Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo rajattomuus ja omiminen ovat siksikin erikoista käytöstä, koska se on hyvin epäsuomalaista. Varhainen itsenäistäminen on meidän kulttuurimme ominaispiirre. Se ei siis kumpua tavoista ja kulttuurista vaan persoonasta ja luonteesta.
Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville antaisin neuvoksi kokeilla keinoa, jota käytän yläkoululaisten kanssa töissä. Kun mummo omii vauvan eikä anna sitä sylistään pois, sanoisin lyhyesti :”Anna vauva minulle.” Sitä lausetta toistaisin niin monta kertaa, että lapsi on minun käsissäni. Ei mitään perusteluja eikä altavastaajaksi asettumista. Myöhemmin voidaan sitten keskustella ja kasvattaa erillisessä tilanteessa, jos se on tarpeellista.
Kyllä miniän ja ensikertalaisen äidin lyttääminen kuuluu kulttuuriin valitettavasti..
No ei ainakaan meillä kuulu kummankaan vanhemman suvun tapoihin/kulttuuriin. Nämä ketjut ovat olleet mielenkiintoisia siksikin lukea, että tuollainen ihme tunkeminen vauvan ja äidin väliin on itselle täysin vierasta. Olen miettinyt että voiko todella joillakin olla tuollaista? Minusta jopa vaikuttaa vähän kieroutuneelta eikä niin terveeltä käytökseltä, että miniälle esimerkiksi tuputetaan kahvipöydässä aina lisää syömistä, että mummu saisi "hoitaa" vauvaa. Tai että vauva "kaapataan" toiseen huoneeseen, siis anteeksi vain mutta wtf??! Tuohan on aivan älytöntä, miten nuo ihmiset eivät itse näe sitä??!! Ja kyllä meidänkin suvussa mummut ja papat "hurahtaa" uuteen vauvaan, lepertelee ja pitää hyvänä, ostelee vauvan vaatteita ja leluja, mutta sen vauvan ehdoilla! Ja totta kai vauvan vanhemmat huomioiden! Koskaan en ole todistanut tilannetta, jossa uutta, ensikertalaista äitiä lytättäisiin tai mitätöitäisiin. Ja minulla ja miehelläni on paljon serkkuja, joten vauvoja on tupsahdellut tähän sukuun tasaiseen tahtiin. Mielestäni ei kyllä voi sanoa, että miniöiden ja ensikertalaisten äitien lyttääminen kuuluisi yleisesti suomalaiseen kulttuuriin.
Luulen että tuo tulee halusta olla ihan kahdestaan sen lapsen kanssa, ilman että kukaan kyttää vieressä silmä kovana.
No sehän on aikalailla selviö, tuskin he kovin vastentahtoisesti vauvaa kaappaavatkaan. Todellinen mysteeri onkin miksi he haluavat olla toisen lapsen kanssa kahdestaan. Miksi sitä kanssakäymistä ei saisi lapsen äiti olla todistamassa.
Näinpä. Tuo muuten lisäksi aloittaa sen kierteen että äiti on joku este tai vihollinen vauvan ja mummin välissä kun viesti on heti ettei äitiä tahdota paikalle.
No itse keksin syitä kyllä. Halutaan luoda omanlaista suhdetta ilman jatkuvaa kyttäämistä. Koetaan, että omaa tapaa olla lapsen kanssa arvostellaan. Onhan noita. Enkä siis ole mummo todellakaan, mutta hyvin ymmärrän miksi se saattaa stressata, jos kovin tiiviisti vahditaan vieressä eikä luoteta.
Ottamatta siis ollenkaan kantaa nyt siihen, onko millainen tapaus kyseessä. Selvähän se on, että kaikkiin mummoihin ei voikaan luottaa mutta toisaalta ylihysteerisiä vanhempiakin on.
Käyttämäsi kyttäämis-verbi on häiritsevä.
Se on kuules äidin tehtävä varmistaa että vauva hengittää, haluaako maitoa yms. Äiti on niille vauvan viesteille täysin herkistynyt, ei kukaan muu. Johtuu hormoneista. Vauvan etu on se että äitii huomaa ja huolehtii.
Tämä nyt menee jo ihan hiusten halkomiseksi. Vauvan kanssa toki noin, mutta miten sitten ne vähän isommat lapset. Eikö niidenkään kanssa saa isovanhempi haluta luoda omaa suhdetta ilman sitä vahtimista?
Ja minulla on itselläkin vauva eikä minua häiritse, jos tämä on jonkun mun sylissä toisessa huoneessa. Enkä suoraan sanottuna ymmärrä, jos se kovin vahvasti jotakuta häiritsee silloin kun kyseessä on luotettava aikuinen. Ap:lla ei välttämättä näin ole, en sitä väitä.
No mä voisin kyllä ihan lapsettoman vastata, että kyllähän aikuisen ihmisen pitää pystyä luomaan lapseen jonkinasteinen suhde ilman että hänen kanssaan viettää kahdestaan aikaa. Ainakin minulla on ihan hyvät suhteet yhden sisaruksen lapsiin, joita en ole ikinä hoitanut. Toki on vaikeita vanhempiakin, mutta jos ei osaa lapsen kanssa leikkiä ja touhuta vanhempien seurassa tai jos toiset aikuiset joutuvat siihen lasten kanssa olemiseen puuttumaan, niin ihan ekana kyllä kannattaa miettiä, että onkohan itsessä jotain vikaa. Kun kyllä pääsääntöisesti normaaleissa ihmissuhteissa pystytään luomaan hyviä suhteita, vaikka ei ikinä kahden kesken oltaisikaan. Ei kai kukaan aikuinen itsestä toivokaan sukulaislapsille jotain bestistä/salaista uskottua? Siihenhän toki tarvitaan kahdenkeskistä aikaa.
Sitten on vielä sekin, että jos tarjoat hoitoapua ja tätä ei vastaanoteta, niin kyllä se voi olla myös viesti siitä, ettei sinua hirveän läheiseksi niille lapsille toivotakaan. Tai sitten ei. Joka tapauksessa ne nyt on sellaisia asioita, mitkä aikuisen pitää pystyä sietämään. Kenenkään lapsen lähiaikuiseksi ei oikein voi vain tuppautua.
Itse en henkilökohtaisesti veisi/houkuttelisi minkään ikäistä lasta eristäytymään muista vain seuraani. Sellainen vaikuttaa ihan syystäkin oudolta toisista aikuisista. Toki menen, kun lapsi itse pyytää leikkimään omaan huoneeseen, mutta ei se ole verrattavissa ap:n tapaukseen.
Niin, meillä taas isovanhemmat monesti ottavat lapset ns leikkihuoneeseen touhuamaan, kun olemme siellä. Toki kyse ei ole vauvasta eikä heitä haittaa, vaikka itse menisi mukaan, eli sikäli eroaa aloittajan tapauksesta, mutta en osaa nähdä pahana, että leikkivät siellä keskenään j aitse saan vaikka lukea lehtiä rauhassa. Win-win.
No jos teillä homma pelaa, niin sehän on hienoa. Isovanhemmat varmaan toivotusti hoitavat lapsia hyvin ja mikään isovanhempien tavassa olla ei herätä huolta. Hienoa, sulla on hyvä tukiverkosto! Ei se silti mikään normi ole mennä puuhastelemaan lasten kanssa kaikkea ihan kahden, jotta suhde muodostuu, ja ihan hyvin voi muodostaa suhteen yhdessä kokaten vaikka vanhemmat olisi siinä vieressä. Enemmänkin ne kahdenkeskiset hetket vain tapahtuvat silloin kun suhteet ovat hyvät ja luottamus pelaa, niin kuin teillä. Mutta ei se mikään juttu ole, että isovanhemman ja lapsenlapsen pitää eristäytyä muista, jotta heille suhde muodostuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Ei kellään ole mitään oikeuksia kahdenkeskiseen aikaan toisten vauvojen kanssa. Sellainen tilanne voi tarjoutua, jos vanhemmat pyytävät apua, mutta kuka oikeasti uskaltaa jättää vauvan sellaiselle, jonka ensisijainen tarkoitus on olla vauvan kanssa ilman kyttäystä - eikä olla avuksi vanhemmille."
Hetkinen , nyt en ymmärrä. Jos vauvasta huolehtii jonkun aikaa joku muu niin eikö se ole avuksi vanhemmille? Aivan varmasti myös itkevän vauvan lohdutus onnistuu ei sen ole pakko olla äiti mm.isät on tässä keskustelussa häivytetty kokonaan. Oma isäni työnteli lastani alle puolivuotiaana ulkona ja huom.ilman minua , olisiko hänen pitänyt laukata luokseni ,jos lapsi itki ? Koska vain minä äitinä olisin voinut lohduttaa. Ihan noin korvaamattomana en itseäni pidä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo rajattomuus ja omiminen ovat siksikin erikoista käytöstä, koska se on hyvin epäsuomalaista. Varhainen itsenäistäminen on meidän kulttuurimme ominaispiirre. Se ei siis kumpua tavoista ja kulttuurista vaan persoonasta ja luonteesta.
Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville antaisin neuvoksi kokeilla keinoa, jota käytän yläkoululaisten kanssa töissä. Kun mummo omii vauvan eikä anna sitä sylistään pois, sanoisin lyhyesti :”Anna vauva minulle.” Sitä lausetta toistaisin niin monta kertaa, että lapsi on minun käsissäni. Ei mitään perusteluja eikä altavastaajaksi asettumista. Myöhemmin voidaan sitten keskustella ja kasvattaa erillisessä tilanteessa, jos se on tarpeellista.
Kyllä miniän ja ensikertalaisen äidin lyttääminen kuuluu kulttuuriin valitettavasti..
No ei ainakaan meillä kuulu kummankaan vanhemman suvun tapoihin/kulttuuriin. Nämä ketjut ovat olleet mielenkiintoisia siksikin lukea, että tuollainen ihme tunkeminen vauvan ja äidin väliin on itselle täysin vierasta. Olen miettinyt että voiko todella joillakin olla tuollaista? Minusta jopa vaikuttaa vähän kieroutuneelta eikä niin terveeltä käytökseltä, että miniälle esimerkiksi tuputetaan kahvipöydässä aina lisää syömistä, että mummu saisi "hoitaa" vauvaa. Tai että vauva "kaapataan" toiseen huoneeseen, siis anteeksi vain mutta wtf??! Tuohan on aivan älytöntä, miten nuo ihmiset eivät itse näe sitä??!! Ja kyllä meidänkin suvussa mummut ja papat "hurahtaa" uuteen vauvaan, lepertelee ja pitää hyvänä, ostelee vauvan vaatteita ja leluja, mutta sen vauvan ehdoilla! Ja totta kai vauvan vanhemmat huomioiden! Koskaan en ole todistanut tilannetta, jossa uutta, ensikertalaista äitiä lytättäisiin tai mitätöitäisiin. Ja minulla ja miehelläni on paljon serkkuja, joten vauvoja on tupsahdellut tähän sukuun tasaiseen tahtiin. Mielestäni ei kyllä voi sanoa, että miniöiden ja ensikertalaisten äitien lyttääminen kuuluisi yleisesti suomalaiseen kulttuuriin.
Luulen että tuo tulee halusta olla ihan kahdestaan sen lapsen kanssa, ilman että kukaan kyttää vieressä silmä kovana.
No sehän on aikalailla selviö, tuskin he kovin vastentahtoisesti vauvaa kaappaavatkaan. Todellinen mysteeri onkin miksi he haluavat olla toisen lapsen kanssa kahdestaan. Miksi sitä kanssakäymistä ei saisi lapsen äiti olla todistamassa.
Näinpä. Tuo muuten lisäksi aloittaa sen kierteen että äiti on joku este tai vihollinen vauvan ja mummin välissä kun viesti on heti ettei äitiä tahdota paikalle.
No itse keksin syitä kyllä. Halutaan luoda omanlaista suhdetta ilman jatkuvaa kyttäämistä. Koetaan, että omaa tapaa olla lapsen kanssa arvostellaan. Onhan noita. Enkä siis ole mummo todellakaan, mutta hyvin ymmärrän miksi se saattaa stressata, jos kovin tiiviisti vahditaan vieressä eikä luoteta.
Ottamatta siis ollenkaan kantaa nyt siihen, onko millainen tapaus kyseessä. Selvähän se on, että kaikkiin mummoihin ei voikaan luottaa mutta toisaalta ylihysteerisiä vanhempiakin on.
Sitä mummon tapaa saakin arvostella jos se ei lapsen vanhempia miellytä, siinähän se ydin varmaan onkin. Mummo haluaa itse päättää miten lapsen kanssa saa olla vaikka tietää, että vanhemmat haluaisivat jotain muuta. Mutta kun se ei ole mummon päätettävissä.
Ei kukaan niin sanonutkaan. Mutta onko tarkoituksenmukaista tehdä isoja asioita joistain jutuista, joilla ei ole mitään käytännön merkitystä? Vanhempikin voi olla ylikontrolloiva ja käyttää lapsen kautta valtaa taas omiin vanhempiinsa. Ei sekään ole lapselle eduksi, vaan se, että lapsi saa muodostaa omat ihmiskäsityksensä ja -suhteensa niin kauan, kun kyse on normaaleista ja täyspäisistä aikuisista.
Ei ole, mutta miten sen saisi taottua niille omistushaluisille mummoille päähän? Sitä vauvaa on turha raahata toiseen huoneeseen piiloon bondaaman väkisin kun ei se vauva sitä mummoa yhtään sen paremmin muista ja toiminnasta aiheutuu pelkkää mielipahaa kaikille. Voisi odottaa sen bondaamisen kanssa siihen, että se lapsi itse saa itse päättää haluaako muodostaa suhteen johonkin perheen ulkopuoliseen.
Kyllä, tästä olen melko lailla samoilla linjoilla. Vaikka sekä anopin että äitini annankin puuhata oman vauvani kanssa hyvin vapaasti, sillä he ovat kaikinpuolin fiksuja ja luotettavia naisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmat isovanhemmat ovat ihan järkevästi hoitaneet ja kasvattaneet omat lapsensa aikuisiksi. Jos tiedossa ei ole mitään, että he ovat toimineet omien lastensa kanssa huonosti, tai ovat jo sairaita ja huonokuntoisia, miksi suuri luottamuspula sitten lapsenlapsen kanssa?
Mikä luottamuspula? Ihan kuin se kahdenkeskisyys olisi jokin normi ja siitä poikkeamiseen twrvittaisiin jokin syy?
Täysin väärinpäin.
No jos vaikka se isovanhempi ei kehtaa leperrellä vauvalle siinä muiden edessä. Niin miksei voisi tehdä sitä rauhassa? Miksi oletus on, että tekisi jotain tyhmää vauvalle?
Ehkä isovanhemman sitten pitää vain karaistua.
Lähinnä ehkä pehmentyä. Tunteiden näyttäminen on meidän vanhempiemme ikäluokalle aika paljon epäluontevampaa kuin meille, olen siis itse 35, ja etenkin oman isän kohdalla joutunut todistamaan sitä, että hän osaa olla lapsenomaisesti vain lapsen kanssa kahden.
Karaistua kehtaamaan. Whatever. Mutta joka tapauksessa miksi se isovanhempi saisi olla just se mikä on ja vauvan tai vanhemman muuttua.
Minusta kaikki lähtee vauvan/lapsen tarpeista. Muut sitten ylittävät itsensä ja venyvät.
Erottaisin tässä kohtaa vauvan ja isomman lapsen tarpeet. Vauvan tarpeiden mukaan mennään, mutta isompi lapsi kasvaa yhteisön tavoille osaksi yhteisöä. Mitä se sitten kenellekin merkitsee, ydinperhettä, isoa sukua tai jotain muuta.
Ei ne isovanhemmat siinä tahtia määrää. He sopeutuu perheessä perheen tavoille.
Vierailija kirjoitti:
"Ei kellään ole mitään oikeuksia kahdenkeskiseen aikaan toisten vauvojen kanssa. Sellainen tilanne voi tarjoutua, jos vanhemmat pyytävät apua, mutta kuka oikeasti uskaltaa jättää vauvan sellaiselle, jonka ensisijainen tarkoitus on olla vauvan kanssa ilman kyttäystä - eikä olla avuksi vanhemmille."
Hetkinen , nyt en ymmärrä. Jos vauvasta huolehtii jonkun aikaa joku muu niin eikö se ole avuksi vanhemmille? Aivan varmasti myös itkevän vauvan lohdutus onnistuu ei sen ole pakko olla äiti mm.isät on tässä keskustelussa häivytetty kokonaan. Oma isäni työnteli lastani alle puolivuotiaana ulkona ja huom.ilman minua , olisiko hänen pitänyt laukata luokseni ,jos lapsi itki ? Koska vain minä äitinä olisin voinut lohduttaa. Ihan noin korvaamattomana en itseäni pidä
Jos se lapsen kanssa oleminen tehdään isovanhemman tarpeesta niin millä lailla siitä olisi apua?
Ei kaikki halua lapsistaan heti eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ei kellään ole mitään oikeuksia kahdenkeskiseen aikaan toisten vauvojen kanssa. Sellainen tilanne voi tarjoutua, jos vanhemmat pyytävät apua, mutta kuka oikeasti uskaltaa jättää vauvan sellaiselle, jonka ensisijainen tarkoitus on olla vauvan kanssa ilman kyttäystä - eikä olla avuksi vanhemmille."
Hetkinen , nyt en ymmärrä. Jos vauvasta huolehtii jonkun aikaa joku muu niin eikö se ole avuksi vanhemmille? Aivan varmasti myös itkevän vauvan lohdutus onnistuu ei sen ole pakko olla äiti mm.isät on tässä keskustelussa häivytetty kokonaan. Oma isäni työnteli lastani alle puolivuotiaana ulkona ja huom.ilman minua , olisiko hänen pitänyt laukata luokseni ,jos lapsi itki ? Koska vain minä äitinä olisin voinut lohduttaa. Ihan noin korvaamattomana en itseäni pidä
Muiden vauvoihin ei ole kellään OIKEUKSIA.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo rajattomuus ja omiminen ovat siksikin erikoista käytöstä, koska se on hyvin epäsuomalaista. Varhainen itsenäistäminen on meidän kulttuurimme ominaispiirre. Se ei siis kumpua tavoista ja kulttuurista vaan persoonasta ja luonteesta.
Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville antaisin neuvoksi kokeilla keinoa, jota käytän yläkoululaisten kanssa töissä. Kun mummo omii vauvan eikä anna sitä sylistään pois, sanoisin lyhyesti :”Anna vauva minulle.” Sitä lausetta toistaisin niin monta kertaa, että lapsi on minun käsissäni. Ei mitään perusteluja eikä altavastaajaksi asettumista. Myöhemmin voidaan sitten keskustella ja kasvattaa erillisessä tilanteessa, jos se on tarpeellista.
Kyllä miniän ja ensikertalaisen äidin lyttääminen kuuluu kulttuuriin valitettavasti..
No ei ainakaan meillä kuulu kummankaan vanhemman suvun tapoihin/kulttuuriin. Nämä ketjut ovat olleet mielenkiintoisia siksikin lukea, että tuollainen ihme tunkeminen vauvan ja äidin väliin on itselle täysin vierasta. Olen miettinyt että voiko todella joillakin olla tuollaista? Minusta jopa vaikuttaa vähän kieroutuneelta eikä niin terveeltä käytökseltä, että miniälle esimerkiksi tuputetaan kahvipöydässä aina lisää syömistä, että mummu saisi "hoitaa" vauvaa. Tai että vauva "kaapataan" toiseen huoneeseen, siis anteeksi vain mutta wtf??! Tuohan on aivan älytöntä, miten nuo ihmiset eivät itse näe sitä??!! Ja kyllä meidänkin suvussa mummut ja papat "hurahtaa" uuteen vauvaan, lepertelee ja pitää hyvänä, ostelee vauvan vaatteita ja leluja, mutta sen vauvan ehdoilla! Ja totta kai vauvan vanhemmat huomioiden! Koskaan en ole todistanut tilannetta, jossa uutta, ensikertalaista äitiä lytättäisiin tai mitätöitäisiin. Ja minulla ja miehelläni on paljon serkkuja, joten vauvoja on tupsahdellut tähän sukuun tasaiseen tahtiin. Mielestäni ei kyllä voi sanoa, että miniöiden ja ensikertalaisten äitien lyttääminen kuuluisi yleisesti suomalaiseen kulttuuriin.
Luulen että tuo tulee halusta olla ihan kahdestaan sen lapsen kanssa, ilman että kukaan kyttää vieressä silmä kovana.
No sehän on aikalailla selviö, tuskin he kovin vastentahtoisesti vauvaa kaappaavatkaan. Todellinen mysteeri onkin miksi he haluavat olla toisen lapsen kanssa kahdestaan. Miksi sitä kanssakäymistä ei saisi lapsen äiti olla todistamassa.
Näinpä. Tuo muuten lisäksi aloittaa sen kierteen että äiti on joku este tai vihollinen vauvan ja mummin välissä kun viesti on heti ettei äitiä tahdota paikalle.
No itse keksin syitä kyllä. Halutaan luoda omanlaista suhdetta ilman jatkuvaa kyttäämistä. Koetaan, että omaa tapaa olla lapsen kanssa arvostellaan. Onhan noita. Enkä siis ole mummo todellakaan, mutta hyvin ymmärrän miksi se saattaa stressata, jos kovin tiiviisti vahditaan vieressä eikä luoteta.
Ottamatta siis ollenkaan kantaa nyt siihen, onko millainen tapaus kyseessä. Selvähän se on, että kaikkiin mummoihin ei voikaan luottaa mutta toisaalta ylihysteerisiä vanhempiakin on.
Käyttämäsi kyttäämis-verbi on häiritsevä.
Se on kuules äidin tehtävä varmistaa että vauva hengittää, haluaako maitoa yms. Äiti on niille vauvan viesteille täysin herkistynyt, ei kukaan muu. Johtuu hormoneista. Vauvan etu on se että äitii huomaa ja huolehtii.
Tämä nyt menee jo ihan hiusten halkomiseksi. Vauvan kanssa toki noin, mutta miten sitten ne vähän isommat lapset. Eikö niidenkään kanssa saa isovanhempi haluta luoda omaa suhdetta ilman sitä vahtimista?
Ja minulla on itselläkin vauva eikä minua häiritse, jos tämä on jonkun mun sylissä toisessa huoneessa. Enkä suoraan sanottuna ymmärrä, jos se kovin vahvasti jotakuta häiritsee silloin kun kyseessä on luotettava aikuinen. Ap:lla ei välttämättä näin ole, en sitä väitä.
No mä voisin kyllä ihan lapsettoman vastata, että kyllähän aikuisen ihmisen pitää pystyä luomaan lapseen jonkinasteinen suhde ilman että hänen kanssaan viettää kahdestaan aikaa. Ainakin minulla on ihan hyvät suhteet yhden sisaruksen lapsiin, joita en ole ikinä hoitanut. Toki on vaikeita vanhempiakin, mutta jos ei osaa lapsen kanssa leikkiä ja touhuta vanhempien seurassa tai jos toiset aikuiset joutuvat siihen lasten kanssa olemiseen puuttumaan, niin ihan ekana kyllä kannattaa miettiä, että onkohan itsessä jotain vikaa. Kun kyllä pääsääntöisesti normaaleissa ihmissuhteissa pystytään luomaan hyviä suhteita, vaikka ei ikinä kahden kesken oltaisikaan. Ei kai kukaan aikuinen itsestä toivokaan sukulaislapsille jotain bestistä/salaista uskottua? Siihenhän toki tarvitaan kahdenkeskistä aikaa.
Sitten on vielä sekin, että jos tarjoat hoitoapua ja tätä ei vastaanoteta, niin kyllä se voi olla myös viesti siitä, ettei sinua hirveän läheiseksi niille lapsille toivotakaan. Tai sitten ei. Joka tapauksessa ne nyt on sellaisia asioita, mitkä aikuisen pitää pystyä sietämään. Kenenkään lapsen lähiaikuiseksi ei oikein voi vain tuppautua.
Itse en henkilökohtaisesti veisi/houkuttelisi minkään ikäistä lasta eristäytymään muista vain seuraani. Sellainen vaikuttaa ihan syystäkin oudolta toisista aikuisista. Toki menen, kun lapsi itse pyytää leikkimään omaan huoneeseen, mutta ei se ole verrattavissa ap:n tapaukseen.
Niin, meillä taas isovanhemmat monesti ottavat lapset ns leikkihuoneeseen touhuamaan, kun olemme siellä. Toki kyse ei ole vauvasta eikä heitä haittaa, vaikka itse menisi mukaan, eli sikäli eroaa aloittajan tapauksesta, mutta en osaa nähdä pahana, että leikkivät siellä keskenään j aitse saan vaikka lukea lehtiä rauhassa. Win-win.
No jos teillä homma pelaa, niin sehän on hienoa. Isovanhemmat varmaan toivotusti hoitavat lapsia hyvin ja mikään isovanhempien tavassa olla ei herätä huolta. Hienoa, sulla on hyvä tukiverkosto! Ei se silti mikään normi ole mennä puuhastelemaan lasten kanssa kaikkea ihan kahden, jotta suhde muodostuu, ja ihan hyvin voi muodostaa suhteen yhdessä kokaten vaikka vanhemmat olisi siinä vieressä. Enemmänkin ne kahdenkeskiset hetket vain tapahtuvat silloin kun suhteet ovat hyvät ja luottamus pelaa, niin kuin teillä. Mutta ei se mikään juttu ole, että isovanhemman ja lapsenlapsen pitää eristäytyä muista, jotta heille suhde muodostuu.
Niin, se on mahtavaa, että on hyvä verkosto. Mutta itsekin olen aika paljon sen eteen tehnyt töitä itseni kanssa. Työstänyt omaa epävarmuuttani vanhempana ja suhdetta kumpiinkin isovanhempiin. Enkä vaan olettanut, että kaikki tietävät kuinka haluan lasten kanssa oltavan tai ladellut sivukaupalla sääntöjäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Useimmat isovanhemmat ovat ihan järkevästi hoitaneet ja kasvattaneet omat lapsensa aikuisiksi. Jos tiedossa ei ole mitään, että he ovat toimineet omien lastensa kanssa huonosti, tai ovat jo sairaita ja huonokuntoisia, miksi suuri luottamuspula sitten lapsenlapsen kanssa?
Minun äiti jupisee juuri tuota, että hän on sentään kolme lasta aikuiseksi kasvattanut, vähän voisin luottaa enemmän. On kasvattanut, mutta mm. sai raivokohtauksia joita ei muista tai ei halua muistaa, eikä pystynyt eroamaan välinpitämättömästä alkoholisti-isästä - ei meillä varsinaisesti ollut turvallinen tunnelma kotona. Minusta ei ihme, että en luota äitiini aikuisena, en luottanut lapsenakaan. Olihan hän välillä hyvä äiti, mutta ei kokoaikaisesti tai kokonaisvaltaisesti. Äidin mielestä ja hänen mittapuulla mulla oli hyvä lapsuus, kun kaikkea oli, perhe oli kasassa ja varsinaista fyysistä väkivaltaa oli vain harvoin ja lievänä.
Ihanaa, kun niin monilla tosiaan on se VERKOSTO!
Mahdottoman hyvä TURVA!
Olkaa onnellisia verkostoinenne, mutta älkää nälvikö niitä, joilla ei tuollaista superhienoa ole.
Joojoo, olen katkera ja kateellinen, kun luen, miten ihanasti isovanhemmat vievät katraat ulkomaille.
SORI.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmat isovanhemmat ovat ihan järkevästi hoitaneet ja kasvattaneet omat lapsensa aikuisiksi. Jos tiedossa ei ole mitään, että he ovat toimineet omien lastensa kanssa huonosti, tai ovat jo sairaita ja huonokuntoisia, miksi suuri luottamuspula sitten lapsenlapsen kanssa?
Minun äiti jupisee juuri tuota, että hän on sentään kolme lasta aikuiseksi kasvattanut, vähän voisin luottaa enemmän. On kasvattanut, mutta mm. sai raivokohtauksia joita ei muista tai ei halua muistaa, eikä pystynyt eroamaan välinpitämättömästä alkoholisti-isästä - ei meillä varsinaisesti ollut turvallinen tunnelma kotona. Minusta ei ihme, että en luota äitiini aikuisena, en luottanut lapsenakaan. Olihan hän välillä hyvä äiti, mutta ei kokoaikaisesti tai kokonaisvaltaisesti. Äidin mielestä ja hänen mittapuulla mulla oli hyvä lapsuus, kun kaikkea oli, perhe oli kasassa ja varsinaista fyysistä väkivaltaa oli vain harvoin ja lievänä.
No sehän on ihan hyvä mittari, jos itse koet lapsuutesi hoivan olleen huonoa. Ei sellaisiin tulekaan automaattisesti luottaa vaan katsoa onko kykenevä muuttumaan. Mutta esim jos miehesi sanoisi äitinsä hoitaneen hänet aina hyvin, miksi et luottaisi, että hän pärjäisi hyvin yhteisten lastenne kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo rajattomuus ja omiminen ovat siksikin erikoista käytöstä, koska se on hyvin epäsuomalaista. Varhainen itsenäistäminen on meidän kulttuurimme ominaispiirre. Se ei siis kumpua tavoista ja kulttuurista vaan persoonasta ja luonteesta.
Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville antaisin neuvoksi kokeilla keinoa, jota käytän yläkoululaisten kanssa töissä. Kun mummo omii vauvan eikä anna sitä sylistään pois, sanoisin lyhyesti :”Anna vauva minulle.” Sitä lausetta toistaisin niin monta kertaa, että lapsi on minun käsissäni. Ei mitään perusteluja eikä altavastaajaksi asettumista. Myöhemmin voidaan sitten keskustella ja kasvattaa erillisessä tilanteessa, jos se on tarpeellista.
Kyllä miniän ja ensikertalaisen äidin lyttääminen kuuluu kulttuuriin valitettavasti..
No ei ainakaan meillä kuulu kummankaan vanhemman suvun tapoihin/kulttuuriin. Nämä ketjut ovat olleet mielenkiintoisia siksikin lukea, että tuollainen ihme tunkeminen vauvan ja äidin väliin on itselle täysin vierasta. Olen miettinyt että voiko todella joillakin olla tuollaista? Minusta jopa vaikuttaa vähän kieroutuneelta eikä niin terveeltä käytökseltä, että miniälle esimerkiksi tuputetaan kahvipöydässä aina lisää syömistä, että mummu saisi "hoitaa" vauvaa. Tai että vauva "kaapataan" toiseen huoneeseen, siis anteeksi vain mutta wtf??! Tuohan on aivan älytöntä, miten nuo ihmiset eivät itse näe sitä??!! Ja kyllä meidänkin suvussa mummut ja papat "hurahtaa" uuteen vauvaan, lepertelee ja pitää hyvänä, ostelee vauvan vaatteita ja leluja, mutta sen vauvan ehdoilla! Ja totta kai vauvan vanhemmat huomioiden! Koskaan en ole todistanut tilannetta, jossa uutta, ensikertalaista äitiä lytättäisiin tai mitätöitäisiin. Ja minulla ja miehelläni on paljon serkkuja, joten vauvoja on tupsahdellut tähän sukuun tasaiseen tahtiin. Mielestäni ei kyllä voi sanoa, että miniöiden ja ensikertalaisten äitien lyttääminen kuuluisi yleisesti suomalaiseen kulttuuriin.
Luulen että tuo tulee halusta olla ihan kahdestaan sen lapsen kanssa, ilman että kukaan kyttää vieressä silmä kovana.
No sehän on aikalailla selviö, tuskin he kovin vastentahtoisesti vauvaa kaappaavatkaan. Todellinen mysteeri onkin miksi he haluavat olla toisen lapsen kanssa kahdestaan. Miksi sitä kanssakäymistä ei saisi lapsen äiti olla todistamassa.
Näinpä. Tuo muuten lisäksi aloittaa sen kierteen että äiti on joku este tai vihollinen vauvan ja mummin välissä kun viesti on heti ettei äitiä tahdota paikalle.
No itse keksin syitä kyllä. Halutaan luoda omanlaista suhdetta ilman jatkuvaa kyttäämistä. Koetaan, että omaa tapaa olla lapsen kanssa arvostellaan. Onhan noita. Enkä siis ole mummo todellakaan, mutta hyvin ymmärrän miksi se saattaa stressata, jos kovin tiiviisti vahditaan vieressä eikä luoteta.
Ottamatta siis ollenkaan kantaa nyt siihen, onko millainen tapaus kyseessä. Selvähän se on, että kaikkiin mummoihin ei voikaan luottaa mutta toisaalta ylihysteerisiä vanhempiakin on.
Käyttämäsi kyttäämis-verbi on häiritsevä.
Se on kuules äidin tehtävä varmistaa että vauva hengittää, haluaako maitoa yms. Äiti on niille vauvan viesteille täysin herkistynyt, ei kukaan muu. Johtuu hormoneista. Vauvan etu on se että äitii huomaa ja huolehtii.
Tämä nyt menee jo ihan hiusten halkomiseksi. Vauvan kanssa toki noin, mutta miten sitten ne vähän isommat lapset. Eikö niidenkään kanssa saa isovanhempi haluta luoda omaa suhdetta ilman sitä vahtimista?
Ja minulla on itselläkin vauva eikä minua häiritse, jos tämä on jonkun mun sylissä toisessa huoneessa. Enkä suoraan sanottuna ymmärrä, jos se kovin vahvasti jotakuta häiritsee silloin kun kyseessä on luotettava aikuinen. Ap:lla ei välttämättä näin ole, en sitä väitä.
No mä voisin kyllä ihan lapsettoman vastata, että kyllähän aikuisen ihmisen pitää pystyä luomaan lapseen jonkinasteinen suhde ilman että hänen kanssaan viettää kahdestaan aikaa. Ainakin minulla on ihan hyvät suhteet yhden sisaruksen lapsiin, joita en ole ikinä hoitanut. Toki on vaikeita vanhempiakin, mutta jos ei osaa lapsen kanssa leikkiä ja touhuta vanhempien seurassa tai jos toiset aikuiset joutuvat siihen lasten kanssa olemiseen puuttumaan, niin ihan ekana kyllä kannattaa miettiä, että onkohan itsessä jotain vikaa. Kun kyllä pääsääntöisesti normaaleissa ihmissuhteissa pystytään luomaan hyviä suhteita, vaikka ei ikinä kahden kesken oltaisikaan. Ei kai kukaan aikuinen itsestä toivokaan sukulaislapsille jotain bestistä/salaista uskottua? Siihenhän toki tarvitaan kahdenkeskistä aikaa.
Sitten on vielä sekin, että jos tarjoat hoitoapua ja tätä ei vastaanoteta, niin kyllä se voi olla myös viesti siitä, ettei sinua hirveän läheiseksi niille lapsille toivotakaan. Tai sitten ei. Joka tapauksessa ne nyt on sellaisia asioita, mitkä aikuisen pitää pystyä sietämään. Kenenkään lapsen lähiaikuiseksi ei oikein voi vain tuppautua.
Itse en henkilökohtaisesti veisi/houkuttelisi minkään ikäistä lasta eristäytymään muista vain seuraani. Sellainen vaikuttaa ihan syystäkin oudolta toisista aikuisista. Toki menen, kun lapsi itse pyytää leikkimään omaan huoneeseen, mutta ei se ole verrattavissa ap:n tapaukseen.
Niin, meillä taas isovanhemmat monesti ottavat lapset ns leikkihuoneeseen touhuamaan, kun olemme siellä. Toki kyse ei ole vauvasta eikä heitä haittaa, vaikka itse menisi mukaan, eli sikäli eroaa aloittajan tapauksesta, mutta en osaa nähdä pahana, että leikkivät siellä keskenään j aitse saan vaikka lukea lehtiä rauhassa. Win-win.
No jos teillä homma pelaa, niin sehän on hienoa. Isovanhemmat varmaan toivotusti hoitavat lapsia hyvin ja mikään isovanhempien tavassa olla ei herätä huolta. Hienoa, sulla on hyvä tukiverkosto! Ei se silti mikään normi ole mennä puuhastelemaan lasten kanssa kaikkea ihan kahden, jotta suhde muodostuu, ja ihan hyvin voi muodostaa suhteen yhdessä kokaten vaikka vanhemmat olisi siinä vieressä. Enemmänkin ne kahdenkeskiset hetket vain tapahtuvat silloin kun suhteet ovat hyvät ja luottamus pelaa, niin kuin teillä. Mutta ei se mikään juttu ole, että isovanhemman ja lapsenlapsen pitää eristäytyä muista, jotta heille suhde muodostuu.
Niin, se on mahtavaa, että on hyvä verkosto. Mutta itsekin olen aika paljon sen eteen tehnyt töitä itseni kanssa. Työstänyt omaa epävarmuuttani vanhempana ja suhdetta kumpiinkin isovanhempiin. Enkä vaan olettanut, että kaikki tietävät kuinka haluan lasten kanssa oltavan tai ladellut sivukaupalla sääntöjäkään.
Mä yritin vastata sulle kivasti, ja sain vain passiivis-aggressiivisen ja ikävän viestin vastineeksi. Että se siitä itsensä työstämisestä?
Mitä näitä viestejä olen lukenut, niin onko se tosiaan vain vanhemman työstä kiinni jos mummo esim.
-kutsuu itseä äidiksi lapsenlapselle
-puhuu vanhemmista pahaa lapsenlapselle
-antaa sellaista ruokaa lapselle, mille hän on allerginen
-ei anna vauvaa takaisin äidille, kun äiti sitä pyytää
-ottaa itkevän vauvan äidiltä ja sanoo, ettei ole enää mitään hätää kun mummo on nyt tässä
Mä en ymmärrä sun kaltaisia epäempaattisia ihmisiä. Kuten sanoin mulla ei ole edes lapsia, ja silti näen että noissa tilanteissa ongelma on isovanhemman päässä, eikä vanhemman lapsineen siihen täydy sopeutua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmat isovanhemmat ovat ihan järkevästi hoitaneet ja kasvattaneet omat lapsensa aikuisiksi. Jos tiedossa ei ole mitään, että he ovat toimineet omien lastensa kanssa huonosti, tai ovat jo sairaita ja huonokuntoisia, miksi suuri luottamuspula sitten lapsenlapsen kanssa?
Minun äiti jupisee juuri tuota, että hän on sentään kolme lasta aikuiseksi kasvattanut, vähän voisin luottaa enemmän. On kasvattanut, mutta mm. sai raivokohtauksia joita ei muista tai ei halua muistaa, eikä pystynyt eroamaan välinpitämättömästä alkoholisti-isästä - ei meillä varsinaisesti ollut turvallinen tunnelma kotona. Minusta ei ihme, että en luota äitiini aikuisena, en luottanut lapsenakaan. Olihan hän välillä hyvä äiti, mutta ei kokoaikaisesti tai kokonaisvaltaisesti. Äidin mielestä ja hänen mittapuulla mulla oli hyvä lapsuus, kun kaikkea oli, perhe oli kasassa ja varsinaista fyysistä väkivaltaa oli vain harvoin ja lievänä.
No sehän on ihan hyvä mittari, jos itse koet lapsuutesi hoivan olleen huonoa. Ei sellaisiin tulekaan automaattisesti luottaa vaan katsoa onko kykenevä muuttumaan. Mutta esim jos miehesi sanoisi äitinsä hoitaneen hänet aina hyvin, miksi et luottaisi, että hän pärjäisi hyvin yhteisten lastenne kanssa?
En minä ainakaan automaattisesti siihen uskoisi. Haluaisin itse muodostaa ensin käsitykseni. Plus että se mikä ennen oli kovinkin hyvää hoitoa ei täytä nykystandardeja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmat isovanhemmat ovat ihan järkevästi hoitaneet ja kasvattaneet omat lapsensa aikuisiksi. Jos tiedossa ei ole mitään, että he ovat toimineet omien lastensa kanssa huonosti, tai ovat jo sairaita ja huonokuntoisia, miksi suuri luottamuspula sitten lapsenlapsen kanssa?
Minun äiti jupisee juuri tuota, että hän on sentään kolme lasta aikuiseksi kasvattanut, vähän voisin luottaa enemmän. On kasvattanut, mutta mm. sai raivokohtauksia joita ei muista tai ei halua muistaa, eikä pystynyt eroamaan välinpitämättömästä alkoholisti-isästä - ei meillä varsinaisesti ollut turvallinen tunnelma kotona. Minusta ei ihme, että en luota äitiini aikuisena, en luottanut lapsenakaan. Olihan hän välillä hyvä äiti, mutta ei kokoaikaisesti tai kokonaisvaltaisesti. Äidin mielestä ja hänen mittapuulla mulla oli hyvä lapsuus, kun kaikkea oli, perhe oli kasassa ja varsinaista fyysistä väkivaltaa oli vain harvoin ja lievänä.
No sehän on ihan hyvä mittari, jos itse koet lapsuutesi hoivan olleen huonoa. Ei sellaisiin tulekaan automaattisesti luottaa vaan katsoa onko kykenevä muuttumaan. Mutta esim jos miehesi sanoisi äitinsä hoitaneen hänet aina hyvin, miksi et luottaisi, että hän pärjäisi hyvin yhteisten lastenne kanssa?
En minä ainakaan automaattisesti siihen uskoisi. Haluaisin itse muodostaa ensin käsitykseni. Plus että se mikä ennen oli kovinkin hyvää hoitoa ei täytä nykystandardeja.
Nykystandardit ovat aivan liioittelua monilta osin. Joo, se on hyvä, että väkivalta ei ole enää ok ja lapsia pääosin kohdellaan ja kohdataan yksilöinä, mutta moni suositus menee jo ylisuorittamisen puolelle. Kun rakkaus, aika ja perushoiva veisivät aika pitkälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmat isovanhemmat ovat ihan järkevästi hoitaneet ja kasvattaneet omat lapsensa aikuisiksi. Jos tiedossa ei ole mitään, että he ovat toimineet omien lastensa kanssa huonosti, tai ovat jo sairaita ja huonokuntoisia, miksi suuri luottamuspula sitten lapsenlapsen kanssa?
Minun äiti jupisee juuri tuota, että hän on sentään kolme lasta aikuiseksi kasvattanut, vähän voisin luottaa enemmän. On kasvattanut, mutta mm. sai raivokohtauksia joita ei muista tai ei halua muistaa, eikä pystynyt eroamaan välinpitämättömästä alkoholisti-isästä - ei meillä varsinaisesti ollut turvallinen tunnelma kotona. Minusta ei ihme, että en luota äitiini aikuisena, en luottanut lapsenakaan. Olihan hän välillä hyvä äiti, mutta ei kokoaikaisesti tai kokonaisvaltaisesti. Äidin mielestä ja hänen mittapuulla mulla oli hyvä lapsuus, kun kaikkea oli, perhe oli kasassa ja varsinaista fyysistä väkivaltaa oli vain harvoin ja lievänä.
No sehän on ihan hyvä mittari, jos itse koet lapsuutesi hoivan olleen huonoa. Ei sellaisiin tulekaan automaattisesti luottaa vaan katsoa onko kykenevä muuttumaan. Mutta esim jos miehesi sanoisi äitinsä hoitaneen hänet aina hyvin, miksi et luottaisi, että hän pärjäisi hyvin yhteisten lastenne kanssa?
Ei tuo riitä. Minulle kävi oman lapsen myötä ihan riipaisevam selväksi, että lapsuus jonka minä luulin olevan ok, on itse asiassa ollut täysin paska. Olen vain halunnut uskoa muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo rajattomuus ja omiminen ovat siksikin erikoista käytöstä, koska se on hyvin epäsuomalaista. Varhainen itsenäistäminen on meidän kulttuurimme ominaispiirre. Se ei siis kumpua tavoista ja kulttuurista vaan persoonasta ja luonteesta.
Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville antaisin neuvoksi kokeilla keinoa, jota käytän yläkoululaisten kanssa töissä. Kun mummo omii vauvan eikä anna sitä sylistään pois, sanoisin lyhyesti :”Anna vauva minulle.” Sitä lausetta toistaisin niin monta kertaa, että lapsi on minun käsissäni. Ei mitään perusteluja eikä altavastaajaksi asettumista. Myöhemmin voidaan sitten keskustella ja kasvattaa erillisessä tilanteessa, jos se on tarpeellista.
Kyllä miniän ja ensikertalaisen äidin lyttääminen kuuluu kulttuuriin valitettavasti..
No ei ainakaan meillä kuulu kummankaan vanhemman suvun tapoihin/kulttuuriin. Nämä ketjut ovat olleet mielenkiintoisia siksikin lukea, että tuollainen ihme tunkeminen vauvan ja äidin väliin on itselle täysin vierasta. Olen miettinyt että voiko todella joillakin olla tuollaista? Minusta jopa vaikuttaa vähän kieroutuneelta eikä niin terveeltä käytökseltä, että miniälle esimerkiksi tuputetaan kahvipöydässä aina lisää syömistä, että mummu saisi "hoitaa" vauvaa. Tai että vauva "kaapataan" toiseen huoneeseen, siis anteeksi vain mutta wtf??! Tuohan on aivan älytöntä, miten nuo ihmiset eivät itse näe sitä??!! Ja kyllä meidänkin suvussa mummut ja papat "hurahtaa" uuteen vauvaan, lepertelee ja pitää hyvänä, ostelee vauvan vaatteita ja leluja, mutta sen vauvan ehdoilla! Ja totta kai vauvan vanhemmat huomioiden! Koskaan en ole todistanut tilannetta, jossa uutta, ensikertalaista äitiä lytättäisiin tai mitätöitäisiin. Ja minulla ja miehelläni on paljon serkkuja, joten vauvoja on tupsahdellut tähän sukuun tasaiseen tahtiin. Mielestäni ei kyllä voi sanoa, että miniöiden ja ensikertalaisten äitien lyttääminen kuuluisi yleisesti suomalaiseen kulttuuriin.
Luulen että tuo tulee halusta olla ihan kahdestaan sen lapsen kanssa, ilman että kukaan kyttää vieressä silmä kovana.
No sehän on aikalailla selviö, tuskin he kovin vastentahtoisesti vauvaa kaappaavatkaan. Todellinen mysteeri onkin miksi he haluavat olla toisen lapsen kanssa kahdestaan. Miksi sitä kanssakäymistä ei saisi lapsen äiti olla todistamassa.
Näinpä. Tuo muuten lisäksi aloittaa sen kierteen että äiti on joku este tai vihollinen vauvan ja mummin välissä kun viesti on heti ettei äitiä tahdota paikalle.
No itse keksin syitä kyllä. Halutaan luoda omanlaista suhdetta ilman jatkuvaa kyttäämistä. Koetaan, että omaa tapaa olla lapsen kanssa arvostellaan. Onhan noita. Enkä siis ole mummo todellakaan, mutta hyvin ymmärrän miksi se saattaa stressata, jos kovin tiiviisti vahditaan vieressä eikä luoteta.
Ottamatta siis ollenkaan kantaa nyt siihen, onko millainen tapaus kyseessä. Selvähän se on, että kaikkiin mummoihin ei voikaan luottaa mutta toisaalta ylihysteerisiä vanhempiakin on.
Käyttämäsi kyttäämis-verbi on häiritsevä.
Se on kuules äidin tehtävä varmistaa että vauva hengittää, haluaako maitoa yms. Äiti on niille vauvan viesteille täysin herkistynyt, ei kukaan muu. Johtuu hormoneista. Vauvan etu on se että äitii huomaa ja huolehtii.
Tämä nyt menee jo ihan hiusten halkomiseksi. Vauvan kanssa toki noin, mutta miten sitten ne vähän isommat lapset. Eikö niidenkään kanssa saa isovanhempi haluta luoda omaa suhdetta ilman sitä vahtimista?
Ja minulla on itselläkin vauva eikä minua häiritse, jos tämä on jonkun mun sylissä toisessa huoneessa. Enkä suoraan sanottuna ymmärrä, jos se kovin vahvasti jotakuta häiritsee silloin kun kyseessä on luotettava aikuinen. Ap:lla ei välttämättä näin ole, en sitä väitä.
No mä voisin kyllä ihan lapsettoman vastata, että kyllähän aikuisen ihmisen pitää pystyä luomaan lapseen jonkinasteinen suhde ilman että hänen kanssaan viettää kahdestaan aikaa. Ainakin minulla on ihan hyvät suhteet yhden sisaruksen lapsiin, joita en ole ikinä hoitanut. Toki on vaikeita vanhempiakin, mutta jos ei osaa lapsen kanssa leikkiä ja touhuta vanhempien seurassa tai jos toiset aikuiset joutuvat siihen lasten kanssa olemiseen puuttumaan, niin ihan ekana kyllä kannattaa miettiä, että onkohan itsessä jotain vikaa. Kun kyllä pääsääntöisesti normaaleissa ihmissuhteissa pystytään luomaan hyviä suhteita, vaikka ei ikinä kahden kesken oltaisikaan. Ei kai kukaan aikuinen itsestä toivokaan sukulaislapsille jotain bestistä/salaista uskottua? Siihenhän toki tarvitaan kahdenkeskistä aikaa.
Sitten on vielä sekin, että jos tarjoat hoitoapua ja tätä ei vastaanoteta, niin kyllä se voi olla myös viesti siitä, ettei sinua hirveän läheiseksi niille lapsille toivotakaan. Tai sitten ei. Joka tapauksessa ne nyt on sellaisia asioita, mitkä aikuisen pitää pystyä sietämään. Kenenkään lapsen lähiaikuiseksi ei oikein voi vain tuppautua.
Itse en henkilökohtaisesti veisi/houkuttelisi minkään ikäistä lasta eristäytymään muista vain seuraani. Sellainen vaikuttaa ihan syystäkin oudolta toisista aikuisista. Toki menen, kun lapsi itse pyytää leikkimään omaan huoneeseen, mutta ei se ole verrattavissa ap:n tapaukseen.
Niin, meillä taas isovanhemmat monesti ottavat lapset ns leikkihuoneeseen touhuamaan, kun olemme siellä. Toki kyse ei ole vauvasta eikä heitä haittaa, vaikka itse menisi mukaan, eli sikäli eroaa aloittajan tapauksesta, mutta en osaa nähdä pahana, että leikkivät siellä keskenään j aitse saan vaikka lukea lehtiä rauhassa. Win-win.
No jos teillä homma pelaa, niin sehän on hienoa. Isovanhemmat varmaan toivotusti hoitavat lapsia hyvin ja mikään isovanhempien tavassa olla ei herätä huolta. Hienoa, sulla on hyvä tukiverkosto! Ei se silti mikään normi ole mennä puuhastelemaan lasten kanssa kaikkea ihan kahden, jotta suhde muodostuu, ja ihan hyvin voi muodostaa suhteen yhdessä kokaten vaikka vanhemmat olisi siinä vieressä. Enemmänkin ne kahdenkeskiset hetket vain tapahtuvat silloin kun suhteet ovat hyvät ja luottamus pelaa, niin kuin teillä. Mutta ei se mikään juttu ole, että isovanhemman ja lapsenlapsen pitää eristäytyä muista, jotta heille suhde muodostuu.
Niin, se on mahtavaa, että on hyvä verkosto. Mutta itsekin olen aika paljon sen eteen tehnyt töitä itseni kanssa. Työstänyt omaa epävarmuuttani vanhempana ja suhdetta kumpiinkin isovanhempiin. Enkä vaan olettanut, että kaikki tietävät kuinka haluan lasten kanssa oltavan tai ladellut sivukaupalla sääntöjäkään.
Mä yritin vastata sulle kivasti, ja sain vain passiivis-aggressiivisen ja ikävän viestin vastineeksi. Että se siitä itsensä työstämisestä?
Mitä näitä viestejä olen lukenut, niin onko se tosiaan vain vanhemman työstä kiinni jos mummo esim.
-kutsuu itseä äidiksi lapsenlapselle
-puhuu vanhemmista pahaa lapsenlapselle
-antaa sellaista ruokaa lapselle, mille hän on allerginen
-ei anna vauvaa takaisin äidille, kun äiti sitä pyytää
-ottaa itkevän vauvan äidiltä ja sanoo, ettei ole enää mitään hätää kun mummo on nyt tässäMä en ymmärrä sun kaltaisia epäempaattisia ihmisiä. Kuten sanoin mulla ei ole edes lapsia, ja silti näen että noissa tilanteissa ongelma on isovanhemman päässä, eikä vanhemman lapsineen siihen täydy sopeutua
Minä en ole missään kohtaa väittänyt, että tuollainen olisi okei, tai että jos kyse on mieleltään epävakaasta isovanhemmasta, että sitä voisi työstää yksin. Olen vain muutamia kertoja yrittänyt tuoda esiin sitä, että monia, ei kaikkia, ihmissuhteiden mutkia voi työstää. Ja kyllähän aloittaja myönsi olevansa kiltti ja miellyttämisenhaluinen. Mitäpä jos kokeilisi suoraan sanoa mikä on sopivaa ja mikä ei? Auttaisiko? Mahdotonta sanoa, ja ehkä on sanonutkin, mutta joillekin auttaa se, että saa kuulla suoraan totuuden omista touhuistaan.
Mielestäni on vaan sääli alkaa kovin rajoittaa ihmissuhteita ennenkuin on edes yritetty aitoa ja avointa lähestymistä ongelmaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo rajattomuus ja omiminen ovat siksikin erikoista käytöstä, koska se on hyvin epäsuomalaista. Varhainen itsenäistäminen on meidän kulttuurimme ominaispiirre. Se ei siis kumpua tavoista ja kulttuurista vaan persoonasta ja luonteesta.
Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville antaisin neuvoksi kokeilla keinoa, jota käytän yläkoululaisten kanssa töissä. Kun mummo omii vauvan eikä anna sitä sylistään pois, sanoisin lyhyesti :”Anna vauva minulle.” Sitä lausetta toistaisin niin monta kertaa, että lapsi on minun käsissäni. Ei mitään perusteluja eikä altavastaajaksi asettumista. Myöhemmin voidaan sitten keskustella ja kasvattaa erillisessä tilanteessa, jos se on tarpeellista.
Kyllä miniän ja ensikertalaisen äidin lyttääminen kuuluu kulttuuriin valitettavasti..
No ei ainakaan meillä kuulu kummankaan vanhemman suvun tapoihin/kulttuuriin. Nämä ketjut ovat olleet mielenkiintoisia siksikin lukea, että tuollainen ihme tunkeminen vauvan ja äidin väliin on itselle täysin vierasta. Olen miettinyt että voiko todella joillakin olla tuollaista? Minusta jopa vaikuttaa vähän kieroutuneelta eikä niin terveeltä käytökseltä, että miniälle esimerkiksi tuputetaan kahvipöydässä aina lisää syömistä, että mummu saisi "hoitaa" vauvaa. Tai että vauva "kaapataan" toiseen huoneeseen, siis anteeksi vain mutta wtf??! Tuohan on aivan älytöntä, miten nuo ihmiset eivät itse näe sitä??!! Ja kyllä meidänkin suvussa mummut ja papat "hurahtaa" uuteen vauvaan, lepertelee ja pitää hyvänä, ostelee vauvan vaatteita ja leluja, mutta sen vauvan ehdoilla! Ja totta kai vauvan vanhemmat huomioiden! Koskaan en ole todistanut tilannetta, jossa uutta, ensikertalaista äitiä lytättäisiin tai mitätöitäisiin. Ja minulla ja miehelläni on paljon serkkuja, joten vauvoja on tupsahdellut tähän sukuun tasaiseen tahtiin. Mielestäni ei kyllä voi sanoa, että miniöiden ja ensikertalaisten äitien lyttääminen kuuluisi yleisesti suomalaiseen kulttuuriin.
Luulen että tuo tulee halusta olla ihan kahdestaan sen lapsen kanssa, ilman että kukaan kyttää vieressä silmä kovana.
No sehän on aikalailla selviö, tuskin he kovin vastentahtoisesti vauvaa kaappaavatkaan. Todellinen mysteeri onkin miksi he haluavat olla toisen lapsen kanssa kahdestaan. Miksi sitä kanssakäymistä ei saisi lapsen äiti olla todistamassa.
Näinpä. Tuo muuten lisäksi aloittaa sen kierteen että äiti on joku este tai vihollinen vauvan ja mummin välissä kun viesti on heti ettei äitiä tahdota paikalle.
No itse keksin syitä kyllä. Halutaan luoda omanlaista suhdetta ilman jatkuvaa kyttäämistä. Koetaan, että omaa tapaa olla lapsen kanssa arvostellaan. Onhan noita. Enkä siis ole mummo todellakaan, mutta hyvin ymmärrän miksi se saattaa stressata, jos kovin tiiviisti vahditaan vieressä eikä luoteta.
Ottamatta siis ollenkaan kantaa nyt siihen, onko millainen tapaus kyseessä. Selvähän se on, että kaikkiin mummoihin ei voikaan luottaa mutta toisaalta ylihysteerisiä vanhempiakin on.
Sitä mummon tapaa saakin arvostella jos se ei lapsen vanhempia miellytä, siinähän se ydin varmaan onkin. Mummo haluaa itse päättää miten lapsen kanssa saa olla vaikka tietää, että vanhemmat haluaisivat jotain muuta. Mutta kun se ei ole mummon päätettävissä.
Ei kukaan niin sanonutkaan. Mutta onko tarkoituksenmukaista tehdä isoja asioita joistain jutuista, joilla ei ole mitään käytännön merkitystä? Vanhempikin voi olla ylikontrolloiva ja käyttää lapsen kautta valtaa taas omiin vanhempiinsa. Ei sekään ole lapselle eduksi, vaan se, että lapsi saa muodostaa omat ihmiskäsityksensä ja -suhteensa niin kauan, kun kyse on normaaleista ja täyspäisistä aikuisista.
Kyllä se on ihan vanhempien tehtävä valvoa.
No ihan sama. Turha yrittääkään selittää, jos kaikki on vain mustaa ja valkoista.
Mikä kummmallinen tarve sulla on selittää valkoinen asia harmaaksi? Vanhemmat ovat vastuussa lapsesta, he ovat huoltajia, he päättävät, he valvovat. Ei tässä ole minkäänlaista selittämistä.
No kun en ole mitään väittänytkään etteikö näin olisi. Mutta onko se järkevää vastuun ottamista, että ilman selkeää syytä halutaan määritellä kovin ahtaat raamit, kuinka lapsen kanssa tulee olla? Kun on asioita, jotka ovat tärkeitä ja asioita, joilla on hyvin vähän merkitystä. Ja omasta mielestäni on aivan järjetöntä ryhtyä kontrolloimaan pikkuasioita vs se, että lapsi saa viettää aikaa läheistensä kanssa. (ja edelleen puhutaan siis tavallisista hyväntahtoisista ihmisistä, ei sekopäistä)
Miksi sinulle pitäisi selittää jokin syy? Mitä sinulle kuuluu muiden lapset?
Ei kuulukaan, mietin ihan omiani. Ja mietin miten paljosta he jäisivät paitsi, jos aina niuhoaisin pikkujutuista.
Se mitä sinä pidät pikkujuttuna voi toiselle olla iso. Ja mitä tätä ketjua nyt lukee niin ei todella ole mistään pikkujutuista kyse...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmat isovanhemmat ovat ihan järkevästi hoitaneet ja kasvattaneet omat lapsensa aikuisiksi. Jos tiedossa ei ole mitään, että he ovat toimineet omien lastensa kanssa huonosti, tai ovat jo sairaita ja huonokuntoisia, miksi suuri luottamuspula sitten lapsenlapsen kanssa?
Minun äiti jupisee juuri tuota, että hän on sentään kolme lasta aikuiseksi kasvattanut, vähän voisin luottaa enemmän. On kasvattanut, mutta mm. sai raivokohtauksia joita ei muista tai ei halua muistaa, eikä pystynyt eroamaan välinpitämättömästä alkoholisti-isästä - ei meillä varsinaisesti ollut turvallinen tunnelma kotona. Minusta ei ihme, että en luota äitiini aikuisena, en luottanut lapsenakaan. Olihan hän välillä hyvä äiti, mutta ei kokoaikaisesti tai kokonaisvaltaisesti. Äidin mielestä ja hänen mittapuulla mulla oli hyvä lapsuus, kun kaikkea oli, perhe oli kasassa ja varsinaista fyysistä väkivaltaa oli vain harvoin ja lievänä.
No sehän on ihan hyvä mittari, jos itse koet lapsuutesi hoivan olleen huonoa. Ei sellaisiin tulekaan automaattisesti luottaa vaan katsoa onko kykenevä muuttumaan. Mutta esim jos miehesi sanoisi äitinsä hoitaneen hänet aina hyvin, miksi et luottaisi, että hän pärjäisi hyvin yhteisten lastenne kanssa?
Olen yksinhuoltaja, ehkä isäsuhteen ja äidiltä henkisen tuen puutteen takia en oppinut valitsemaan mitään hyviä ja turvallisia miehiä nuorena. Lapsen isä on aika samaa maata kuin omani, joten ei olla tekemisissä. Lapsen isä on kertonut oman äitinsä olevan alkoholisti ja oman isänsä olleen väkivaltainen lapsille, joten en ole sen puolen sukuunkaan hinkunut yhteyttä vaan yritän katkaista kierteen. Aika klassinen wt-tarina, vaikka lapsuudenperheeni oli akateeminen ja itse olen ihan normaaliälyinen ja koulussa hyvin pärjännyt, valintojen teko silti oli heikkoa. Se kodin historia ja ilmapiiri oikeasti vaikuttaa, olen alkanut saada omaa identiteettiä kokonaiseksi vasta 3-kymmenissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmat isovanhemmat ovat ihan järkevästi hoitaneet ja kasvattaneet omat lapsensa aikuisiksi. Jos tiedossa ei ole mitään, että he ovat toimineet omien lastensa kanssa huonosti, tai ovat jo sairaita ja huonokuntoisia, miksi suuri luottamuspula sitten lapsenlapsen kanssa?
Minun äiti jupisee juuri tuota, että hän on sentään kolme lasta aikuiseksi kasvattanut, vähän voisin luottaa enemmän. On kasvattanut, mutta mm. sai raivokohtauksia joita ei muista tai ei halua muistaa, eikä pystynyt eroamaan välinpitämättömästä alkoholisti-isästä - ei meillä varsinaisesti ollut turvallinen tunnelma kotona. Minusta ei ihme, että en luota äitiini aikuisena, en luottanut lapsenakaan. Olihan hän välillä hyvä äiti, mutta ei kokoaikaisesti tai kokonaisvaltaisesti. Äidin mielestä ja hänen mittapuulla mulla oli hyvä lapsuus, kun kaikkea oli, perhe oli kasassa ja varsinaista fyysistä väkivaltaa oli vain harvoin ja lievänä.
No sehän on ihan hyvä mittari, jos itse koet lapsuutesi hoivan olleen huonoa. Ei sellaisiin tulekaan automaattisesti luottaa vaan katsoa onko kykenevä muuttumaan. Mutta esim jos miehesi sanoisi äitinsä hoitaneen hänet aina hyvin, miksi et luottaisi, että hän pärjäisi hyvin yhteisten lastenne kanssa?
En minä ainakaan automaattisesti siihen uskoisi. Haluaisin itse muodostaa ensin käsitykseni. Plus että se mikä ennen oli kovinkin hyvää hoitoa ei täytä nykystandardeja.
Nykystandardit ovat aivan liioittelua monilta osin. Joo, se on hyvä, että väkivalta ei ole enää ok ja lapsia pääosin kohdellaan ja kohdataan yksilöinä, mutta moni suositus menee jo ylisuorittamisen puolelle. Kun rakkaus, aika ja perushoiva veisivät aika pitkälle.
Vaikka tuo olisi tottakin niin isovanhemman asiahan se ei ole päättää mitä standardeja noudatetaan tai ei noudateta.
Jos vanhemmat vaikka sanoo, että lapsen pitää käyttää pyöräilykypärää niin ei ole mummon asia päättää toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ei kellään ole mitään oikeuksia kahdenkeskiseen aikaan toisten vauvojen kanssa. Sellainen tilanne voi tarjoutua, jos vanhemmat pyytävät apua, mutta kuka oikeasti uskaltaa jättää vauvan sellaiselle, jonka ensisijainen tarkoitus on olla vauvan kanssa ilman kyttäystä - eikä olla avuksi vanhemmille."
Hetkinen , nyt en ymmärrä. Jos vauvasta huolehtii jonkun aikaa joku muu niin eikö se ole avuksi vanhemmille? Aivan varmasti myös itkevän vauvan lohdutus onnistuu ei sen ole pakko olla äiti mm.isät on tässä keskustelussa häivytetty kokonaan. Oma isäni työnteli lastani alle puolivuotiaana ulkona ja huom.ilman minua , olisiko hänen pitänyt laukata luokseni ,jos lapsi itki ? Koska vain minä äitinä olisin voinut lohduttaa. Ihan noin korvaamattomana en itseäni pidä
Muiden vauvoihin ei ole kellään OIKEUKSIA.
Mä nyt vaan näen tämän toisinpäin.Sain apua vauvan hoidossa ,mikä lähti minun tarpeestani ei isovanhempien vauvakuumeesta. Vauva tuskin tiesi kuka niitä vaunuja lykki.
Ja todella halusin olla joskus tunnin kaksi ilman ,että huolehdin vauvasta ja vaikka nukkua .
Mutta kukin tavallaan. On oma valinta , jos haluaa elää symbioosissa ensimmäiset vuodet.
Erottaisin tässä kohtaa vauvan ja isomman lapsen tarpeet. Vauvan tarpeiden mukaan mennään, mutta isompi lapsi kasvaa yhteisön tavoille osaksi yhteisöä. Mitä se sitten kenellekin merkitsee, ydinperhettä, isoa sukua tai jotain muuta.