Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.

Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.

Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.

Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.

Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.

Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä. 

No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.

KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.

Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.

Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.

Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.

Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.

Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.

Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.

Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.

Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä. 

No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.

KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.

Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.

Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.

Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.

Tuossahan on ihan selvä jatkumo että mummo yrittää varastaa lapsen sen äidiltä.

Miten siis näihin tilanteisiin pitäisi oikeasti suhtautua kun lapsi yritetään henkisesti varastaa äidiltä?

Lähestymiskielto. Eikä sekään aina auta. Meillä on taas se tilanne että se lähestymiskieltoon tuomittu höynäyttelee hyväuskoisia "vakoilemaan" meitä puolestaan.

Yhtäkkiä soittaa joku kaukainen sukulainen joka on muka nähnyt itse lehdestä meistä jutun ja siksi saanut päähänsä kysellä meiltä kuulumisia. Ja ihan selkeästi jostain syntynyt kuva että olen huono äiti ja me jotenkin huonosti kohtelemme lapsia.

Meillä nimittäin siihen henk koht vainoon liittyi myös työnantajille soittelua ja lastensuojelu- ja muita viranomaisilmoituksia. Lastensuojeluun mm ehdotettiin, että lastemme asioista alkaisi päättää ns läheisneuvonpito - jota johtaisi tämä häirikkökaksikko. 

Vierailija kirjoitti:

Lähestymiskielto. Eikä sekään aina auta. Meillä on taas se tilanne että se lähestymiskieltoon tuomittu höynäyttelee hyväuskoisia "vakoilemaan" meitä puolestaan.

Yhtäkkiä soittaa joku kaukainen sukulainen joka on muka nähnyt itse lehdestä meistä jutun ja siksi saanut päähänsä kysellä meiltä kuulumisia. Ja ihan selkeästi jostain syntynyt kuva että olen huono äiti ja me jotenkin huonosti kohtelemme lapsia.

Meillä nimittäin siihen henk koht vainoon liittyi myös työnantajille soittelua ja lastensuojelu- ja muita viranomaisilmoituksia. Lastensuojeluun mm ehdotettiin, että lastemme asioista alkaisi päättää ns läheisneuvonpito - jota johtaisi tämä häirikkökaksikko. 

Asumme pienellä kylällä, täällä on siis kyläyhteisö jonka aiemmin koin tosi kivaksi asiaksi ja ovathan muut ihmiset täällä mukavia. Mutta appivanhemmat ovat vahva osa kyläyhteisöä ja anoppi aktiivinen toimija kyläyhdistyksessä ym. ja häntä pidetään reippaana, T O D E L L A lapsirakkaana, ihan perus kohta 60v. naisena. Nyt jo hänen mustamaalauksensa minua kohtaan on aiheuttanut pitkiä katseita, onneksi vain hänen "kamusissaan". Ja kyllä jotkut vaihtavat katseita hänen lapsifiksaationsa nähtyään - kiljaisee nähdessään ihan tuntemattomankin vauvan tai taaperon, että "pikkanen, pikkanen, aijaijaijai..." ja menee iholle lässyttämään. Kaipaa varmasti vain jotain tunnetta itselleen pienistä lapsista. Mutta lähestymiskieltokaan ei varmaan poistaisi ahdistustani, pelkään sitä kun lapset alkavat liikkua itsenäisesti joskus 8v. maissa, pyöräillä ym. niin appivanhempani tulevat vahtaamaan missä he ovat ja yrittävät saada heitä kylään jne.

Voin sen tänne kirjoittaa vaikken koskaan ääneen sanoisi mutta tuntuu että asiat korjaantuisivat vain jos he siirtyisivät toiseen hiippakuntaan.

Tuo ylempi jolla omakotitalo lähellä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähestymiskielto. Eikä sekään aina auta. Meillä on taas se tilanne että se lähestymiskieltoon tuomittu höynäyttelee hyväuskoisia "vakoilemaan" meitä puolestaan.

Yhtäkkiä soittaa joku kaukainen sukulainen joka on muka nähnyt itse lehdestä meistä jutun ja siksi saanut päähänsä kysellä meiltä kuulumisia. Ja ihan selkeästi jostain syntynyt kuva että olen huono äiti ja me jotenkin huonosti kohtelemme lapsia.

Meillä nimittäin siihen henk koht vainoon liittyi myös työnantajille soittelua ja lastensuojelu- ja muita viranomaisilmoituksia. Lastensuojeluun mm ehdotettiin, että lastemme asioista alkaisi päättää ns läheisneuvonpito - jota johtaisi tämä häirikkökaksikko. 

Asumme pienellä kylällä, täällä on siis kyläyhteisö jonka aiemmin koin tosi kivaksi asiaksi ja ovathan muut ihmiset täällä mukavia. Mutta appivanhemmat ovat vahva osa kyläyhteisöä ja anoppi aktiivinen toimija kyläyhdistyksessä ym. ja häntä pidetään reippaana, T O D E L L A lapsirakkaana, ihan perus kohta 60v. naisena. Nyt jo hänen mustamaalauksensa minua kohtaan on aiheuttanut pitkiä katseita, onneksi vain hänen "kamusissaan". Ja kyllä jotkut vaihtavat katseita hänen lapsifiksaationsa nähtyään - kiljaisee nähdessään ihan tuntemattomankin vauvan tai taaperon, että "pikkanen, pikkanen, aijaijaijai..." ja menee iholle lässyttämään. Kaipaa varmasti vain jotain tunnetta itselleen pienistä lapsista. Mutta lähestymiskieltokaan ei varmaan poistaisi ahdistustani, pelkään sitä kun lapset alkavat liikkua itsenäisesti joskus 8v. maissa, pyöräillä ym. niin appivanhempani tulevat vahtaamaan missä he ovat ja yrittävät saada heitä kylään jne.

Voin sen tänne kirjoittaa vaikken koskaan ääneen sanoisi mutta tuntuu että asiat korjaantuisivat vain jos he siirtyisivät toiseen hiippakuntaan.

Tuo ylempi jolla omakotitalo lähellä

Meidän lapset käy painotetull luokalla ihan muualla että eivät liikkuisi itse täälläpäinkäön. Kuskaamme sinne ja harrastuksiin.

Sen sijaan meidän häiriköt muutti kilsan päähän niin että bussi ajaa ihan meidän talon edestä. Ties kuinka paljon ajelevat kyttäämässä ja kurkkimassa aidan yli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähestymiskielto. Eikä sekään aina auta. Meillä on taas se tilanne että se lähestymiskieltoon tuomittu höynäyttelee hyväuskoisia "vakoilemaan" meitä puolestaan.

Yhtäkkiä soittaa joku kaukainen sukulainen joka on muka nähnyt itse lehdestä meistä jutun ja siksi saanut päähänsä kysellä meiltä kuulumisia. Ja ihan selkeästi jostain syntynyt kuva että olen huono äiti ja me jotenkin huonosti kohtelemme lapsia.

Meillä nimittäin siihen henk koht vainoon liittyi myös työnantajille soittelua ja lastensuojelu- ja muita viranomaisilmoituksia. Lastensuojeluun mm ehdotettiin, että lastemme asioista alkaisi päättää ns läheisneuvonpito - jota johtaisi tämä häirikkökaksikko. 

Asumme pienellä kylällä, täällä on siis kyläyhteisö jonka aiemmin koin tosi kivaksi asiaksi ja ovathan muut ihmiset täällä mukavia. Mutta appivanhemmat ovat vahva osa kyläyhteisöä ja anoppi aktiivinen toimija kyläyhdistyksessä ym. ja häntä pidetään reippaana, T O D E L L A lapsirakkaana, ihan perus kohta 60v. naisena. Nyt jo hänen mustamaalauksensa minua kohtaan on aiheuttanut pitkiä katseita, onneksi vain hänen "kamusissaan". Ja kyllä jotkut vaihtavat katseita hänen lapsifiksaationsa nähtyään - kiljaisee nähdessään ihan tuntemattomankin vauvan tai taaperon, että "pikkanen, pikkanen, aijaijaijai..." ja menee iholle lässyttämään. Kaipaa varmasti vain jotain tunnetta itselleen pienistä lapsista. Mutta lähestymiskieltokaan ei varmaan poistaisi ahdistustani, pelkään sitä kun lapset alkavat liikkua itsenäisesti joskus 8v. maissa, pyöräillä ym. niin appivanhempani tulevat vahtaamaan missä he ovat ja yrittävät saada heitä kylään jne.

Voin sen tänne kirjoittaa vaikken koskaan ääneen sanoisi mutta tuntuu että asiat korjaantuisivat vain jos he siirtyisivät toiseen hiippakuntaan.

Tuo ylempi jolla omakotitalo lähellä

Yritä saada oma ahdistuksesi hallintaan ja jotenkin päästä tilanteen yläpuolelle. Appikset eivät tule muuttumaan, se pitää hyväksyä. Pahan erehdyksen teitte kun rakensitte noin lähelle, mutta mistä noista voi tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähestymiskielto. Eikä sekään aina auta. Meillä on taas se tilanne että se lähestymiskieltoon tuomittu höynäyttelee hyväuskoisia "vakoilemaan" meitä puolestaan.

Yhtäkkiä soittaa joku kaukainen sukulainen joka on muka nähnyt itse lehdestä meistä jutun ja siksi saanut päähänsä kysellä meiltä kuulumisia. Ja ihan selkeästi jostain syntynyt kuva että olen huono äiti ja me jotenkin huonosti kohtelemme lapsia.

Meillä nimittäin siihen henk koht vainoon liittyi myös työnantajille soittelua ja lastensuojelu- ja muita viranomaisilmoituksia. Lastensuojeluun mm ehdotettiin, että lastemme asioista alkaisi päättää ns läheisneuvonpito - jota johtaisi tämä häirikkökaksikko. 

Asumme pienellä kylällä, täällä on siis kyläyhteisö jonka aiemmin koin tosi kivaksi asiaksi ja ovathan muut ihmiset täällä mukavia. Mutta appivanhemmat ovat vahva osa kyläyhteisöä ja anoppi aktiivinen toimija kyläyhdistyksessä ym. ja häntä pidetään reippaana, T O D E L L A lapsirakkaana, ihan perus kohta 60v. naisena. Nyt jo hänen mustamaalauksensa minua kohtaan on aiheuttanut pitkiä katseita, onneksi vain hänen "kamusissaan". Ja kyllä jotkut vaihtavat katseita hänen lapsifiksaationsa nähtyään - kiljaisee nähdessään ihan tuntemattomankin vauvan tai taaperon, että "pikkanen, pikkanen, aijaijaijai..." ja menee iholle lässyttämään. Kaipaa varmasti vain jotain tunnetta itselleen pienistä lapsista. Mutta lähestymiskieltokaan ei varmaan poistaisi ahdistustani, pelkään sitä kun lapset alkavat liikkua itsenäisesti joskus 8v. maissa, pyöräillä ym. niin appivanhempani tulevat vahtaamaan missä he ovat ja yrittävät saada heitä kylään jne.

Voin sen tänne kirjoittaa vaikken koskaan ääneen sanoisi mutta tuntuu että asiat korjaantuisivat vain jos he siirtyisivät toiseen hiippakuntaan.

Tuo ylempi jolla omakotitalo lähellä

Yritä saada oma ahdistuksesi hallintaan ja jotenkin päästä tilanteen yläpuolelle. Appikset eivät tule muuttumaan, se pitää hyväksyä. Pahan erehdyksen teitte kun rakensitte noin lähelle, mutta mistä noista voi tietää.

Se on hirveän vaikeaa kun jokainen ulkoilu ja rannallakäynti ja hiihtolenkki pitää sisällään sen mahdollisuuden että sekopäät tulevat, meitä vanhempia edes vilkaisematta, heilumaan polvilleen lasten eteen ja appi muun muassa vain vääntelee naamaa lapsille ilman että sanoo mitään ja viittoo heitä lähemmäksi, näyttää kädellä että on jotain kuiskattavaa. Sanon aina että no niin, mepä jatketaan ja jatkamme matkaa mutta anoppi puristaa viimeiseen asti lasta hihasta ja selittää, selittää, naama melkein kiinni lapsen naamassa, muikistelee ja hihittelee, siis vi t t u, niin sairasta, tosiaan kumpikin jankuttaa hiljaa, eivät edes tajua että kuulen, että "ei tarvi mennä, ei tarvi lähteä mihkään, lähtekää vaarin tykö, joo!", lapset ovat vaitonaisia, esikoinen pyrähtää juoksuun mun luo ja se katse minkä silloin luovat minuun... Tunnen vaan sellasta mustaa vihaa nykyään ettei edes mies tiedä siitä vaikka ollaankin täysin samaa rintamaa tässä asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähestymiskielto. Eikä sekään aina auta. Meillä on taas se tilanne että se lähestymiskieltoon tuomittu höynäyttelee hyväuskoisia "vakoilemaan" meitä puolestaan.

Yhtäkkiä soittaa joku kaukainen sukulainen joka on muka nähnyt itse lehdestä meistä jutun ja siksi saanut päähänsä kysellä meiltä kuulumisia. Ja ihan selkeästi jostain syntynyt kuva että olen huono äiti ja me jotenkin huonosti kohtelemme lapsia.

Meillä nimittäin siihen henk koht vainoon liittyi myös työnantajille soittelua ja lastensuojelu- ja muita viranomaisilmoituksia. Lastensuojeluun mm ehdotettiin, että lastemme asioista alkaisi päättää ns läheisneuvonpito - jota johtaisi tämä häirikkökaksikko. 

Asumme pienellä kylällä, täällä on siis kyläyhteisö jonka aiemmin koin tosi kivaksi asiaksi ja ovathan muut ihmiset täällä mukavia. Mutta appivanhemmat ovat vahva osa kyläyhteisöä ja anoppi aktiivinen toimija kyläyhdistyksessä ym. ja häntä pidetään reippaana, T O D E L L A lapsirakkaana, ihan perus kohta 60v. naisena. Nyt jo hänen mustamaalauksensa minua kohtaan on aiheuttanut pitkiä katseita, onneksi vain hänen "kamusissaan". Ja kyllä jotkut vaihtavat katseita hänen lapsifiksaationsa nähtyään - kiljaisee nähdessään ihan tuntemattomankin vauvan tai taaperon, että "pikkanen, pikkanen, aijaijaijai..." ja menee iholle lässyttämään. Kaipaa varmasti vain jotain tunnetta itselleen pienistä lapsista. Mutta lähestymiskieltokaan ei varmaan poistaisi ahdistustani, pelkään sitä kun lapset alkavat liikkua itsenäisesti joskus 8v. maissa, pyöräillä ym. niin appivanhempani tulevat vahtaamaan missä he ovat ja yrittävät saada heitä kylään jne.

Voin sen tänne kirjoittaa vaikken koskaan ääneen sanoisi mutta tuntuu että asiat korjaantuisivat vain jos he siirtyisivät toiseen hiippakuntaan.

Tuo ylempi jolla omakotitalo lähellä

8-vuotiaille voi jo sanoa, että isovanhemmat eivät ole henkisesti terveitä ja heidän luo ei saa mennä ilman vanhempia. Aivan niin kuin paikallisen kylähullunkaan luo ei saa mennä. Opettakaa lapsillenne pienestä pitäen sitä että vanhemmille voi kertoa aivan kaiken ja opettakaa myös omien fyysisten rajojen pitämistä. Kun lapsi oppii ensin teidän ja kavereiden kanssa pitämään puolensa, niin osaa sanoa jämäkästi ei myös vieraiksi jääneille isovanhemmille ja soittaa apua jos tulevat ahdistelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Kuvittele tälläinen tilanne: isoäiti itkee krokotiilin kyyneleitä olohuoneessa, kun lapsi on yrittänyt rimpuilla tämän otteesta huutaen irti ja lapsen äiti on tullut siihen väliin pitämään lapsensa puolia sanomalla ”anna hei annelin mennä, se ei halua tulla syliin nyt”. Tämä tilanne ei mielestäsi saa aikaan sitä, että lapsi kokee olevansa mummon mielipahan aiheuttaja, ja täten vastuussa hänen tunteistaan?

Tämä keskustelu tyssää siihen, kun tämä kyseinen kirjoittaja luulee että empatiataidot ovat sitä kun lapsi huomaa mummon mielipahaa, syyllistyy siitä ja tekee sitten omat rajat ylittävän asian saadakseen mummon iloiseksi.

Todennäköisesti hän itse toimii näin omassa elämässään toisten tunteita ja tarpeita kohtaan (oma äiti? Mummo? eikä siksi näe mitään outoa ja väärää ks. tilanteessa. Vaan kuvittelee että hänet on kasvatettu oikein ja tätä on olla empaattinen ja auttavainen.

Menikö oikein arvailuni, sinä joka siis väität että tällainen mummon toiminta opettaa empatiaa ja on hyväksi lapselle?

No siinä kohtaa meni oikein että joo, käsittääkseni empatiataidot liittyy aika vahvasti kykyyn kohdella muita ihmisiä hyvin eli ottaa muiden tunteet huomioon. Mutta sitten toi että vastuu muiden tunteista on lapselle jotain hakkaamiseen verrattavaa niin myönnän kyllä tosiaan sen että menee ohi niin että vihellys käy. Siis kun ihminen on sosiaalinen olento, syntymästään asti ja muiden kanssa toimimiseen kuuluu myös tietty vastuu. Tuntuu ihan hullulta edes selittää jotain tällaista, mutta ihan jo noille vastauksena jotka miettii tosissaan että mulla on vääristynyt ajatusmalli ja tarviin mm. terapiaa, ihan kiva että tuntemattomat tuntee mut noinkin hyvin :D Niin siis se että jos nyt oiskin niin että lapsen mummoa itkettäisi siksi, koska on nähnyt lapsen tyyliin kuukausi sitten viimeks eikä se suostu antamaan halia, niin silloinhan, jos nyt väännetään tätä, se mummon paha mieli ON sen lapsen syytä eli se on siitä "vastuussa". Vaikka kukaan normaali ihminen ei ajattele sitä minään vastuujuttuna. Se lapsi ei anna halia esim kun ei huvita just silloin tai on joku leikki jne mutta noi tilanteet opettaa lapselle just sitä hel**tin empatiataitoa, eli se että lapsi nyt päättääkin halata ja näkee että mummo hymyilee, halaa takas ja sanoo jtn mukavaa, opettaa sen lapsen näkemään että muidenkin ihmisten tarpeilla on merkitystä.

Väitän että koko tuo ajattelu että lapsi pitää opettaa siihen ettei ole MISTÄÄN vastuussa on nyt tän keskustelun seuraajille tullut, koska en todellakaan tiennyt että on täysin ok, vaikka lapsi tyyliin juoksis karkuun mummoa ja huutais sille tms. sille oltais siis opetettu että omat tarpeet menee muiden ohitse. Mitenköhän nää pärjää joskus mm. työelämässä..? Onnea valitsemallanne tiellä tuossa hommassa mutta mä en nyt jaksa enää selittää tästä kun nähtävästi tahallaan ymmärretään väärin ja omatpa on lapsenne :D

Se on ihan eri asia opettaa lapsi tervehtimään ja hyvästelemään kuin että pitää joutua pakkohalatuksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähestymiskielto. Eikä sekään aina auta. Meillä on taas se tilanne että se lähestymiskieltoon tuomittu höynäyttelee hyväuskoisia "vakoilemaan" meitä puolestaan.

Yhtäkkiä soittaa joku kaukainen sukulainen joka on muka nähnyt itse lehdestä meistä jutun ja siksi saanut päähänsä kysellä meiltä kuulumisia. Ja ihan selkeästi jostain syntynyt kuva että olen huono äiti ja me jotenkin huonosti kohtelemme lapsia.

Meillä nimittäin siihen henk koht vainoon liittyi myös työnantajille soittelua ja lastensuojelu- ja muita viranomaisilmoituksia. Lastensuojeluun mm ehdotettiin, että lastemme asioista alkaisi päättää ns läheisneuvonpito - jota johtaisi tämä häirikkökaksikko. 

Asumme pienellä kylällä, täällä on siis kyläyhteisö jonka aiemmin koin tosi kivaksi asiaksi ja ovathan muut ihmiset täällä mukavia. Mutta appivanhemmat ovat vahva osa kyläyhteisöä ja anoppi aktiivinen toimija kyläyhdistyksessä ym. ja häntä pidetään reippaana, T O D E L L A lapsirakkaana, ihan perus kohta 60v. naisena. Nyt jo hänen mustamaalauksensa minua kohtaan on aiheuttanut pitkiä katseita, onneksi vain hänen "kamusissaan". Ja kyllä jotkut vaihtavat katseita hänen lapsifiksaationsa nähtyään - kiljaisee nähdessään ihan tuntemattomankin vauvan tai taaperon, että "pikkanen, pikkanen, aijaijaijai..." ja menee iholle lässyttämään. Kaipaa varmasti vain jotain tunnetta itselleen pienistä lapsista. Mutta lähestymiskieltokaan ei varmaan poistaisi ahdistustani, pelkään sitä kun lapset alkavat liikkua itsenäisesti joskus 8v. maissa, pyöräillä ym. niin appivanhempani tulevat vahtaamaan missä he ovat ja yrittävät saada heitä kylään jne.

Voin sen tänne kirjoittaa vaikken koskaan ääneen sanoisi mutta tuntuu että asiat korjaantuisivat vain jos he siirtyisivät toiseen hiippakuntaan.

Tuo ylempi jolla omakotitalo lähellä

Sympatiat sinua kohtaan katosivat noihin väkivaltafantasioihin. Jos oikeasti toivot heidän kuolemaansa ja haaveilet turpiinvedosta niin ihan en osta kertomustasi jossa sinä olet viaton uhri. Normaali terve nainen ja äiti ei edes vitsillä sano tuollaista saatika oman miehensä vanhemmista. Olivat hankalia tai eivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähestymiskielto. Eikä sekään aina auta. Meillä on taas se tilanne että se lähestymiskieltoon tuomittu höynäyttelee hyväuskoisia "vakoilemaan" meitä puolestaan.

Yhtäkkiä soittaa joku kaukainen sukulainen joka on muka nähnyt itse lehdestä meistä jutun ja siksi saanut päähänsä kysellä meiltä kuulumisia. Ja ihan selkeästi jostain syntynyt kuva että olen huono äiti ja me jotenkin huonosti kohtelemme lapsia.

Meillä nimittäin siihen henk koht vainoon liittyi myös työnantajille soittelua ja lastensuojelu- ja muita viranomaisilmoituksia. Lastensuojeluun mm ehdotettiin, että lastemme asioista alkaisi päättää ns läheisneuvonpito - jota johtaisi tämä häirikkökaksikko. 

Asumme pienellä kylällä, täällä on siis kyläyhteisö jonka aiemmin koin tosi kivaksi asiaksi ja ovathan muut ihmiset täällä mukavia. Mutta appivanhemmat ovat vahva osa kyläyhteisöä ja anoppi aktiivinen toimija kyläyhdistyksessä ym. ja häntä pidetään reippaana, T O D E L L A lapsirakkaana, ihan perus kohta 60v. naisena. Nyt jo hänen mustamaalauksensa minua kohtaan on aiheuttanut pitkiä katseita, onneksi vain hänen "kamusissaan". Ja kyllä jotkut vaihtavat katseita hänen lapsifiksaationsa nähtyään - kiljaisee nähdessään ihan tuntemattomankin vauvan tai taaperon, että "pikkanen, pikkanen, aijaijaijai..." ja menee iholle lässyttämään. Kaipaa varmasti vain jotain tunnetta itselleen pienistä lapsista. Mutta lähestymiskieltokaan ei varmaan poistaisi ahdistustani, pelkään sitä kun lapset alkavat liikkua itsenäisesti joskus 8v. maissa, pyöräillä ym. niin appivanhempani tulevat vahtaamaan missä he ovat ja yrittävät saada heitä kylään jne.

Voin sen tänne kirjoittaa vaikken koskaan ääneen sanoisi mutta tuntuu että asiat korjaantuisivat vain jos he siirtyisivät toiseen hiippakuntaan.

Tuo ylempi jolla omakotitalo lähellä

8-vuotiaille voi jo sanoa, että isovanhemmat eivät ole henkisesti terveitä ja heidän luo ei saa mennä ilman vanhempia. Aivan niin kuin paikallisen kylähullunkaan luo ei saa mennä. Opettakaa lapsillenne pienestä pitäen sitä että vanhemmille voi kertoa aivan kaiken ja opettakaa myös omien fyysisten rajojen pitämistä. Kun lapsi oppii ensin teidän ja kavereiden kanssa pitämään puolensa, niin osaa sanoa jämäkästi ei myös vieraiksi jääneille isovanhemmille ja soittaa apua jos tulevat ahdistelemaan.

Kiitos, olet oikeassa. Helpotti vähän, tuntuu että voimme kasvatuksella vaikuttaa lopulta tosi paljonkin. Nyt ei vaan enää järki kulje edes, ahdistaa ja kaduttaa ja vituttaa niin.

- se sama ylempi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähestymiskielto. Eikä sekään aina auta. Meillä on taas se tilanne että se lähestymiskieltoon tuomittu höynäyttelee hyväuskoisia "vakoilemaan" meitä puolestaan.

Yhtäkkiä soittaa joku kaukainen sukulainen joka on muka nähnyt itse lehdestä meistä jutun ja siksi saanut päähänsä kysellä meiltä kuulumisia. Ja ihan selkeästi jostain syntynyt kuva että olen huono äiti ja me jotenkin huonosti kohtelemme lapsia.

Meillä nimittäin siihen henk koht vainoon liittyi myös työnantajille soittelua ja lastensuojelu- ja muita viranomaisilmoituksia. Lastensuojeluun mm ehdotettiin, että lastemme asioista alkaisi päättää ns läheisneuvonpito - jota johtaisi tämä häirikkökaksikko. 

Asumme pienellä kylällä, täällä on siis kyläyhteisö jonka aiemmin koin tosi kivaksi asiaksi ja ovathan muut ihmiset täällä mukavia. Mutta appivanhemmat ovat vahva osa kyläyhteisöä ja anoppi aktiivinen toimija kyläyhdistyksessä ym. ja häntä pidetään reippaana, T O D E L L A lapsirakkaana, ihan perus kohta 60v. naisena. Nyt jo hänen mustamaalauksensa minua kohtaan on aiheuttanut pitkiä katseita, onneksi vain hänen "kamusissaan". Ja kyllä jotkut vaihtavat katseita hänen lapsifiksaationsa nähtyään - kiljaisee nähdessään ihan tuntemattomankin vauvan tai taaperon, että "pikkanen, pikkanen, aijaijaijai..." ja menee iholle lässyttämään. Kaipaa varmasti vain jotain tunnetta itselleen pienistä lapsista. Mutta lähestymiskieltokaan ei varmaan poistaisi ahdistustani, pelkään sitä kun lapset alkavat liikkua itsenäisesti joskus 8v. maissa, pyöräillä ym. niin appivanhempani tulevat vahtaamaan missä he ovat ja yrittävät saada heitä kylään jne.

Voin sen tänne kirjoittaa vaikken koskaan ääneen sanoisi mutta tuntuu että asiat korjaantuisivat vain jos he siirtyisivät toiseen hiippakuntaan.

Tuo ylempi jolla omakotitalo lähellä

8-vuotiaille voi jo sanoa, että isovanhemmat eivät ole henkisesti terveitä ja heidän luo ei saa mennä ilman vanhempia. Aivan niin kuin paikallisen kylähullunkaan luo ei saa mennä. Opettakaa lapsillenne pienestä pitäen sitä että vanhemmille voi kertoa aivan kaiken ja opettakaa myös omien fyysisten rajojen pitämistä. Kun lapsi oppii ensin teidän ja kavereiden kanssa pitämään puolensa, niin osaa sanoa jämäkästi ei myös vieraiksi jääneille isovanhemmille ja soittaa apua jos tulevat ahdistelemaan.

Kiitos, olet oikeassa. Helpotti vähän, tuntuu että voimme kasvatuksella vaikuttaa lopulta tosi paljonkin. Nyt ei vaan enää järki kulje edes, ahdistaa ja kaduttaa ja vituttaa niin.

- se sama ylempi

Teini-iässä takuulla iskevät koska laskevat että siinä vaiheessa tulee riitaa lapsen ja vanhemman välille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähestymiskielto. Eikä sekään aina auta. Meillä on taas se tilanne että se lähestymiskieltoon tuomittu höynäyttelee hyväuskoisia "vakoilemaan" meitä puolestaan.

Yhtäkkiä soittaa joku kaukainen sukulainen joka on muka nähnyt itse lehdestä meistä jutun ja siksi saanut päähänsä kysellä meiltä kuulumisia. Ja ihan selkeästi jostain syntynyt kuva että olen huono äiti ja me jotenkin huonosti kohtelemme lapsia.

Meillä nimittäin siihen henk koht vainoon liittyi myös työnantajille soittelua ja lastensuojelu- ja muita viranomaisilmoituksia. Lastensuojeluun mm ehdotettiin, että lastemme asioista alkaisi päättää ns läheisneuvonpito - jota johtaisi tämä häirikkökaksikko. 

Asumme pienellä kylällä, täällä on siis kyläyhteisö jonka aiemmin koin tosi kivaksi asiaksi ja ovathan muut ihmiset täällä mukavia. Mutta appivanhemmat ovat vahva osa kyläyhteisöä ja anoppi aktiivinen toimija kyläyhdistyksessä ym. ja häntä pidetään reippaana, T O D E L L A lapsirakkaana, ihan perus kohta 60v. naisena. Nyt jo hänen mustamaalauksensa minua kohtaan on aiheuttanut pitkiä katseita, onneksi vain hänen "kamusissaan". Ja kyllä jotkut vaihtavat katseita hänen lapsifiksaationsa nähtyään - kiljaisee nähdessään ihan tuntemattomankin vauvan tai taaperon, että "pikkanen, pikkanen, aijaijaijai..." ja menee iholle lässyttämään. Kaipaa varmasti vain jotain tunnetta itselleen pienistä lapsista. Mutta lähestymiskieltokaan ei varmaan poistaisi ahdistustani, pelkään sitä kun lapset alkavat liikkua itsenäisesti joskus 8v. maissa, pyöräillä ym. niin appivanhempani tulevat vahtaamaan missä he ovat ja yrittävät saada heitä kylään jne.

Voin sen tänne kirjoittaa vaikken koskaan ääneen sanoisi mutta tuntuu että asiat korjaantuisivat vain jos he siirtyisivät toiseen hiippakuntaan.

Tuo ylempi jolla omakotitalo lähellä

Sympatiat sinua kohtaan katosivat noihin väkivaltafantasioihin. Jos oikeasti toivot heidän kuolemaansa ja haaveilet turpiinvedosta niin ihan en osta kertomustasi jossa sinä olet viaton uhri. Normaali terve nainen ja äiti ei edes vitsillä sano tuollaista saatika oman miehensä vanhemmista. Olivat hankalia tai eivät.

No voi jumankauta, noi isovanhemmat ois ansainneet kumpikin piiskaa persuksille niin että raikuu ja vielä pieraisun päin naamaa :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähestymiskielto. Eikä sekään aina auta. Meillä on taas se tilanne että se lähestymiskieltoon tuomittu höynäyttelee hyväuskoisia "vakoilemaan" meitä puolestaan.

Yhtäkkiä soittaa joku kaukainen sukulainen joka on muka nähnyt itse lehdestä meistä jutun ja siksi saanut päähänsä kysellä meiltä kuulumisia. Ja ihan selkeästi jostain syntynyt kuva että olen huono äiti ja me jotenkin huonosti kohtelemme lapsia.

Meillä nimittäin siihen henk koht vainoon liittyi myös työnantajille soittelua ja lastensuojelu- ja muita viranomaisilmoituksia. Lastensuojeluun mm ehdotettiin, että lastemme asioista alkaisi päättää ns läheisneuvonpito - jota johtaisi tämä häirikkökaksikko. 

Asumme pienellä kylällä, täällä on siis kyläyhteisö jonka aiemmin koin tosi kivaksi asiaksi ja ovathan muut ihmiset täällä mukavia. Mutta appivanhemmat ovat vahva osa kyläyhteisöä ja anoppi aktiivinen toimija kyläyhdistyksessä ym. ja häntä pidetään reippaana, T O D E L L A lapsirakkaana, ihan perus kohta 60v. naisena. Nyt jo hänen mustamaalauksensa minua kohtaan on aiheuttanut pitkiä katseita, onneksi vain hänen "kamusissaan". Ja kyllä jotkut vaihtavat katseita hänen lapsifiksaationsa nähtyään - kiljaisee nähdessään ihan tuntemattomankin vauvan tai taaperon, että "pikkanen, pikkanen, aijaijaijai..." ja menee iholle lässyttämään. Kaipaa varmasti vain jotain tunnetta itselleen pienistä lapsista. Mutta lähestymiskieltokaan ei varmaan poistaisi ahdistustani, pelkään sitä kun lapset alkavat liikkua itsenäisesti joskus 8v. maissa, pyöräillä ym. niin appivanhempani tulevat vahtaamaan missä he ovat ja yrittävät saada heitä kylään jne.

Voin sen tänne kirjoittaa vaikken koskaan ääneen sanoisi mutta tuntuu että asiat korjaantuisivat vain jos he siirtyisivät toiseen hiippakuntaan.

Tuo ylempi jolla omakotitalo lähellä

Yritä saada oma ahdistuksesi hallintaan ja jotenkin päästä tilanteen yläpuolelle. Appikset eivät tule muuttumaan, se pitää hyväksyä. Pahan erehdyksen teitte kun rakensitte noin lähelle, mutta mistä noista voi tietää.

Se on hirveän vaikeaa kun jokainen ulkoilu ja rannallakäynti ja hiihtolenkki pitää sisällään sen mahdollisuuden että sekopäät tulevat, meitä vanhempia edes vilkaisematta, heilumaan polvilleen lasten eteen ja appi muun muassa vain vääntelee naamaa lapsille ilman että sanoo mitään ja viittoo heitä lähemmäksi, näyttää kädellä että on jotain kuiskattavaa. Sanon aina että no niin, mepä jatketaan ja jatkamme matkaa mutta anoppi puristaa viimeiseen asti lasta hihasta ja selittää, selittää, naama melkein kiinni lapsen naamassa, muikistelee ja hihittelee, siis vi t t u, niin sairasta, tosiaan kumpikin jankuttaa hiljaa, eivät edes tajua että kuulen, että "ei tarvi mennä, ei tarvi lähteä mihkään, lähtekää vaarin tykö, joo!", lapset ovat vaitonaisia, esikoinen pyrähtää juoksuun mun luo ja se katse minkä silloin luovat minuun... Tunnen vaan sellasta mustaa vihaa nykyään ettei edes mies tiedä siitä vaikka ollaankin täysin samaa rintamaa tässä asiassa.

Miten ne reagoi jos ihan vain heille selkeästi ja kuuluvalla äänelle sanot, että älä koske mun lapseen?

Oon tosi pahoillani teidän tilanteesta, mulla ei tilanne oo koskaan ollu noin paha mutta pystyn samaistumaan noihin synkkiinkin tunteisiin, pahimmillaan on tosi vaikee yrittää edes sietää.

Etäännytä itsesi heistä henkisesti. Ajattele, että he ovat vain niitä kylähulluja eivätkä he voi vahingoittaa teidän perhettä vaikka heihin törmäisittekin, he ovat mitättömiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähestymiskielto. Eikä sekään aina auta. Meillä on taas se tilanne että se lähestymiskieltoon tuomittu höynäyttelee hyväuskoisia "vakoilemaan" meitä puolestaan.

Yhtäkkiä soittaa joku kaukainen sukulainen joka on muka nähnyt itse lehdestä meistä jutun ja siksi saanut päähänsä kysellä meiltä kuulumisia. Ja ihan selkeästi jostain syntynyt kuva että olen huono äiti ja me jotenkin huonosti kohtelemme lapsia.

Meillä nimittäin siihen henk koht vainoon liittyi myös työnantajille soittelua ja lastensuojelu- ja muita viranomaisilmoituksia. Lastensuojeluun mm ehdotettiin, että lastemme asioista alkaisi päättää ns läheisneuvonpito - jota johtaisi tämä häirikkökaksikko. 

Asumme pienellä kylällä, täällä on siis kyläyhteisö jonka aiemmin koin tosi kivaksi asiaksi ja ovathan muut ihmiset täällä mukavia. Mutta appivanhemmat ovat vahva osa kyläyhteisöä ja anoppi aktiivinen toimija kyläyhdistyksessä ym. ja häntä pidetään reippaana, T O D E L L A lapsirakkaana, ihan perus kohta 60v. naisena. Nyt jo hänen mustamaalauksensa minua kohtaan on aiheuttanut pitkiä katseita, onneksi vain hänen "kamusissaan". Ja kyllä jotkut vaihtavat katseita hänen lapsifiksaationsa nähtyään - kiljaisee nähdessään ihan tuntemattomankin vauvan tai taaperon, että "pikkanen, pikkanen, aijaijaijai..." ja menee iholle lässyttämään. Kaipaa varmasti vain jotain tunnetta itselleen pienistä lapsista. Mutta lähestymiskieltokaan ei varmaan poistaisi ahdistustani, pelkään sitä kun lapset alkavat liikkua itsenäisesti joskus 8v. maissa, pyöräillä ym. niin appivanhempani tulevat vahtaamaan missä he ovat ja yrittävät saada heitä kylään jne.

Voin sen tänne kirjoittaa vaikken koskaan ääneen sanoisi mutta tuntuu että asiat korjaantuisivat vain jos he siirtyisivät toiseen hiippakuntaan.

Tuo ylempi jolla omakotitalo lähellä

Yritä saada oma ahdistuksesi hallintaan ja jotenkin päästä tilanteen yläpuolelle. Appikset eivät tule muuttumaan, se pitää hyväksyä. Pahan erehdyksen teitte kun rakensitte noin lähelle, mutta mistä noista voi tietää.

Se on hirveän vaikeaa kun jokainen ulkoilu ja rannallakäynti ja hiihtolenkki pitää sisällään sen mahdollisuuden että sekopäät tulevat, meitä vanhempia edes vilkaisematta, heilumaan polvilleen lasten eteen ja appi muun muassa vain vääntelee naamaa lapsille ilman että sanoo mitään ja viittoo heitä lähemmäksi, näyttää kädellä että on jotain kuiskattavaa. Sanon aina että no niin, mepä jatketaan ja jatkamme matkaa mutta anoppi puristaa viimeiseen asti lasta hihasta ja selittää, selittää, naama melkein kiinni lapsen naamassa, muikistelee ja hihittelee, siis vi t t u, niin sairasta, tosiaan kumpikin jankuttaa hiljaa, eivät edes tajua että kuulen, että "ei tarvi mennä, ei tarvi lähteä mihkään, lähtekää vaarin tykö, joo!", lapset ovat vaitonaisia, esikoinen pyrähtää juoksuun mun luo ja se katse minkä silloin luovat minuun... Tunnen vaan sellasta mustaa vihaa nykyään ettei edes mies tiedä siitä vaikka ollaankin täysin samaa rintamaa tässä asiassa.

Miten ne reagoi jos ihan vain heille selkeästi ja kuuluvalla äänelle sanot, että älä koske mun lapseen?

Oon tosi pahoillani teidän tilanteesta, mulla ei tilanne oo koskaan ollu noin paha mutta pystyn samaistumaan noihin synkkiinkin tunteisiin, pahimmillaan on tosi vaikee yrittää edes sietää.

Etäännytä itsesi heistä henkisesti. Ajattele, että he ovat vain niitä kylähulluja eivätkä he voi vahingoittaa teidän perhettä vaikka heihin törmäisittekin, he ovat mitättömiä.

Olen sanonut että "älä koske, nyt riitti", anoppi veti kasvoilleen vähä-älyisen, muka yli-yllättyneen ilmeen ja katseli ympärilleen, teki sellaista epäuskoista öhö-öhö:ä, toisteli että "ei saa koskea, ai lapseen ei saa koskea", kumartui takaisin lapsen naaman eteen ja lässytti kuin olisi saanut siinä paikassa aivohalvauksen "mummummummukka ei saa kotkea, eikö saa mummummummukka kotkea pikkuteen pöppänään". Appi taas yksinkertaisesti teeskentelee TÄYSIN kuuroa, silloinkin kun olemme joutuneet mennä fyysisesti väliin, vetää lapsen omaan syliin tai muuten luoksemme, hän ei vilkaise päinkään mutta kirraa vastaan käsillään, ei siis päästä irti.

Ja kyllä, hekumoin hirveillä asioilla vaikka muutoin olen empaattista tyyppiä. Nuo on pilanneet ja myrkyttäneet ajanjakson joka ei toistu koskaan ja josta haaveilin etukäteen, ihan pikkulapsiajat kaikkein pahiten.

-sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.

Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.

Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.

Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.

Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.

Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä. 

No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.

KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.

Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.

Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.

Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.

En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.

Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?

Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.

Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?

Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.

Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.

Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.

Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.

Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.

Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.

Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä. 

No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.

KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.

Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.

Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.

Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.

En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.

Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?

Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.

Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?

Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.

Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.

Oletko sinä päästäsi sekaisin?

Tuo mitään hätää ole vaan äärimmäistä väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.

Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.

Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.

Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.

Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.

Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä. 

No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.

KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.

Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.

Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.

Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.

En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.

Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?

Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.

Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?

Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.

Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.

Oletko sinä päästäsi sekaisin?

Tuo mitään hätää ole vaan äärimmäistä väkivaltaa.

Luemmekohan samaa keskustelua 🤔

Lapsen putoaminen on ollut varmasti vahinko, tahallisena se olisi toki ollut väkivaltaa. Hihasta pitelyäkään ei ihan lasketa väkivallaksi. Tungettelu on kurjaa mutta siitä ei syntyne mustelmia.

Ei lapsia todellakaan tarvitse antaa yhtään kenellekään hoitoon ellei niin itse halua, eikä todellakaan vain koska toinen nyt niin kovasti haluaa. Ei lapsi ole mikään lelu jota lainataan että toinenkin saa sillä leikkiä.

Oma anoppikin yritti tätä mulle selittää, et kun olis niin mukavaa, kun se ei toiminut väitti että tämä on suuri virhe, jään vauvan kanssa loukkuun kun en anna vauvaa hoitoon joka oli silloin 2kk ikäinen! Alkuhankaluuksien jälkeen olin alkanut nauttimaan ajastani vauvan kanssa mutta sitä anoppi ei halunnut kuulla, eikä sitäkään että en tarvitse vielä "omaa aikaa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.

Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.

Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.

Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.

Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.

Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä. 

No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.

KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.

Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.

Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.

Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.

En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.

Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?

Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.

Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?

Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.

Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.

Oletko sinä päästäsi sekaisin?

Tuo mitään hätää ole vaan äärimmäistä väkivaltaa.

Luemmekohan samaa keskustelua 🤔

Lapsen putoaminen on ollut varmasti vahinko, tahallisena se olisi toki ollut väkivaltaa. Hihasta pitelyäkään ei ihan lasketa väkivallaksi. Tungettelu on kurjaa mutta siitä ei syntyne mustelmia.

Henkinen väkivalta.

Ja se lapsen putoaminen oli ihan appivanhempien syy. Huolimattomuutta. Kun se oma tarve on ajanut lapsen hengen edelle.

Millainen aikuinen ihminen stalkkaa lapsia ja menee tukkimaan heidän tiensä ja huutelemaan tuitui jne? Pähkähullu arvostelukyvytön kylähullu.