Miten te sinkkuna tyytyväisenä elävät pystytte siihen?

Nyt 45- vuotiaana ei jaksa parisuhteet, ei edes seksi, kiinnostaa lainkaan. Yksinäisyys ja oma aika on parasta!

Tietysti, minulla on vertailukohtaa, kolme pitkää parisuhdetta 15- vuotiaasta lähtien ja kolme eroa. Omaa kypsymättömyyttä, petetyksi tulemista, yksinhuoltajaksi jäämistä jne. Kuvitelmat parisuhteen ihanuudesta ovat karisseet viimeistään nelikymppisenä, on helpotus saada vain olla oma itsensä.

Mitään sellaista läheisyyden tarvetta jota koirani tai teini-ikäiset lapseni halauksillaan eivät voisi täyttää, ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä toiveena on löytää parisuhde vielä. Olen nainen ikää 41. Inhoan sinkkuna oloa. Siinä ei ole mitään hauskaa ja jännittävää tässä iässä. Varsinkin viikonloput ovat vaikeita, kun tuntuu, että kaikki muut ovat pariskuntana. Ruokakaupassakin näkee pelkkiä pariskuntia.

Nähdessäni pariskuntia minä ainakin ajattelen ensimmäisenä, että ei se noillakaan helppoa ole, vaikka kuinka olisivat käsi kädessä ja pussailisivat. Eikä sinkkuelämä minulle ainakaan mitään stereotyyppisen hauskaa ja jännittävää ole ollut, jos sillä tarkoitetaan seikkailuja ja villiä seksiä. Olen pysytellyt kaukana miehistä ja se on tehnyt elämästä ensi kertaa täyttävää ja tyydyttävää. Aivan kuin olisin löytänyt itseni ensi kertaa, ja löytöretki jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Naisena melko helppoa kun historian perusteella ja maailmaa katsellessa näkee miten järkyttävästi miehet kohtelevat kaikkia naisia. Sekä vaimojaan, tyttäriään että siskojaan. Ei tarvitse kuin alle sata vuotta Suomessakin, niin näkee että miehet eivät ole sallineet akoilleen itse oman nimen valitsemista, seksin valitsemista, oman vapaan liikkuvuuden valitsemista tai lasten nimen valitsemista. Miehet ovat hallinneet naisia parisuhteissa väkivallan ja tyrannian avulla. Nainen on orjan asemassa perinteisessä avioliitossa. Se mitä miehet tekevät naisille avioliitoissa, ja miten vähän miehet tukevat naisia varmasti kertoo jotain miehistä. En tajua miten koulutettu nainen kykenee toistamaan avioliiton hirveimpiä tapoja. Pidän suoraan sanottuna epäihmisenä naista, joka valitsee isän nimen jälkeen vielä toisen kerran miehen nimen. Ihan järkyttävää. Ja teille junteille tämä on normi.

Jos miehet välittäisivät naisista, he haluaisivat naisilleen hyvää. Sen sijaan miehet haluavat naisten kautta valtaa omille suvuilleen ja poikalapsia jatkamaan perinteitä. Mitään arvoa naisella ei ole. Miehet alistavat naisia seksissä, avioliitossa, työpaikoissa, lainsäädännössä, perinteissä.

Ei ole vaikeaa olla sinkku kun näkee että miehet tuijottavat aikuisviihdettä samalla kun naiset raatavat, vaihtavat nimiään vaikka viisi kertaa ja luopuvat mukavuuksistaan ja eduistaan miehen tähden. Mitään vastaavaa miehet eivät tee naisilleen. Pettää he kyllä osaavat, eivätkä siitäkään ota vastuuta vaan muita syyttelevät.

Ilmiannettu. Hanki apua.

Miksi naiset " vaihtavat nimiään 5 kertaa" tarkoitatko avioliittoa? En minä vaihtanut nimeä naimisiin mennessä. Sen saa ihan itse päättää vaihtaako. Kuka menee 5 kertaa naimisiin?

Muuhun suoltamaasi potaskaan en jaksa edes puuttua. Olet häiriintynyt yksilö. Selvästi lääkityksen tarpeessa.

Vierailija kirjoitti:

Salaisuus taitaa olla tajuaminen, millaisia suhteet on tosielämässä ja aika harvalla pariskunnalla taitaa mennä kauhean onnellisesti. Se helpottaa yksinolemista ja voi kokea jopa olevansa onnekas. Siinä läheisyyden kaipuussa aikoinaan ainakin itsellä oli joku lapsellinen "happily forever and after" elokuvaromanssi aina mielessä ja oikeastihan parisuhteet on aika kaukana siitä.

Itse viihdyin hyvin sinkkuna vuosia, mutta varsinkin toinen introvertti kumppanina on kiva. Eivät suhteet tietenkään mitään satua ole, vähän realismia täytyy olla. Mutta oikeanlaisen ihmisen kanssa voi olla hyvin onnellista. Tuo paljon huumoria arkeen meillä ja hyvillä mielin voi kumppanin kanssa möllöttää kotona ilman, että tuntee olevansa eristyksissä maailmasta. Kumppanin on hyvä olla älykäs, jotta jää turha vääntäminen ja kompromisseihin kykenemättömyys vähemmälle.

Vierailija kirjoitti:

Jos tutustuisin johonkin kiinnostavaan mieheen, ehkä sitten alkaisin tuntea läheisyyden kaipuuta juuri sitä miestä kohtaan, mutta mitään irrallista läheisyyden kaipuuta minulla ei erikseen ole. Vähän sama kuin ettei ole tarvetta tehdä väkivaltaisia tekoja, kun ei ole ketään jota vihaisin.

Hyvin sanottu!

Läheisyyskiintiöiden täyttelyä vakkareiden kanssa, toimii, eikä tartte katella kenenkään toisen naamaa arjessa.

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ei löydä? Mies oli 39 kun alettiin seurustella. Hänen ensimmäinen vakava suhde.

Sinulla ei sitten kovin kummisia vaatimuksia ole kumppanillesi.

Vierailija kirjoitti:

Jos tutustuisin johonkin kiinnostavaan mieheen, ehkä sitten alkaisin tuntea läheisyyden kaipuuta juuri sitä miestä kohtaan, mutta mitään irrallista läheisyyden kaipuuta minulla ei erikseen ole. Vähän sama kuin ettei ole tarvetta tehdä väkivaltaisia tekoja, kun ei ole ketään jota vihaisin.

Sama tuntemus minulla. Mutta ainakin äänekkäin osa miehistä vaikuttaa tuntevan juuri toisin: on tarve läheisyydelle ja välittämiselle (eli seksille) ja etsitään kiivaasti naista täyttämään se aukko elämässä. Siksi parisuhde miehen kanssa menettää houkuttavuuttaan. He ajattelevat asioista niin nurinkurisesti, että heidän kanssaan on vaikeaa rakentaa toimivaa yhteiselämää.

Vierailija kirjoitti:

Olen 36v mies ja totuushan on, että tässä iässä ei enää naista tämän ikäinen epäkiinnostava mies löydä.

Haluaisin kuulla, että miten te naiset tai miehet, jotka elätte tyytyväisinä yksin olette saaneet tukahdutettua läheisyyden kaipuun? Ettei ole ketään jonka kanssa elää arkea ja juhlaa? Itsellä tuntuu olevan vaikea asia vaikka tiedostan, että pitäisi vain hyväksyä asia jotenkin.

Minulla on kyllä erilainen tilanne kuin sinulla - olen 51-vuotias nainen, takanani on pitkä avioliitto, lapsiakin on. Erosimme useita vuosia sitten, ja olen ollut sinkku jo monta vuotta. Olen erittäin tyytyväinen elämääni juuri nyt. Tietysti minulla on perhe, jonka kanssa elän arkea ja juhlaa - olen exäni kanssa myös niin hyvissä väleissä, että vietämme mm. joulut yhdessä koko perheen kesken, ja hän on ystäväni ja tukiverkkoni monessa. Jos läheisyyden kaipuulla tarkoitat seksuaalista kontaktia, niin se on tietysti oma juttunsa - joko asian hoitaa itse, tai kyllähän noita tarjokkaita on sen asian hoitamaan. Exän kanssa en harrasta semmoista.

Lisäksi minulla on sellainen ominaisuus, että en ole yksinäinen, vaikka olisin yksin - hyvin harvoin tunnen yksinäisyyttä, viihdyn myös keskenäni, ja aina on jos jonkinlaista puuhaa. Ikävää, että sinä koet sen vaikeaksi, enkä osaa kyllä mitään kikkakakkosta siihen tarjota. Tuo läheisyyden kaipuu on varmaan pahin juttu ja todella vaikea "korjata", jos ei sitä läheistä ihmistä elämään löydy.

Vierailija kirjoitti:

Olen 36v mies ja totuushan on, että tässä iässä ei enää naista tämän ikäinen epäkiinnostava mies löydä.

Haluaisin kuulla, että miten te naiset tai miehet, jotka elätte tyytyväisinä yksin olette saaneet tukahdutettua läheisyyden kaipuun? Ettei ole ketään jonka kanssa elää arkea ja juhlaa? Itsellä tuntuu olevan vaikea asia vaikka tiedostan, että pitäisi vain hyväksyä asia jotenkin.

No varmaan siitä jo on iso apu että minkäänlaista läheisyydenkaipuuta ei koskaan ole ollutkaan. Lisäksi olen hyvin itsenäinen ja omaa tilaa paljon vaativa.

En kestäisi sitä, että joutuisin jakamaan kotini ja henkilökohtaisen tilani jonkun toisen kanssa! Minulle koti on ehdottomasti vain minun, ja kissani tietysti. Haluan tehdä päätökseni itse ja yksin. Minulla on oltava vapaus tulla ja mennä. 

Olen kyllä seurustellut, mutta en koskaan tosimielessä. Nykyään en enää jaksa sitäkään. Minulla on työ jossa joudun olemaan hyvinkin paljon ja jopa intiimisti ihmisten kanssa. Olen sairaanhoitaja. Osaan pitää työn työnä ja ammatillisen etäisyyden siihen. En inhoa enkä vihaa ihmisiä. Siitä ei ole kysymys. Minulla on ystäviä joiden kanssa hyvinkin läheiset välit, tiettyyn rajaan asti. 

Olen sosiaalinen kun siltä tuntuu, kun ei, haluan olla rauhassa. Sinkkuna onnellisesti jo yli 40 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Salaisuus taitaa olla tajuaminen, millaisia suhteet on tosielämässä ja aika harvalla pariskunnalla taitaa mennä kauhean onnellisesti. Se helpottaa yksinolemista ja voi kokea jopa olevansa onnekas. Siinä läheisyyden kaipuussa aikoinaan ainakin itsellä oli joku lapsellinen "happily forever and after" elokuvaromanssi aina mielessä ja oikeastihan parisuhteet on aika kaukana siitä.

Itse viihdyin hyvin sinkkuna vuosia, mutta varsinkin toinen introvertti kumppanina on kiva. Eivät suhteet tietenkään mitään satua ole, vähän realismia täytyy olla. Mutta oikeanlaisen ihmisen kanssa voi olla hyvin onnellista. Tuo paljon huumoria arkeen meillä ja hyvillä mielin voi kumppanin kanssa möllöttää kotona ilman, että tuntee olevansa eristyksissä maailmasta. Kumppanin on hyvä olla älykäs, jotta jää turha vääntäminen ja kompromisseihin kykenemättömyys vähemmälle.

Introverttius olisi kyllä ehdoton piirre kumppanissa. Voisi olla kotonaan kuin olisi yksin, eikä tarvitsisi katsella vieraitakaan nurkissa. Introvertteihin tutustuminen taas on toinen juttu. Ja miehistä kun ei alkuun tutustuessa tiedä, ovatko he jotakin vai esittävätkö he vain päästäkseen suhteeseen.

Olen aina elänyt yksin, joten mitään läheisyydenkaipuuta ei ole päässyt syntymään. Nautin, kun saa olla ja elää just niin kuin itse haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin olen onnistunut unohtamaan läheisyydenkaipuun. Koin tarvetta parisuhteelle n. 32-vuotiaaksi ja muistan todella masentavia yksinäisiä viikonloppuja yli kymmenen vuoden ajalta. Sitten se yhtäkkiä helpotti. Tajusin kuinka onnettomia kaikki suhteet ympärilläni ovat. Yksin on tasaisempaa ja saan kuitenkin iloa tekemällä asioita joista tykkään. Edelleen masentaa jos jumiudun koko viikonlopuksi kotiin (kirjaimellisesti perjantaina kotiin ja maanantaina töihin, ei ihmiskontakteja), joten yritän välttää sitä ja lähden vähintään kaupungille kävelemään jos ei muuta.

Tämä oivallus auttoi minuakin. Olin eronnut pitkästä suhteesta ja käsittelin ja surin sitä pitkään, samalla tietenkin toipuen siitä pitkin matkaa kuin huomaamatta. Eräs kaunis päivä, kun olin juuri päivällä kuunnellut rakkaan ystäväni valittamista parisuhteestaan ja sillä hetkellä kuuntelin samaa toiselta ystävältä puhelimessa, se iski kuin kirkkaalta taivaalta. Että olen ensinnäkin päässyt yli erostani, mullahan on kaikki hemmetin hyvin nyt, ja lisäksi etten edes halua enää tilanteeseen, jossa itsekin tilitän (kuten usein aiemmin) huonosta parisuhteesta ystävilleni. Mullahan on kaikki tässä ja nyt! 

Helppoa, en voi sietää ihmisiä. Parisuhde olisi minulle painajainen.

Siksi koska ei viitsi olla törpönkään kanssa..haluan ihastua, hyvän suhteen ja kiinnostavan ihmisen. Tarpeeksi vahva olen yksinäni..eipä tarvitse selitellä kellekään yhtään mitään (menemisiä ja tulemisia tai jakaa leffaherkkuja ja saa tehdä kaiken vapaa-ajalla oman pään mukaan). 

Ei parisuhde ole mikään tae, että saisi läheisyyttä. 

Yllättävän harva on oikeasti onnellinen sinkkuna.

Some ja muut mahdollistavat huijauksen kun elämän huippukohtia jaetaan.

Helpoimmin ehkä onnistuu naisilta jotka "ovat saaneet mitä ovat halunneet". Lapset on tehty ja sitä rataa. Ovat siis tavallaan täyttäneet biologisen funktionsa ja nyt voi nauttia loppuelämästä. Osa ehkä haluaisi miehen, mutta ikääntymisen myötä rimaa joutuisi laskemaan.

Miehillä on vaikeampaa koska miehellä ei ole automaattista roolia. Miehen on löydettävä roolinsa, joka useimmilla on jonkun alan taitaja->perheenisä->isoisä.

Sinkku/vela joutuu kysymään itseltään tätä, lopulta ei riitä että täyttää kalenterin menoilla. Joku tarkoitus pitää olla.

Mieluummin hyvässä suhteessa kuin sinkkuna, miekuummin sinkkuna kuin huonossa suhteessa.

Sinkkuna välillä haaveilee hyvästä suhteesta, välillä ei.

N55

Helppoa, kun ei muusta tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Pitkän parisuhteen päätyttyä oli alkuun hankalaa olla tyytyväinen sinkkuuteen, mutta ajan kanssa se olotila syntyi ja nyt tuntuu vaikealta ajatella että eläisin joskus vielä tyytyväisenä parisuhteessa. Tässä tietysti on se ero sinun tilanteeseen, että minulla on vertailupohjaa: tiedän myös ne parisuhteen huonot puolet. Sinulla tuntuu olevan idealistinen käsitys suhteessa olemisesta. Plus se että en koe olevani yksin vaikka en ole parisuhteessa, kyllä minulla on ihmisiä joiden kanssa jakaa arkea ja juhlaa.

Mutta jos suhde on se mitä tavoittelet ja mikä tekisi elämästäsi elämisen arvoista, niin miksi luopuisit sen tavoittelemisesta? Ehkä ennemmin kannattaisi tarkistella omia toimintatapojasi: voisitko tehdä jotain toisin, että saat sen mitä haluat?

Jos minua tarkoitit niin olen ollut parisuhteessa ennen sinkkuutta. Ihan samalla tavalla minulla on vertailupohjaa. En ole ikisinkku siis.

Ap