Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Tosta väkisin halaamisesta tuli mieleen että todella usein olen ollut tilanteissa missä vanhemmat itse pyytävät lasta halaamaan muita, vaikka eivät itse halaa. Esim lasta on pyydetty halaamaan mua kun ne lähtee, vaikka vanhemmat itse ei halaa mua. Se on todella ahdistavaa, enkä voi siinä sanoa mitään tai tehdä muuta kuin halata sitä lasta, vaikka tiedän että kumpikaan ei sitä halua, totellaan vain niitä vanhempia. Ei ihan tähän aiheeseen ehkä liity, mutta tuli vaan mieleen.

Tunnen useitakin vanhempia jotka käskee lapsensa halaamaan jostain lähtiessä jopa täysin vieraatkin aikuiset. Kuvottava tapa, ihan kuin lapset olisivat jotain pehmoisia lemmikkiapinoita joita aikuisilla on oikeus koskea. Koko juttu tunnutaan kasvatetun lapsille siksi, koska ajatellaan että tottahan nyt aikuiset ilahtuvat kun pehmoinen taapero tulee halimaan. Ainakin naapurini komentaa lapsensa napakasti halaamaan ja katsoo tilannetta ylpeän, itsevarman näköisenä. Luulee varmaan olevansa erinomainen kasvattaja.

Tekisi mieli sanoa aina heti että ei halata, ei tarvitse, mutta pelkään että lapset ottavat sen itseensä tai sitten vanhempi painostaa entistä kiusallisemmin. Jos lapsi tulee käskystä halattavaksi, kumarrun hieman ja kosketan hänen lapaluutaan tarkoituksellisen korrektisti. Siskoni onneksi lopetti tuon idioottimaisen tavan lastensa kohdalla, vaikka miehensä mielestä se on vain hyvää käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Kuvittele tälläinen tilanne: isoäiti itkee krokotiilin kyyneleitä olohuoneessa, kun lapsi on yrittänyt rimpuilla tämän otteesta huutaen irti ja lapsen äiti on tullut siihen väliin pitämään lapsensa puolia sanomalla ”anna hei annelin mennä, se ei halua tulla syliin nyt”. Tämä tilanne ei mielestäsi saa aikaan sitä, että lapsi kokee olevansa mummon mielipahan aiheuttaja, ja täten vastuussa hänen tunteistaan?

Tämä keskustelu tyssää siihen, kun tämä kyseinen kirjoittaja luulee että empatiataidot ovat sitä kun lapsi huomaa mummon mielipahaa, syyllistyy siitä ja tekee sitten omat rajat ylittävän asian saadakseen mummon iloiseksi.

Todennäköisesti hän itse toimii näin omassa elämässään toisten tunteita ja tarpeita kohtaan (oma äiti? Mummo? eikä siksi näe mitään outoa ja väärää ks. tilanteessa. Vaan kuvittelee että hänet on kasvatettu oikein ja tätä on olla empaattinen ja auttavainen.

Menikö oikein arvailuni, sinä joka siis väität että tällainen mummon toiminta opettaa empatiaa ja on hyväksi lapselle?

No siinä kohtaa meni oikein että joo, käsittääkseni empatiataidot liittyy aika vahvasti kykyyn kohdella muita ihmisiä hyvin eli ottaa muiden tunteet huomioon. Mutta sitten toi että vastuu muiden tunteista on lapselle jotain hakkaamiseen verrattavaa niin myönnän kyllä tosiaan sen että menee ohi niin että vihellys käy. Siis kun ihminen on sosiaalinen olento, syntymästään asti ja muiden kanssa toimimiseen kuuluu myös tietty vastuu. Tuntuu ihan hullulta edes selittää jotain tällaista, mutta ihan jo noille vastauksena jotka miettii tosissaan että mulla on vääristynyt ajatusmalli ja tarviin mm. terapiaa, ihan kiva että tuntemattomat tuntee mut noinkin hyvin :D Niin siis se että jos nyt oiskin niin että lapsen mummoa itkettäisi siksi, koska on nähnyt lapsen tyyliin kuukausi sitten viimeks eikä se suostu antamaan halia, niin silloinhan, jos nyt väännetään tätä, se mummon paha mieli ON sen lapsen syytä eli se on siitä "vastuussa". Vaikka kukaan normaali ihminen ei ajattele sitä minään vastuujuttuna. Se lapsi ei anna halia esim kun ei huvita just silloin tai on joku leikki jne mutta noi tilanteet opettaa lapselle just sitä hel**tin empatiataitoa, eli se että lapsi nyt päättääkin halata ja näkee että mummo hymyilee, halaa takas ja sanoo jtn mukavaa, opettaa sen lapsen näkemään että muidenkin ihmisten tarpeilla on merkitystä.

Väitän että koko tuo ajattelu että lapsi pitää opettaa siihen ettei ole MISTÄÄN vastuussa on nyt tän keskustelun seuraajille tullut, koska en todellakaan tiennyt että on täysin ok, vaikka lapsi tyyliin juoksis karkuun mummoa ja huutais sille tms. sille oltais siis opetettu että omat tarpeet menee muiden ohitse. Mitenköhän nää pärjää joskus mm. työelämässä..? Onnea valitsemallanne tiellä tuossa hommassa mutta mä en nyt jaksa enää selittää tästä kun nähtävästi tahallaan ymmärretään väärin ja omatpa on lapsenne :D

Kyllä sinulla on vääristyneet käsitykset empatiasta. Se että lasta ei syyllistetä halaamaan esimerkiksi mummoa, ei kasvata hänestä empatiakyvytöntä ja ikävää tyyppiä. Se ei tarkoita sitä, että lapsi saisi kaiken periksi.

Jäin miettimään, että oletkohan itse vielä teini-ikäinen?

Lapsi oppii empatiaa vain ja ainoastaan niin, että hän itse saa sitä.

Mitä ylipäätään halaamiseen, kosketukseen, pussaamiseem yms. tulee, niin toisen oikeus olla antamatta näitä edellämainittuja on aina suurempi kuin toisen oikeus saada näitä. Kukaan ei voi vaatia itselleen hellyyttä ja läheisyyttä. Ne perustivat aina molemminpuoliseen haluun jakaa kosketus.

Tämä on sellainen asia, mitä opetetaan myös kun puhutaan lasten hyväksikäytön ehkäisystä. Lapsen tulee tietää, että kukaan ei mene rikki tai mikään ei muutu, vaikka hän kieltäytyisi läheisyydestä toisen ihmisen kanssa. Se on ihan ok, jos ei halua halata tai pussata. Ei haittaa. Lapsen tehtävä ei ole antaa läheisyyttä aikuiselle.

Jotenkin minusta on ihan absurdia että joudun vuonna 2019 selittämään, että ei ole ok syyllistää ja painostaa lasta antamaan fyysistä läheisyyttä aikuiselle. Siksi kysyin, oletko teini-ikäinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Kuvittele tälläinen tilanne: isoäiti itkee krokotiilin kyyneleitä olohuoneessa, kun lapsi on yrittänyt rimpuilla tämän otteesta huutaen irti ja lapsen äiti on tullut siihen väliin pitämään lapsensa puolia sanomalla ”anna hei annelin mennä, se ei halua tulla syliin nyt”. Tämä tilanne ei mielestäsi saa aikaan sitä, että lapsi kokee olevansa mummon mielipahan aiheuttaja, ja täten vastuussa hänen tunteistaan?

Tämä keskustelu tyssää siihen, kun tämä kyseinen kirjoittaja luulee että empatiataidot ovat sitä kun lapsi huomaa mummon mielipahaa, syyllistyy siitä ja tekee sitten omat rajat ylittävän asian saadakseen mummon iloiseksi.

Todennäköisesti hän itse toimii näin omassa elämässään toisten tunteita ja tarpeita kohtaan (oma äiti? Mummo? eikä siksi näe mitään outoa ja väärää ks. tilanteessa. Vaan kuvittelee että hänet on kasvatettu oikein ja tätä on olla empaattinen ja auttavainen.

Menikö oikein arvailuni, sinä joka siis väität että tällainen mummon toiminta opettaa empatiaa ja on hyväksi lapselle?

No siinä kohtaa meni oikein että joo, käsittääkseni empatiataidot liittyy aika vahvasti kykyyn kohdella muita ihmisiä hyvin eli ottaa muiden tunteet huomioon. Mutta sitten toi että vastuu muiden tunteista on lapselle jotain hakkaamiseen verrattavaa niin myönnän kyllä tosiaan sen että menee ohi niin että vihellys käy. Siis kun ihminen on sosiaalinen olento, syntymästään asti ja muiden kanssa toimimiseen kuuluu myös tietty vastuu. Tuntuu ihan hullulta edes selittää jotain tällaista, mutta ihan jo noille vastauksena jotka miettii tosissaan että mulla on vääristynyt ajatusmalli ja tarviin mm. terapiaa, ihan kiva että tuntemattomat tuntee mut noinkin hyvin :D Niin siis se että jos nyt oiskin niin että lapsen mummoa itkettäisi siksi, koska on nähnyt lapsen tyyliin kuukausi sitten viimeks eikä se suostu antamaan halia, niin silloinhan, jos nyt väännetään tätä, se mummon paha mieli ON sen lapsen syytä eli se on siitä "vastuussa". Vaikka kukaan normaali ihminen ei ajattele sitä minään vastuujuttuna. Se lapsi ei anna halia esim kun ei huvita just silloin tai on joku leikki jne mutta noi tilanteet opettaa lapselle just sitä hel**tin empatiataitoa, eli se että lapsi nyt päättääkin halata ja näkee että mummo hymyilee, halaa takas ja sanoo jtn mukavaa, opettaa sen lapsen näkemään että muidenkin ihmisten tarpeilla on merkitystä.

Väitän että koko tuo ajattelu että lapsi pitää opettaa siihen ettei ole MISTÄÄN vastuussa on nyt tän keskustelun seuraajille tullut, koska en todellakaan tiennyt että on täysin ok, vaikka lapsi tyyliin juoksis karkuun mummoa ja huutais sille tms. sille oltais siis opetettu että omat tarpeet menee muiden ohitse. Mitenköhän nää pärjää joskus mm. työelämässä..? Onnea valitsemallanne tiellä tuossa hommassa mutta mä en nyt jaksa enää selittää tästä kun nähtävästi tahallaan ymmärretään väärin ja omatpa on lapsenne :D

Sillä lapsella nyt kuitenkin on myös oikeus päättää siitä että haluaako halata ylipäätään. Se että mummolle nyt tulee paha mieli ei ole syy pakottaa lasta halaamaan.

Muiden tunteet pitää juu ottaa huomioon mutta eikö niillä lapsen tunteilla ole mitään merkitystä kun pitäisi vaan ajatella sitä mielensäpahoittavaa mummoa?

Mulle ainakin on enemmän ku ok jos mun lapset päättää juosta mielummin karkuun kun halaavat vastentahtoaan. Osottais ainakin mulle että mun lapset on oppineet sen ettei heidän ruumiiseensa kosketa ilman lupaa.

Lapsihan oppii empatiaa parhaiten leikkimällä esim muiden lasten kanssa, siinä kun annetaan myös toisten leikkiä leluilla ja keksitään yhteisiä sääntöjä että kaikilla on kivaa, ja lohdutetaan jos toiseen sattuu. Ei mummon tarvii sitä opettaa eikä todellakaan tolleen "itken jos et halaa". Mummon pitäisi muutenkin aikuisena pärjätä ilman niitä lapsen halauksia, jos ei pärjää on mummolla aika pahoja ongelmia itsensä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Kuvittele tälläinen tilanne: isoäiti itkee krokotiilin kyyneleitä olohuoneessa, kun lapsi on yrittänyt rimpuilla tämän otteesta huutaen irti ja lapsen äiti on tullut siihen väliin pitämään lapsensa puolia sanomalla ”anna hei annelin mennä, se ei halua tulla syliin nyt”. Tämä tilanne ei mielestäsi saa aikaan sitä, että lapsi kokee olevansa mummon mielipahan aiheuttaja, ja täten vastuussa hänen tunteistaan?

Tämä keskustelu tyssää siihen, kun tämä kyseinen kirjoittaja luulee että empatiataidot ovat sitä kun lapsi huomaa mummon mielipahaa, syyllistyy siitä ja tekee sitten omat rajat ylittävän asian saadakseen mummon iloiseksi.

Todennäköisesti hän itse toimii näin omassa elämässään toisten tunteita ja tarpeita kohtaan (oma äiti? Mummo? eikä siksi näe mitään outoa ja väärää ks. tilanteessa. Vaan kuvittelee että hänet on kasvatettu oikein ja tätä on olla empaattinen ja auttavainen.

Menikö oikein arvailuni, sinä joka siis väität että tällainen mummon toiminta opettaa empatiaa ja on hyväksi lapselle?

No siinä kohtaa meni oikein että joo, käsittääkseni empatiataidot liittyy aika vahvasti kykyyn kohdella muita ihmisiä hyvin eli ottaa muiden tunteet huomioon. Mutta sitten toi että vastuu muiden tunteista on lapselle jotain hakkaamiseen verrattavaa niin myönnän kyllä tosiaan sen että menee ohi niin että vihellys käy. Siis kun ihminen on sosiaalinen olento, syntymästään asti ja muiden kanssa toimimiseen kuuluu myös tietty vastuu. Tuntuu ihan hullulta edes selittää jotain tällaista, mutta ihan jo noille vastauksena jotka miettii tosissaan että mulla on vääristynyt ajatusmalli ja tarviin mm. terapiaa, ihan kiva että tuntemattomat tuntee mut noinkin hyvin :D Niin siis se että jos nyt oiskin niin että lapsen mummoa itkettäisi siksi, koska on nähnyt lapsen tyyliin kuukausi sitten viimeks eikä se suostu antamaan halia, niin silloinhan, jos nyt väännetään tätä, se mummon paha mieli ON sen lapsen syytä eli se on siitä "vastuussa". Vaikka kukaan normaali ihminen ei ajattele sitä minään vastuujuttuna. Se lapsi ei anna halia esim kun ei huvita just silloin tai on joku leikki jne mutta noi tilanteet opettaa lapselle just sitä hel**tin empatiataitoa, eli se että lapsi nyt päättääkin halata ja näkee että mummo hymyilee, halaa takas ja sanoo jtn mukavaa, opettaa sen lapsen näkemään että muidenkin ihmisten tarpeilla on merkitystä.

Väitän että koko tuo ajattelu että lapsi pitää opettaa siihen ettei ole MISTÄÄN vastuussa on nyt tän keskustelun seuraajille tullut, koska en todellakaan tiennyt että on täysin ok, vaikka lapsi tyyliin juoksis karkuun mummoa ja huutais sille tms. sille oltais siis opetettu että omat tarpeet menee muiden ohitse. Mitenköhän nää pärjää joskus mm. työelämässä..? Onnea valitsemallanne tiellä tuossa hommassa mutta mä en nyt jaksa enää selittää tästä kun nähtävästi tahallaan ymmärretään väärin ja omatpa on lapsenne :D

Hauska kun tämä kirjoittaja vahvistaa kaiken edellisen analyysin tekstillään, eikä edes tajua sitä. Esimerkkikin aivan täysin läheisriippuvaisen ABC-opuksesta. Aivan järkyttävä ajattelumalli, ja todellakin toivon, että joskus se myös tälle kirjoittajalle valkenee.

Yritetään vielä: Entä jos joku sukulainen samaan malliin nyyhkyttää kädet ojossa sinulta halausta, kun et TODELLAKAAN halua sitä antaa. Painaa intiimisti vartaloasi vasten toisen henkilön, koska hän sitä vaatii saadakseen paremman mielen. Ja tämä toistuu joka ikinen kerta, kun näette. Kuulostaa melkoisen ahdistavalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Kuvittele tälläinen tilanne: isoäiti itkee krokotiilin kyyneleitä olohuoneessa, kun lapsi on yrittänyt rimpuilla tämän otteesta huutaen irti ja lapsen äiti on tullut siihen väliin pitämään lapsensa puolia sanomalla ”anna hei annelin mennä, se ei halua tulla syliin nyt”. Tämä tilanne ei mielestäsi saa aikaan sitä, että lapsi kokee olevansa mummon mielipahan aiheuttaja, ja täten vastuussa hänen tunteistaan?

Tämä keskustelu tyssää siihen, kun tämä kyseinen kirjoittaja luulee että empatiataidot ovat sitä kun lapsi huomaa mummon mielipahaa, syyllistyy siitä ja tekee sitten omat rajat ylittävän asian saadakseen mummon iloiseksi.

Todennäköisesti hän itse toimii näin omassa elämässään toisten tunteita ja tarpeita kohtaan (oma äiti? Mummo? eikä siksi näe mitään outoa ja väärää ks. tilanteessa. Vaan kuvittelee että hänet on kasvatettu oikein ja tätä on olla empaattinen ja auttavainen.

Menikö oikein arvailuni, sinä joka siis väität että tällainen mummon toiminta opettaa empatiaa ja on hyväksi lapselle?

Hän luulee että empatiaa on se että koko tuntosarvet pystyssä monitoroi toisten olotilaa ja sitten mukauretaan se oma oleminen siihen toiseen.

Tyypillistä riippuvuutta ja erittäin tyypillistä häiriintyneen lapsuuden eläneillä jotka on ehdollistettu tuphon jo pieninä.

Eri

Jep, mulla oli kaveri joka ei edes yksin ollessaan uskaltanut/pystynyt katsomaan televisiosta muita ohjelmia kuin niitä joista äitinsä piti, ettei vaan äitille tulisi paha mieli.

Voin uskoa, että hänen ohjelmointinsa oli alkanut jo vauvasta niin vahvasti hänet oli ehdollistettu.

Jotenkin järkyttävää, että joku ihan oikeasti ei nää eroa empatian opettamisen ja henkisen väkivallan välillä :(

Mun miehelle on todella vaikea sanoa mitä hän haluaa. Kyllä hän ravintolassa saa kerrottua mitä ruokaa haluaa, mutta jos jutellaan mitä tehtäisiin esim lomalla, niin hän odottaa, odottaa ja odottaa kunnes mä ehdotan jotain, ja hän saa olla samaa mieltä. Pienestä pitäen on häntä opetettu, että hänen mielipiteensä ja tarpeensa eivät ole minkään arvoisia, tässä on sitten lopputulos. Surullista. Suorastaan ahdistuu, kun yritän kysellä hänen toiveitaan. Hänellä on vaikeuksia tajuta, että minä välitän hänen mielipiteestään.

Mieheni ei tykkää äidistään, mutta kokee edelleen velvollisuudekseen totella. Ainoa asua, missä on äitiään uhmannut on se, että perustanut perheen kanssani. Anopilleni olisi sopinut oikein hyvin, että poikansa olisi elellyt yksikseen, silloin olisi vielä helpommin manipuloitavissa. Anoppi on varakas, mutta yrittää esim remppajuttuja maksattaa pojallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Kuvittele tälläinen tilanne: isoäiti itkee krokotiilin kyyneleitä olohuoneessa, kun lapsi on yrittänyt rimpuilla tämän otteesta huutaen irti ja lapsen äiti on tullut siihen väliin pitämään lapsensa puolia sanomalla ”anna hei annelin mennä, se ei halua tulla syliin nyt”. Tämä tilanne ei mielestäsi saa aikaan sitä, että lapsi kokee olevansa mummon mielipahan aiheuttaja, ja täten vastuussa hänen tunteistaan?

Tämä keskustelu tyssää siihen, kun tämä kyseinen kirjoittaja luulee että empatiataidot ovat sitä kun lapsi huomaa mummon mielipahaa, syyllistyy siitä ja tekee sitten omat rajat ylittävän asian saadakseen mummon iloiseksi.

Todennäköisesti hän itse toimii näin omassa elämässään toisten tunteita ja tarpeita kohtaan (oma äiti? Mummo? eikä siksi näe mitään outoa ja väärää ks. tilanteessa. Vaan kuvittelee että hänet on kasvatettu oikein ja tätä on olla empaattinen ja auttavainen.

Menikö oikein arvailuni, sinä joka siis väität että tällainen mummon toiminta opettaa empatiaa ja on hyväksi lapselle?

No siinä kohtaa meni oikein että joo, käsittääkseni empatiataidot liittyy aika vahvasti kykyyn kohdella muita ihmisiä hyvin eli ottaa muiden tunteet huomioon. Mutta sitten toi että vastuu muiden tunteista on lapselle jotain hakkaamiseen verrattavaa niin myönnän kyllä tosiaan sen että menee ohi niin että vihellys käy. Siis kun ihminen on sosiaalinen olento, syntymästään asti ja muiden kanssa toimimiseen kuuluu myös tietty vastuu. Tuntuu ihan hullulta edes selittää jotain tällaista, mutta ihan jo noille vastauksena jotka miettii tosissaan että mulla on vääristynyt ajatusmalli ja tarviin mm. terapiaa, ihan kiva että tuntemattomat tuntee mut noinkin hyvin :D Niin siis se että jos nyt oiskin niin että lapsen mummoa itkettäisi siksi, koska on nähnyt lapsen tyyliin kuukausi sitten viimeks eikä se suostu antamaan halia, niin silloinhan, jos nyt väännetään tätä, se mummon paha mieli ON sen lapsen syytä eli se on siitä "vastuussa". Vaikka kukaan normaali ihminen ei ajattele sitä minään vastuujuttuna. Se lapsi ei anna halia esim kun ei huvita just silloin tai on joku leikki jne mutta noi tilanteet opettaa lapselle just sitä hel**tin empatiataitoa, eli se että lapsi nyt päättääkin halata ja näkee että mummo hymyilee, halaa takas ja sanoo jtn mukavaa, opettaa sen lapsen näkemään että muidenkin ihmisten tarpeilla on merkitystä.

Väitän että koko tuo ajattelu että lapsi pitää opettaa siihen ettei ole MISTÄÄN vastuussa on nyt tän keskustelun seuraajille tullut, koska en todellakaan tiennyt että on täysin ok, vaikka lapsi tyyliin juoksis karkuun mummoa ja huutais sille tms. sille oltais siis opetettu että omat tarpeet menee muiden ohitse. Mitenköhän nää pärjää joskus mm. työelämässä..? Onnea valitsemallanne tiellä tuossa hommassa mutta mä en nyt jaksa enää selittää tästä kun nähtävästi tahallaan ymmärretään väärin ja omatpa on lapsenne :D

Ei, se opettaa lapsen näkemään, ettei hänen tunteillaan ole väliä. Ja sellainen lapsi joka on oikeasti oppinut sen, että muiden tunteet menee omien tunteiden, tarpeiden ja halujen edelle on tosi altis hyväksikäytölle ja väkivallalle.

Luultavasti tälläisistä lapsista tulee ihan ihanne duunareita. Kun pomo kysyy, että jäätkö tuplavuoroon niin tottakai hän jää, ettei tule pomolle paha mieli, vaikka oikeasti haluisikin kotiin.

Työkaveri kysyy tekisitkö sä tän proggiksen kun ittee ei huvita niin tottakai teen kun muuten kaverille voi tulla paha mieli, vaikka oikeesti oli tarkotus pitää vihdoin lomaa mutta kyllähän se reissun ehtii myöhemminkin.

Mun isä tapasi sanoa mun lapsille mummulavisiitin lopuksi, että mitenhän vaari nyt pärjää, kun te lähdette kotiin. Parin kerran jälkeen kysyin häneltä, että tajuaako ollenkaan, mitä lapsille sanoo. Selitin isälleni, että vastuuttaa pienille lapsille pärjäämisensä, ja se on väärin. Tämän jälkeen on vaihtanut sanomisensa, että tulee ikävä ja toivottavasti nähdään pian. Isäni siis ymmärsi asian lapsen kannalta. Väkisinhalailijat taas eivät ymmärrä, vaan kun he nyt haluavat sen halauksen vaikka lapsi rimpuilee ja huutaa ei. Rimpuilua pidetään vitsinä ja sille nauretaan, tämä taas on lapsen tunteiden mitätöintiä, joka taas on henkistä väkivaltaa.

Sattuipa sopivasti Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen julkaisema teksti Suomessa vastaan tästä pakko halaamisesta

”Vanhempi painaa kämmenen pienen ihmisen selkään ja työntää häntä eteenpäin: mene nyt halaamaan kun niin kauniisti pyydetään. Pieni ihminen kääntää kehoaan suppuun kuin suojatakseen itseään ja haraa jaloillaan vastaan. Kaikki lapsen olemuksessa huutaa: en halua, en halua! Aikuisen mielessä päällimmäisenä on kuitenkin, ettei nyt vaan pyytäjä pahoittasi mieltään.

Omien rajojen venyttäminen alkaa jo lapsuudessa. On suostuttava halattavaksi ja syliin sellaisille ihmisille joiden läheisyys ei herätä lapsessa halua olla lähellä. Kaikenlaisen koskettamisen täytyy olla turvallista. Meillä vanhempina ja kasvattajina on vastuu opettaa lapsiamme tunnistamaan omat rajansa ja puolustamaan niitä. Lapsella on oikeus sanoa ei. Aikuisella on velvollisuus kuulla. Asia joka tulisi muistaa vuoden jokaisena päivänä, ei ainoastaan kansainvälisenä lasten oikeuksien päivänä.

Nykyään puhutaan paljon turvataidoista ja siitä miten niitä tulee opettaa jo päiväkoti-ikäisille lapsille. Turvataidot tarkoittavat mm. sitä, että lapsi oppii arvostamaan ja suojaamaan itseään ja omaa kehoaan, mutta myös toista ja toisen kehoa. Ketään ei saa satuttaa, loukata tai pakottaa, oli sitten lapsi tai aikuinen.

Pienen, alle kouluikäisen lapsen turvataitoihin kuuluu tietää kehon eri osien nimet. Lapselle täytyy myös opettaa, että esimerkiksi uimapuvun alle jääviin kehonosiin ei saa koskea ilman lapsen lupaa tai hyvää syytä. Hyvä syy on esimerkiksi kun vanhempi auttaa lasta peseytymään.

Lapsen turvataitoihin kuuluu tietää myös, että on olemassa ikäviäkin tilanteita ja että ikävissä tilanteissa ei tarvitse käyttäytyä kiltisti. Mikään kosketus tai lapsen katsominen ei saa koskaan olla salaisuus eikä se saa tuntua kiusalliselta tai sattua. Omia tunteita pitää kuunnella ja omaa kehoaan pitää suojata.

Turvataitojen opettaminen lapselle tapahtuu hänen ikäänsä vastaavalla tasolla käyttäen sanoja jotka lapsi ymmärtää. Kun turvataidoista on yhdessä puhuttu ja niitä on harjoiteltu, lapsi osaa niitä käyttää jos hän joutuu epämiellyttävään tilanteeseen.”

Minä koin ahaa-elämyksen ja tajusin, että ne jotka eivät häiriinny rajattoman ihmisen käytöksestä ovat luultavasti niitä, joilla ne omat rajat on kunnossa. He osaa pitää niitä. Ja tällaisten ihmisten rajoja ei rajaton edes lähde ylittämään.

Me jotka kiusaannumme, häiriinnymme, kauhistumme ja ahdistumme, olemme niitä joilta aina niitä rajoja on poljettu. Siksi meidän on hirvittävän vaikea pitää rajoistamme kiinni tai edes tunnistaa niitä. Ja rajaton häirikkö tunnistaa, varmaan haistaa, että "tässä on ihminen jonka rajat saan poljettua".

Vierailija kirjoitti:

Sattuipa sopivasti Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen julkaisema teksti Suomessa vastaan tästä pakko halaamisesta

”Vanhempi painaa kämmenen pienen ihmisen selkään ja työntää häntä eteenpäin: mene nyt halaamaan kun niin kauniisti pyydetään. Pieni ihminen kääntää kehoaan suppuun kuin suojatakseen itseään ja haraa jaloillaan vastaan. Kaikki lapsen olemuksessa huutaa: en halua, en halua! Aikuisen mielessä päällimmäisenä on kuitenkin, ettei nyt vaan pyytäjä pahoittasi mieltään.

Omien rajojen venyttäminen alkaa jo lapsuudessa. On suostuttava halattavaksi ja syliin sellaisille ihmisille joiden läheisyys ei herätä lapsessa halua olla lähellä. Kaikenlaisen koskettamisen täytyy olla turvallista. Meillä vanhempina ja kasvattajina on vastuu opettaa lapsiamme tunnistamaan omat rajansa ja puolustamaan niitä. Lapsella on oikeus sanoa ei. Aikuisella on velvollisuus kuulla. Asia joka tulisi muistaa vuoden jokaisena päivänä, ei ainoastaan kansainvälisenä lasten oikeuksien päivänä.

Nykyään puhutaan paljon turvataidoista ja siitä miten niitä tulee opettaa jo päiväkoti-ikäisille lapsille. Turvataidot tarkoittavat mm. sitä, että lapsi oppii arvostamaan ja suojaamaan itseään ja omaa kehoaan, mutta myös toista ja toisen kehoa. Ketään ei saa satuttaa, loukata tai pakottaa, oli sitten lapsi tai aikuinen.

Pienen, alle kouluikäisen lapsen turvataitoihin kuuluu tietää kehon eri osien nimet. Lapselle täytyy myös opettaa, että esimerkiksi uimapuvun alle jääviin kehonosiin ei saa koskea ilman lapsen lupaa tai hyvää syytä. Hyvä syy on esimerkiksi kun vanhempi auttaa lasta peseytymään.

Lapsen turvataitoihin kuuluu tietää myös, että on olemassa ikäviäkin tilanteita ja että ikävissä tilanteissa ei tarvitse käyttäytyä kiltisti. Mikään kosketus tai lapsen katsominen ei saa koskaan olla salaisuus eikä se saa tuntua kiusalliselta tai sattua. Omia tunteita pitää kuunnella ja omaa kehoaan pitää suojata.

Turvataitojen opettaminen lapselle tapahtuu hänen ikäänsä vastaavalla tasolla käyttäen sanoja jotka lapsi ymmärtää. Kun turvataidoista on yhdessä puhuttu ja niitä on harjoiteltu, lapsi osaa niitä käyttää jos hän joutuu epämiellyttävään tilanteeseen.”

Korjaan heti autocorrectin tuolta eli Suomessa=somessa

Mä tapaan kysyä lapsilta, kun vieraat on lähdössä että haluatko antaa mummille/kummille/tädille halin. Molemmat vaihtoehdot on sallittu. Niinkin on käynyt, että lapsi on sanonut ei ja paennut väkisinhalailijaksi tiedettyä mummoa olohuoneeseen. Tämän jälkeen mut on haukuttu huonoksi kasvattavaksi, joka ei saa lastaan kuriin.

Vierailija kirjoitti:

Mä tapaan kysyä lapsilta, kun vieraat on lähdössä että haluatko antaa mummille/kummille/tädille halin. Molemmat vaihtoehdot on sallittu. Niinkin on käynyt, että lapsi on sanonut ei ja paennut väkisinhalailijaksi tiedettyä mummoa olohuoneeseen. Tämän jälkeen mut on haukuttu huonoksi kasvattavaksi, joka ei saa lastaan kuriin.

Kysytkö myös siltä lähtijältä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tapaan kysyä lapsilta, kun vieraat on lähdössä että haluatko antaa mummille/kummille/tädille halin. Molemmat vaihtoehdot on sallittu. Niinkin on käynyt, että lapsi on sanonut ei ja paennut väkisinhalailijaksi tiedettyä mummoa olohuoneeseen. Tämän jälkeen mut on haukuttu huonoksi kasvattavaksi, joka ei saa lastaan kuriin.

Kysytkö myös siltä lähtijältä?

Joku marttyyrimummo trollaa 0/5. Säälikää aikuista joka kärsii lapsen halista mistä ei osaa kieltäytyä. Huutista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tapaan kysyä lapsilta, kun vieraat on lähdössä että haluatko antaa mummille/kummille/tädille halin. Molemmat vaihtoehdot on sallittu. Niinkin on käynyt, että lapsi on sanonut ei ja paennut väkisinhalailijaksi tiedettyä mummoa olohuoneeseen. Tämän jälkeen mut on haukuttu huonoksi kasvattavaksi, joka ei saa lastaan kuriin.

Kysytkö myös siltä lähtijältä?

Joku marttyyrimummo trollaa 0/5. Säälikää aikuista joka kärsii lapsen halista mistä ei osaa kieltäytyä. Huutista.

Ei kun ihan tosissani kysyin. Oma lapseni ahdistuu myös toisten lasten halailusta joten olisi kiusallisten tilanteiden välttämiseksi ihan kiva, että häneltäkin kysyttäisiin ennen kuin pyytää omaa lastaan halailemaan lähtiöitä.

Enkä oikeestaan itekkään tykkää liiemmin halailusta joten, nyt kun pääsit vähättelemään sitä fiilistä ylemmyyden tuntoisena ja ilmeisesti sait vielä hyvät naurutkin niin totean, että joo ois kiva että multakin kysyttäis eka, vaikka en siitä halailusta rikki meekkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tapaan kysyä lapsilta, kun vieraat on lähdössä että haluatko antaa mummille/kummille/tädille halin. Molemmat vaihtoehdot on sallittu. Niinkin on käynyt, että lapsi on sanonut ei ja paennut väkisinhalailijaksi tiedettyä mummoa olohuoneeseen. Tämän jälkeen mut on haukuttu huonoksi kasvattavaksi, joka ei saa lastaan kuriin.

Kysytkö myös siltä lähtijältä?

Joku marttyyrimummo trollaa 0/5. Säälikää aikuista joka kärsii lapsen halista mistä ei osaa kieltäytyä. Huutista.

Ei kun ihan tosissani kysyin. Oma lapseni ahdistuu myös toisten lasten halailusta joten olisi kiusallisten tilanteiden välttämiseksi ihan kiva, että häneltäkin kysyttäisiin ennen kuin pyytää omaa lastaan halailemaan lähtiöitä.

Enkä oikeestaan itekkään tykkää liiemmin halailusta joten, nyt kun pääsit vähättelemään sitä fiilistä ylemmyyden tuntoisena ja ilmeisesti sait vielä hyvät naurutkin niin totean, että joo ois kiva että multakin kysyttäis eka, vaikka en siitä halailusta rikki meekkään.

Ok. Voit perustaa uuden ketjun tolle kamalalle asialle, lapsen antamalle halaukselle mistä et osaa kieltäytyä. Tulee varmaan suosittu ketju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tapaan kysyä lapsilta, kun vieraat on lähdössä että haluatko antaa mummille/kummille/tädille halin. Molemmat vaihtoehdot on sallittu. Niinkin on käynyt, että lapsi on sanonut ei ja paennut väkisinhalailijaksi tiedettyä mummoa olohuoneeseen. Tämän jälkeen mut on haukuttu huonoksi kasvattavaksi, joka ei saa lastaan kuriin.

Kysytkö myös siltä lähtijältä?

Joku marttyyrimummo trollaa 0/5. Säälikää aikuista joka kärsii lapsen halista mistä ei osaa kieltäytyä. Huutista.

Ei kun ihan tosissani kysyin. Oma lapseni ahdistuu myös toisten lasten halailusta joten olisi kiusallisten tilanteiden välttämiseksi ihan kiva, että häneltäkin kysyttäisiin ennen kuin pyytää omaa lastaan halailemaan lähtiöitä.

Enkä oikeestaan itekkään tykkää liiemmin halailusta joten, nyt kun pääsit vähättelemään sitä fiilistä ylemmyyden tuntoisena ja ilmeisesti sait vielä hyvät naurutkin niin totean, että joo ois kiva että multakin kysyttäis eka, vaikka en siitä halailusta rikki meekkään.

Ok. Voit perustaa uuden ketjun tolle kamalalle asialle, lapsen antamalle halaukselle mistä et osaa kieltäytyä. Tulee varmaan suosittu ketju.

En tarkoittanut loukata, ei se haittaa vaikket ole ajatellutkaan ettei kaikki vieraat halua hyvästellessä halata sinua tai lastasi. Varmaan huomaat, että vastasin tässä ketjussa jo käsittelyssä olevaan aiheeseen.

Jaksamista sulle tossa sun ketjupoliisiharrastuksessa ja väkisin halauttamisessa 😘

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tapaan kysyä lapsilta, kun vieraat on lähdössä että haluatko antaa mummille/kummille/tädille halin. Molemmat vaihtoehdot on sallittu. Niinkin on käynyt, että lapsi on sanonut ei ja paennut väkisinhalailijaksi tiedettyä mummoa olohuoneeseen. Tämän jälkeen mut on haukuttu huonoksi kasvattavaksi, joka ei saa lastaan kuriin.

Kysytkö myös siltä lähtijältä?

Joku marttyyrimummo trollaa 0/5. Säälikää aikuista joka kärsii lapsen halista mistä ei osaa kieltäytyä. Huutista.

Ei kun ihan tosissani kysyin. Oma lapseni ahdistuu myös toisten lasten halailusta joten olisi kiusallisten tilanteiden välttämiseksi ihan kiva, että häneltäkin kysyttäisiin ennen kuin pyytää omaa lastaan halailemaan lähtiöitä.

Enkä oikeestaan itekkään tykkää liiemmin halailusta joten, nyt kun pääsit vähättelemään sitä fiilistä ylemmyyden tuntoisena ja ilmeisesti sait vielä hyvät naurutkin niin totean, että joo ois kiva että multakin kysyttäis eka, vaikka en siitä halailusta rikki meekkään.

Ok. Voit perustaa uuden ketjun tolle kamalalle asialle, lapsen antamalle halaukselle mistä et osaa kieltäytyä. Tulee varmaan suosittu ketju.

En tarkoittanut loukata, ei se haittaa vaikket ole ajatellutkaan ettei kaikki vieraat halua hyvästellessä halata sinua tai lastasi. Varmaan huomaat, että vastasin tässä ketjussa jo käsittelyssä olevaan aiheeseen.

Jaksamista sulle tossa sun ketjupoliisiharrastuksessa ja väkisin halauttamisessa 😘

Hei hei, jaxuhali.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tapaan kysyä lapsilta, kun vieraat on lähdössä että haluatko antaa mummille/kummille/tädille halin. Molemmat vaihtoehdot on sallittu. Niinkin on käynyt, että lapsi on sanonut ei ja paennut väkisinhalailijaksi tiedettyä mummoa olohuoneeseen. Tämän jälkeen mut on haukuttu huonoksi kasvattavaksi, joka ei saa lastaan kuriin.

Kysytkö myös siltä lähtijältä?

No tietysti riippuu lähtijöistä, kenen kohdalla kysymys esitetään. Rajattu siis lapselle läheisiin tuttuihin ihmisiin, jotka tuskin halista pahastunut. Esim nuohooja, kaukaisemmat sukulaiset / tuttavat tai vaikka partion joulukalentereita myyvät eivät kuulu ryhmään, joiden tapauksessa halaus-optio tulee edes mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvan tehtävä on heti imetysajan loppumisen jälkeen alkaa vaihtaa isoäitinsä vaippoja. Kylmä totuus

Hahhaa, kun naurattaa. Tällä mummelilla on vielä hyvinkin 30 vuotta matkaa siihen että tarvitsisi maata vaipoissa syötettävänä. Tavallaanhan sanoit ääneen sen salaisen ajatuksen näiden kommenttien kirjoittajilta - paras mummi on kuollut mummi. Mummi on paska jo senkin vuoksi jos lapsenlapsi erehtyy pitämään hänestä liikaa. Äiti kihisee kasvot irveessä kun lapsi juoksee halaamaan mummia vaikka se korvaamaton äitikin on paikalla. Pieni tyttö istuu sylissä ja puristaa mummin kättä, kuiskaa että sie olet rakas mummi, ensi kerralla huudan että älä, älä noin sano, nyt on suhteet pielessä ja äitiparka jyrätty. Ärsyttävä keskustelu ja viestit tulleet niiltä äideiltä joilla käy kunnan apu kotona kun muuten ei vaan jaksa, joka päivä pitäis ruokakin laittaa ja väsyttää aina vaan vaikka lapsi olisi mummilassa. Tähän ikään mennessä olet niin monet hysteeriset äidit nähnyt että osaan kyllä kuitata huumorilla tällaisen vaahtoamisen. Mutta nolottaa vaan, teidän puolesta.

Kyllä äiti on korvaamaton, vaikka lapsella on elämässään muitakin tärkeitä ihmisiä.

Kukaan ihminen ei ole korvaamaton. Jos luulet olevasi niin mene rantaan, tökkää sormesi veteen, nosta pois ja tsekkaa millainen jälki veteen jäi. 

Ymmärrän kyllä, että anopeissa ja mummoissa haukuttavaa piisaa - oma äitinikin on viikkojen mykkäkouluilla perhettään pompottava, syyllistävä marttyyri - mutta kyllä tänne on kirjoittanut monta sellaista "korvaamatonta" mutsia, joiden kannattaisi todella keskittyä omaan käyttäytymiseensä. 

Kyllä äiti on (alaikäiselle) lapselle korvaamaton. Jotkut voivat kuvitella ettei ole, koska ovat oman lapsuutensa vuoksi kasvattaneet itselle ns. kovan kuoren. Mutta ihan tutkimusten mukaan jopa vastasyntyneen antaminen adoptioon jättää pysyvän jäljen lapseen. Se ei tarkoita sitä että elämä olisi pilalla, mutta se tarkoittaa sitä että lapseen jää sellainen syvä kaipuu johonkin selittämättömään.

Monikaan varhaislapsuudessa pieleen menneitä asioita suhteessa vanhempiin ei voida enää paikata aikuisiällä terapialla täysin. Lapsuus on ihmisen tärkein aika ja lapsuuden tärkeimmät ihmissuhteet ovat suhteet omiin vanhempiin. Niin surullista ja ihanaa kuin se onkin - riippuen tapauksesta.

Linkkaatko ne tutkimukset, joiden mukaan vastasyntyneen antaminen adoptioon jättää pysyvän jäljen lapseen.  

Jokaisella on joskus kaipuu johonkin selittämättömään.