Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tuo on yleinen fakta.

Ja eihän tuossa ole lainkaan kyse lapsen tunteista vaan siitä että lapsi pannaan vastuuseen aikuisen tunteista. Todella, todella sairas kuvio ja lapselle henkistä väkivaltaa.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.. Niin ja se häiritsee myös että anoppi kommentoi minusta ÄLLÖTTÄVÄSTI esim. kun poika äkistelee kakkaa vaippaan, voivottelee ja puristaa lapsen käsiä "voi voi kun pitää työntää, voi kun pitää niin työntää".... Siis.... ja muutenkin hipelöi, silittää, pyörittelee pojan hiuksia sormensa ympärille, koko ajan jotain, silittelee reisiä ja vatsaa kun vaihtaa vaippaa, en osaa muuten kuvailla kuin että tuntuu "tankkaavan" lapseen omaa kosketustaan niin paljon kuin mahdollista.

Välillä aistin piiloitetun vihamielisyyden minua kohtaan mutten ole tohtinut puhua miehen kanssa kun pelkään että vaikuttaisin neuroottiselta. Mutta alusta asti on ollut tunne, etten halua anoppia vauvan lähelle, ajattelin että se loppuu hormonien myötä mutta ei todellakaan ole loppunut.

-ylempi

Arvaan kyllä alapeukkujen määrän, mutta siltikin: mun mielestä ei tuon mummon käyttäytyminen ole mitenkään erityisen sekopäistä. Äitiä vaan nyt sattuu se ärsyttämään aivan hirveästi. Jos on epäilys siitä, ettei lapsella olisi turvallista mummolassa, niin eipä tietenkään häntä voi yökylään sinne jättää. Mutta ketä aikuista nyt oikeasti haittaa, vaikka isovanhempi puhuu vauvalle puutaheinää ja silittelee ja voivottelee kun on kakka tiukassa? Vauvahan on vauva, uusi tulokas. Todennäköisesti sitten kun vekara juoksee ja hyppii ja on uhmaiässä, mummoa ei enää kiinnosta samaan malliin enää.

Minäpä väitän, että kun äitiä ahdistaa jonkun käytös vauvansa kanssa, niin se on intuitio joka puhuu ja sitä pitää kuunnella.

Vasta katsoin dokumentin pingviineistä. Kun emot saivat kuoriutuneet poikasensa, niin joukko poikasensa menettäneitä emoja yritti ryöstää poikasen yhdeltä pingviiniemolta. Poikanen onneksi selvisi ja emonsa sai hänet.

Näin se vaan menee näillä vanhuuden kriisissä olevien mummojenkin kanssa. He ovat poikasensa menettäneet eikä heillä ole työkaluja käsitellä tätä elämänvaiheitta. Sydän sokeina ja silmät kiiluen he yrittävät ryöstää itseä lähimmän poikasen itselleen omaksi.

Kautta historian on ollut naisia, jotka varastavat lapsia tyydyttääkseen omat hoivaviettinsä. Nykyisessä sivistyneessä yhteiskunnassa se näkyy enemmänkin manipulointina, painostamisena ja (äidin) syyllistämisenä. Naurattaa melkein kun täällä osa niin glorifoi mummoja - ikään kuin he eivät ikinä tarkoituksella pyrkisi äidin ja lapsen väliin.

Katsohan dokumentti myös synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ihmisen ja pingviinien eroavaisuuksista ja siitä, että tieteellinen tutkimus on todennut isovanhempien olevan/olleen tae mm. henkiinjäämiselle, hyvälle kehitykselle jne. Jos jotakin nyt glorioidaan niin näitä ajatuksenlukija - äitejä. Kyllä äiti näkee ja äiti tietää, kumma vain kun pieniä vauvoja menehtyy näiden täydellisten äitien tekemien virheiden seurauksena.

... Siinä tutkimuksessa sattumoisin myös havaittiin että isän puoleisten isovanhempien tiivis kontakti lapsiperheeseen (asuminen yhdessä tjsp.) vähentää lapsilukua ja mikäli nuoren äidin anoppi on ollut vielä lisääntymisikäinen samalla, kun miniällä on myös ollut lapsia, on miniän lasten kuolleisuus ollut suurempaa vrt. omien vanhempiensa läsnäollessa. Syynä resurssien jakautuminen vanhemman äidin lapsille.

Ja yksikään tutkimus ei väitä isovanhempien olleen TAE yhtään millekään. Evoluutio on nimenomaan kehittänyt vauvan olemaan äärimmäisen tietoinen äitinsä läsnäolosta ja mielialoista koska äiti on tarkoittanut vauvalle ruokaa, hoivaa ja selviytymistä.

Ne samat vaistot ovat meillä edelleen kuin luolamiesaikoinakin ja jos antaa itseään painostaa niin, ettei kuuntele vaistojaan, on seurauksena stressiä, ahdistusta, uhka myös kiintymyssuhteen vaaraantumiselle. Tuore äiti on herkillä hyvästä syystä, ilman sitä herkkyyttä olisi moni, moni ihmisenalku menettänyt henkensä tai äitinsä tai molemmat. Isoäidin itsekäs jyrääminen nuoren äidin ylitse on osoitus alhaisesta järjentasosta, narsistisesta luonteesta ja lapsentasolle jääneestä itsereflektiosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Se että lapselle sälytetään vastuu siitä että mummo jaksaa elää ei ole empatian kasvattamista vaan henkistä väkivaltaa.

Lapselle ei saa sälyttää vastuuta aikuisen tunteista. Koskaan. Nevö.

Eikä se että mummo pakottaa lapsen tekemään asioita koska muuten mummolla on paha olla ole minkäännäköistä rakkautta nähnytkään. Se on henkistä väkivaltaa.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Eihän tällainen mummo lasta rakasta. Vaan lapsi on vain väline jolla tyydytetään tämän mummon tarpeita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Tässä ei nyt puhuta siitä että mummi on iloinen, se on normaalia että sanoo esim "kiva että oot täällä, olen niin iloinen kun tulit käymään", mutta täysin eri asia kuin "mummi on niin onneton kun et halaa/mummi ei jaksa ilman sinua" etkö tässä oikeasti näe mitään eroa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Kyllähän näistä löytyy paljon mm. lastenpsykiatrien kirjoituksia. Samoin myös seksuaalikasvatuksen ja oman kehon rajojen opettamisen kulmakivi on nimenomaan se, että lapselle opetetaan pienestä pitäen että hänen "tehtävä" ei ole olla mieliksi. Se ei tarkoita että lapsi saa käyttäytyä huonosti, vaan sitä että aivan kaikessa lapselle opetetaan, että hänen keho ja ruumis ei ole tarkoitettu muiden iloksi, vaan hänen omaksi iloksi. Hänen "tehtävä" ei ole tuottaa muille mielihyvää - olipa se sitten fyysistä tai henkistä.

Näitä on äärimmäisen vaikeaa selittää sellaiselle ihmiselle, joka on itse tästä kärsinyt lapsena eikä ole sitä tajunnut vielä aikuisenakaan. Eli koska itse on oppinut siihen, että olla toisen "elämänilo" ja "syy elää" on parasta rakkautta ja merkityksellisyyttä mitä tietää (kun ei ole aidosta pyyteettömästi rakkaudesta kokemusta), niin tavallaan sitä laajentaa sen niin että tietysti lapsista on ihanaa kuulla tuollaista, koska se oli se minunkin käsitys rakkaudesta ja onnesta lapsena.

Vaikka kuinka sinulle sen rautalangasta vääntäisi, niin tuskin tajuaisit ilman terapiaa. Mutta onneksi tässä ei nyt olekaan sinun lapsista kyse, vaan sellaisten ihmisten joiden vanhemmat ymmärtävät miksi ja miten em. asiat ovat vahingollisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Vähän kuules luulen että monella kommentoijalla on ihan ensikäden tietoa kuinka paljon lasta vahingoittaa olla vastuussa aikuisen tunteista. Esim. niillä rajattoman mummon omilla lapsilla eli lastenlapsien äideillä ja isillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Voisitko ihan pienen hetken miettiä, että ehkä sinulla on syystä tai toisesta nyt vääristynyt ajatusmalli miten lapsi kokee tuollaisen tilanteen, kun hänelle sanotaan että "mummi jaksaa sinun avulla".

Jos haluaa kertoa lapselle että hän ihana ja huipputyyppi, niin voi sanoa: "Sinä olet ihana ja huipputyyppi". Ei pitäisi olla pois sinulta tai yhdeltäkään mummolta, että samassa jätetään kertomatta kuinka mummo ei pärjäisi ilman lapsen rakkautta jne. Se että sinä koet tuon luovan erityisen tunteen lapselle kertoo sinusta ja sinun historiasta - ei lapsista yleensä. Jostain syystä liität riippuvuuden ja rakkauden toisiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Kuvittele tälläinen tilanne: isoäiti itkee krokotiilin kyyneleitä olohuoneessa, kun lapsi on yrittänyt rimpuilla tämän otteesta huutaen irti ja lapsen äiti on tullut siihen väliin pitämään lapsensa puolia sanomalla ”anna hei annelin mennä, se ei halua tulla syliin nyt”. Tämä tilanne ei mielestäsi saa aikaan sitä, että lapsi kokee olevansa mummon mielipahan aiheuttaja, ja täten vastuussa hänen tunteistaan?

Meiltä kuoli isä kun olin 14. Jossain vaiheessa koko perheen rakenne heitti häränpyllyä ja minusta ja isosiskostani tuli perheen ”vanhemmat” ja lapsia olivat täysin lapseksi vajunnut äitini ja pikkusisko.

Muistan miten nuorena ajattelin että vau, minua arvostetaan kun saan tällaisen aseman

Nyt itse vanhempana tajuan että oikeasti äitini varasti minulta nuoruuden. Sain ikätoverini kiinni noin nelikymppisenä jolloin sain viimein omia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Kuvittele tälläinen tilanne: isoäiti itkee krokotiilin kyyneleitä olohuoneessa, kun lapsi on yrittänyt rimpuilla tämän otteesta huutaen irti ja lapsen äiti on tullut siihen väliin pitämään lapsensa puolia sanomalla ”anna hei annelin mennä, se ei halua tulla syliin nyt”. Tämä tilanne ei mielestäsi saa aikaan sitä, että lapsi kokee olevansa mummon mielipahan aiheuttaja, ja täten vastuussa hänen tunteistaan?

Tämä keskustelu tyssää siihen, kun tämä kyseinen kirjoittaja luulee että empatiataidot ovat sitä kun lapsi huomaa mummon mielipahaa, syyllistyy siitä ja tekee sitten omat rajat ylittävän asian saadakseen mummon iloiseksi.

Todennäköisesti hän itse toimii näin omassa elämässään toisten tunteita ja tarpeita kohtaan (oma äiti? Mummo? eikä siksi näe mitään outoa ja väärää ks. tilanteessa. Vaan kuvittelee että hänet on kasvatettu oikein ja tätä on olla empaattinen ja auttavainen.

Menikö oikein arvailuni, sinä joka siis väität että tällainen mummon toiminta opettaa empatiaa ja on hyväksi lapselle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Vähän kuules luulen että monella kommentoijalla on ihan ensikäden tietoa kuinka paljon lasta vahingoittaa olla vastuussa aikuisen tunteista. Esim. niillä rajattoman mummon omilla lapsilla eli lastenlapsien äideillä ja isillä.

Juuri näin, esim itse jäin väkivaltaiseen suhteeseen koska kuvittelin että jos olisin vähän parempi niin väkivalta loppuisi, että se oli mun oma käytös joka aiheutti sen väkivallan. Ja lapsi todellakin ajattelisi että mitä jos mummi nyt kuolee kun lähdin kotiin, jos mummi sanoo lapselle ettei voi elää ilman häntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Kuvittele tälläinen tilanne: isoäiti itkee krokotiilin kyyneleitä olohuoneessa, kun lapsi on yrittänyt rimpuilla tämän otteesta huutaen irti ja lapsen äiti on tullut siihen väliin pitämään lapsensa puolia sanomalla ”anna hei annelin mennä, se ei halua tulla syliin nyt”. Tämä tilanne ei mielestäsi saa aikaan sitä, että lapsi kokee olevansa mummon mielipahan aiheuttaja, ja täten vastuussa hänen tunteistaan?

Tämä keskustelu tyssää siihen, kun tämä kyseinen kirjoittaja luulee että empatiataidot ovat sitä kun lapsi huomaa mummon mielipahaa, syyllistyy siitä ja tekee sitten omat rajat ylittävän asian saadakseen mummon iloiseksi.

Todennäköisesti hän itse toimii näin omassa elämässään toisten tunteita ja tarpeita kohtaan (oma äiti? Mummo? eikä siksi näe mitään outoa ja väärää ks. tilanteessa. Vaan kuvittelee että hänet on kasvatettu oikein ja tätä on olla empaattinen ja auttavainen.

Menikö oikein arvailuni, sinä joka siis väität että tällainen mummon toiminta opettaa empatiaa ja on hyväksi lapselle?

Hän luulee että empatiaa on se että koko tuntosarvet pystyssä monitoroi toisten olotilaa ja sitten mukauretaan se oma oleminen siihen toiseen.

Tyypillistä riippuvuutta ja erittäin tyypillistä häiriintyneen lapsuuden eläneillä jotka on ehdollistettu tuphon jo pieninä.

Tosta väkisin halaamisesta tuli mieleen että todella usein olen ollut tilanteissa missä vanhemmat itse pyytävät lasta halaamaan muita, vaikka eivät itse halaa. Esim lasta on pyydetty halaamaan mua kun ne lähtee, vaikka vanhemmat itse ei halaa mua. Se on todella ahdistavaa, enkä voi siinä sanoa mitään tai tehdä muuta kuin halata sitä lasta, vaikka tiedän että kumpikaan ei sitä halua, totellaan vain niitä vanhempia. Ei ihan tähän aiheeseen ehkä liity, mutta tuli vaan mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Kuvittele tälläinen tilanne: isoäiti itkee krokotiilin kyyneleitä olohuoneessa, kun lapsi on yrittänyt rimpuilla tämän otteesta huutaen irti ja lapsen äiti on tullut siihen väliin pitämään lapsensa puolia sanomalla ”anna hei annelin mennä, se ei halua tulla syliin nyt”. Tämä tilanne ei mielestäsi saa aikaan sitä, että lapsi kokee olevansa mummon mielipahan aiheuttaja, ja täten vastuussa hänen tunteistaan?

Tämä keskustelu tyssää siihen, kun tämä kyseinen kirjoittaja luulee että empatiataidot ovat sitä kun lapsi huomaa mummon mielipahaa, syyllistyy siitä ja tekee sitten omat rajat ylittävän asian saadakseen mummon iloiseksi.

Todennäköisesti hän itse toimii näin omassa elämässään toisten tunteita ja tarpeita kohtaan (oma äiti? Mummo? eikä siksi näe mitään outoa ja väärää ks. tilanteessa. Vaan kuvittelee että hänet on kasvatettu oikein ja tätä on olla empaattinen ja auttavainen.

Menikö oikein arvailuni, sinä joka siis väität että tällainen mummon toiminta opettaa empatiaa ja on hyväksi lapselle?

No siinä kohtaa meni oikein että joo, käsittääkseni empatiataidot liittyy aika vahvasti kykyyn kohdella muita ihmisiä hyvin eli ottaa muiden tunteet huomioon. Mutta sitten toi että vastuu muiden tunteista on lapselle jotain hakkaamiseen verrattavaa niin myönnän kyllä tosiaan sen että menee ohi niin että vihellys käy. Siis kun ihminen on sosiaalinen olento, syntymästään asti ja muiden kanssa toimimiseen kuuluu myös tietty vastuu. Tuntuu ihan hullulta edes selittää jotain tällaista, mutta ihan jo noille vastauksena jotka miettii tosissaan että mulla on vääristynyt ajatusmalli ja tarviin mm. terapiaa, ihan kiva että tuntemattomat tuntee mut noinkin hyvin :D Niin siis se että jos nyt oiskin niin että lapsen mummoa itkettäisi siksi, koska on nähnyt lapsen tyyliin kuukausi sitten viimeks eikä se suostu antamaan halia, niin silloinhan, jos nyt väännetään tätä, se mummon paha mieli ON sen lapsen syytä eli se on siitä "vastuussa". Vaikka kukaan normaali ihminen ei ajattele sitä minään vastuujuttuna. Se lapsi ei anna halia esim kun ei huvita just silloin tai on joku leikki jne mutta noi tilanteet opettaa lapselle just sitä hel**tin empatiataitoa, eli se että lapsi nyt päättääkin halata ja näkee että mummo hymyilee, halaa takas ja sanoo jtn mukavaa, opettaa sen lapsen näkemään että muidenkin ihmisten tarpeilla on merkitystä.

Väitän että koko tuo ajattelu että lapsi pitää opettaa siihen ettei ole MISTÄÄN vastuussa on nyt tän keskustelun seuraajille tullut, koska en todellakaan tiennyt että on täysin ok, vaikka lapsi tyyliin juoksis karkuun mummoa ja huutais sille tms. sille oltais siis opetettu että omat tarpeet menee muiden ohitse. Mitenköhän nää pärjää joskus mm. työelämässä..? Onnea valitsemallanne tiellä tuossa hommassa mutta mä en nyt jaksa enää selittää tästä kun nähtävästi tahallaan ymmärretään väärin ja omatpa on lapsenne :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Kuvittele tälläinen tilanne: isoäiti itkee krokotiilin kyyneleitä olohuoneessa, kun lapsi on yrittänyt rimpuilla tämän otteesta huutaen irti ja lapsen äiti on tullut siihen väliin pitämään lapsensa puolia sanomalla ”anna hei annelin mennä, se ei halua tulla syliin nyt”. Tämä tilanne ei mielestäsi saa aikaan sitä, että lapsi kokee olevansa mummon mielipahan aiheuttaja, ja täten vastuussa hänen tunteistaan?

Tämä keskustelu tyssää siihen, kun tämä kyseinen kirjoittaja luulee että empatiataidot ovat sitä kun lapsi huomaa mummon mielipahaa, syyllistyy siitä ja tekee sitten omat rajat ylittävän asian saadakseen mummon iloiseksi.

Todennäköisesti hän itse toimii näin omassa elämässään toisten tunteita ja tarpeita kohtaan (oma äiti? Mummo? eikä siksi näe mitään outoa ja väärää ks. tilanteessa. Vaan kuvittelee että hänet on kasvatettu oikein ja tätä on olla empaattinen ja auttavainen.

Menikö oikein arvailuni, sinä joka siis väität että tällainen mummon toiminta opettaa empatiaa ja on hyväksi lapselle?

Hän luulee että empatiaa on se että koko tuntosarvet pystyssä monitoroi toisten olotilaa ja sitten mukauretaan se oma oleminen siihen toiseen.

Tyypillistä riippuvuutta ja erittäin tyypillistä häiriintyneen lapsuuden eläneillä jotka on ehdollistettu tuphon jo pieninä.

Eri

Jep, mulla oli kaveri joka ei edes yksin ollessaan uskaltanut/pystynyt katsomaan televisiosta muita ohjelmia kuin niitä joista äitinsä piti, ettei vaan äitille tulisi paha mieli.

Voin uskoa, että hänen ohjelmointinsa oli alkanut jo vauvasta niin vahvasti hänet oli ehdollistettu.

Jotenkin järkyttävää, että joku ihan oikeasti ei nää eroa empatian opettamisen ja henkisen väkivallan välillä :(

Vierailija kirjoitti:

Tosta väkisin halaamisesta tuli mieleen että todella usein olen ollut tilanteissa missä vanhemmat itse pyytävät lasta halaamaan muita, vaikka eivät itse halaa. Esim lasta on pyydetty halaamaan mua kun ne lähtee, vaikka vanhemmat itse ei halaa mua. Se on todella ahdistavaa, enkä voi siinä sanoa mitään tai tehdä muuta kuin halata sitä lasta, vaikka tiedän että kumpikaan ei sitä halua, totellaan vain niitä vanhempia. Ei ihan tähän aiheeseen ehkä liity, mutta tuli vaan mieleen.

Oon itekki huomannut saman ilmiön. Itse pyydän lapsiani hyvästelemään vieraat sanomalla heipat tai vilkuttamalla jos ei halua mitään sanoa. Olen kokenut, että se on tarpeeksi tapakasvatusta rikkomatta kuitenkaan lasten yksityisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.

Tässä se mummi ei välitä mitä lapsi haluaa, ja se on todellakin faktaa että lapselle on haitallista olla vastuussa aikuisen ihmisen tunteista ja hyvinvoinnista esim "jos et halaa niin mummi itkee". Sairastahan toi on ja manipulointia. Lapsi oppii siinä että omilla tunteilla ja haluilla ei ole väliä, vaan mummi on tärkeämpi.

Siis ihan kun hakkais päätä seinään... Edelleen, se että lapsi oppii näkemään myös toisten ihmisten tarpeet kasvattaa empatiataitoa ja opettaa asettumaan muiden saappaisiin. Toi on aikuisten ajatusmalli että lapsi jotenkin kokisi että hän ei ole nyt tärkeä kun ilahduttaa isoäitiä, tuntuu että on vieraannuttu ihan täysin lapsen ajatusmaailmasta. Kukaan lapsi ei mieti sitä noin monimutkaisesti vaan just enemmän "oon kyllä huipputyyppi ja ihanaa kun mua rakastaa se ja se ja se". Argh, tajuatko? :D

Kuvittele tälläinen tilanne: isoäiti itkee krokotiilin kyyneleitä olohuoneessa, kun lapsi on yrittänyt rimpuilla tämän otteesta huutaen irti ja lapsen äiti on tullut siihen väliin pitämään lapsensa puolia sanomalla ”anna hei annelin mennä, se ei halua tulla syliin nyt”. Tämä tilanne ei mielestäsi saa aikaan sitä, että lapsi kokee olevansa mummon mielipahan aiheuttaja, ja täten vastuussa hänen tunteistaan?

Tämä keskustelu tyssää siihen, kun tämä kyseinen kirjoittaja luulee että empatiataidot ovat sitä kun lapsi huomaa mummon mielipahaa, syyllistyy siitä ja tekee sitten omat rajat ylittävän asian saadakseen mummon iloiseksi.

Todennäköisesti hän itse toimii näin omassa elämässään toisten tunteita ja tarpeita kohtaan (oma äiti? Mummo? eikä siksi näe mitään outoa ja väärää ks. tilanteessa. Vaan kuvittelee että hänet on kasvatettu oikein ja tätä on olla empaattinen ja auttavainen.

Menikö oikein arvailuni, sinä joka siis väität että tällainen mummon toiminta opettaa empatiaa ja on hyväksi lapselle?

No siinä kohtaa meni oikein että joo, käsittääkseni empatiataidot liittyy aika vahvasti kykyyn kohdella muita ihmisiä hyvin eli ottaa muiden tunteet huomioon. Mutta sitten toi että vastuu muiden tunteista on lapselle jotain hakkaamiseen verrattavaa niin myönnän kyllä tosiaan sen että menee ohi niin että vihellys käy. Siis kun ihminen on sosiaalinen olento, syntymästään asti ja muiden kanssa toimimiseen kuuluu myös tietty vastuu. Tuntuu ihan hullulta edes selittää jotain tällaista, mutta ihan jo noille vastauksena jotka miettii tosissaan että mulla on vääristynyt ajatusmalli ja tarviin mm. terapiaa, ihan kiva että tuntemattomat tuntee mut noinkin hyvin :D Niin siis se että jos nyt oiskin niin että lapsen mummoa itkettäisi siksi, koska on nähnyt lapsen tyyliin kuukausi sitten viimeks eikä se suostu antamaan halia, niin silloinhan, jos nyt väännetään tätä, se mummon paha mieli ON sen lapsen syytä eli se on siitä "vastuussa". Vaikka kukaan normaali ihminen ei ajattele sitä minään vastuujuttuna. Se lapsi ei anna halia esim kun ei huvita just silloin tai on joku leikki jne mutta noi tilanteet opettaa lapselle just sitä hel**tin empatiataitoa, eli se että lapsi nyt päättääkin halata ja näkee että mummo hymyilee, halaa takas ja sanoo jtn mukavaa, opettaa sen lapsen näkemään että muidenkin ihmisten tarpeilla on merkitystä.

Väitän että koko tuo ajattelu että lapsi pitää opettaa siihen ettei ole MISTÄÄN vastuussa on nyt tän keskustelun seuraajille tullut, koska en todellakaan tiennyt että on täysin ok, vaikka lapsi tyyliin juoksis karkuun mummoa ja huutais sille tms. sille oltais siis opetettu että omat tarpeet menee muiden ohitse. Mitenköhän nää pärjää joskus mm. työelämässä..? Onnea valitsemallanne tiellä tuossa hommassa mutta mä en nyt jaksa enää selittää tästä kun nähtävästi tahallaan ymmärretään väärin ja omatpa on lapsenne :D

EiHän se lapsi ole vastuussa siitä miten usein näkee tai ei nöe mummoa, eikä todellakaan siitä miltä mummosta tuntuu.

Ja jos lapsi ei halua olla mummon kanssa, se on fine. Lapsi saa vaikka juosta pois mummon luota ja sekin on fine.

Lapsen pitää oppia tuntemaan erilaisia tunteita, tunnistamaan niitä ja kösittelemään.

Lapsen tunne-elämää ei voi tukahduttaa sen mukaan miltä mummosta tuntuu.

Ja voin kuule kertoa että ihan hyvä työntekijä, suorastaan täydellinen työnarkomaani, minusta tuli kun kasvatettiin äidin tunteiden vastuuhenkilöksi.

Kovin onnellinen en ole ollut mutta tlöitä olen kyllä paiskinut ja ollut kiltti. Aina sellainen olo niskassa etten koskaan riitä ja ertä sillä miltä asiat minusta tuntuu ei ole merkitystä. Enkä aina oikein tiedäkään miltä minusta tuntuu kun opetettiin että se on väärin.