Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä samat kokemukset anopista vuosien varrelta, mies antoi äidilleen avaimen jolloin se päivittäinen juoksu alkoi. Minut haukuttiin mm naapureille miten en osaa mitään, syntejäni olivat kun en tee käsitöitä, en osaa hoitaa puutarhaa anopin mieliksi, en raivopäisenä siivoa enkä leivo koko ajan. Itsellään hänellä on ollut vain tämä yksi kultapoika, joka on kotona hoidettu aputytön ja miehen mummon voimin. Minulla 3 lasta ja päiväkotirumba kaikkine kuvioineen. Voisin kirjan kirjoittaa kaikesta haukkumisesta, alistamisesta, pösmäröinnistä ym. Nyt anoppi on muistisairas ja riippuvainen avustamme, kummasti on asenne muuttunut. Lapset aikuisia, osa pitää mummoon yhteyttä, osa ei. Miehen silmät avautuivat kun lapset olivat pieniä, nyt ovat taas sulkeutuneet, anoppi ei ole kuulema koskaan minulle pahaa sanaa sanonut... Niinpä niin.
No onhan se hänen äitinsä. Virheitä voi tapahtua, ei kai niitä koko elämää muistella. Aika kamala asenne. Kannattaa sinkin päästää jo irti kun siitä vauva-ajasta taitaa olla jo aika pitkä aika. Katkeruus on myrkkyä vain sinulle. Muita ei voi syyttää oman elämän valinnoista. Olet onnesi seppä. Sinähän sen miehesi kanssa yhä olet yhdessä, miksi jos on noin kamalaa? Ei täällä kannata yhdessä ketjussa roikkua epätoivoisesti viikkokausia, ymmärrät varmaan itsekin ettei tervettä.
Miksi sinä roikut tässä ketjussa?
Täällä on moni jo todennut että pysyy naimisissa vain koska ei halua että joutuu anoppinsa kanssa lapsen vuoroviikko-huoltajaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännää. Vain anopit ongelmia. Vielä jännempää nähdä millaisia anoppeja teistä pahimmista "no minäpä sitä tätä no siihen minä sanoin että eipähän sitä tätä' paljon maaseudun porukkaa täällä selvästi.
Vaikea kuvitella että hkin keskustassa pääsisi anoppi lukollisista alaovista sisään, saati asuntoon. Kuka antaa avaimet heille?? Eli kyse maaseudun tolloista joista tulee juuri tuollaisia ikäviä anoppeja. Puuttuu totaalisesti itse reflektointi keskusteluista.
Tiedän että ketjussa paljon miehiä provoamassa ja yksi sekopää joka puhuu kultamummista.
Menkää eteenpäin elämässä ihmiset, miten täällä jaksaa negatiivisesti jauhaa mummoikäinen yli 35- 40v maalaismammat jolla ei edes pieniä lapsia. Elämä vaan niin tyhjää että täällä täytyy haukkua mummoja. Hankkikaa elämä, menkää terapiaan, negatiivisuus on myrkkyä. En aio tuollaiseksi äidiksi never ever.
Jankuti jankuti. Jauhat täällä tätä valhettasi jatkuvasti.
Ja muuten, Helsingissä on paljon muitakin asuntoja kuin kerrostalot.
Ensimmäisen kirjoitukseni ketjuun 😄ja tämä viimeinen. Taidat olla se "meillä taas jouduttiin sitä ja tätä järkyttävän traagista.." muistelija joka ei aio päästää tätä pari v vanhaa ketjua unholaan. Hanki elämä. Kuka jättää ulko-oven lukitsematta missään päin varsinkaan jos ei halua sinne vieraita? Ja ylipäänsä pahoin pelkään että juuri teistä pahimmista tulee poikienne vaimoille kammo-anoppeja, ellette harrasta itsetutkiskelua.
Juu niin varmaan ihan ensimmäinen.
Tässä ketjussa on kirjoiteltu vaikka miten paljon myös miehen anopeista, appiukoista ja jopa muista sukulaisista.
Meillä se ongelma on minun äitini. Hän jopa muutti melkein viereen ja ajelee päivittäin talomme ohi ja yrittää päästä sisään. Jos lapset on aidatulla pihalla lukitun pihaportin takana leikkimässä, äitini yrittää jopa saada heidät avaamaan sen portin. Oli pakko nostaa lukko parin metrin korkeuteen ja ottaa avain pois.
Kerran on soitettu jopa poliisit poistamaan hänet sieltä aidan takaa.
Minut saa ampua jos minusta tulee vanhemmiten tuollainen.
Onkohan näissä aina jotain mielenterveysongelmia takana tai alkavan dementian oireilua? En siis yritä puolustella huonoa käytöstä, tuntuu vain ihan hullulta ajatuskin väkisin portin takaa sisään pyrkivästä aikuisesta ihmisestä. Oliko esimerkiksi sinun äidilläsi jotain ongelmia nuorempana kun olit itse lapsi, vai alkoivatko nämä vasta nyt lastenlasten tultua?
Vierailija kirjoitti:
Miten te saitte miehen lähtemään terapiaan?
Meillä jo aluksi hannasi vastaan, varasin kuitenkin ajan mutta ei tietenkään sitten tullut mukaan. Ehdotin että jos ei minun läsnäollessa halua puhua niin menisi yksinään. Ei kuitenkaan halua puhua vieraalle tästä.
Yritin taas kerran vääntää rautalangasta mikä mua tässä harmittaa. Sanoi että jos mun puheet olisi totta niin hänen äitinsä olisi hirviö eikä hän haluaisi olla sen kanssa tekemisissä. Joten hänen äitinsä on siis tarkoitettava hyvää.
Lopuksi muisti myös kertoa miten olen vaikea kun loukkaannun turhasta eikä kukaan normaali ihminen loukkaannu anopin hyvää tarkoittavista kommenteista. Lisäksi mun pitäisi olla kiitollinen että isovanhemmat haluavat hoitaa ja puuttua lapsenlapsen asioihin, sillä se on merkki välittämisestä (ja joo olen samaa mieltä periaatteessa mutta ei mielestäni päde rajattomiin ihmisiin).
Oon ihan umpikujassa. Erota en tosiaan voi sillä tiedän miten lapsi olisi sen jälkeen puolet ajasta isovanhemmillaan, jotka jo nyt puhuvat minusta vauvan kuullen pahaa ja puuttuvat kaikkeen. Kun jo nyt mummon mielestä hänellä on mummona oikeus päättää lapsen kaikki asiat niin entäs sitten kun hän olisi vielä puolet ajasta sen hoitaja. Kunpa olisin tiennyt tän etukäteen niin olisin harkinnut lapsen tekemistä enemmän. Tuntuu ihan hirveältä että vauvan elämän alku pitäisi olla iloista ja mukavaa aikaa (niinkuin se tietty vauvan kanssa onkin) mutta samalla parisuhde romahtaa täysin.
Vähän jouduin kyllä lässyttämään. Eli esitin asiani niin että silloinen tilanne ei ollut kenellekään hyvä, koko ajan riideltiin kun olisi pitänyt keskustella asiat läpi ja keksiä jonkinlainen ratkaisu että oltais kaikki voitu toimia yhdessä, lapsen parhaaksi. Jos tilanne olisi jatkunut samanlaisena niin suhteeni mieheen ja anoppiin tuhoutuisi. Tarkoitus ei siis ollut saada mieheni minun puolelleni vaan ratkaista ristiriita, ja jos vika olisi ollut minussa niin sekin oltais voitu sitten hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ollut ikävä tyyppi kun "mikään mitä anoppi tekee ei kelpaa". Sitten anoppi itkee apelle ja appi itkee miehelle ja mies itkee minulle. Tekisi mieli vaan erota mutta sen jälkeenhän kasvattaisin lapsen yhdessä anopin kanssa. Vuoroviikoin lapsi minulla ja vuoroviikoin mies voisi viedä sen anopilleen kun anoppi niin tykkäis. Tästä syystä en varmaan koskaan voi erota.
Asiat jotka olen siis anopille huomauttanut:
-ei pussata vauvaa ettei kariesbakteereita mene sille (tuijotti mua vaan hölmistyneenä suu auki eikä edes sanonut mitään)
-ei pompotella vauvaa pystyasennossa kun vauvan niska retkahtelee (nauroi vaan ja pompotteli lisää, kolmannen kerran mies lopulta huusi sille lopeta niin lopetti naureskellen)
-pyysin sadannen kerran ottamaan kengät pois sisään tullessaan (tuhahteli nokka pystyssä että saahan sitä pyytää, ihme kyllä vei kenkänsä pois) (tämä nyt ei liity vauvaan mutta minun ilkeyteeni)Kaikki nämä ovat tietenkin tarkoittaneet hyvää ja mies ei voi ymmärtää miksi en halua jättää vauvaa silmistäni anopille. Ja minä olen ilkeä ja tuotan anopille pahan mielen kun vaan komentelen eikä mikään kelpaa. Huom nämä on ainoat asiat joista olen ikinä sanonut sille "vastaan".
Sama tyyli täälläkin ja tosiaan en eroa, koska sitten lapset olis lomalla ja viikonloppuisin aina mummolla, koska mummo tykkää ja helpommalla pääsee kun ei pahoita mummon mieltä.
Surullista mutta lohduttavaa, että löytyy muitakin, joilla on äitinsä edessä mateleva mies. Todella raskas taakka, mutta toisaalta ymmärrän tilanteen. Helpompaa totella kuin uhmata äitiä, jonka kosto tottelemattomuudesta on hirmuinen.
Mies on tuossa tilanteessa uhri itsekin. Ei sitä voi käsittää, jos itseä ei ole nujerrettu ja aivopesty lapsena. Ei se niin mene, että "kyllämm ,,,AUIkuisen pittäääpi osata sanova vastaan". Sama kuin sanoisi kroonisesti masentuneelle että ota itseäsi niskasta kiinni. Se ongelma on paljon syvemmällä. Tuhoisa vanhempi on todella tuhoisa, joskus vaikutukset kestävät oman lapsen elämän loppuun asti ja siirtyvät vielä siitäkin seuraavalle polvelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännää. Vain anopit ongelmia. Vielä jännempää nähdä millaisia anoppeja teistä pahimmista "no minäpä sitä tätä no siihen minä sanoin että eipähän sitä tätä' paljon maaseudun porukkaa täällä selvästi.
Vaikea kuvitella että hkin keskustassa pääsisi anoppi lukollisista alaovista sisään, saati asuntoon. Kuka antaa avaimet heille?? Eli kyse maaseudun tolloista joista tulee juuri tuollaisia ikäviä anoppeja. Puuttuu totaalisesti itse reflektointi keskusteluista.
Tiedän että ketjussa paljon miehiä provoamassa ja yksi sekopää joka puhuu kultamummista.
Menkää eteenpäin elämässä ihmiset, miten täällä jaksaa negatiivisesti jauhaa mummoikäinen yli 35- 40v maalaismammat jolla ei edes pieniä lapsia. Elämä vaan niin tyhjää että täällä täytyy haukkua mummoja. Hankkikaa elämä, menkää terapiaan, negatiivisuus on myrkkyä. En aio tuollaiseksi äidiksi never ever.
Se virhe usein sattuu jo paljon aikaisemmin, aika usein vara-avain annetaan vanhemmille. Sitten syntyy lapsi ja tuoreet isovanhemmat hullaantuvat täysin ja alkavat käyttämään avainta tai sitten ilmestyvät oven taakse jatkuvasti. Tuore äiti ei halua olla törkeä vaan antaa niiden tulla vaan, kuvittelee että ajan kanssa rauhoittuvat. Eivät rauhoitu vaan käytös pahenee. Sitten pitää jo sanoa vähän napakammin jolloin syntyy hirveä sota. Miniää leimataan sairaaksi, kateelliseksi ja ilkeäksi. Anoppi ei vaan kykene ottamaan vastuuta omasta käyttöksestään. Näin meillä ainakin kävi eikä se, että kerron näistä ongelmista tee musta hullua anoppia tulevaisuudessa.
Kyllä pitää saada päähän aikamoinen tälli, jos taantuu samanlaiseksi toiset ihmiset täysin lyttääväksi painajaiseksi mitä oma anoppi on. Jos niin käy, niin ihan syystä voi viedä teuraaksi.
No todellakin, kun sanottiin että eiköhän alaikäisen lapsen asiat ole vanhempien päätettävissä niin anoppi vastasi että "teidän pitää kunnioittaa meitä!". Kun sanottiin että no ainakin olisi hyvä kysyä meiltä edes niin haukkui sairaaksi. Todellakin jos minusta tulee samanlainen niin saa vapaasti viedä lopetettavaksi.
Tuo kunnioitus on jännä juttu. Miksi kunnioittaisin ketään, joka jokaisella tapaamisella tekee selväksi, kuinka paljon hän mua halveksii? Kunnioitus kun toimii molempiin suuntiin.
Vai tarkoittikohan tuo anoppi kunnioituksella kenties tottelemista? Kunnioitus = tee kuten minä sanon?
No juurikin näin. Kunnioitus= tee kuten minä haluan eläkä yhtään sano vastaan. Mulle taas oli myös outoa kun anoppi haukkui sairaaksi koska ei olla toteutettu hänen mummofantasioitaan pyytämättä. Pyysin että edes kysyisi tai kertoisi mitä hän haluaisi tehdä, en minä ole ajatustenlukija. SEKIN, oli anopin mukaan sairasta.
Meillä anoppi oli raivoissaan, kun vauva nukuttiin pinnikseen eikä suvun kehtoon. Ihan järjetöntä, eikö tärkeintä ole että vauva nukkuu? Eikä se, että vauva nukkuu samassa kehdossa kuin isänsä aikanaan, koska mummu niin tahtoo.
Tuossa on varmaan kyse jatkuvuuden tunteesta ja sukupolvien ketjusta. Toki aina mennään vanhempien ehdoilla, en tarkoita sitä vaan että kyse ei välttämättä ole ollut mistään sen kummemmasta. Jos sillä ei ole itselle väliä, niin antaa nukkua mutta tottakai tehdään aina kuitenkin vanhempien mukaan.
Itse en pystynyt nukuttamaan omiani vanhassa kehdossa koska olin joskus lukenut kamalan sukutarinan "kirotusta" kehdosta, jossa sattui paljon kätkytkuolemia ja muita onnettomuuksia siinä nukkuneille :D Totta, lapsellista ja taikauskoista mutta pienten kanssa on jotenkin herkillä aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten te saitte miehen lähtemään terapiaan?
Meillä jo aluksi hannasi vastaan, varasin kuitenkin ajan mutta ei tietenkään sitten tullut mukaan. Ehdotin että jos ei minun läsnäollessa halua puhua niin menisi yksinään. Ei kuitenkaan halua puhua vieraalle tästä.
Yritin taas kerran vääntää rautalangasta mikä mua tässä harmittaa. Sanoi että jos mun puheet olisi totta niin hänen äitinsä olisi hirviö eikä hän haluaisi olla sen kanssa tekemisissä. Joten hänen äitinsä on siis tarkoitettava hyvää.
Lopuksi muisti myös kertoa miten olen vaikea kun loukkaannun turhasta eikä kukaan normaali ihminen loukkaannu anopin hyvää tarkoittavista kommenteista. Lisäksi mun pitäisi olla kiitollinen että isovanhemmat haluavat hoitaa ja puuttua lapsenlapsen asioihin, sillä se on merkki välittämisestä (ja joo olen samaa mieltä periaatteessa mutta ei mielestäni päde rajattomiin ihmisiin).
Oon ihan umpikujassa. Erota en tosiaan voi sillä tiedän miten lapsi olisi sen jälkeen puolet ajasta isovanhemmillaan, jotka jo nyt puhuvat minusta vauvan kuullen pahaa ja puuttuvat kaikkeen. Kun jo nyt mummon mielestä hänellä on mummona oikeus päättää lapsen kaikki asiat niin entäs sitten kun hän olisi vielä puolet ajasta sen hoitaja. Kunpa olisin tiennyt tän etukäteen niin olisin harkinnut lapsen tekemistä enemmän. Tuntuu ihan hirveältä että vauvan elämän alku pitäisi olla iloista ja mukavaa aikaa (niinkuin se tietty vauvan kanssa onkin) mutta samalla parisuhde romahtaa täysin.
Meillä oli se tilanne, että mulla oli hoitosuhde syömishäiriöiden takia. Siellä tuli anoppikin sattuneesta syystä puheeksi. Hän ehdotti pariterapiaa. Mä sitten muotoilin ajatuksen miehelleni niin, että ymmärtäisimme toisiamme paremmin, kun mulla niitä ongelmia oli jo ilman sitä anoppiakin. Siellä pariterapiassa käytiin läpi kuormittavia tekijöitä, ja siinähän sitten saatiin puheenaiheeksi anoppi. Terapeutti teki kyllä palkkansa eteen töitä, että sai väännettyä mun miehelle ratakiskosta (rautalanka ei riittänyt), miksi ja miten hänen äitinsä käytös on haitallista meidän parisuhteelle ja koko perheelle.
Täydellistä meillä vieläkään ei ole, mutta parempaan suuntaan on menty. Eron suunnittelu on saatu lopettaa ja korvata se yhteisen tulevaisuuden suunnittelulla. Mies ymmärsi, että hän ei voi olla mun kanssa ja samalla miellyttää äitiään, eikä vaatia minua hyväksymään äitinsä harjoittamaa hyväntahtoisuutta (=henkistä väkivaltaa). Mies tarvitsisi kipeästi terapiaa lapsuuden traumojen läpikäynti on, mutta aika ei ole (vielä) siihen kypsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä samat kokemukset anopista vuosien varrelta, mies antoi äidilleen avaimen jolloin se päivittäinen juoksu alkoi. Minut haukuttiin mm naapureille miten en osaa mitään, syntejäni olivat kun en tee käsitöitä, en osaa hoitaa puutarhaa anopin mieliksi, en raivopäisenä siivoa enkä leivo koko ajan. Itsellään hänellä on ollut vain tämä yksi kultapoika, joka on kotona hoidettu aputytön ja miehen mummon voimin. Minulla 3 lasta ja päiväkotirumba kaikkine kuvioineen. Voisin kirjan kirjoittaa kaikesta haukkumisesta, alistamisesta, pösmäröinnistä ym. Nyt anoppi on muistisairas ja riippuvainen avustamme, kummasti on asenne muuttunut. Lapset aikuisia, osa pitää mummoon yhteyttä, osa ei. Miehen silmät avautuivat kun lapset olivat pieniä, nyt ovat taas sulkeutuneet, anoppi ei ole kuulema koskaan minulle pahaa sanaa sanonut... Niinpä niin.
No onhan se hänen äitinsä. Virheitä voi tapahtua, ei kai niitä koko elämää muistella. Aika kamala asenne. Kannattaa sinkin päästää jo irti kun siitä vauva-ajasta taitaa olla jo aika pitkä aika. Katkeruus on myrkkyä vain sinulle. Muita ei voi syyttää oman elämän valinnoista. Olet onnesi seppä. Sinähän sen miehesi kanssa yhä olet yhdessä, miksi jos on noin kamalaa? Ei täällä kannata yhdessä ketjussa roikkua epätoivoisesti viikkokausia, ymmärrät varmaan itsekin ettei tervettä.
Miksi sinä roikut tässä ketjussa?
Täällä on moni jo todennut että pysyy naimisissa vain koska ei halua että joutuu anoppinsa kanssa lapsen vuoroviikko-huoltajaksi.
Ihan asiaa tuo toinen kysyi. Lapsethan lainatulla ovat jo täysikäisiä, eli ei tässä mistään hoitajista enää puhuta. Ehkä paremminkin voisi kysyä miksi sinä roikut ketjussa räksyttämässä kaikille, jotka eivät ole samaa mieltä kanssasi? Hmmm, tällaisistahan ketjussa onkin ollut puhetta.
Ja se on IHAN TOTTA, ettei kannata vatvoa kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneita asioita, pakko se on aikuisen ihmisen päästä yli joskus vaikka kuinka sapettaisi. Anoppikin varmaan päästää kohta jo kylmän pierun. Käy hoitokodissa nipistämässä kostoksi poskesta jos sillä helpottaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te saitte miehen lähtemään terapiaan?
Meillä jo aluksi hannasi vastaan, varasin kuitenkin ajan mutta ei tietenkään sitten tullut mukaan. Ehdotin että jos ei minun läsnäollessa halua puhua niin menisi yksinään. Ei kuitenkaan halua puhua vieraalle tästä.
Yritin taas kerran vääntää rautalangasta mikä mua tässä harmittaa. Sanoi että jos mun puheet olisi totta niin hänen äitinsä olisi hirviö eikä hän haluaisi olla sen kanssa tekemisissä. Joten hänen äitinsä on siis tarkoitettava hyvää.
Lopuksi muisti myös kertoa miten olen vaikea kun loukkaannun turhasta eikä kukaan normaali ihminen loukkaannu anopin hyvää tarkoittavista kommenteista. Lisäksi mun pitäisi olla kiitollinen että isovanhemmat haluavat hoitaa ja puuttua lapsenlapsen asioihin, sillä se on merkki välittämisestä (ja joo olen samaa mieltä periaatteessa mutta ei mielestäni päde rajattomiin ihmisiin).
Oon ihan umpikujassa. Erota en tosiaan voi sillä tiedän miten lapsi olisi sen jälkeen puolet ajasta isovanhemmillaan, jotka jo nyt puhuvat minusta vauvan kuullen pahaa ja puuttuvat kaikkeen. Kun jo nyt mummon mielestä hänellä on mummona oikeus päättää lapsen kaikki asiat niin entäs sitten kun hän olisi vielä puolet ajasta sen hoitaja. Kunpa olisin tiennyt tän etukäteen niin olisin harkinnut lapsen tekemistä enemmän. Tuntuu ihan hirveältä että vauvan elämän alku pitäisi olla iloista ja mukavaa aikaa (niinkuin se tietty vauvan kanssa onkin) mutta samalla parisuhde romahtaa täysin.
Meillä oli se tilanne, että mulla oli hoitosuhde syömishäiriöiden takia. Siellä tuli anoppikin sattuneesta syystä puheeksi. Hän ehdotti pariterapiaa. Mä sitten muotoilin ajatuksen miehelleni niin, että ymmärtäisimme toisiamme paremmin, kun mulla niitä ongelmia oli jo ilman sitä anoppiakin. Siellä pariterapiassa käytiin läpi kuormittavia tekijöitä, ja siinähän sitten saatiin puheenaiheeksi anoppi. Terapeutti teki kyllä palkkansa eteen töitä, että sai väännettyä mun miehelle ratakiskosta (rautalanka ei riittänyt), miksi ja miten hänen äitinsä käytös on haitallista meidän parisuhteelle ja koko perheelle.
Täydellistä meillä vieläkään ei ole, mutta parempaan suuntaan on menty. Eron suunnittelu on saatu lopettaa ja korvata se yhteisen tulevaisuuden suunnittelulla. Mies ymmärsi, että hän ei voi olla mun kanssa ja samalla miellyttää äitiään, eikä vaatia minua hyväksymään äitinsä harjoittamaa hyväntahtoisuutta (=henkistä väkivaltaa). Mies tarvitsisi kipeästi terapiaa lapsuuden traumojen läpikäynti on, mutta aika ei ole (vielä) siihen kypsä.
Entä oma terapiasi. Voisi olla paikallaan traumojen hoito, lääkitystäkin voisit kokeilla. Sulla on pahaolla ittes kanssa, mutta pakko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te saitte miehen lähtemään terapiaan?
Meillä jo aluksi hannasi vastaan, varasin kuitenkin ajan mutta ei tietenkään sitten tullut mukaan. Ehdotin että jos ei minun läsnäollessa halua puhua niin menisi yksinään. Ei kuitenkaan halua puhua vieraalle tästä.
Yritin taas kerran vääntää rautalangasta mikä mua tässä harmittaa. Sanoi että jos mun puheet olisi totta niin hänen äitinsä olisi hirviö eikä hän haluaisi olla sen kanssa tekemisissä. Joten hänen äitinsä on siis tarkoitettava hyvää.
Lopuksi muisti myös kertoa miten olen vaikea kun loukkaannun turhasta eikä kukaan normaali ihminen loukkaannu anopin hyvää tarkoittavista kommenteista. Lisäksi mun pitäisi olla kiitollinen että isovanhemmat haluavat hoitaa ja puuttua lapsenlapsen asioihin, sillä se on merkki välittämisestä (ja joo olen samaa mieltä periaatteessa mutta ei mielestäni päde rajattomiin ihmisiin).
Oon ihan umpikujassa. Erota en tosiaan voi sillä tiedän miten lapsi olisi sen jälkeen puolet ajasta isovanhemmillaan, jotka jo nyt puhuvat minusta vauvan kuullen pahaa ja puuttuvat kaikkeen. Kun jo nyt mummon mielestä hänellä on mummona oikeus päättää lapsen kaikki asiat niin entäs sitten kun hän olisi vielä puolet ajasta sen hoitaja. Kunpa olisin tiennyt tän etukäteen niin olisin harkinnut lapsen tekemistä enemmän. Tuntuu ihan hirveältä että vauvan elämän alku pitäisi olla iloista ja mukavaa aikaa (niinkuin se tietty vauvan kanssa onkin) mutta samalla parisuhde romahtaa täysin.
Meillä oli se tilanne, että mulla oli hoitosuhde syömishäiriöiden takia. Siellä tuli anoppikin sattuneesta syystä puheeksi. Hän ehdotti pariterapiaa. Mä sitten muotoilin ajatuksen miehelleni niin, että ymmärtäisimme toisiamme paremmin, kun mulla niitä ongelmia oli jo ilman sitä anoppiakin. Siellä pariterapiassa käytiin läpi kuormittavia tekijöitä, ja siinähän sitten saatiin puheenaiheeksi anoppi. Terapeutti teki kyllä palkkansa eteen töitä, että sai väännettyä mun miehelle ratakiskosta (rautalanka ei riittänyt), miksi ja miten hänen äitinsä käytös on haitallista meidän parisuhteelle ja koko perheelle.
Täydellistä meillä vieläkään ei ole, mutta parempaan suuntaan on menty. Eron suunnittelu on saatu lopettaa ja korvata se yhteisen tulevaisuuden suunnittelulla. Mies ymmärsi, että hän ei voi olla mun kanssa ja samalla miellyttää äitiään, eikä vaatia minua hyväksymään äitinsä harjoittamaa hyväntahtoisuutta (=henkistä väkivaltaa). Mies tarvitsisi kipeästi terapiaa lapsuuden traumojen läpikäynti on, mutta aika ei ole (vielä) siihen kypsä.
Entä oma terapiasi. Voisi olla paikallaan traumojen hoito, lääkitystäkin voisit kokeilla. Sulla on pahaolla ittes kanssa, mutta pakko.
Tässä viestissä ei ole päätä eikä häntää.
t. viestien päiden&häntien tutkija-asiantuntija pro
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ollut ikävä tyyppi kun "mikään mitä anoppi tekee ei kelpaa". Sitten anoppi itkee apelle ja appi itkee miehelle ja mies itkee minulle. Tekisi mieli vaan erota mutta sen jälkeenhän kasvattaisin lapsen yhdessä anopin kanssa. Vuoroviikoin lapsi minulla ja vuoroviikoin mies voisi viedä sen anopilleen kun anoppi niin tykkäis. Tästä syystä en varmaan koskaan voi erota.
Asiat jotka olen siis anopille huomauttanut:
-ei pussata vauvaa ettei kariesbakteereita mene sille (tuijotti mua vaan hölmistyneenä suu auki eikä edes sanonut mitään)
-ei pompotella vauvaa pystyasennossa kun vauvan niska retkahtelee (nauroi vaan ja pompotteli lisää, kolmannen kerran mies lopulta huusi sille lopeta niin lopetti naureskellen)
-pyysin sadannen kerran ottamaan kengät pois sisään tullessaan (tuhahteli nokka pystyssä että saahan sitä pyytää, ihme kyllä vei kenkänsä pois) (tämä nyt ei liity vauvaan mutta minun ilkeyteeni)Kaikki nämä ovat tietenkin tarkoittaneet hyvää ja mies ei voi ymmärtää miksi en halua jättää vauvaa silmistäni anopille. Ja minä olen ilkeä ja tuotan anopille pahan mielen kun vaan komentelen eikä mikään kelpaa. Huom nämä on ainoat asiat joista olen ikinä sanonut sille "vastaan".
Sama tyyli täälläkin ja tosiaan en eroa, koska sitten lapset olis lomalla ja viikonloppuisin aina mummolla, koska mummo tykkää ja helpommalla pääsee kun ei pahoita mummon mieltä.
Surullista mutta lohduttavaa, että löytyy muitakin, joilla on äitinsä edessä mateleva mies. Todella raskas taakka, mutta toisaalta ymmärrän tilanteen. Helpompaa totella kuin uhmata äitiä, jonka kosto tottelemattomuudesta on hirmuinen.
Mies on tuossa tilanteessa uhri itsekin. Ei sitä voi käsittää, jos itseä ei ole nujerrettu ja aivopesty lapsena. Ei se niin mene, että "kyllämm ,,,AUIkuisen pittäääpi osata sanova vastaan". Sama kuin sanoisi kroonisesti masentuneelle että ota itseäsi niskasta kiinni. Se ongelma on paljon syvemmällä. Tuhoisa vanhempi on todella tuhoisa, joskus vaikutukset kestävät oman lapsen elämän loppuun asti ja siirtyvät vielä siitäkin seuraavalle polvelle.
Samaa mieltä. Kuten aikaisemman kirjoittajan mies sanoi, ei voi olla totta koska silloin äitinsä on hirviö. Jos äiti on hirviö niin mitä mies sitten on, on kuitenkin äitinsä lapsi, niin onko mies sitten puolikas hirviö?
Vaikka oma mies puolustaa nyt minua, niin ei hän silti vielä sano mitään kun äitinsä valehtelee. Siis esim väittää että mies on tehnyt jotakin mitä ei ole tehnyt, mies ei sano sanaakaan vastaan. Automaattisesti on myös kehunut äitiään, sanoo että on maailman paras sitä ja tätä, on pyytänyt aikaisemmin minuakin kehumaan jotta äitinsä leppyisi, en ole suostunut siihen. Anoppi sitten toistaa näitä asioita kun hän haukkuu minua, minähän olen niin hyvä tossa, kateellinen miniä, pitäisi hakea apua ammattilaisilta kun on noin sairas. Vaikka narsisti sanaa ei saisi käyttää niin mikä tuollainen käytös sitten on? Anoppi myös syyttää muita omista virheistään, useimmiten appea, ja ottaa kunnian varsinkin apen tekemisistä jos häntä kehutaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te saitte miehen lähtemään terapiaan?
Meillä jo aluksi hannasi vastaan, varasin kuitenkin ajan mutta ei tietenkään sitten tullut mukaan. Ehdotin että jos ei minun läsnäollessa halua puhua niin menisi yksinään. Ei kuitenkaan halua puhua vieraalle tästä.
Yritin taas kerran vääntää rautalangasta mikä mua tässä harmittaa. Sanoi että jos mun puheet olisi totta niin hänen äitinsä olisi hirviö eikä hän haluaisi olla sen kanssa tekemisissä. Joten hänen äitinsä on siis tarkoitettava hyvää.
Lopuksi muisti myös kertoa miten olen vaikea kun loukkaannun turhasta eikä kukaan normaali ihminen loukkaannu anopin hyvää tarkoittavista kommenteista. Lisäksi mun pitäisi olla kiitollinen että isovanhemmat haluavat hoitaa ja puuttua lapsenlapsen asioihin, sillä se on merkki välittämisestä (ja joo olen samaa mieltä periaatteessa mutta ei mielestäni päde rajattomiin ihmisiin).
Oon ihan umpikujassa. Erota en tosiaan voi sillä tiedän miten lapsi olisi sen jälkeen puolet ajasta isovanhemmillaan, jotka jo nyt puhuvat minusta vauvan kuullen pahaa ja puuttuvat kaikkeen. Kun jo nyt mummon mielestä hänellä on mummona oikeus päättää lapsen kaikki asiat niin entäs sitten kun hän olisi vielä puolet ajasta sen hoitaja. Kunpa olisin tiennyt tän etukäteen niin olisin harkinnut lapsen tekemistä enemmän. Tuntuu ihan hirveältä että vauvan elämän alku pitäisi olla iloista ja mukavaa aikaa (niinkuin se tietty vauvan kanssa onkin) mutta samalla parisuhde romahtaa täysin.
Meillä oli se tilanne, että mulla oli hoitosuhde syömishäiriöiden takia. Siellä tuli anoppikin sattuneesta syystä puheeksi. Hän ehdotti pariterapiaa. Mä sitten muotoilin ajatuksen miehelleni niin, että ymmärtäisimme toisiamme paremmin, kun mulla niitä ongelmia oli jo ilman sitä anoppiakin. Siellä pariterapiassa käytiin läpi kuormittavia tekijöitä, ja siinähän sitten saatiin puheenaiheeksi anoppi. Terapeutti teki kyllä palkkansa eteen töitä, että sai väännettyä mun miehelle ratakiskosta (rautalanka ei riittänyt), miksi ja miten hänen äitinsä käytös on haitallista meidän parisuhteelle ja koko perheelle.
Täydellistä meillä vieläkään ei ole, mutta parempaan suuntaan on menty. Eron suunnittelu on saatu lopettaa ja korvata se yhteisen tulevaisuuden suunnittelulla. Mies ymmärsi, että hän ei voi olla mun kanssa ja samalla miellyttää äitiään, eikä vaatia minua hyväksymään äitinsä harjoittamaa hyväntahtoisuutta (=henkistä väkivaltaa). Mies tarvitsisi kipeästi terapiaa lapsuuden traumojen läpikäynti on, mutta aika ei ole (vielä) siihen kypsä.
Entä oma terapiasi. Voisi olla paikallaan traumojen hoito, lääkitystäkin voisit kokeilla. Sulla on pahaolla ittes kanssa, mutta pakko.
Kerrotko, kuinka pätevä olet tekemään mielenterveyden diagnooseja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä on niin asiattomia ja pikkusieluisten ihmisten kommentointia osa, että en ihmettele että nykylapsetkin osaavat olla niin häijyjä jo alle kouluikäisenä. Ottavat mallia äideistään jotka eivät osaa keskustella asioista osallisten kanssa, täällä vain nillitetään. Kyllä mummut sanovat ja ehdottelevat, jopa kilpailevat lastenlasten huomiosta, mutta ei siitä tarvitse ahdistua, vaan puhua sievästi ja hyvä on, jos kertoo vähän etukäteen milloin on mummulapäivä, niin mummu tietää odottaa. Ainahan se näillä miehen äideillä on pelko päällä milloin se miniä päättää, ettei mummu saa enää lasta tavata, anoppi kun on se kaikista kamalin ihminen maan päällä, paitsi silloin, kun häntä tarvitaan hoitamaan lasta ja ostamaan lapselle sitä sun tätä. Minullakin on miehen äiti, anoppi, joka niin mielellään hoitaa lapsenlapsiaan, välillä liikaakin, mutta kun asioista sovitaan etukäteen kalenteriin, niin ei ole ongelmaa. En koskaan moiti anoppiani enkä sitä että hänellä on todella hyvät välit poikaansa, puhuvat kaikesta, päinvastoin kiitän siitä. Lapseni saavat hyvän mallin kuinka sovussa on mukava olla. Jos jotain sanotaan tai tehdään ( mummun omia päähänpinttymiä) joista en ole samaa mieltä mutta jotka ovat ns. pikkujuttuja, en välitä, en vedä hernettä enkä ahdistu. Ymmärrän häntä, hänen aikakauttaan ja tapaa tehdä asioita. Usein tottakin hänen vanhoissa, viisaissa neuvoista. Kiitollinen on hänen avustaan. Miniät voisivat joskus mennä itseensä ja miettiä mikä heidän osuutensa on riita- ja ongelmatilanteissa anopin kanssa, kukaan ei yksin tappele. Asennettakin voi muuttaa hyväksyvämmäksi, myös miestään kohtaan, se jo auttaa paljon.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on niin asiattomia ja pikkusieluisten ihmisten kommentointia osa, että en ihmettele että nykylapsetkin osaavat olla niin häijyjä jo alle kouluikäisenä. Ottavat mallia äideistään jotka eivät osaa keskustella asioista osallisten kanssa, täällä vain nillitetään. Kyllä mummut sanovat ja ehdottelevat, jopa kilpailevat lastenlasten huomiosta, mutta ei siitä tarvitse ahdistua, vaan puhua sievästi ja hyvä on, jos kertoo vähän etukäteen milloin on mummulapäivä, niin mummu tietää odottaa. Ainahan se näillä miehen äideillä on pelko päällä milloin se miniä päättää, ettei mummu saa enää lasta tavata, anoppi kun on se kaikista kamalin ihminen maan päällä, paitsi silloin, kun häntä tarvitaan hoitamaan lasta ja ostamaan lapselle sitä sun tätä. Minullakin on miehen äiti, anoppi, joka niin mielellään hoitaa lapsenlapsiaan, välillä liikaakin, mutta kun asioista sovitaan etukäteen kalenteriin, niin ei ole ongelmaa. En koskaan moiti anoppiani enkä sitä että hänellä on todella hyvät välit poikaansa, puhuvat kaikesta, päinvastoin kiitän siitä. Lapseni saavat hyvän mallin kuinka sovussa on mukava olla. Jos jotain sanotaan tai tehdään ( mummun omia päähänpinttymiä) joista en ole samaa mieltä mutta jotka ovat ns. pikkujuttuja, en välitä, en vedä hernettä enkä ahdistu. Ymmärrän häntä, hänen aikakauttaan ja tapaa tehdä asioita. Usein tottakin hänen vanhoissa, viisaissa neuvoista. Kiitollinen on hänen avustaan. Miniät voisivat joskus mennä itseensä ja miettiä mikä heidän osuutensa on riita- ja ongelmatilanteissa anopin kanssa, kukaan ei yksin tappele. Asennettakin voi muuttaa hyväksyvämmäksi, myös miestään kohtaan, se jo auttaa paljon.
Olet onnekas kun sinulla on normaali anoppi. Meillä keskustelut johtivat nimenomaan haukkumiseen, sanoin mitkä asiat ovat häirinneet minua niin anoppi alkoi heti haukkumaan, taisin saada sanotuksi ehkä yhden asian, nyt anoppi jatkaa mustamaalaamisella. Sieltä paljastui selkeästi mieleltään epävakaa ihminen, tämä avasi mieheni silmät todellisuudelle. Otettiin myös anoppi mukaan terapiaan, siellä alkoi haukkumaan minua ammattilaisten edessä, käytös oli jotakin aivan järjetöntä, itsekin järkytyin käytöksestä vaikka olen nähnyt jo yhtä sun toista. En ikinä olisi kuvitellut että anoppi muiden edessä käyttäytyisi tuolla tavalla, kun se julkinen kuva itsestään on ollut anopille niin tärkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on niin asiattomia ja pikkusieluisten ihmisten kommentointia osa, että en ihmettele että nykylapsetkin osaavat olla niin häijyjä jo alle kouluikäisenä. Ottavat mallia äideistään jotka eivät osaa keskustella asioista osallisten kanssa, täällä vain nillitetään. Kyllä mummut sanovat ja ehdottelevat, jopa kilpailevat lastenlasten huomiosta, mutta ei siitä tarvitse ahdistua, vaan puhua sievästi ja hyvä on, jos kertoo vähän etukäteen milloin on mummulapäivä, niin mummu tietää odottaa. Ainahan se näillä miehen äideillä on pelko päällä milloin se miniä päättää, ettei mummu saa enää lasta tavata, anoppi kun on se kaikista kamalin ihminen maan päällä, paitsi silloin, kun häntä tarvitaan hoitamaan lasta ja ostamaan lapselle sitä sun tätä. Minullakin on miehen äiti, anoppi, joka niin mielellään hoitaa lapsenlapsiaan, välillä liikaakin, mutta kun asioista sovitaan etukäteen kalenteriin, niin ei ole ongelmaa. En koskaan moiti anoppiani enkä sitä että hänellä on todella hyvät välit poikaansa, puhuvat kaikesta, päinvastoin kiitän siitä. Lapseni saavat hyvän mallin kuinka sovussa on mukava olla. Jos jotain sanotaan tai tehdään ( mummun omia päähänpinttymiä) joista en ole samaa mieltä mutta jotka ovat ns. pikkujuttuja, en välitä, en vedä hernettä enkä ahdistu. Ymmärrän häntä, hänen aikakauttaan ja tapaa tehdä asioita. Usein tottakin hänen vanhoissa, viisaissa neuvoista. Kiitollinen on hänen avustaan. Miniät voisivat joskus mennä itseensä ja miettiä mikä heidän osuutensa on riita- ja ongelmatilanteissa anopin kanssa, kukaan ei yksin tappele. Asennettakin voi muuttaa hyväksyvämmäksi, myös miestään kohtaan, se jo auttaa paljon.
Kun ei se mummo ole millään tavoin perheessä osallinen.
Eikä huonoa kohtelua tarvitse hyväksyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä samat kokemukset anopista vuosien varrelta, mies antoi äidilleen avaimen jolloin se päivittäinen juoksu alkoi. Minut haukuttiin mm naapureille miten en osaa mitään, syntejäni olivat kun en tee käsitöitä, en osaa hoitaa puutarhaa anopin mieliksi, en raivopäisenä siivoa enkä leivo koko ajan. Itsellään hänellä on ollut vain tämä yksi kultapoika, joka on kotona hoidettu aputytön ja miehen mummon voimin. Minulla 3 lasta ja päiväkotirumba kaikkine kuvioineen. Voisin kirjan kirjoittaa kaikesta haukkumisesta, alistamisesta, pösmäröinnistä ym. Nyt anoppi on muistisairas ja riippuvainen avustamme, kummasti on asenne muuttunut. Lapset aikuisia, osa pitää mummoon yhteyttä, osa ei. Miehen silmät avautuivat kun lapset olivat pieniä, nyt ovat taas sulkeutuneet, anoppi ei ole kuulema koskaan minulle pahaa sanaa sanonut... Niinpä niin.
No onhan se hänen äitinsä. Virheitä voi tapahtua, ei kai niitä koko elämää muistella. Aika kamala asenne. Kannattaa sinkin päästää jo irti kun siitä vauva-ajasta taitaa olla jo aika pitkä aika. Katkeruus on myrkkyä vain sinulle. Muita ei voi syyttää oman elämän valinnoista. Olet onnesi seppä. Sinähän sen miehesi kanssa yhä olet yhdessä, miksi jos on noin kamalaa? Ei täällä kannata yhdessä ketjussa roikkua epätoivoisesti viikkokausia, ymmärrät varmaan itsekin ettei tervettä.
Miksi sinä roikut tässä ketjussa?
Täällä on moni jo todennut että pysyy naimisissa vain koska ei halua että joutuu anoppinsa kanssa lapsen vuoroviikko-huoltajaksi.
Ihan asiaa tuo toinen kysyi. Lapsethan lainatulla ovat jo täysikäisiä, eli ei tässä mistään hoitajista enää puhuta. Ehkä paremminkin voisi kysyä miksi sinä roikut ketjussa räksyttämässä kaikille, jotka eivät ole samaa mieltä kanssasi? Hmmm, tällaisistahan ketjussa onkin ollut puhetta.
Ja se on IHAN TOTTA, ettei kannata vatvoa kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneita asioita, pakko se on aikuisen ihmisen päästä yli joskus vaikka kuinka sapettaisi. Anoppikin varmaan päästää kohta jo kylmän pierun. Käy hoitokodissa nipistämässä kostoksi poskesta jos sillä helpottaisi.
Kylmä fakta on, että tuollaisen mielivaltaisen käytöksen kohteeksi joutunut jättää jälkensä. Mullekin jäi ikuiset arvet, vaikka ongelma ei ole enää akuutti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä samat kokemukset anopista vuosien varrelta, mies antoi äidilleen avaimen jolloin se päivittäinen juoksu alkoi. Minut haukuttiin mm naapureille miten en osaa mitään, syntejäni olivat kun en tee käsitöitä, en osaa hoitaa puutarhaa anopin mieliksi, en raivopäisenä siivoa enkä leivo koko ajan. Itsellään hänellä on ollut vain tämä yksi kultapoika, joka on kotona hoidettu aputytön ja miehen mummon voimin. Minulla 3 lasta ja päiväkotirumba kaikkine kuvioineen. Voisin kirjan kirjoittaa kaikesta haukkumisesta, alistamisesta, pösmäröinnistä ym. Nyt anoppi on muistisairas ja riippuvainen avustamme, kummasti on asenne muuttunut. Lapset aikuisia, osa pitää mummoon yhteyttä, osa ei. Miehen silmät avautuivat kun lapset olivat pieniä, nyt ovat taas sulkeutuneet, anoppi ei ole kuulema koskaan minulle pahaa sanaa sanonut... Niinpä niin.
No onhan se hänen äitinsä. Virheitä voi tapahtua, ei kai niitä koko elämää muistella. Aika kamala asenne. Kannattaa sinkin päästää jo irti kun siitä vauva-ajasta taitaa olla jo aika pitkä aika. Katkeruus on myrkkyä vain sinulle. Muita ei voi syyttää oman elämän valinnoista. Olet onnesi seppä. Sinähän sen miehesi kanssa yhä olet yhdessä, miksi jos on noin kamalaa? Ei täällä kannata yhdessä ketjussa roikkua epätoivoisesti viikkokausia, ymmärrät varmaan itsekin ettei tervettä.
Vuosia kestänyt jokapäiväinen henkinen väkivalta ei ole virhe. Se on kidutusta. Tietoista toimintaa.
Onko tätä ketjua muuten ripattu iltalehteen? Ihme jos ei jossain vaiheess ole.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on niin asiattomia ja pikkusieluisten ihmisten kommentointia osa, että en ihmettele että nykylapsetkin osaavat olla niin häijyjä jo alle kouluikäisenä. Ottavat mallia äideistään jotka eivät osaa keskustella asioista osallisten kanssa, täällä vain nillitetään. Kyllä mummut sanovat ja ehdottelevat, jopa kilpailevat lastenlasten huomiosta, mutta ei siitä tarvitse ahdistua, vaan puhua sievästi ja hyvä on, jos kertoo vähän etukäteen milloin on mummulapäivä, niin mummu tietää odottaa. Ainahan se näillä miehen äideillä on pelko päällä milloin se miniä päättää, ettei mummu saa enää lasta tavata, anoppi kun on se kaikista kamalin ihminen maan päällä, paitsi silloin, kun häntä tarvitaan hoitamaan lasta ja ostamaan lapselle sitä sun tätä. Minullakin on miehen äiti, anoppi, joka niin mielellään hoitaa lapsenlapsiaan, välillä liikaakin, mutta kun asioista sovitaan etukäteen kalenteriin, niin ei ole ongelmaa. En koskaan moiti anoppiani enkä sitä että hänellä on todella hyvät välit poikaansa, puhuvat kaikesta, päinvastoin kiitän siitä. Lapseni saavat hyvän mallin kuinka sovussa on mukava olla. Jos jotain sanotaan tai tehdään ( mummun omia päähänpinttymiä) joista en ole samaa mieltä mutta jotka ovat ns. pikkujuttuja, en välitä, en vedä hernettä enkä ahdistu. Ymmärrän häntä, hänen aikakauttaan ja tapaa tehdä asioita. Usein tottakin hänen vanhoissa, viisaissa neuvoista. Kiitollinen on hänen avustaan. Miniät voisivat joskus mennä itseensä ja miettiä mikä heidän osuutensa on riita- ja ongelmatilanteissa anopin kanssa, kukaan ei yksin tappele. Asennettakin voi muuttaa hyväksyvämmäksi, myös miestään kohtaan, se jo auttaa paljon.
Olen mennyt itseeni ja todennut, että ihan liian kauan yritin tulla toimeen anoppini kanssa. Välirikko olisi pitänyt toteuttaa jo paljon aikaisemmassa vaiheessa. En välitä siitä miten anoppi tilanteen kokee. Ihan yhtä vähän hän ajatteli mun tunteita, kun teki mun elämästä helvetin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te saitte miehen lähtemään terapiaan?
Meillä jo aluksi hannasi vastaan, varasin kuitenkin ajan mutta ei tietenkään sitten tullut mukaan. Ehdotin että jos ei minun läsnäollessa halua puhua niin menisi yksinään. Ei kuitenkaan halua puhua vieraalle tästä.
Yritin taas kerran vääntää rautalangasta mikä mua tässä harmittaa. Sanoi että jos mun puheet olisi totta niin hänen äitinsä olisi hirviö eikä hän haluaisi olla sen kanssa tekemisissä. Joten hänen äitinsä on siis tarkoitettava hyvää.
Lopuksi muisti myös kertoa miten olen vaikea kun loukkaannun turhasta eikä kukaan normaali ihminen loukkaannu anopin hyvää tarkoittavista kommenteista. Lisäksi mun pitäisi olla kiitollinen että isovanhemmat haluavat hoitaa ja puuttua lapsenlapsen asioihin, sillä se on merkki välittämisestä (ja joo olen samaa mieltä periaatteessa mutta ei mielestäni päde rajattomiin ihmisiin).
Oon ihan umpikujassa. Erota en tosiaan voi sillä tiedän miten lapsi olisi sen jälkeen puolet ajasta isovanhemmillaan, jotka jo nyt puhuvat minusta vauvan kuullen pahaa ja puuttuvat kaikkeen. Kun jo nyt mummon mielestä hänellä on mummona oikeus päättää lapsen kaikki asiat niin entäs sitten kun hän olisi vielä puolet ajasta sen hoitaja. Kunpa olisin tiennyt tän etukäteen niin olisin harkinnut lapsen tekemistä enemmän. Tuntuu ihan hirveältä että vauvan elämän alku pitäisi olla iloista ja mukavaa aikaa (niinkuin se tietty vauvan kanssa onkin) mutta samalla parisuhde romahtaa täysin.
Vähän jouduin kyllä lässyttämään. Eli esitin asiani niin että silloinen tilanne ei ollut kenellekään hyvä, koko ajan riideltiin kun olisi pitänyt keskustella asiat läpi ja keksiä jonkinlainen ratkaisu että oltais kaikki voitu toimia yhdessä, lapsen parhaaksi. Jos tilanne olisi jatkunut samanlaisena niin suhteeni mieheen ja anoppiin tuhoutuisi. Tarkoitus ei siis ollut saada mieheni minun puolelleni vaan ratkaista ristiriita, ja jos vika olisi ollut minussa niin sekin oltais voitu sitten hoitaa.
Mä kysyin että eikö mies tulisi mukaan, koska muuten voin kertoa vaan oman näkemyksen ja terapeutti ei voi arvioida tilannetta oikein.. mies totesi vaan että yritän käänteispsykologialla saada sen mukaan ja hän ei tule.
Jotenkin mulla on tunne että jossain sisimmässään se tietää että käyttäytyy perhettään kohden väärin mutta ei uskalla muuttaa käytöstään. Jos se rehellisesti olisi sitä mieltä että vika on vain mussa ja äitinsä on oikeassa niin kai se haluaisi auttaa mua näkemään tilanteen oikein ja tulisi sinne terapiaan?
Mutta toistaiseksi tilanne ei siis tule muuttumaan. Tuntuu vaan ikävältä olla yksin kun en keksi enää mitä tehdä.
No onhan se hänen äitinsä. Virheitä voi tapahtua, ei kai niitä koko elämää muistella. Aika kamala asenne. Kannattaa sinkin päästää jo irti kun siitä vauva-ajasta taitaa olla jo aika pitkä aika. Katkeruus on myrkkyä vain sinulle. Muita ei voi syyttää oman elämän valinnoista. Olet onnesi seppä. Sinähän sen miehesi kanssa yhä olet yhdessä, miksi jos on noin kamalaa? Ei täällä kannata yhdessä ketjussa roikkua epätoivoisesti viikkokausia, ymmärrät varmaan itsekin ettei tervettä.