Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.
Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä.
No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.
KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.
Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.
Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.
Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.
Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?
Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.
Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?
Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.
Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.Oletko sinä päästäsi sekaisin?
Tuo mitään hätää ole vaan äärimmäistä väkivaltaa.
Luemmekohan samaa keskustelua 🤔
Lapsen putoaminen on ollut varmasti vahinko, tahallisena se olisi toki ollut väkivaltaa. Hihasta pitelyäkään ei ihan lasketa väkivallaksi. Tungettelu on kurjaa mutta siitä ei syntyne mustelmia.Henkinen väkivalta.
Ja se lapsen putoaminen oli ihan appivanhempien syy. Huolimattomuutta. Kun se oma tarve on ajanut lapsen hengen edelle.
Millainen aikuinen ihminen stalkkaa lapsia ja menee tukkimaan heidän tiensä ja huutelemaan tuitui jne? Pähkähullu arvostelukyvytön kylähullu.
Ikävä käytös ei ole sama asia kuin henkinen väkivalta ja väkivalta määritellään muutenkin niin että siitä on jäätävä jokin jälki.
Olen samaa mieltä että käytös on pönttöä mutta pointtini oli siinä että se äiti olisi itse voinut hoitaa tilanteen alkuunsa pelisilmää käyttäen.
Kuvatunlaiset ehkä yksinäisetkin ihmiset saavat vain vettä myllyyn jos vetäydytään poteroihin ja torpataan heidän pienimmätkin aloitteensa. Varsinkin kun mummo on lapsirakas muutenkin - saati omaa lapsenlastaan kohtaan.
Suuret tunteet ovat pelissä ja silloin on tuhovoimaakin jos ei osata lukea pelikenttää.
Ymmärrätkö..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.
Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä.
No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.
KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.
Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.
Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.
Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.
Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?
Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.
Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?
Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.
Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.Oletko sinä päästäsi sekaisin?
Tuo mitään hätää ole vaan äärimmäistä väkivaltaa.
Luemmekohan samaa keskustelua 🤔
Lapsen putoaminen on ollut varmasti vahinko, tahallisena se olisi toki ollut väkivaltaa. Hihasta pitelyäkään ei ihan lasketa väkivallaksi. Tungettelu on kurjaa mutta siitä ei syntyne mustelmia.Henkinen väkivalta.
Ja se lapsen putoaminen oli ihan appivanhempien syy. Huolimattomuutta. Kun se oma tarve on ajanut lapsen hengen edelle.
Millainen aikuinen ihminen stalkkaa lapsia ja menee tukkimaan heidän tiensä ja huutelemaan tuitui jne? Pähkähullu arvostelukyvytön kylähullu.
Ikävä käytös ei ole sama asia kuin henkinen väkivalta ja väkivalta määritellään muutenkin niin että siitä on jäätävä jokin jälki.
Olen samaa mieltä että käytös on pönttöä mutta pointtini oli siinä että se äiti olisi itse voinut hoitaa tilanteen alkuunsa pelisilmää käyttäen.
Kuvatunlaiset ehkä yksinäisetkin ihmiset saavat vain vettä myllyyn jos vetäydytään poteroihin ja torpataan heidän pienimmätkin aloitteensa. Varsinkin kun mummo on lapsirakas muutenkin - saati omaa lapsenlastaan kohtaan.
Suuret tunteet ovat pelissä ja silloin on tuhovoimaakin jos ei osata lukea pelikenttää.
Ymmärrätkö..?
Lapselle on aina äärimmäistä henkistä väkivaltaa tunkea lapsen ja hönen vanhempansa väliin. Aina.
Samaten lapselle aiheutuu vahinkoa siitä että isovanhemmat kohtelevat vanhempia törkeästi jolloin nämä ahdistuvat ja stressaantuvat. Jopa pitkäkestoisesti kuten tässä..
Tuo mummo ei ole lapsirakas. Vaan itsekeskeinen mt-potilas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.
Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä.
No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.
KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.
Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.
Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.
Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.
Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?
Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.
Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?
Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.
Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.Oletko sinä päästäsi sekaisin?
Tuo mitään hätää ole vaan äärimmäistä väkivaltaa.
Luemmekohan samaa keskustelua 🤔
Lapsen putoaminen on ollut varmasti vahinko, tahallisena se olisi toki ollut väkivaltaa. Hihasta pitelyäkään ei ihan lasketa väkivallaksi. Tungettelu on kurjaa mutta siitä ei syntyne mustelmia.Henkinen väkivalta.
Ja se lapsen putoaminen oli ihan appivanhempien syy. Huolimattomuutta. Kun se oma tarve on ajanut lapsen hengen edelle.
Millainen aikuinen ihminen stalkkaa lapsia ja menee tukkimaan heidän tiensä ja huutelemaan tuitui jne? Pähkähullu arvostelukyvytön kylähullu.
Ikävä käytös ei ole sama asia kuin henkinen väkivalta ja väkivalta määritellään muutenkin niin että siitä on jäätävä jokin jälki.
Olen samaa mieltä että käytös on pönttöä mutta pointtini oli siinä että se äiti olisi itse voinut hoitaa tilanteen alkuunsa pelisilmää käyttäen.
Kuvatunlaiset ehkä yksinäisetkin ihmiset saavat vain vettä myllyyn jos vetäydytään poteroihin ja torpataan heidän pienimmätkin aloitteensa. Varsinkin kun mummo on lapsirakas muutenkin - saati omaa lapsenlastaan kohtaan.
Suuret tunteet ovat pelissä ja silloin on tuhovoimaakin jos ei osata lukea pelikenttää.
Ymmärrätkö..?
Ja lapsi on sitten pelinappula vai? En ole siis tämä kirjoittaja jolle vastasit, mutta olen tosta niin eri mieltä. Mitä itse luin, niin niillä on ollut mahdollisuuksia luoda suhde lapsiin, eikö se lapsikin ollut niillä kun putosi? Sitä luottamusta pitää nyt kuitenkin ansaita, en itse jättäisi lastani hoitoon tuollaisille huolimattomille ihmisille. Itsepä menivät mokaamaan. Sama juttu oman anopin kanssa, hoitais hyvin kun olen näkemässä, niin ehkä joskus saisi lapseni hoitoon. Ei se ole kuitenkaan ole sitä näyttänyt, vaan päinvastoin itsekkäästi pitänyt hereillä eikä antanut minun imettääkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.
Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä.
No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.
KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.
Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.
Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.
Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.
Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?
Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.
Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?
Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.
Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.Oletko sinä päästäsi sekaisin?
Tuo mitään hätää ole vaan äärimmäistä väkivaltaa.
Luemmekohan samaa keskustelua 🤔
Lapsen putoaminen on ollut varmasti vahinko, tahallisena se olisi toki ollut väkivaltaa. Hihasta pitelyäkään ei ihan lasketa väkivallaksi. Tungettelu on kurjaa mutta siitä ei syntyne mustelmia.Henkinen väkivalta.
Ja se lapsen putoaminen oli ihan appivanhempien syy. Huolimattomuutta. Kun se oma tarve on ajanut lapsen hengen edelle.
Millainen aikuinen ihminen stalkkaa lapsia ja menee tukkimaan heidän tiensä ja huutelemaan tuitui jne? Pähkähullu arvostelukyvytön kylähullu.
Ikävä käytös ei ole sama asia kuin henkinen väkivalta ja väkivalta määritellään muutenkin niin että siitä on jäätävä jokin jälki.
Olen samaa mieltä että käytös on pönttöä mutta pointtini oli siinä että se äiti olisi itse voinut hoitaa tilanteen alkuunsa pelisilmää käyttäen.
Kuvatunlaiset ehkä yksinäisetkin ihmiset saavat vain vettä myllyyn jos vetäydytään poteroihin ja torpataan heidän pienimmätkin aloitteensa. Varsinkin kun mummo on lapsirakas muutenkin - saati omaa lapsenlastaan kohtaan.
Suuret tunteet ovat pelissä ja silloin on tuhovoimaakin jos ei osata lukea pelikenttää.
Ymmärrätkö..?Ja lapsi on sitten pelinappula vai? En ole siis tämä kirjoittaja jolle vastasit, mutta olen tosta niin eri mieltä. Mitä itse luin, niin niillä on ollut mahdollisuuksia luoda suhde lapsiin, eikö se lapsikin ollut niillä kun putosi? Sitä luottamusta pitää nyt kuitenkin ansaita, en itse jättäisi lastani hoitoon tuollaisille huolimattomille ihmisille. Itsepä menivät mokaamaan. Sama juttu oman anopin kanssa, hoitais hyvin kun olen näkemässä, niin ehkä joskus saisi lapseni hoitoon. Ei se ole kuitenkaan ole sitä näyttänyt, vaan päinvastoin itsekkäästi pitänyt hereillä eikä antanut minun imettääkään.
Äit kertoi vanhempien pyrkineen myös keskustelemalla selvittämään kaiken, mutta isovanhemmat ylikävelivät täysin tämän lähestymisen.
Lapsi, ei myöskään lapsenlapsi, ei ole terapialelu tai hernepussi, jota ”jaetaan” ja viskotaan kaikille halukkaille.
Lapsi on vanhempiensa eli huoltajiensa lapsi ja heidän vastuullaan ihan juridisestikin. He arvioivat, päättävät ja vastaavat.
Jos joku - kuten esim nämä kylähullu-isovanhemmat - ei lainkaan suostu kunnioittamaan tätä vanhempien asemaa, ei heillä voi olla sijaa ko lasten elämässä.
Niin yksinkertaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.
Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä.
No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.
KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.
Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.
Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.
Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.
Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?
Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.
Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?
Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.
Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.Oletko sinä päästäsi sekaisin?
Tuo mitään hätää ole vaan äärimmäistä väkivaltaa.
Luemmekohan samaa keskustelua 🤔
Lapsen putoaminen on ollut varmasti vahinko, tahallisena se olisi toki ollut väkivaltaa. Hihasta pitelyäkään ei ihan lasketa väkivallaksi. Tungettelu on kurjaa mutta siitä ei syntyne mustelmia.Henkinen väkivalta.
Ja se lapsen putoaminen oli ihan appivanhempien syy. Huolimattomuutta. Kun se oma tarve on ajanut lapsen hengen edelle.
Millainen aikuinen ihminen stalkkaa lapsia ja menee tukkimaan heidän tiensä ja huutelemaan tuitui jne? Pähkähullu arvostelukyvytön kylähullu.
Ikävä käytös ei ole sama asia kuin henkinen väkivalta ja väkivalta määritellään muutenkin niin että siitä on jäätävä jokin jälki.
Olen samaa mieltä että käytös on pönttöä mutta pointtini oli siinä että se äiti olisi itse voinut hoitaa tilanteen alkuunsa pelisilmää käyttäen.
Kuvatunlaiset ehkä yksinäisetkin ihmiset saavat vain vettä myllyyn jos vetäydytään poteroihin ja torpataan heidän pienimmätkin aloitteensa. Varsinkin kun mummo on lapsirakas muutenkin - saati omaa lapsenlastaan kohtaan.
Suuret tunteet ovat pelissä ja silloin on tuhovoimaakin jos ei osata lukea pelikenttää.
Ymmärrätkö..?
Jos vauvan isä on sitä mieltä, että kyläilyt loppuu puolin ja toisin niin eihän se äiti nyt voi miehensä yli kävellä ja sanoa, että tottakai annetaan sun vanhemmille sun vauva leikkikaluksi.
Ja miksi ihmeessä kukaan haluaisi antaa lapsensa edes hetkeksi "ikäväkäytöksisten" ihmisten hoitoon, kun eihän sellaisten kanssa haluaisi edes itse viettää aikaa.
Jos isovanhemmat olisivat ajoissa muuttaneet käytöstään normaalimpaan niin mitään ongelmaahan ei varmaankaan olisi ollut ja koska he eivät siihen pystyneet niin eivät he varmasti olisi tarpeeksi tasapainoisia hoitamaan vauvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.
Pakko kommentoida tähän että meille tuli vastaavanlaisen rajanvedon jälkeen ilmoitus jossa suurinpiirtein saneltiin mummolle ja lapselle tapaamissopimus. Ajatus oli siis se, että nyt kun vanhempien ja mummon välit ovat menneet niin mummo saa päivän viikossa ja viikonlopun kuukaudessa, vanhemmat tuo ja hakee.
Hän ei mitenkään käsittänyt ettei hänellä ole oikeuksia lapseen samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhemmalla eron sattuessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Pakko kommentoida tähän että meille tuli vastaavanlaisen rajanvedon jälkeen ilmoitus jossa suurinpiirtein saneltiin mummolle ja lapselle tapaamissopimus. Ajatus oli siis se, että nyt kun vanhempien ja mummon välit ovat menneet niin mummo saa päivän viikossa ja viikonlopun kuukaudessa, vanhemmat tuo ja hakee.
Hän ei mitenkään käsittänyt ettei hänellä ole oikeuksia lapseen samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhemmalla eron sattuessa.
Meillä mummo kaappasi lapsen kaupungille ilman ruokaa ja lääkkeitä vastaamatta puhelimeen.
Sen jälkeen ilmoitettiin että hän voi edelleen tavata lapsia mutta vain meillä ja valvotusti.
Hän raivostui täysin ja meni puistoon väijymään heitä. Ei siis suostunut käsittämään että hänellä ei ole oikeuksia lapsiin.
Tämän jälkeen kiellettiin kaikki yhteydenpito. Ja hän vain jauhoi ja jauhoi miten minun lapseni on ”sukumme lapsia”.
Ja siis kaikki lähti ihan suoranaisesta lapsen hengen vaarantamisesta. Hän tarvitsi lääkkeensä kahden tunnin välein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.
Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä.
No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.
KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.
Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.
Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.
Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.
Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?
Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.
Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?
Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.
Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.Oletko sinä päästäsi sekaisin?
Tuo mitään hätää ole vaan äärimmäistä väkivaltaa.
Luemmekohan samaa keskustelua 🤔
Lapsen putoaminen on ollut varmasti vahinko, tahallisena se olisi toki ollut väkivaltaa. Hihasta pitelyäkään ei ihan lasketa väkivallaksi. Tungettelu on kurjaa mutta siitä ei syntyne mustelmia.Henkinen väkivalta.
Ja se lapsen putoaminen oli ihan appivanhempien syy. Huolimattomuutta. Kun se oma tarve on ajanut lapsen hengen edelle.
Millainen aikuinen ihminen stalkkaa lapsia ja menee tukkimaan heidän tiensä ja huutelemaan tuitui jne? Pähkähullu arvostelukyvytön kylähullu.
Ikävä käytös ei ole sama asia kuin henkinen väkivalta ja väkivalta määritellään muutenkin niin että siitä on jäätävä jokin jälki.
Olen samaa mieltä että käytös on pönttöä mutta pointtini oli siinä että se äiti olisi itse voinut hoitaa tilanteen alkuunsa pelisilmää käyttäen.
Kuvatunlaiset ehkä yksinäisetkin ihmiset saavat vain vettä myllyyn jos vetäydytään poteroihin ja torpataan heidän pienimmätkin aloitteensa. Varsinkin kun mummo on lapsirakas muutenkin - saati omaa lapsenlastaan kohtaan.
Suuret tunteet ovat pelissä ja silloin on tuhovoimaakin jos ei osata lukea pelikenttää.
Ymmärrätkö..?Ja lapsi on sitten pelinappula vai? En ole siis tämä kirjoittaja jolle vastasit, mutta olen tosta niin eri mieltä. Mitä itse luin, niin niillä on ollut mahdollisuuksia luoda suhde lapsiin, eikö se lapsikin ollut niillä kun putosi? Sitä luottamusta pitää nyt kuitenkin ansaita, en itse jättäisi lastani hoitoon tuollaisille huolimattomille ihmisille. Itsepä menivät mokaamaan. Sama juttu oman anopin kanssa, hoitais hyvin kun olen näkemässä, niin ehkä joskus saisi lapseni hoitoon. Ei se ole kuitenkaan ole sitä näyttänyt, vaan päinvastoin itsekkäästi pitänyt hereillä eikä antanut minun imettääkään.
Äit kertoi vanhempien pyrkineen myös keskustelemalla selvittämään kaiken, mutta isovanhemmat ylikävelivät täysin tämän lähestymisen.
Lapsi, ei myöskään lapsenlapsi, ei ole terapialelu tai hernepussi, jota ”jaetaan” ja viskotaan kaikille halukkaille.
Lapsi on vanhempiensa eli huoltajiensa lapsi ja heidän vastuullaan ihan juridisestikin. He arvioivat, päättävät ja vastaavat.
Jos joku - kuten esim nämä kylähullu-isovanhemmat - ei lainkaan suostu kunnioittamaan tätä vanhempien asemaa, ei heillä voi olla sijaa ko lasten elämässä.
Niin yksinkertaista.
Asia voi olla näinkin. Perustavanlaatuinen kunnioituksenpuute voi tehdä sopuisan elon mahdottomaksi.
Oma kokemukseni vain on että lähes aina ihmisten väliset ongelmat johtuvat keskinäisen ymmärryksen puutteesta ja haluttomuudesta tulla vastaan, eli lähteä omalta mukavuusalueeltaan.
Näissä riidoissa on suuret panokset ja siksi keinotkin ovat kovat - vimmainen halu kuulua pienen ihmisen elämään voi aiheuttaa inhoa ja vihaakin lapsen vanhempia kohtaan.
Lähtökohta oli miettiä, miten nämä vältetään mutta tilanteet muuttuvat, ihmisten mukana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.
Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä.
No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.
KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.
Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.
Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.
Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.
Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?
Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.
Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?
Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.
Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.Oletko sinä päästäsi sekaisin?
Tuo mitään hätää ole vaan äärimmäistä väkivaltaa.
Luemmekohan samaa keskustelua 🤔
Lapsen putoaminen on ollut varmasti vahinko, tahallisena se olisi toki ollut väkivaltaa. Hihasta pitelyäkään ei ihan lasketa väkivallaksi. Tungettelu on kurjaa mutta siitä ei syntyne mustelmia.Henkinen väkivalta.
Ja se lapsen putoaminen oli ihan appivanhempien syy. Huolimattomuutta. Kun se oma tarve on ajanut lapsen hengen edelle.
Millainen aikuinen ihminen stalkkaa lapsia ja menee tukkimaan heidän tiensä ja huutelemaan tuitui jne? Pähkähullu arvostelukyvytön kylähullu.
Ikävä käytös ei ole sama asia kuin henkinen väkivalta ja väkivalta määritellään muutenkin niin että siitä on jäätävä jokin jälki.
Olen samaa mieltä että käytös on pönttöä mutta pointtini oli siinä että se äiti olisi itse voinut hoitaa tilanteen alkuunsa pelisilmää käyttäen.
Kuvatunlaiset ehkä yksinäisetkin ihmiset saavat vain vettä myllyyn jos vetäydytään poteroihin ja torpataan heidän pienimmätkin aloitteensa. Varsinkin kun mummo on lapsirakas muutenkin - saati omaa lapsenlastaan kohtaan.
Suuret tunteet ovat pelissä ja silloin on tuhovoimaakin jos ei osata lukea pelikenttää.
Ymmärrätkö..?Ja lapsi on sitten pelinappula vai? En ole siis tämä kirjoittaja jolle vastasit, mutta olen tosta niin eri mieltä. Mitä itse luin, niin niillä on ollut mahdollisuuksia luoda suhde lapsiin, eikö se lapsikin ollut niillä kun putosi? Sitä luottamusta pitää nyt kuitenkin ansaita, en itse jättäisi lastani hoitoon tuollaisille huolimattomille ihmisille. Itsepä menivät mokaamaan. Sama juttu oman anopin kanssa, hoitais hyvin kun olen näkemässä, niin ehkä joskus saisi lapseni hoitoon. Ei se ole kuitenkaan ole sitä näyttänyt, vaan päinvastoin itsekkäästi pitänyt hereillä eikä antanut minun imettääkään.
Äit kertoi vanhempien pyrkineen myös keskustelemalla selvittämään kaiken, mutta isovanhemmat ylikävelivät täysin tämän lähestymisen.
Lapsi, ei myöskään lapsenlapsi, ei ole terapialelu tai hernepussi, jota ”jaetaan” ja viskotaan kaikille halukkaille.
Lapsi on vanhempiensa eli huoltajiensa lapsi ja heidän vastuullaan ihan juridisestikin. He arvioivat, päättävät ja vastaavat.
Jos joku - kuten esim nämä kylähullu-isovanhemmat - ei lainkaan suostu kunnioittamaan tätä vanhempien asemaa, ei heillä voi olla sijaa ko lasten elämässä.
Niin yksinkertaista.
Asia voi olla näinkin. Perustavanlaatuinen kunnioituksenpuute voi tehdä sopuisan elon mahdottomaksi.
Oma kokemukseni vain on että lähes aina ihmisten väliset ongelmat johtuvat keskinäisen ymmärryksen puutteesta ja haluttomuudesta tulla vastaan, eli lähteä omalta mukavuusalueeltaan.
Näissä riidoissa on suuret panokset ja siksi keinotkin ovat kovat - vimmainen halu kuulua pienen ihmisen elämään voi aiheuttaa inhoa ja vihaakin lapsen vanhempia kohtaan.
Lähtökohta oli miettiä, miten nämä vältetään mutta tilanteet muuttuvat, ihmisten mukana.
Etkö sinä lukenut ollenkaan?
Ei vanhemmilla mitään panoksia ole. Ainoa nyt sitten että joutuuko hakemaan lähestymiskieltoa tms. Mutta siinäkin oikeuskulut menee isovanhemmille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Pakko kommentoida tähän että meille tuli vastaavanlaisen rajanvedon jälkeen ilmoitus jossa suurinpiirtein saneltiin mummolle ja lapselle tapaamissopimus. Ajatus oli siis se, että nyt kun vanhempien ja mummon välit ovat menneet niin mummo saa päivän viikossa ja viikonlopun kuukaudessa, vanhemmat tuo ja hakee.
Hän ei mitenkään käsittänyt ettei hänellä ole oikeuksia lapseen samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhemmalla eron sattuessa.Meillä mummo kaappasi lapsen kaupungille ilman ruokaa ja lääkkeitä vastaamatta puhelimeen.
Sen jälkeen ilmoitettiin että hän voi edelleen tavata lapsia mutta vain meillä ja valvotusti.
Hän raivostui täysin ja meni puistoon väijymään heitä. Ei siis suostunut käsittämään että hänellä ei ole oikeuksia lapsiin.
Tämän jälkeen kiellettiin kaikki yhteydenpito. Ja hän vain jauhoi ja jauhoi miten minun lapseni on ”sukumme lapsia”.
Ja siis kaikki lähti ihan suoranaisesta lapsen hengen vaarantamisesta. Hän tarvitsi lääkkeensä kahden tunnin välein.
Muistitauti. Kukaan, keljuinkaan mummo ei lapsenlapsensa henkeä tahallisesti vaaranna.
Lapsen vanhempia kohtaan voidaan tuntea mitä ikinä tunnetaankin mutta lasta halutaan pitää hyvänä, liiaksikin asti; sen maininta näille hankalillekin mummoille suotakoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.
Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä.
No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.
KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.
Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.
Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.
Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.
Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?
Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.
Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?
Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.
Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.Oletko sinä päästäsi sekaisin?
Tuo mitään hätää ole vaan äärimmäistä väkivaltaa.
Luemmekohan samaa keskustelua 🤔
Lapsen putoaminen on ollut varmasti vahinko, tahallisena se olisi toki ollut väkivaltaa. Hihasta pitelyäkään ei ihan lasketa väkivallaksi. Tungettelu on kurjaa mutta siitä ei syntyne mustelmia.Henkinen väkivalta.
Ja se lapsen putoaminen oli ihan appivanhempien syy. Huolimattomuutta. Kun se oma tarve on ajanut lapsen hengen edelle.
Millainen aikuinen ihminen stalkkaa lapsia ja menee tukkimaan heidän tiensä ja huutelemaan tuitui jne? Pähkähullu arvostelukyvytön kylähullu.
Ikävä käytös ei ole sama asia kuin henkinen väkivalta ja väkivalta määritellään muutenkin niin että siitä on jäätävä jokin jälki.
Olen samaa mieltä että käytös on pönttöä mutta pointtini oli siinä että se äiti olisi itse voinut hoitaa tilanteen alkuunsa pelisilmää käyttäen.
Kuvatunlaiset ehkä yksinäisetkin ihmiset saavat vain vettä myllyyn jos vetäydytään poteroihin ja torpataan heidän pienimmätkin aloitteensa. Varsinkin kun mummo on lapsirakas muutenkin - saati omaa lapsenlastaan kohtaan.
Suuret tunteet ovat pelissä ja silloin on tuhovoimaakin jos ei osata lukea pelikenttää.
Ymmärrätkö..?Ja lapsi on sitten pelinappula vai? En ole siis tämä kirjoittaja jolle vastasit, mutta olen tosta niin eri mieltä. Mitä itse luin, niin niillä on ollut mahdollisuuksia luoda suhde lapsiin, eikö se lapsikin ollut niillä kun putosi? Sitä luottamusta pitää nyt kuitenkin ansaita, en itse jättäisi lastani hoitoon tuollaisille huolimattomille ihmisille. Itsepä menivät mokaamaan. Sama juttu oman anopin kanssa, hoitais hyvin kun olen näkemässä, niin ehkä joskus saisi lapseni hoitoon. Ei se ole kuitenkaan ole sitä näyttänyt, vaan päinvastoin itsekkäästi pitänyt hereillä eikä antanut minun imettääkään.
Äit kertoi vanhempien pyrkineen myös keskustelemalla selvittämään kaiken, mutta isovanhemmat ylikävelivät täysin tämän lähestymisen.
Lapsi, ei myöskään lapsenlapsi, ei ole terapialelu tai hernepussi, jota ”jaetaan” ja viskotaan kaikille halukkaille.
Lapsi on vanhempiensa eli huoltajiensa lapsi ja heidän vastuullaan ihan juridisestikin. He arvioivat, päättävät ja vastaavat.
Jos joku - kuten esim nämä kylähullu-isovanhemmat - ei lainkaan suostu kunnioittamaan tätä vanhempien asemaa, ei heillä voi olla sijaa ko lasten elämässä.
Niin yksinkertaista.
Asia voi olla näinkin. Perustavanlaatuinen kunnioituksenpuute voi tehdä sopuisan elon mahdottomaksi.
Oma kokemukseni vain on että lähes aina ihmisten väliset ongelmat johtuvat keskinäisen ymmärryksen puutteesta ja haluttomuudesta tulla vastaan, eli lähteä omalta mukavuusalueeltaan.
Näissä riidoissa on suuret panokset ja siksi keinotkin ovat kovat - vimmainen halu kuulua pienen ihmisen elämään voi aiheuttaa inhoa ja vihaakin lapsen vanhempia kohtaan.
Lähtökohta oli miettiä, miten nämä vältetään mutta tilanteet muuttuvat, ihmisten mukana.
Meillä ei varmasti olisi ollut mitään ongelmia jos en olisi mennyt pienen vauvani kanssa viikonlopuksi appivanhempien luokse. Olisi ihan oikeasti pitänyt jäädä kotiin ja elää siinä vauvakuplassa ainakin sen pari-3kk. Annoin pitää sylissä ja hoitaa vapaasti, sitten alkoi toi ihme käytös, että ei annettu vauvaa takaisin. Annoin olla koska ajattelin että se vaan vähän hurahti. Anopin käytös muuttui vaan agressiivisemmaksi ja lopulta se tuli ihan suoraan häiritsemään kun yritin nukuttaa vauvaa, repi toisten sylistä, sanoi ettei vauvalla ole nälkä ja käveli pois vauvan kanssa. Ei se kertaakaan muuten edes vaippaa vaihtanut. Eli se meni ja mokasi niin totaalisesti, etten todellakaan ole jättämässä vauvaa sille hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Pakko kommentoida tähän että meille tuli vastaavanlaisen rajanvedon jälkeen ilmoitus jossa suurinpiirtein saneltiin mummolle ja lapselle tapaamissopimus. Ajatus oli siis se, että nyt kun vanhempien ja mummon välit ovat menneet niin mummo saa päivän viikossa ja viikonlopun kuukaudessa, vanhemmat tuo ja hakee.
Hän ei mitenkään käsittänyt ettei hänellä ole oikeuksia lapseen samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhemmalla eron sattuessa.Meillä mummo kaappasi lapsen kaupungille ilman ruokaa ja lääkkeitä vastaamatta puhelimeen.
Sen jälkeen ilmoitettiin että hän voi edelleen tavata lapsia mutta vain meillä ja valvotusti.
Hän raivostui täysin ja meni puistoon väijymään heitä. Ei siis suostunut käsittämään että hänellä ei ole oikeuksia lapsiin.
Tämän jälkeen kiellettiin kaikki yhteydenpito. Ja hän vain jauhoi ja jauhoi miten minun lapseni on ”sukumme lapsia”.
Ja siis kaikki lähti ihan suoranaisesta lapsen hengen vaarantamisesta. Hän tarvitsi lääkkeensä kahden tunnin välein.
Muistitauti. Kukaan, keljuinkaan mummo ei lapsenlapsensa henkeä tahallisesti vaaranna.
Lapsen vanhempia kohtaan voidaan tuntea mitä ikinä tunnetaankin mutta lasta halutaan pitää hyvänä, liiaksikin asti; sen maininta näille hankalillekin mummoille suotakoon.
Paitsi jos ollaan kylähulluja joille se oma tarve on tärkein. Silloin se lapsi on jo alun alkaen pelkkä väline, sivuseikka.
Ja kukaan ei ota toisen kaksivuotiasta ja raahaa tätä räntäsateessa pitkin Helsinkiä ja jätä sitten vastaamasta puhelimeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Pakko kommentoida tähän että meille tuli vastaavanlaisen rajanvedon jälkeen ilmoitus jossa suurinpiirtein saneltiin mummolle ja lapselle tapaamissopimus. Ajatus oli siis se, että nyt kun vanhempien ja mummon välit ovat menneet niin mummo saa päivän viikossa ja viikonlopun kuukaudessa, vanhemmat tuo ja hakee.
Hän ei mitenkään käsittänyt ettei hänellä ole oikeuksia lapseen samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhemmalla eron sattuessa.Meillä mummo kaappasi lapsen kaupungille ilman ruokaa ja lääkkeitä vastaamatta puhelimeen.
Sen jälkeen ilmoitettiin että hän voi edelleen tavata lapsia mutta vain meillä ja valvotusti.
Hän raivostui täysin ja meni puistoon väijymään heitä. Ei siis suostunut käsittämään että hänellä ei ole oikeuksia lapsiin.
Tämän jälkeen kiellettiin kaikki yhteydenpito. Ja hän vain jauhoi ja jauhoi miten minun lapseni on ”sukumme lapsia”.
Ja siis kaikki lähti ihan suoranaisesta lapsen hengen vaarantamisesta. Hän tarvitsi lääkkeensä kahden tunnin välein.
Muistitauti. Kukaan, keljuinkaan mummo ei lapsenlapsensa henkeä tahallisesti vaaranna.
Lapsen vanhempia kohtaan voidaan tuntea mitä ikinä tunnetaankin mutta lasta halutaan pitää hyvänä, liiaksikin asti; sen maininta näille hankalillekin mummoille suotakoon.
No sitä suuremmalla syyllä mummolta pitää kieltää se yhdessäolo, jos on noin paha dementia että lapsi on kuolla käsin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Pakko kommentoida tähän että meille tuli vastaavanlaisen rajanvedon jälkeen ilmoitus jossa suurinpiirtein saneltiin mummolle ja lapselle tapaamissopimus. Ajatus oli siis se, että nyt kun vanhempien ja mummon välit ovat menneet niin mummo saa päivän viikossa ja viikonlopun kuukaudessa, vanhemmat tuo ja hakee.
Hän ei mitenkään käsittänyt ettei hänellä ole oikeuksia lapseen samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhemmalla eron sattuessa.Meillä mummo kaappasi lapsen kaupungille ilman ruokaa ja lääkkeitä vastaamatta puhelimeen.
Sen jälkeen ilmoitettiin että hän voi edelleen tavata lapsia mutta vain meillä ja valvotusti.
Hän raivostui täysin ja meni puistoon väijymään heitä. Ei siis suostunut käsittämään että hänellä ei ole oikeuksia lapsiin.
Tämän jälkeen kiellettiin kaikki yhteydenpito. Ja hän vain jauhoi ja jauhoi miten minun lapseni on ”sukumme lapsia”.
Ja siis kaikki lähti ihan suoranaisesta lapsen hengen vaarantamisesta. Hän tarvitsi lääkkeensä kahden tunnin välein.
Muistitauti. Kukaan, keljuinkaan mummo ei lapsenlapsensa henkeä tahallisesti vaaranna.
Lapsen vanhempia kohtaan voidaan tuntea mitä ikinä tunnetaankin mutta lasta halutaan pitää hyvänä, liiaksikin asti; sen maininta näille hankalillekin mummoille suotakoon.
Ei todellakaan tarvitse olla mitään muistitautia.
Ei tarvi olla kuin se ajatus, että kyllä minä tiedän miten lapset hoidetaan, kyllä minä hoidin (40 vuotta sitten) omanikin aikuisiksi. Minä kyllä tunnen tämän lapsen ja tiedän paremmin kuin sen vanhemmat mitä se tarvii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Pakko kommentoida tähän että meille tuli vastaavanlaisen rajanvedon jälkeen ilmoitus jossa suurinpiirtein saneltiin mummolle ja lapselle tapaamissopimus. Ajatus oli siis se, että nyt kun vanhempien ja mummon välit ovat menneet niin mummo saa päivän viikossa ja viikonlopun kuukaudessa, vanhemmat tuo ja hakee.
Hän ei mitenkään käsittänyt ettei hänellä ole oikeuksia lapseen samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhemmalla eron sattuessa.Meillä mummo kaappasi lapsen kaupungille ilman ruokaa ja lääkkeitä vastaamatta puhelimeen.
Sen jälkeen ilmoitettiin että hän voi edelleen tavata lapsia mutta vain meillä ja valvotusti.
Hän raivostui täysin ja meni puistoon väijymään heitä. Ei siis suostunut käsittämään että hänellä ei ole oikeuksia lapsiin.
Tämän jälkeen kiellettiin kaikki yhteydenpito. Ja hän vain jauhoi ja jauhoi miten minun lapseni on ”sukumme lapsia”.
Ja siis kaikki lähti ihan suoranaisesta lapsen hengen vaarantamisesta. Hän tarvitsi lääkkeensä kahden tunnin välein.
Muistitauti. Kukaan, keljuinkaan mummo ei lapsenlapsensa henkeä tahallisesti vaaranna.
Lapsen vanhempia kohtaan voidaan tuntea mitä ikinä tunnetaankin mutta lasta halutaan pitää hyvänä, liiaksikin asti; sen maininta näille hankalillekin mummoille suotakoon.Ei todellakaan tarvitse olla mitään muistitautia.
Ei tarvi olla kuin se ajatus, että kyllä minä tiedän miten lapset hoidetaan, kyllä minä hoidin (40 vuotta sitten) omanikin aikuisiksi. Minä kyllä tunnen tämän lapsen ja tiedän paremmin kuin sen vanhemmat mitä se tarvii.
Just näin luulen että anoppi ajatteli, että hän on niin hemmetin hyvä mummo, hän osaa pitää vauvan tyytyväisenä ilman että se saa ruokaa ja unta. Otti muuten tutinkin vauvan suusta ja sanoi ylpeänä että hän ei sitä tarvitse, meinasin sanoa ettei se tutti olekaan hänelle, vaan vauvalle. Eikä se auttanut että mies meni möläyttämään että äitinsä on maailman paras tossa (vauvojen kanssa), yritti myöhemmin kun anoppi mökötti että lohduttaisin sitä noilla sanoilla, että on muka maailman paras mummo. Mutta kun se EI OLE, en rupea valehtelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Pakko kommentoida tähän että meille tuli vastaavanlaisen rajanvedon jälkeen ilmoitus jossa suurinpiirtein saneltiin mummolle ja lapselle tapaamissopimus. Ajatus oli siis se, että nyt kun vanhempien ja mummon välit ovat menneet niin mummo saa päivän viikossa ja viikonlopun kuukaudessa, vanhemmat tuo ja hakee.
Hän ei mitenkään käsittänyt ettei hänellä ole oikeuksia lapseen samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhemmalla eron sattuessa.Meillä mummo kaappasi lapsen kaupungille ilman ruokaa ja lääkkeitä vastaamatta puhelimeen.
Sen jälkeen ilmoitettiin että hän voi edelleen tavata lapsia mutta vain meillä ja valvotusti.
Hän raivostui täysin ja meni puistoon väijymään heitä. Ei siis suostunut käsittämään että hänellä ei ole oikeuksia lapsiin.
Tämän jälkeen kiellettiin kaikki yhteydenpito. Ja hän vain jauhoi ja jauhoi miten minun lapseni on ”sukumme lapsia”.
Ja siis kaikki lähti ihan suoranaisesta lapsen hengen vaarantamisesta. Hän tarvitsi lääkkeensä kahden tunnin välein.
Muistitauti. Kukaan, keljuinkaan mummo ei lapsenlapsensa henkeä tahallisesti vaaranna.
Lapsen vanhempia kohtaan voidaan tuntea mitä ikinä tunnetaankin mutta lasta halutaan pitää hyvänä, liiaksikin asti; sen maininta näille hankalillekin mummoille suotakoon.Ei todellakaan tarvitse olla mitään muistitautia.
Ei tarvi olla kuin se ajatus, että kyllä minä tiedän miten lapset hoidetaan, kyllä minä hoidin (40 vuotta sitten) omanikin aikuisiksi. Minä kyllä tunnen tämän lapsen ja tiedän paremmin kuin sen vanhemmat mitä se tarvii.
Tai ajatus että äiti nyt vaan liioittelee lapsen allergioita.
Meillä mentiinkin sitten piipaa-autolla sairaalaan. Onneksi en koskaan jättänyt lasta sinne yksin. Olisi nyt kuollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Pakko kommentoida tähän että meille tuli vastaavanlaisen rajanvedon jälkeen ilmoitus jossa suurinpiirtein saneltiin mummolle ja lapselle tapaamissopimus. Ajatus oli siis se, että nyt kun vanhempien ja mummon välit ovat menneet niin mummo saa päivän viikossa ja viikonlopun kuukaudessa, vanhemmat tuo ja hakee.
Hän ei mitenkään käsittänyt ettei hänellä ole oikeuksia lapseen samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhemmalla eron sattuessa.Meillä mummo kaappasi lapsen kaupungille ilman ruokaa ja lääkkeitä vastaamatta puhelimeen.
Sen jälkeen ilmoitettiin että hän voi edelleen tavata lapsia mutta vain meillä ja valvotusti.
Hän raivostui täysin ja meni puistoon väijymään heitä. Ei siis suostunut käsittämään että hänellä ei ole oikeuksia lapsiin.
Tämän jälkeen kiellettiin kaikki yhteydenpito. Ja hän vain jauhoi ja jauhoi miten minun lapseni on ”sukumme lapsia”.
Ja siis kaikki lähti ihan suoranaisesta lapsen hengen vaarantamisesta. Hän tarvitsi lääkkeensä kahden tunnin välein.
Muistitauti. Kukaan, keljuinkaan mummo ei lapsenlapsensa henkeä tahallisesti vaaranna.
Lapsen vanhempia kohtaan voidaan tuntea mitä ikinä tunnetaankin mutta lasta halutaan pitää hyvänä, liiaksikin asti; sen maininta näille hankalillekin mummoille suotakoon.
Nyt on pakko puuttua ettei kukaan muka vaaranna lapsenlapsensa henkeä tahallisesti! Meillä on lapsella anafylaksiaan johtava pähkinäallergia ja epipen kulkee lapsen mukana yleensä aina. Mummolle on sen seittemänsataa kertaa sanottu ettei lapselle saa antaa mitään missä on pähkinää, ei edes sellaista missä lukee ”saattaa sisältää pähkinää”.
No lapsen päivähoito oli kiinni ja olosuhteiden pakosta lapsi oli mummolla hoidossa. Vein lapsen lääkkeineen aamulla mummolle ja lähdin töihin. Kesken palaverin mummo soittaa paniikissa kun lapsi on saanut allergisen reaktion kun hän ”ihan vähän vaan annoin pähkinää ettei tule paha mieli” Eli ihan tahallaan on menty antamaan lapselle hengenvaaralliseksi tiedettyä ruokaa. Eipä siinä muuta kun äkkiä töistä viemään lasta sairaalaan.
Sanomattakin selvää ettei lasta voi jättää mummolle hoitoon ja jokainen pienikin suupala mitä mummo lapselle tarjoaa on tarkastettava. Mutta juu eihän kukaan tahallaan pahaa aiheuta omalle lapsenlapselleen...
Eikä tällä mummolla ainakaan mitään muistitautia ole. Ihan normaali kohta 60v työssäkäyvä rouva. Jotenkin vaan täysin mahdotonta uskoa että lapsen allergia voi pahimmassa tapauksessa tappaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.
Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.
Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.
Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.Pakko kommentoida tähän että meille tuli vastaavanlaisen rajanvedon jälkeen ilmoitus jossa suurinpiirtein saneltiin mummolle ja lapselle tapaamissopimus. Ajatus oli siis se, että nyt kun vanhempien ja mummon välit ovat menneet niin mummo saa päivän viikossa ja viikonlopun kuukaudessa, vanhemmat tuo ja hakee.
Hän ei mitenkään käsittänyt ettei hänellä ole oikeuksia lapseen samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhemmalla eron sattuessa.Meillä mummo kaappasi lapsen kaupungille ilman ruokaa ja lääkkeitä vastaamatta puhelimeen.
Sen jälkeen ilmoitettiin että hän voi edelleen tavata lapsia mutta vain meillä ja valvotusti.
Hän raivostui täysin ja meni puistoon väijymään heitä. Ei siis suostunut käsittämään että hänellä ei ole oikeuksia lapsiin.
Tämän jälkeen kiellettiin kaikki yhteydenpito. Ja hän vain jauhoi ja jauhoi miten minun lapseni on ”sukumme lapsia”.
Ja siis kaikki lähti ihan suoranaisesta lapsen hengen vaarantamisesta. Hän tarvitsi lääkkeensä kahden tunnin välein.
Muistitauti. Kukaan, keljuinkaan mummo ei lapsenlapsensa henkeä tahallisesti vaaranna.
Lapsen vanhempia kohtaan voidaan tuntea mitä ikinä tunnetaankin mutta lasta halutaan pitää hyvänä, liiaksikin asti; sen maininta näille hankalillekin mummoille suotakoon.Nyt on pakko puuttua ettei kukaan muka vaaranna lapsenlapsensa henkeä tahallisesti! Meillä on lapsella anafylaksiaan johtava pähkinäallergia ja epipen kulkee lapsen mukana yleensä aina. Mummolle on sen seittemänsataa kertaa sanottu ettei lapselle saa antaa mitään missä on pähkinää, ei edes sellaista missä lukee ”saattaa sisältää pähkinää”.
No lapsen päivähoito oli kiinni ja olosuhteiden pakosta lapsi oli mummolla hoidossa. Vein lapsen lääkkeineen aamulla mummolle ja lähdin töihin. Kesken palaverin mummo soittaa paniikissa kun lapsi on saanut allergisen reaktion kun hän ”ihan vähän vaan annoin pähkinää ettei tule paha mieli” Eli ihan tahallaan on menty antamaan lapselle hengenvaaralliseksi tiedettyä ruokaa. Eipä siinä muuta kun äkkiä töistä viemään lasta sairaalaan.
Sanomattakin selvää ettei lasta voi jättää mummolle hoitoon ja jokainen pienikin suupala mitä mummo lapselle tarjoaa on tarkastettava. Mutta juu eihän kukaan tahallaan pahaa aiheuta omalle lapsenlapselleen...
Eikä tällä mummolla ainakaan mitään muistitautia ole. Ihan normaali kohta 60v työssäkäyvä rouva. Jotenkin vaan täysin mahdotonta uskoa että lapsen allergia voi pahimmassa tapauksessa tappaa.
Tällästä kun lukee ni tulee olo, että kylläpäs mä osaan ottaa kierroksia pienestä kun joillain on asiat noinkin huonosti :(
Itelläni meinas hermo jo mennä siinä kun mummo mökillä vei meidän punapääpojat ulos ilman rihmankiertämää makaamaan aurinkoon kun se on niin terveellistä, äiti ei koskaan anna ja niin hän piti omaakin poikaansa pihalla auringossa.
Meillä "siedätettiin" testatusti kissa-allergista astmalasta, kun koko astma on "äidin keksimää haihatusta". No taas oltiin sitten lastenklinikalla.
Nyt kun se lapsen infektioastma on ihan niin kuin pitääkin lapsen kasvaessa vähentynyt todistellaan miten koko ajan "oltiin oikeassa" eikä "mitään astmaa ollutkaan".
Infektioastma johtuu siitä että pienellä lapsella on pienet röörit jotka menee helposti tukkoon. Kun lapsi kasvaa, rööritkin kasvaa ja astma helpottaa.
Todellakin, lapsia ei revitä noin toisten sylistä, silloin voi käydä just noin pahasti, että lapsi putoaa.