkaa riittämään. Olen vakavasti harkinnut heittää miehen pihalle, en voi arvostaa kovin korkealle miestä joka vertaa itseään 10 v lapseen ja jaksaa olla tälle mustasukkainen.

Mun exä sanoi ihan samaa, hän oli aidosti sitä mieltä, että hänen tarvitsisi siivota vain 1/5, koska minun lisäni uusperheeseen olisi 4/5 (minä itse, kaksi lasta ja KOIRA). Että siltä pohjalta. =D No onneksi ei koskaan muutettu yhteen.

Minä siivoan meillä enemmän, koska ne ovat minun lapseni, jotka sotkevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies muuttuu lapsiviikolla ylipirteäksi suorittajaksi.  Huolehtii liikaa, lapsen jokainen aivastus ja ihon raapaisu huomioidaan. On ikävää riehumista ja yli-ihailua suorituksista.

Kun halaan miehen kanssa, änkää lapsi siihen väliin.

Tottakai lapsi änkää väliin halatessa. Hän on isälle tärkeä-tai ainakin pitäisi olla. Emme ole uusioperhe, mutta ainakin omat lapset kyllä otetaan halaukseen mukaan. Eihän nyt lasten nähden mitään intiimejä halauksia harrasteta.

Meillä on nykyisellään vain yhteiset lapset kotona, mutta kyllä meillä vaan harrastetaan halauksia ja pusuja, joihin eivät lapset eikä lapsi mahdu väliin! Eivätkä lapset ole koskaan estäneet meidän pussailuita tai haleja.

Vierailija kirjoitti:

Sivusta seuranneena olen huomannut, että uusperhekuviot eivät vain toimi yleensä. On menneisyyden painolastia, mustasukkaisuutta, reviirien hankintaa ja pitämistä jne. Tuntemani monet uusperhelapset haikailevat vanhan perheen perään. Säälittää nämä lapset.

Joo, ei se vaihtamalla parane. Saahan sitä väliviikot ”vapaata”, mutta sen sitten poteekin huonoa omaatuntoa, kun voisi/haluaisi olla lastensa arjessa mukana. Perhe-elämä ei lopu kumppania vaihtamalla, paitsi jos nyt on täys idiootti ja hylkää kumppanin lisäksi lapset.

Vierailija kirjoitti:

Uusperhe ei ole ”perhe”. Tai on sitten kun aikaa on kulunut 5-7 vuotta. Niin kauan tutkimusten mukaan perheen muotoutuminen kestää. Ja jos on vain viikonloppulapsia, niin siitä ei ikinä tule perhettä.

Jos toiselta alkaa vaatia tiimiyttä sitä ennen, niin sitä kaivaa ojaa samalla. Sitten juuri saa kuulla näitä säetoomunäiti-juttuja. Pakottamisesta ei koskaan seuraa mitään hyvää.

Kommentoisin, että tottakai uusperheestä tulee perhe - vanhemmille ja siihen perheeseen syntyville lapsille. Mutta "viikonloppulapsille" siitä ei välttämättä tule koskaan "omaa perhettä", se voi olla "isän/äidin perhe".

Kuitenkaan ei voi sanoa, että uusperheeseen syntyneellä lapsella ei ole perhettä, koska hänen toinen vanhempansa on joskus ollut aiemminkin naimisissa... eikä tämä yhteinen lapsi ole vähäarvoinen "leikkilapsi", jonka kanssa "leikitään kotia", koska "halutaan leikkiä jotain". 

Et tietenkään sanonutkaan noin, mutta monen eronneen aikuisen silmissä heidän exänsä elämä on eron jälkeen enää pelkkää leikkimistä, johon ei kuulu mitään muita kuin jotain pinnallisia nykäyksiä ja perhe-elämän imitaatiota.

Se uus äijä seksivaatimuksineen ja lapsineen on se kompastuskivi.

Jättäis vaan sen korttinsa ja lompsansa meille ja menis duuniinsa hankkiin lisää.

N 44

Vierailija kirjoitti:

Lapset muistuttavat liikaa biologista isäänsä. Ovat ylimielisiä ja käyttäytyvät muita kohtaan törkeästi. Eivät siivoa jälkiään puhumattakaan kotiaskareista. Jättävät karkkipapereita lattioille ja tiputtelevat roskia jopa rappukäytävään. Äitinsä ei saa näitä kuriin millään ja jos minä yritän puuttua huonoon käytökseen, vetoavat siihen, että en ole heidän oikea isänsä.

Kirosanoja hoetaan jatkuvasti ja tehtyä ruokaa saatetaan kommentoida hyi vi ttu mitä pas kaa ja ruokaa tiputellaan pöydille ja lattioille ja jätetään sotkut muiden siivottavaksi.

En tiedä kuinka kauan jaksan tätä sikolättiä. Olen rakastunut tähän naiseen, mutta nämä hirviölapset tekevät yhteiselosta todella raskasta.

Jos tilanne jatkuu niin pakko lopettaa suhde ja etsiä onnea jostain muualta. Ehkä vaan parempi hankkia omat lapset kuin yrittää katsella toisen siittämiä penikoita.

Eikö sinun pitäisi isäpuolena koittaa saada jotain järjestystä ja kuria? Ka tiesit naisen valittuasi, että saat myös osin lapset elämääsi? Lapsellista tuossa on sinun suhtautuminen ja käytös.

Tavallisin kompastuskivi taitaa olla, ettei uusperheen perustamista ole harkittu riittävän huolellisesti. Ei ole pohdittu tarkemmin, että puolison lapsilla on myös toinen vanhempi ja tämän vanhemman suku. Millainen kasvatustapa lapsen toisessa kodissa on, millaiset arvot ja elämänkatsomus, millainen taloudellinen tilanne jne ja miten paljon ne poikkeavat omien lasten sekä mahdollisten yhteisten lasten elämästä. Uusperheen kodissa on tietenkin uusperheen säännöt, mutta lapsen toisen kodin sääntöihin ei uusperhe voi vaikuttaa. Hyvä olisi myös miettiä, onko se uusi rakas samoilla linjoilla exänsä kanssa mm lapsen kasvattamisesta ja millaisia asioita lapselle missäkin iässä sallitaan (tupakka, alkoholi, myöhään valvominen jne jne). Ihan jo niinkin yksinkertainen asia kuin kotiintuloajat voi aiheuttaa kitkaa, jos puoliso on samoilla linjoilla exänsä kanssa eikä samoilla linjoilla sinun kanssasi. Jos oman teinisi kotiintuloaika on perjantaisin klo 22 ja puolisosi teinin kotiintuloaika klo 02, miten saat perusteltua omalle teinillesi, että hänen on tultava kotiin 4 tuntia aikaisemmin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusperheet pitää kieltää lailla. Eivät mitenkään tule onnistumaan, ei ei ei.

Olen täysin samaa mieltä. Kun näitä juttuja lukee niin kukaan ei tunnu olevan onnellinen.

Ehkä meidän asian kanssa hyvin selvinneiden ei ole niin tarpeen kirjoitella asiasta. He joilla on ongelmia haluavat jakaa kokemuksen ja vertaistukea.

Vierailija kirjoitti:

Mies muuttuu lapsiviikolla ylipirteäksi suorittajaksi.  Huolehtii liikaa, lapsen jokainen aivastus ja ihon raapaisu huomioidaan. On ikävää riehumista ja yli-ihailua suorituksista.

Kun halaan miehen kanssa, änkää lapsi siihen väliin.

Mun mies on tismalleen tällainen! Lisäksi kouluikäinen änkää sänkyyn yöksi. Mies koittaa neuvotella eikö oma sänky ois kiva. Lapsi päättää lopulta.

Oon käyny duunaileen tollasta uusioperheäippää aina välillä.

Kyllä sitä sen tunnin jaksaa nyökytellä ja olla empaattinen niin kauan ku vuodatus päättyy "sä olet niin ihana ku sä kuuntelet" sanoihin ja  siihen, ettäperään hyppää hajareisin päälle.

M44

Ehkä se, että perheen sisällä on kaksi perhettä. Vaikka meillä on mielestäni hyvät välit kaikilla, tuntuu oudolta, että minä päätän omista lapsistani, mies omista ja vaikka yhdessä pohditaan päälinjoja, aina tulee päätöksiä, joista olisimme olleet eri mieltä. Esimerkiksi ihan tällaisia, että miehen lapsi on vanhin ja tavallaan kaikki mitä hän hankkii lapselleen on suoraan linjaus sille, mitä itsekin joudun sitten omille hankkimaan. Tyyliin, vanhin saa mopon, se on vähän pakko hankkia seuraavillekin jos he haluavat, muuten asetelma on epäreilu. Mies ei ole näissä kovin hienotunteinen, joten tulee sitten vääntöä.

Eikä kyse ole edes rahasta, meillä on kyllä varaa ostaa tavaraa, ero on siinä, että itse haluan opettaa malttia hankinnoissa, miestä ei kiinnosta ollenkaan. Sama toistuu myös muissa asioissa, kuten kotiintuloajat jne.

Mutta uskoisin kuitenkin, että meillä on aika tasapainoista muuten.

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla hiertää välillä se, ettei mies osallistu tarpeeksi mun ja lapsen menoihin/tekemisiin.

Lapsi on siis mun, miehellä ei ole omia. Vuoro-viikkoasumista on nyt tällä kokoonpanolla vietetty 3 vuotta.

Mä niin nään perheen sellasena yksikkönä jonka oon itse saanut rakentaa just niistä haluamistani ihmisistä ja kaikki siihen perheeseen kuuluvat haluavat oikeasti siinä perheessä olla. Lapsen isästä eroon johtaneista suistä yksi oli nimenomaan ettei isä osallistunut juuri lainkaan yhteiseen elämään, ei arkeen eikä siihen juhlaan.

Ymmärrän kyllä ettei lapseni ole nykyisen mieheni "velvollisuus", mutta jos se mun kanssa haluaa olla niin sen pitää elää sellaista perhe-elämää jollaista minä haluan, muuten meidän kodista tulee sellainen paikka jossa en enää halua olla, enkä suostu elämään elämääni tyytymättömänä. Ja siinä tilanteessa se on tietysti mies joka lähtee, ei ikinä lapsi.

Mies ei saa lasta verukkeena käyttäen maksaa mistään yhtään vähempää (esim. asuminen, ruoka), vaan kun on valinnut olla mun kanssa niin on valinnut olla äidin kanssa.

Omilla rahoillani maksan lapseni vaatteet, harrastukset, vakuutukset. Lomalle kun lähdettiin niin mies maksoi kaikkien lennot ja minä hotellin. En ala siis laskemaan että mies maksaa tasan 50% kaikesta, mutta mulle ei nyt kertakaikkiaan sovi, että on päätetty yhdessä olla perhe, yksikkö, niin toinen heittäisi jotain prosenttikaavoja mulle siitä minkä hän kokee _omaksi_ kulukseen.

Poikkesin aiheesta, noi raha-asiat ja yleinen elo meillä sujuu tosi hyvin. Joskus aiheuttaa mun päässä pieniä myrskyjä kun joudun miehelle selittämään tuhannen kerran, että jos se käy kahden kuukauden välein kavereiden kanssa ulkona, niin voisiko se valita sellaisen viikonlopun kun lapsi on isällään. Ei, sä et voi vaan lähteä mökille ilmoittamatta mitään. yms. Suurimmat riidan aiheet ollaan kyllä saatu kitkettyä ja tiedän että kuulostan varmaan ihan monsterilta nyt, mutta meillä on todella onnellinen ja harmoninen parisuhde, eikä yllämainituista asioista keskustelua voi edes riitelemiseksi sanoa.

Pointti siis, en halua että mies on sellainen ulkopuolinen perheenjäsen joka pitää aina erikseen pyytää mukaan yhteisiin hetkiin, vaan se automaattisesti olisi osa sitä kaikkea ja siitä poisjääminen olisi se, josta mainitaan erikseen.

Tämä on juuri sellainen esimerkki, miksi uusperheet kaatuvat: odotetaan, että toinen alkaa leikkiä perhettä. Asetetaan vaatimuksia. Ja vaatimukset aina tappavat rakkauden.