Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa puhua huonosti käyttäytyvistä vanhemmista, niin on varmaan niille ihan omia ketjuja. Siis miksi tulla tänne niistä huutelemaan? Tää on ihan sitä samaa jääräpäisyyttä mikä näkyi iltalehden kommenteissa, syytettiin äitejä mustasukkaisiksi, uhkailtiin jättää perinnöttä ja väitettiin että äideille kelpaa vain rahaa ja tavaraa. (Oikeasti, muutenkin nykyään perintö on yleensä vain rasite, joku vanha talo täynnä krääsää jota pitää sit siivota).

Yksikään isovanhempien oikeuksista jankuttava ei pysähtynyt miettimään mikä siinä tarinoiden rajattoman isovanhemman käytöksessä lapsen äitiä häiritsi, ja oliko siinä käytöksessä kenties jotain vikaa. Ei YKSIKÄÄN.

Ennen vanhaan oli melkein pakko sietää tuollaista, ei ollut muuta apua saatavilla ja piirit oli pienemmät. Nykyään ei tarvitse sietää yhtään huonoa käytöstä, tietoa löytyy netistä, hoitoapua on saatavilla jos sitä vain tarvitsee ja ystäviäkin löytyy vaikka netistä jos on yksinäinen. Ei sitä oo pakko yrittää ja yrittää jos toinen ei yksinkertaisesti suostu kuuntelemaan vaan kuvittelee jotenkin olevansa lapsen äitiä tärkeämpi. Pois vaan, kyllä niitä parempia suhteita lapsille löytyy muualta.

Kauheen pitkä viesti, en jaksanut lukea loppuun mutta eihän kenenkään huono tai häiriintynyt käytös oikeuta sinua käyttäytymään huonosti tai häiriintyneesti? Onko nyt oikeustaju hukassa? Ei sinun tarvitse hyväksyä tai sietää huonoa kohtelua tai häiriköintiä mutta aikuismaista käytöstä sinulta velvoitetaan lapsen vanhempana. Et voi taantua itse lapseksi tai kohdella muita aikuisia lapsina. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä?

Vanhemman velvollisuuksiin kuuluu suojata lapsiaan haitallisikta ihmisiltä.

Ei se ole ”lapsena kohtelemista”. Se on just sitä aikuista vanhemmuutta.

Toki saat suojata lapsiasi haitallisilta ihmisiltä mutta sinä et saa käyttäytyä lapsellisesti tai kohdella aikuisia kuin lapsia.

En ole kohdellutkaan. Mistä ihmeestä sinä puhut???

Olen koko ajan toistanut samaa ja kumma jos et ole huomannut...

Voisiko keskustella asioista aikuismaisesti? Tuntuu kuin osa vanhemmista suhtautuu isovanhempiin kuin lapsiin ja osa taantuu lapsien tasolle. En hyväksy tuollaisten isovanhempien toimintaa mutta asiat ratkaistaan aikuismaisesti keskustelemalla. (Ellei joku huom. joku tai jotkut osapuolet ole oikeasti häiriintyneitä.) Jonkun hei pitää olla aikuinen ja puhua asiat kuin aikuisille jos haluaa muutosta ja rakentavaa keskustelua.

Ei ole mitään tuollaista pakkoa.

Jokainen päättää ihan itse keitä elämässään pitää.

Eli sinä et halua tai osaa olla lapsellesi hyvä vanhempi ja esimerkki kuinka asiat käsitellään? Lapsia pitäisi aina kannustaa asioiden selvittämiseen ja yritykseen sovitella.

Vaikeista asioista puhuminen on meidän suomalaisten ongelma, ja valitettavasti ihmisuhde-, parisuhde-, työsuhde-, opiskeluympäristöongelmat vain lisääntyvät kaltaistesi vatipäiden johdosta. (Tässä kohtaa oli käytettävä sanaa vatipää, pahoittelen toki).

Asioista keskusteleminen ei aina johda lopputulokseen, jossa välit paranisivat ja asiat selviäisivät. Joskus totaalinen välien katkaiseminen on paras ratkaisu.

Niinpä. Ja toisin kuin tuo keskustelujankkaaja väittää, keskustelu ei useinkaan ole mitenkään tarpeellista eikä edes suotavaa.

On turha keskustella asioista joissa ei ole keskusteltavaa. Jos leikitään minun hiekkalaatikollani, minun pihassani ja minun leluillani, leikitään minun säännöilläni. Jos säännöt ei kelpaa, ovi on tuossa. Hyvin yksinkertaista.

Jos ihminen ei luonnostaan ymmärrä että lapsen kohdalla pätevät vanhempien, ja vain vanhempien asettamat säännöt, ei se sitä ikinä opikaan. Hyvää hengitysilmaa vaan menee haaskuun jos yrittää keskustella.

Yleensä näillä keskusteluilla saadaan parhaimmillaankin aikaiseksi vain laiha sopu ja hailakat välit. Toisin sanoen, ainoa joka siitä hyötyy on se mummo joka saa nähdä lasta: lapsen vanhempia stressaa edelleen ja lapsi nyt ei tietenkään hyödy mitenkään mummosta joka on niin vihjeetön että sen kanssa täytyy keskustella selvistä asioista.

Maailma on ihmisiä väärällään, on fiksua ja aikuista valita perheensä läheisiksi ne joiden kanssa ei tarvitse vääntää mistään vaan arvomaailma on sama. Työelämässä, yhdistyksissä jne on pakko joustaa ja sovitella joskus. Yksityiselämässä ei tarvitse.

Ja samalla se mummo jää käsitykseen että hänellä olisi jokin oikeus sekaantua aaioihin, vaatia perusteluja ja jauhamalla ja jankkaamalla on oikeuskin ajaa omaa agendaa.

Itse en keskustele, en perustele, en kerro. Piste. Its my way of highway.

Sama. On tietty ihmistyyppi, joka nimenomaan lapsenomaisesti jankuttaa ja vaatii perusteluja silloin kun toinen on sille vaan ilmoittanut päätöksen jonka tekemiseen se toinen, ja vain se, on täysin oikeutettu. Meidän suvussa tällaiset ihmiset on jotenkin yliedustettuina. Minulta meni vuosia tajuta että 1. Minun ei tarvitse perustella omaan elämääni liittyviä päätöksiä kenellekään muulle ja 2. Se perusteleminen on typerintä mitä voin tehdä.

Nykyään menen sillä linjalla että jos minulla on oikeus jokin päätös tehdä, teen sen yksin ja muut elää sen kanssa. Ei minun tarvitse perustella itseäni kenellekään. Jos joku yrittää vängätä, sanon vain tiukasti: "Päätös on minun ja asiasta ei enää keskustella."

Miehen kanssa tietysti keskustelen, koska olemme pariskunta, perhe, tiimi. Mutta kukaan muu ihminen ei ole oikeutettu minun yksityisten päätösteni perusteluja vänkäämään.

Työelämässäkin muuten pääsee kaikkein helpoimmalla kun ottaa tuon linjan jokaisessa sellaisessa asiassa missä sinulla on valtuudet päätöksiä tehdä. Ihmiset on enimmäkseen aika helpottuneita että joku päättää. Tietysti on myös tilanteita joissa on pakko neuvotella, mutta ne tilanteet missä neuvottelu on ihan välttämätöntä ovat yllättävän harvassa kunhan vaan uskaltaa päättää. 90 % neuvottelusta on sitä että tahdotaan jakaa vastuuta, ei todellista neuvottelun tarvetta.

-lainaamasi-

Minulla on äiti ja kaksi lapsetonta siskoa jotka luulee voivansa puuttua joka asiaan. Mm meidän lomamatkasta nousi järjetön haloo.

Ei heidän kanssaan voi keskustella. He luulee heti voivansa jankkaamalla saada jonkun ihme oikeuden.

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Kukaan ei poistakaan yhteyksistä TERVEELLÄ TAVALLA rakastavaa isovanhempaa. Mutta isovanhempi joka haluaa esim. sisustaa lapsensa perheen huushollin, hoitaa lasta omalla tavallaan välittämättä lapsen aikatauluista, ylipäänsä kävelee koko ajan toisten yli ja käyttää lasta vain omien emotionaalisten tarpeidensa tyydyttämiseen, EI hyödytä sitä lasta millään tavalla.

Vain sellainen isovanhempi on lapselle hyväksi joka on täysi ja ehjä ihan yksinäänkin, ilman sitä lastenlasta. Jos isovanhempi TARVITSEE sitä lasta, kyse ei ole enää rakkaudesta vaan se on lapselle vahingollista.

Minusta on kauheaa että ihmiset ei ymmärrä että se lapsi on oma yksilönsä, joka on maailmassa itseään varten, ei kenenkään isovanhemman terapialelu tai vallankäytön väline. Vanhempien tärkein tehtävä on suojella lapsen kasvamista omaksi itsekseen.

Tämän takia esimerkiksi hoitoon viemiset/yökyläilyt pitäisi lähteä vain ja ainoastaan lapsen tarpeesta: jos suurin syy hoitoon viemiselle on että "MUMMU TAHTOO HOITAA", se on mitä suurimmassa määrin väärä syy. Syyn pitäisi olla "lapsi tarvitsee hoitopaikan ja mummu lupasi auttaa".

Sama tieysti koskee vanhempia, ei edes ädillä ole oikeus sylitellä lasta jos se mönkii sillä hetkellä mieluummin lattialla (poislukien tietysti kasvatukselliset syyt) tai vaikkapa herättää sitä kesken unien huvikseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Ehkä se ongelma on juuri siinä että kun maallikkona päätetään jonkun olevan hullu, vaikka kyse olisi ainoastaan erilaisuudesta. Lasta ei voi kasvattaa tynnyrissä niin, että on tekemisissä vain äidille mieluisten ihmisten kanssa. Aina ensin pitäisi malttaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään olenko toiminut oikeasti hyvän tyypin tavoin minäkään joka tilanteessa? Ja sitten se että ihmiset saavat tarvita toinen toistaan, vanhat lapsia ja toisinpäin. Minä saan tyttärentyttöni kylään sanomalla että nyt tarviin häntä tänne. Kumma kun tyttäreni ei ole vielä moittinut tästä vaikka on normaali ihminen. Ärsyttää tämä lyttääminen. Osa kirjoittaa niin ylimielisesti että karvat nousee pystyyn. Elämä on just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen tekee..!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Ei niin, molemmat vanhemmat osallistuvat niihin päätöksiin, tietty jos lapsella on vain toinen vanhempi niin silloin hän päättää yksin.

Kenen sinä ajattelet tekevän pienen lapsen kohdalla ne päätökset joissa päätetään lapsen seurasta?

Jos jonkun ihmisen kanssa ei tule toimeen niin ei tietenkään sellaisen kanssa tarvitse olla ja silloin sen ihmisen lapsikaan ei kyseisen henkilön kanssa ole, vaikka kuinka olisi sukua.

Silloin se henkilö ei kuulu lähipiiriin tai tukiverkkoon.

Lapsi on aina ensisijaisesti jonkun lapsi ja vasta sitten jonkun kummilapsi, lapsenlapsi tai vaikka hoitolapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Ehkä se ongelma on juuri siinä että kun maallikkona päätetään jonkun olevan hullu, vaikka kyse olisi ainoastaan erilaisuudesta. Lasta ei voi kasvattaa tynnyrissä niin, että on tekemisissä vain äidille mieluisten ihmisten kanssa. Aina ensin pitäisi malttaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään olenko toiminut oikeasti hyvän tyypin tavoin minäkään joka tilanteessa? Ja sitten se että ihmiset saavat tarvita toinen toistaan, vanhat lapsia ja toisinpäin. Minä saan tyttärentyttöni kylään sanomalla että nyt tarviin häntä tänne. Kumma kun tyttäreni ei ole vielä moittinut tästä vaikka on normaali ihminen. Ärsyttää tämä lyttääminen. Osa kirjoittaa niin ylimielisesti että karvat nousee pystyyn. Elämä on just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen tekee..!

Mikä täällä siis on ihan vaan "erilaisuutta"? Sekö kun kaapataan lapsi ilman lääkkeitä, stalkataan leikkipuistossa, syrjäytetään äiti perhekuviosta ja aletaan leikkiä äitiä, nimitetään itseään äidiks lapselle, lukittaudutaan vessaan lapsen kanssa, takerrutaan teiniin ja ostetaan tältä aikaa rahalla...

Mikä täällä kuvatusta käytöksestä on sellaista joka on vaan erilaista ja jota maallikko tyhmästi pitää mielenterveysongelmana?

Ja tuo että tilaat lasta luoksesi omia tarpeitasi tyydyttämään on täysin sairas kuvio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Ehkä se ongelma on juuri siinä että kun maallikkona päätetään jonkun olevan hullu, vaikka kyse olisi ainoastaan erilaisuudesta. Lasta ei voi kasvattaa tynnyrissä niin, että on tekemisissä vain äidille mieluisten ihmisten kanssa. Aina ensin pitäisi malttaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään olenko toiminut oikeasti hyvän tyypin tavoin minäkään joka tilanteessa? Ja sitten se että ihmiset saavat tarvita toinen toistaan, vanhat lapsia ja toisinpäin. Minä saan tyttärentyttöni kylään sanomalla että nyt tarviin häntä tänne. Kumma kun tyttäreni ei ole vielä moittinut tästä vaikka on normaali ihminen. Ärsyttää tämä lyttääminen. Osa kirjoittaa niin ylimielisesti että karvat nousee pystyyn. Elämä on just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen tekee..!

Tyttäresi ei varmaan uskalla moittia sinua saati osoittaa sinulle rajoja. Tuo "nyt tarviin häntä tänne" tyttärentyttäreesi liittyen kertoo nimittäin pelottavan paljon sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Ehkä se ongelma on juuri siinä että kun maallikkona päätetään jonkun olevan hullu, vaikka kyse olisi ainoastaan erilaisuudesta. Lasta ei voi kasvattaa tynnyrissä niin, että on tekemisissä vain äidille mieluisten ihmisten kanssa. Aina ensin pitäisi malttaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään olenko toiminut oikeasti hyvän tyypin tavoin minäkään joka tilanteessa? Ja sitten se että ihmiset saavat tarvita toinen toistaan, vanhat lapsia ja toisinpäin. Minä saan tyttärentyttöni kylään sanomalla että nyt tarviin häntä tänne. Kumma kun tyttäreni ei ole vielä moittinut tästä vaikka on normaali ihminen. Ärsyttää tämä lyttääminen. Osa kirjoittaa niin ylimielisesti että karvat nousee pystyyn. Elämä on just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen tekee..!

Tuon loppukaneettisi allekirjoitan täysin, mitään muuta en. Minäkin oivalsin joku vuosi sitten että elämän ei tarvitse tuntua niin vaikealta ja rasittavalta - minulla on täysi oikeus tehdä päätöksiä jotka parantavat mielialaani. Ja niin sai lapsia omiva, kateellinen ja lapsellinen mummeli lähtöpassit meidän perheen lähipiiristä. Toivotimme takaisin elämäämme sitten kun on ymmärtänyt että meidän lasten asioista ei päätä kukaan muu kuin me vanhemmat ja enää ikinä meitä ei lapsille haukuta tai mitätöidä. Taisi olla vaikeatajuinen asia kun ei ole ottanut kohta kahteen vuoteen yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Ehkä se ongelma on juuri siinä että kun maallikkona päätetään jonkun olevan hullu, vaikka kyse olisi ainoastaan erilaisuudesta. Lasta ei voi kasvattaa tynnyrissä niin, että on tekemisissä vain äidille mieluisten ihmisten kanssa. Aina ensin pitäisi malttaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään olenko toiminut oikeasti hyvän tyypin tavoin minäkään joka tilanteessa? Ja sitten se että ihmiset saavat tarvita toinen toistaan, vanhat lapsia ja toisinpäin. Minä saan tyttärentyttöni kylään sanomalla että nyt tarviin häntä tänne. Kumma kun tyttäreni ei ole vielä moittinut tästä vaikka on normaali ihminen. Ärsyttää tämä lyttääminen. Osa kirjoittaa niin ylimielisesti että karvat nousee pystyyn. Elämä on just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen tekee..!

Tyttäresi ei varmaan uskalla moittia sinua saati osoittaa sinulle rajoja. Tuo "nyt tarviin häntä tänne" tyttärentyttäreesi liittyen kertoo nimittäin pelottavan paljon sinusta.

Tämä on edelleen se sama jankkaaja. Tuskin mitään tytärtä on edes olemassa. Kenties kirjoittajalla on poika ja miniä jotka pitävät etäällä, tai kenties on käly joka ei alistu luovuttamaan äidin roolia tämän kirjoittajan äidille tai kenties on vain kissa seurana kuuntelemassa mt-omgelmaisen tarinoita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Ehkä se ongelma on juuri siinä että kun maallikkona päätetään jonkun olevan hullu, vaikka kyse olisi ainoastaan erilaisuudesta. Lasta ei voi kasvattaa tynnyrissä niin, että on tekemisissä vain äidille mieluisten ihmisten kanssa. Aina ensin pitäisi malttaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään olenko toiminut oikeasti hyvän tyypin tavoin minäkään joka tilanteessa? Ja sitten se että ihmiset saavat tarvita toinen toistaan, vanhat lapsia ja toisinpäin. Minä saan tyttärentyttöni kylään sanomalla että nyt tarviin häntä tänne. Kumma kun tyttäreni ei ole vielä moittinut tästä vaikka on normaali ihminen. Ärsyttää tämä lyttääminen. Osa kirjoittaa niin ylimielisesti että karvat nousee pystyyn. Elämä on just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen tekee..!

Välillä tulee olo, että tän on pakko olla provo ja sitten hetkenpäästä kirjottaa jotain niin älytöntä, ettei kukaan provoilija voi sortua niin paksuun potaskaan.

Eikai kukaan huhheijaa voi kuvitella että on ok vaatia lapsi kylään täyttämään omia halujaan ja tarpeitaan, ilman, että edes kysyy kauniisti ja ottaa huomioon perheen tilanteen.

Oikeen karvat nousee pystyyn tollasesta ylimielisyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Ehkä se ongelma on juuri siinä että kun maallikkona päätetään jonkun olevan hullu, vaikka kyse olisi ainoastaan erilaisuudesta. Lasta ei voi kasvattaa tynnyrissä niin, että on tekemisissä vain äidille mieluisten ihmisten kanssa. Aina ensin pitäisi malttaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään olenko toiminut oikeasti hyvän tyypin tavoin minäkään joka tilanteessa? Ja sitten se että ihmiset saavat tarvita toinen toistaan, vanhat lapsia ja toisinpäin. Minä saan tyttärentyttöni kylään sanomalla että nyt tarviin häntä tänne. Kumma kun tyttäreni ei ole vielä moittinut tästä vaikka on normaali ihminen. Ärsyttää tämä lyttääminen. Osa kirjoittaa niin ylimielisesti että karvat nousee pystyyn. Elämä on just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen tekee..!

Mikä täällä siis on ihan vaan "erilaisuutta"? Sekö kun kaapataan lapsi ilman lääkkeitä, stalkataan leikkipuistossa, syrjäytetään äiti perhekuviosta ja aletaan leikkiä äitiä, nimitetään itseään äidiks lapselle, lukittaudutaan vessaan lapsen kanssa, takerrutaan teiniin ja ostetaan tältä aikaa rahalla...

Mikä täällä kuvatusta käytöksestä on sellaista joka on vaan erilaista ja jota maallikko tyhmästi pitää mielenterveysongelmana?

Ja tuo että tilaat lasta luoksesi omia tarpeitasi tyydyttämään on täysin sairas kuvio.

Meillä on äärettömän läheiset välit toisiimme ja pikkutyttö kuulee usein kuinka häntä rakastan. Mummin tulo kylään on iloinen tapaus ja kaikki muu unohtuu. Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka ja minä aion heistä nauttia ja kiitän luojaa että on sattunut terveitä nuoria omiksi lapsiksi ja lasten puolisoiksi. En suoraan sanoen tiedä mitä tekisin jos joku heistä ilmoittaisi samanlaisen linjan kun täällä nyt paasattu. Oma tyttäreni sanoo usein että olin äitinä mahtava mutta mummina jo aivan huippu. Nyt alkaa olla mitta täynnä tätä kärsimyksen levittämistä, ette tajua mitä aiheutatte mukaville, tavallisille perheille jos yksikin miniä taikka tytär lähtee mukaan näihin höyryymisiin. Ihan sama minulle toisaalta..!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Ehkä se ongelma on juuri siinä että kun maallikkona päätetään jonkun olevan hullu, vaikka kyse olisi ainoastaan erilaisuudesta. Lasta ei voi kasvattaa tynnyrissä niin, että on tekemisissä vain äidille mieluisten ihmisten kanssa. Aina ensin pitäisi malttaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään olenko toiminut oikeasti hyvän tyypin tavoin minäkään joka tilanteessa? Ja sitten se että ihmiset saavat tarvita toinen toistaan, vanhat lapsia ja toisinpäin. Minä saan tyttärentyttöni kylään sanomalla että nyt tarviin häntä tänne. Kumma kun tyttäreni ei ole vielä moittinut tästä vaikka on normaali ihminen. Ärsyttää tämä lyttääminen. Osa kirjoittaa niin ylimielisesti että karvat nousee pystyyn. Elämä on just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen tekee..!

Mikä täällä siis on ihan vaan "erilaisuutta"? Sekö kun kaapataan lapsi ilman lääkkeitä, stalkataan leikkipuistossa, syrjäytetään äiti perhekuviosta ja aletaan leikkiä äitiä, nimitetään itseään äidiks lapselle, lukittaudutaan vessaan lapsen kanssa, takerrutaan teiniin ja ostetaan tältä aikaa rahalla...

Mikä täällä kuvatusta käytöksestä on sellaista joka on vaan erilaista ja jota maallikko tyhmästi pitää mielenterveysongelmana?

Ja tuo että tilaat lasta luoksesi omia tarpeitasi tyydyttämään on täysin sairas kuvio.

Meillä on äärettömän läheiset välit toisiimme ja pikkutyttö kuulee usein kuinka häntä rakastan. Mummin tulo kylään on iloinen tapaus ja kaikki muu unohtuu. Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka ja minä aion heistä nauttia ja kiitän luojaa että on sattunut terveitä nuoria omiksi lapsiksi ja lasten puolisoiksi. En suoraan sanoen tiedä mitä tekisin jos joku heistä ilmoittaisi samanlaisen linjan kun täällä nyt paasattu. Oma tyttäreni sanoo usein että olin äitinä mahtava mutta mummina jo aivan huippu. Nyt alkaa olla mitta täynnä tätä kärsimyksen levittämistä, ette tajua mitä aiheutatte mukaville, tavallisille perheille jos yksikin miniä taikka tytär lähtee mukaan näihin höyryymisiin. Ihan sama minulle toisaalta..!

Miksi sinä niin kovasti pelkäät, että omassa käytöksessä on jotain pahaa? Jos kaikki kerran sinua niin rakastaa ja sinultakin kaikki muu unohtuu kun näet lapsenlapsia ja se koko muulle suvulle on ihan jees, niin eihän sulla pitäis olla mitään pelättävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Ehkä se ongelma on juuri siinä että kun maallikkona päätetään jonkun olevan hullu, vaikka kyse olisi ainoastaan erilaisuudesta. Lasta ei voi kasvattaa tynnyrissä niin, että on tekemisissä vain äidille mieluisten ihmisten kanssa. Aina ensin pitäisi malttaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään olenko toiminut oikeasti hyvän tyypin tavoin minäkään joka tilanteessa? Ja sitten se että ihmiset saavat tarvita toinen toistaan, vanhat lapsia ja toisinpäin. Minä saan tyttärentyttöni kylään sanomalla että nyt tarviin häntä tänne. Kumma kun tyttäreni ei ole vielä moittinut tästä vaikka on normaali ihminen. Ärsyttää tämä lyttääminen. Osa kirjoittaa niin ylimielisesti että karvat nousee pystyyn. Elämä on just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen tekee..!

Mikä täällä siis on ihan vaan "erilaisuutta"? Sekö kun kaapataan lapsi ilman lääkkeitä, stalkataan leikkipuistossa, syrjäytetään äiti perhekuviosta ja aletaan leikkiä äitiä, nimitetään itseään äidiks lapselle, lukittaudutaan vessaan lapsen kanssa, takerrutaan teiniin ja ostetaan tältä aikaa rahalla...

Mikä täällä kuvatusta käytöksestä on sellaista joka on vaan erilaista ja jota maallikko tyhmästi pitää mielenterveysongelmana?

Ja tuo että tilaat lasta luoksesi omia tarpeitasi tyydyttämään on täysin sairas kuvio.

Meillä on äärettömän läheiset välit toisiimme ja pikkutyttö kuulee usein kuinka häntä rakastan. Mummin tulo kylään on iloinen tapaus ja kaikki muu unohtuu. Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka ja minä aion heistä nauttia ja kiitän luojaa että on sattunut terveitä nuoria omiksi lapsiksi ja lasten puolisoiksi. En suoraan sanoen tiedä mitä tekisin jos joku heistä ilmoittaisi samanlaisen linjan kun täällä nyt paasattu. Oma tyttäreni sanoo usein että olin äitinä mahtava mutta mummina jo aivan huippu. Nyt alkaa olla mitta täynnä tätä kärsimyksen levittämistä, ette tajua mitä aiheutatte mukaville, tavallisille perheille jos yksikin miniä taikka tytär lähtee mukaan näihin höyryymisiin. Ihan sama minulle toisaalta..!

Jaaha. Se on se tämä kultamummi taas. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Ehkä se ongelma on juuri siinä että kun maallikkona päätetään jonkun olevan hullu, vaikka kyse olisi ainoastaan erilaisuudesta. Lasta ei voi kasvattaa tynnyrissä niin, että on tekemisissä vain äidille mieluisten ihmisten kanssa. Aina ensin pitäisi malttaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään olenko toiminut oikeasti hyvän tyypin tavoin minäkään joka tilanteessa? Ja sitten se että ihmiset saavat tarvita toinen toistaan, vanhat lapsia ja toisinpäin. Minä saan tyttärentyttöni kylään sanomalla että nyt tarviin häntä tänne. Kumma kun tyttäreni ei ole vielä moittinut tästä vaikka on normaali ihminen. Ärsyttää tämä lyttääminen. Osa kirjoittaa niin ylimielisesti että karvat nousee pystyyn. Elämä on just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen tekee..!

Mikä täällä siis on ihan vaan "erilaisuutta"? Sekö kun kaapataan lapsi ilman lääkkeitä, stalkataan leikkipuistossa, syrjäytetään äiti perhekuviosta ja aletaan leikkiä äitiä, nimitetään itseään äidiks lapselle, lukittaudutaan vessaan lapsen kanssa, takerrutaan teiniin ja ostetaan tältä aikaa rahalla...

Mikä täällä kuvatusta käytöksestä on sellaista joka on vaan erilaista ja jota maallikko tyhmästi pitää mielenterveysongelmana?

Ja tuo että tilaat lasta luoksesi omia tarpeitasi tyydyttämään on täysin sairas kuvio.

Meillä on äärettömän läheiset välit toisiimme ja pikkutyttö kuulee usein kuinka häntä rakastan. Mummin tulo kylään on iloinen tapaus ja kaikki muu unohtuu. Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka ja minä aion heistä nauttia ja kiitän luojaa että on sattunut terveitä nuoria omiksi lapsiksi ja lasten puolisoiksi. En suoraan sanoen tiedä mitä tekisin jos joku heistä ilmoittaisi samanlaisen linjan kun täällä nyt paasattu. Oma tyttäreni sanoo usein että olin äitinä mahtava mutta mummina jo aivan huippu. Nyt alkaa olla mitta täynnä tätä kärsimyksen levittämistä, ette tajua mitä aiheutatte mukaville, tavallisille perheille jos yksikin miniä taikka tytär lähtee mukaan näihin höyryymisiin. Ihan sama minulle toisaalta..!

Miksi sinä niin kovasti pelkäät, että omassa käytöksessä on jotain pahaa? Jos kaikki kerran sinua niin rakastaa ja sinultakin kaikki muu unohtuu kun näet lapsenlapsia ja se koko muulle suvulle on ihan jees, niin eihän sulla pitäis olla mitään pelättävää.

Niinpä niin, minulla on käynyt tuuri, tervehenkistä ja mukavaa väkeä lähipiirissä. Monella muulla ei ole ja on oltava lapsen äidin armoilla täysin sen suhteen saako tavata ja hoitaa lapsensa lasta ja kaikki voi olla ohi yhdestä väärällä äänensävyllä lausutusta asiasta tai vaikka siitä että lapsen äidillä on huono päivä. Vaikka itsellä on asiat hyvin, ei se estä katseen nostamista omasta navasta toisiinkin päin. Oletteko ajatelleet että on mahdollista, että nämä mustavalkoiset näkemykset ja ehdoton ilmapiiri, välien katkaisuun kannustaminen, voi edesauttaa /olla jo edesauttanut jopa hylättyjen isovanhempien lähtöjä, oman kätensä kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Ehkä se ongelma on juuri siinä että kun maallikkona päätetään jonkun olevan hullu, vaikka kyse olisi ainoastaan erilaisuudesta. Lasta ei voi kasvattaa tynnyrissä niin, että on tekemisissä vain äidille mieluisten ihmisten kanssa. Aina ensin pitäisi malttaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään olenko toiminut oikeasti hyvän tyypin tavoin minäkään joka tilanteessa? Ja sitten se että ihmiset saavat tarvita toinen toistaan, vanhat lapsia ja toisinpäin. Minä saan tyttärentyttöni kylään sanomalla että nyt tarviin häntä tänne. Kumma kun tyttäreni ei ole vielä moittinut tästä vaikka on normaali ihminen. Ärsyttää tämä lyttääminen. Osa kirjoittaa niin ylimielisesti että karvat nousee pystyyn. Elämä on just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen tekee..!

Tyttäresi ei varmaan uskalla moittia sinua saati osoittaa sinulle rajoja. Tuo "nyt tarviin häntä tänne" tyttärentyttäreesi liittyen kertoo nimittäin pelottavan paljon sinusta.

Tämä on edelleen se sama jankkaaja. Tuskin mitään tytärtä on edes olemassa. Kenties kirjoittajalla on poika ja miniä jotka pitävät etäällä, tai kenties on käly joka ei alistu luovuttamaan äidin roolia tämän kirjoittajan äidille tai kenties on vain kissa seurana kuuntelemassa mt-omgelmaisen tarinoita.

Niin on. Käy poimimassa noita tekstejä MLL:n yms sivuilta kuten tuo "elämän jälkiruoka" jne. Sekopää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain ainoan lapseni 26-vuotiaana, hyvään avioliittoon ja elämäntilanteeseen. Ajattelin että ihanaa, tästä se perhe-elämä alkaa, äitiys tuntui mahtavalta ja luontevalta. Haaveilimme mieheni kanssa kuinka alkaisimme yrittää toista esikoisen ollessa 1,5v. ja yhteinen unelmamme oli saada ainakin kolme lasta.

En ollut osannut aavistaa että vauvan myötä tulisin menettämään myös sananvallan arkeeni miehen ollessa töissä ja oikeuteni päättää keiden kanssa vietän aikaa. Alkuun siedin seonnutta anoppiani hammasta purren, ajattelin että tämä on sitä mummohöpsähdystä. Aiemmin etäinen anoppi alkoi elää täysin vauvaa varten enkä saanut häneltä rauhaa edes yhtä kokonaista vuorokautta. Olin omaksunut selkäytimeeni asti ajatuksen että vanhempia pitää kunnioittaa ja varsinkin puolison vanhempia. Kunnioitus anoppia kohtaan kuitenkin mureni kun näin miten hän manipuloi ja kiukutteli kuin pieni lapsi, jos ei saanut tahtoaan läpi. Minä olin AINOASTAAN synnyttäjä, vauva oli HÄNEN, hän huusi minulle että "sinä et koske!" jos yritin ottaa itkevän vauvan syliini. Puhui vauvalle kaikkea potaskaa, sitä kuinka hän ja lapsi yhdessä tutustuvat maailmaan, hän rakastaa vauvaa enemmän kuin kukaan, vauvalla on hänen silmänsä. Muistan ikuisesti hänen happaman ilmeensä, roikkuvat suupielet ja kylmän katseen, kun vauva erehtyi ojentamaan käsiään minua kohti.

Vauvakuumeinen vanha nainen pilasi vauva-ajan. En osannut puolustautua. Vasta lapsen täytettyä 1v. havahduin tajuamaan että hän ymmärsi jo paljon puhetta vaikkei itse puhunut vielä. Niinpä juttelin miehen kanssa ja päädyimme tekemään rohkean, pelottavan siirron. Kirjoitin anopille kirjeen, kerroin mitä tunsin ja ajattelin, kiitin häntä kaikesta "tuesta" ja ylistin - valheellisesti - häntä ihanasta mummoudestaan. Pyysin vain, ettei lapsi joutuisi kokemaan valintatilanteita meidän ja anopin välillä tai painostusta olla osoittamatta meitä, vanhempiaan kohtaan kiintymystä.

Seuraus oli välienmeno vuosiksi. Anoppi toisti vuosia, että hän ei ole tehnyt yhtään mitään väärin. Hän ei siis kestänyt ajatusta että joutuisi mukautumaan minun, arvottoman tytönhupakon odotuksiin ja rajoihin.

Emme saaneet enempää lapsia, toistuvia keskenmenoja 35v. asti. Mikään asia ei kaduta minua niin paljon kuin se etten uskaltanut olla suora jo heti alussa. Olin myös miestäni kohtaan katkera vuosien ajan, kun ei osannut viheltää peliä poikki.

Hyvä Ap kun reagoit ajoissa. Älä pelkää pahoittaa mummon mieltä, hän tietää kyllä mitä tekee, eikä välitä sinusta tippaakaan. Älä sinäkään siis tuhlaa voimavarojasi häneen. Nauttikaa elämästänne, heittäkää ahdistavat ihmiset pois. Tämä aika on teidän, toista ei tule.

Pakko tarttua sanomaasi "nauttikaa elämästänne ja heittäkää ahdistavat ihmiset pois". Empatiantunne sinua kohtaan katosi jos tosiaan noin ajattelet. Elämä ja ihmisten kanssa toimiminen on sitä että ymmärretään toisenlaisia henkilöitä ja tietysti sanotaan jos joku asia häiritsee mutta ihmiset eivät ole mitään roskia joita viskellään pois.. Kaikkien kanssa ei tule niin hyvin toimeen mutta jos kyseessä on lähipiiriin kuuluva ihminen niin aikas ylimielistä alkaa vaatimaan luonteen muuttamista. Jokainen on omanlaisensa ja saa ollakin, myös mummit. Lapselle on hyvä nähdä että kaikenlaisia ihmisiä on eikä erilaisuus tee ihmisestä yhtään muita ikävämpää.

Kaikki kuormittavat ihmiset on oikeus poistaa. Se on lapsen etu.

MLL:n sanoin: Lapsella ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia. Kyllä oma suku ja laaja turvaverkko on lapsen etu! Ei se niin mene että äiti valikoi ihmiset jotka saavat kuulua lapsen elämään. Sinä saat, sinä et, sinä saat... Ajattele millaisen mallin ihmissuhteisiin antaa silloin lapsellekin. Huhheijaa taas voi vaan todeta näille jutuille.

Äidin VELVOLLISUUS on karsia pois hullut ja häiriköt lapsen läheltä.

Nämä täällä kuvatut ihmiset eivät ole rakastavia eivätkä tukiverkko eikä pelkkä sukulaisuus oikeuta mihinkään.

Tukiverkko ei koskasn tunnu uhkaavalta tai hirttoköydeltä kuten nämä ihmiset.

Ja eihän se tarkoita etteikö rakastavia aikuisua olisi vaikka sairaat tapaukset estetään.

Ehkä se ongelma on juuri siinä että kun maallikkona päätetään jonkun olevan hullu, vaikka kyse olisi ainoastaan erilaisuudesta. Lasta ei voi kasvattaa tynnyrissä niin, että on tekemisissä vain äidille mieluisten ihmisten kanssa. Aina ensin pitäisi malttaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään olenko toiminut oikeasti hyvän tyypin tavoin minäkään joka tilanteessa? Ja sitten se että ihmiset saavat tarvita toinen toistaan, vanhat lapsia ja toisinpäin. Minä saan tyttärentyttöni kylään sanomalla että nyt tarviin häntä tänne. Kumma kun tyttäreni ei ole vielä moittinut tästä vaikka on normaali ihminen. Ärsyttää tämä lyttääminen. Osa kirjoittaa niin ylimielisesti että karvat nousee pystyyn. Elämä on just niin vaikeaa kuin millaiseksi sen tekee..!

Mikä täällä siis on ihan vaan "erilaisuutta"? Sekö kun kaapataan lapsi ilman lääkkeitä, stalkataan leikkipuistossa, syrjäytetään äiti perhekuviosta ja aletaan leikkiä äitiä, nimitetään itseään äidiks lapselle, lukittaudutaan vessaan lapsen kanssa, takerrutaan teiniin ja ostetaan tältä aikaa rahalla...

Mikä täällä kuvatusta käytöksestä on sellaista joka on vaan erilaista ja jota maallikko tyhmästi pitää mielenterveysongelmana?

Ja tuo että tilaat lasta luoksesi omia tarpeitasi tyydyttämään on täysin sairas kuvio.

Meillä on äärettömän läheiset välit toisiimme ja pikkutyttö kuulee usein kuinka häntä rakastan. Mummin tulo kylään on iloinen tapaus ja kaikki muu unohtuu. Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka ja minä aion heistä nauttia ja kiitän luojaa että on sattunut terveitä nuoria omiksi lapsiksi ja lasten puolisoiksi. En suoraan sanoen tiedä mitä tekisin jos joku heistä ilmoittaisi samanlaisen linjan kun täällä nyt paasattu. Oma tyttäreni sanoo usein että olin äitinä mahtava mutta mummina jo aivan huippu. Nyt alkaa olla mitta täynnä tätä kärsimyksen levittämistä, ette tajua mitä aiheutatte mukaville, tavallisille perheille jos yksikin miniä taikka tytär lähtee mukaan näihin höyryymisiin. Ihan sama minulle toisaalta..!

Miksi sinä niin kovasti pelkäät, että omassa käytöksessä on jotain pahaa? Jos kaikki kerran sinua niin rakastaa ja sinultakin kaikki muu unohtuu kun näet lapsenlapsia ja se koko muulle suvulle on ihan jees, niin eihän sulla pitäis olla mitään pelättävää.

Niinpä niin, minulla on käynyt tuuri, tervehenkistä ja mukavaa väkeä lähipiirissä. Monella muulla ei ole ja on oltava lapsen äidin armoilla täysin sen suhteen saako tavata ja hoitaa lapsensa lasta ja kaikki voi olla ohi yhdestä väärällä äänensävyllä lausutusta asiasta tai vaikka siitä että lapsen äidillä on huono päivä. Vaikka itsellä on asiat hyvin, ei se estä katseen nostamista omasta navasta toisiinkin päin. Oletteko ajatelleet että on mahdollista, että nämä mustavalkoiset näkemykset ja ehdoton ilmapiiri, välien katkaisuun kannustaminen, voi edesauttaa /olla jo edesauttanut jopa hylättyjen isovanhempien lähtöjä, oman kätensä kautta.

Ai sekin vielä. On se kyllä kamalaa! Ai että. Voi voi. Ja huh huh.

Onkohan tuo jankkaaja tuo sama joka jatkuvasti kyselee että mikä ääni puhelimesta kuuluu kun hänet on estetty?