Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Ai että lapselle saa sanoa että mummon elossa säilyninen on hänedtä kiinni? Ja tää on susta tervettä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Ai että lapselle saa sanoa että mummon elossa säilyninen on hänedtä kiinni? Ja tää on susta tervettä?

Kirjoitinko mistään elossa säilymisestä..? Tarkoitan sitä että jos lapsi tietää että hän tekee mummon iloiseksi niin miten se vääntyy siihen että mummo on tyyliin narsisti ja vahingoittaa lasta, siis haen sitä että mitä se rikkoo siinä lapsessa vaikka nyt tietäiskin olevansa niin rakas jne että mummolla on ikävä. Eikö luulis tekevän vaan hyvää kelle tahansa lapselle....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Ai että lapselle saa sanoa että mummon elossa säilyninen on hänedtä kiinni? Ja tää on susta tervettä?

Kirjoitinko mistään elossa säilymisestä..? Tarkoitan sitä että jos lapsi tietää että hän tekee mummon iloiseksi niin miten se vääntyy siihen että mummo on tyyliin narsisti ja vahingoittaa lasta, siis haen sitä että mitä se rikkoo siinä lapsessa vaikka nyt tietäiskin olevansa niin rakas jne että mummolla on ikävä. Eikö luulis tekevän vaan hyvää kelle tahansa lapselle....

Sanoit. ”Mummo ei jaksais ilman häntä”

Iham sairaita puheita lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Kukaan EI vahvistu ihmisenä siitä että sanotaan ettei mummo jaksais ilman häntä. Sellainen asettaa pienelle lapselle AIVAN LIIKAA vastuuta ja viestitään että lapsen olemassaolo on mummon olemassaoloa varten. Lapselle sysätään vastuu mummon tunteista. Kerrassaan sairasta.

Suojelkaa lapsianne tuollaiselta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Kukaan EI vahvistu ihmisenä siitä että sanotaan ettei mummo jaksais ilman häntä. Sellainen asettaa pienelle lapselle AIVAN LIIKAA vastuuta ja viestitään että lapsen olemassaolo on mummon olemassaoloa varten. Lapselle sysätään vastuu mummon tunteista. Kerrassaan sairasta.

Suojelkaa lapsianne tuollaiselta.

Tuosta siis huomaa ettei mummo edes kykene asettumaan lapsen asemaan. Hän kykenee asettumaan vaan omaansa (itseriittoiseen) koska pitää suurena kohteliaisuutena sitä että lapsi saa olla mummon terapialelu. Mitäs muuta kukaan elämältä haluaisi...

"Äidit haukkuvat mummoja, mutta haluaisinpa olla kärpäsenä katossa katsomassa, millaisia mummoja näistä muiden kanssa pärjäämättömistä despoottiäideistä kasvaa."

Jännä juttu tämä "muiden kanssa pärjäämätön", kun töissä olen saanut kiitosta yhteistykyvystäni, asiakkaiden mielestä olen paras asiakaspalvelija ja minulla on myös harrastuksia missä toimin ihmisten kanssa. Anopin kanssa ei vaan toimi...

Meillä se mummo ei tule toimeen kenenkään kanssa. Ei pärjää missään työssäkään kun on aina milestään muita parempi ja tarvitsee erityiskohtelua. Nyt on vaihteeksi sairauslomalla.

Tämän ketjun äideille sanon vaan että googlatkaa narsismi ja katkaiskaa toi kierre oman lapsen kohdalla. Suojelkaa sitä.

Mummo on rakastunut poikaansa, ja toivoo että sinä katoaisit kuvioista, jotta voisivat poikansa kanssa kahdestaan kasvattaa lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Kukaan EI vahvistu ihmisenä siitä että sanotaan ettei mummo jaksais ilman häntä. Sellainen asettaa pienelle lapselle AIVAN LIIKAA vastuuta ja viestitään että lapsen olemassaolo on mummon olemassaoloa varten. Lapselle sysätään vastuu mummon tunteista. Kerrassaan sairasta.

Suojelkaa lapsianne tuollaiselta.

Se on raskasta aikuisellekin.

Anoppi sairastui syöpään ja syyllisti koko ajan että pitää olla hänen luonaan kun hän kohta kuolee.

Asuu 600 kilsan päässä omasta tahdostaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Ai että lapselle saa sanoa että mummon elossa säilyninen on hänedtä kiinni? Ja tää on susta tervettä?

Kirjoitinko mistään elossa säilymisestä..? Tarkoitan sitä että jos lapsi tietää että hän tekee mummon iloiseksi niin miten se vääntyy siihen että mummo on tyyliin narsisti ja vahingoittaa lasta, siis haen sitä että mitä se rikkoo siinä lapsessa vaikka nyt tietäiskin olevansa niin rakas jne että mummolla on ikävä. Eikö luulis tekevän vaan hyvää kelle tahansa lapselle....

Täällä varmaan jonkun miniä reppanan käly vauhdissa, peläten että äitinsä ei saa lapsenlapsista riittävää mielialalääke annostaan. Narsistin lapset ahdistuvat usein vanhempiensa tunteista kohtuuttomasti, ja siksi tällaisen ketjun lukeminen suututtaa ja ahdistaa. Kun se oman äidin mielipaha on kaikista kamalinta mitä tällainen tytär voi tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Ai että lapselle saa sanoa että mummon elossa säilyninen on hänedtä kiinni? Ja tää on susta tervettä?

Kirjoitinko mistään elossa säilymisestä..? Tarkoitan sitä että jos lapsi tietää että hän tekee mummon iloiseksi niin miten se vääntyy siihen että mummo on tyyliin narsisti ja vahingoittaa lasta, siis haen sitä että mitä se rikkoo siinä lapsessa vaikka nyt tietäiskin olevansa niin rakas jne että mummolla on ikävä. Eikö luulis tekevän vaan hyvää kelle tahansa lapselle....

Täällä varmaan jonkun miniä reppanan käly vauhdissa, peläten että äitinsä ei saa lapsenlapsista riittävää mielialalääke annostaan. Narsistin lapset ahdistuvat usein vanhempiensa tunteista kohtuuttomasti, ja siksi tällaisen ketjun lukeminen suututtaa ja ahdistaa. Kun se oman äidin mielipaha on kaikista kamalinta mitä tällainen tytär voi tietää.

Enemmän tuo sun teksti kuullostaa oppikirjamaiselta esimerkiltä narsistin harhaluuloista että aikuiset ihmiset ahdistuisi äitinsä puolesta. Tai sisarusten usuttamiselta toisiaan vastaan. Myös oppikirjaesimerkki narskuilusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvan tehtävä on heti imetysajan loppumisen jälkeen alkaa vaihtaa isoäitinsä vaippoja. Kylmä totuus

Hahhaa, kun naurattaa. Tällä mummelilla on vielä hyvinkin 30 vuotta matkaa siihen että tarvitsisi maata vaipoissa syötettävänä. Tavallaanhan sanoit ääneen sen salaisen ajatuksen näiden kommenttien kirjoittajilta - paras mummi on kuollut mummi. Mummi on paska jo senkin vuoksi jos lapsenlapsi erehtyy pitämään hänestä liikaa. Äiti kihisee kasvot irveessä kun lapsi juoksee halaamaan mummia vaikka se korvaamaton äitikin on paikalla. Pieni tyttö istuu sylissä ja puristaa mummin kättä, kuiskaa että sie olet rakas mummi, ensi kerralla huudan että älä, älä noin sano, nyt on suhteet pielessä ja äitiparka jyrätty. Ärsyttävä keskustelu ja viestit tulleet niiltä äideiltä joilla käy kunnan apu kotona kun muuten ei vaan jaksa, joka päivä pitäis ruokakin laittaa ja väsyttää aina vaan vaikka lapsi olisi mummilassa. Tähän ikään mennessä olet niin monet hysteeriset äidit nähnyt että osaan kyllä kuitata huumorilla tällaisen vaahtoamisen. Mutta nolottaa vaan, teidän puolesta.

Kyllä äiti on korvaamaton, vaikka lapsella on elämässään muitakin tärkeitä ihmisiä.

Kukaan ihminen ei ole korvaamaton. Jos luulet olevasi niin mene rantaan, tökkää sormesi veteen, nosta pois ja tsekkaa millainen jälki veteen jäi. 

Ymmärrän kyllä, että anopeissa ja mummoissa haukuttavaa piisaa - oma äitinikin on viikkojen mykkäkouluilla perhettään pompottava, syyllistävä marttyyri - mutta kyllä tänne on kirjoittanut monta sellaista "korvaamatonta" mutsia, joiden kannattaisi todella keskittyä omaan käyttäytymiseensä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Ai että lapselle saa sanoa että mummon elossa säilyninen on hänedtä kiinni? Ja tää on susta tervettä?

Kirjoitinko mistään elossa säilymisestä..? Tarkoitan sitä että jos lapsi tietää että hän tekee mummon iloiseksi niin miten se vääntyy siihen että mummo on tyyliin narsisti ja vahingoittaa lasta, siis haen sitä että mitä se rikkoo siinä lapsessa vaikka nyt tietäiskin olevansa niin rakas jne että mummolla on ikävä. Eikö luulis tekevän vaan hyvää kelle tahansa lapselle....

Täällä varmaan jonkun miniä reppanan käly vauhdissa, peläten että äitinsä ei saa lapsenlapsista riittävää mielialalääke annostaan. Narsistin lapset ahdistuvat usein vanhempiensa tunteista kohtuuttomasti, ja siksi tällaisen ketjun lukeminen suututtaa ja ahdistaa. Kun se oman äidin mielipaha on kaikista kamalinta mitä tällainen tytär voi tietää.

Enemmän tuo sun teksti kuullostaa oppikirjamaiselta esimerkiltä narsistin harhaluuloista että aikuiset ihmiset ahdistuisi äitinsä puolesta. Tai sisarusten usuttamiselta toisiaan vastaan. Myös oppikirjaesimerkki narskuilusta.

Kyllä tuo anopin sairaiden puheiden selittely oli kuin tismalleen narsistin hovista lähtöisin.

Minulla on narsistiäiti ja siskoni vakiolause on ”äiti nyt on semmonen, pitää ymmärtää, ei se nyt niin kamalaa voi olla”. Sisko on se kultainen lapsi, minulla ne lapsenlapset joista halutaan elämän valo ja tunteiden kannattelija.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

"Äidit haukkuvat mummoja, mutta haluaisinpa olla kärpäsenä katossa katsomassa, millaisia mummoja näistä muiden kanssa pärjäämättömistä despoottiäideistä kasvaa."

Jännä juttu tämä "muiden kanssa pärjäämätön", kun töissä olen saanut kiitosta yhteistykyvystäni, asiakkaiden mielestä olen paras asiakaspalvelija ja minulla on myös harrastuksia missä toimin ihmisten kanssa. Anopin kanssa ei vaan toimi...

Miksi sitten hermostuit? Eihän se silloin sinua koske, jos kerran olet paras ja pärjäät ja yhteistyökykyinen. MUTTA selvästi täällä on toisenlaisiakin, ihmisiä jotka haluaa määrätä ihan kaiken. Mun äitini on esimerkiksi sellainen (tosin ei takuulla täällä kirjoittele)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Äidit haukkuvat mummoja, mutta haluaisinpa olla kärpäsenä katossa katsomassa, millaisia mummoja näistä muiden kanssa pärjäämättömistä despoottiäideistä kasvaa."

Jännä juttu tämä "muiden kanssa pärjäämätön", kun töissä olen saanut kiitosta yhteistykyvystäni, asiakkaiden mielestä olen paras asiakaspalvelija ja minulla on myös harrastuksia missä toimin ihmisten kanssa. Anopin kanssa ei vaan toimi...

Miksi sitten hermostuit? Eihän se silloin sinua koske, jos kerran olet paras ja pärjäät ja yhteistyökykyinen. MUTTA selvästi täällä on toisenlaisiakin, ihmisiä jotka haluaa määrätä ihan kaiken. Mun äitini on esimerkiksi sellainen (tosin ei takuulla täällä kirjoittele)

Missä täällä sellaisia on?

Täällä on äitejä jotka on venyneet ja joustaneet ja yrittäneet ja törmänneet kuin tiiliseinään siellä isovanhemman suunnalla. Ja yksi hullu mummo joka puistattaa.

Yhtään kontrollifriikkiä äitiä en ole kyllä huomannut. Ja trust me, huomaan sellaiset, koska omani on sellainen potenssiin miljoona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvan tehtävä on heti imetysajan loppumisen jälkeen alkaa vaihtaa isoäitinsä vaippoja. Kylmä totuus

Hahhaa, kun naurattaa. Tällä mummelilla on vielä hyvinkin 30 vuotta matkaa siihen että tarvitsisi maata vaipoissa syötettävänä. Tavallaanhan sanoit ääneen sen salaisen ajatuksen näiden kommenttien kirjoittajilta - paras mummi on kuollut mummi. Mummi on paska jo senkin vuoksi jos lapsenlapsi erehtyy pitämään hänestä liikaa. Äiti kihisee kasvot irveessä kun lapsi juoksee halaamaan mummia vaikka se korvaamaton äitikin on paikalla. Pieni tyttö istuu sylissä ja puristaa mummin kättä, kuiskaa että sie olet rakas mummi, ensi kerralla huudan että älä, älä noin sano, nyt on suhteet pielessä ja äitiparka jyrätty. Ärsyttävä keskustelu ja viestit tulleet niiltä äideiltä joilla käy kunnan apu kotona kun muuten ei vaan jaksa, joka päivä pitäis ruokakin laittaa ja väsyttää aina vaan vaikka lapsi olisi mummilassa. Tähän ikään mennessä olet niin monet hysteeriset äidit nähnyt että osaan kyllä kuitata huumorilla tällaisen vaahtoamisen. Mutta nolottaa vaan, teidän puolesta.

Kyllä äiti on korvaamaton, vaikka lapsella on elämässään muitakin tärkeitä ihmisiä.

Kukaan ihminen ei ole korvaamaton. Jos luulet olevasi niin mene rantaan, tökkää sormesi veteen, nosta pois ja tsekkaa millainen jälki veteen jäi. 

Ymmärrän kyllä, että anopeissa ja mummoissa haukuttavaa piisaa - oma äitinikin on viikkojen mykkäkouluilla perhettään pompottava, syyllistävä marttyyri - mutta kyllä tänne on kirjoittanut monta sellaista "korvaamatonta" mutsia, joiden kannattaisi todella keskittyä omaan käyttäytymiseensä. 

Kyllä äiti on (alaikäiselle) lapselle korvaamaton. Jotkut voivat kuvitella ettei ole, koska ovat oman lapsuutensa vuoksi kasvattaneet itselle ns. kovan kuoren. Mutta ihan tutkimusten mukaan jopa vastasyntyneen antaminen adoptioon jättää pysyvän jäljen lapseen. Se ei tarkoita sitä että elämä olisi pilalla, mutta se tarkoittaa sitä että lapseen jää sellainen syvä kaipuu johonkin selittämättömään.

Monikaan varhaislapsuudessa pieleen menneitä asioita suhteessa vanhempiin ei voida enää paikata aikuisiällä terapialla täysin. Lapsuus on ihmisen tärkein aika ja lapsuuden tärkeimmät ihmissuhteet ovat suhteet omiin vanhempiin. Niin surullista ja ihanaa kuin se onkin - riippuen tapauksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvan tehtävä on heti imetysajan loppumisen jälkeen alkaa vaihtaa isoäitinsä vaippoja. Kylmä totuus

Hahhaa, kun naurattaa. Tällä mummelilla on vielä hyvinkin 30 vuotta matkaa siihen että tarvitsisi maata vaipoissa syötettävänä. Tavallaanhan sanoit ääneen sen salaisen ajatuksen näiden kommenttien kirjoittajilta - paras mummi on kuollut mummi. Mummi on paska jo senkin vuoksi jos lapsenlapsi erehtyy pitämään hänestä liikaa. Äiti kihisee kasvot irveessä kun lapsi juoksee halaamaan mummia vaikka se korvaamaton äitikin on paikalla. Pieni tyttö istuu sylissä ja puristaa mummin kättä, kuiskaa että sie olet rakas mummi, ensi kerralla huudan että älä, älä noin sano, nyt on suhteet pielessä ja äitiparka jyrätty. Ärsyttävä keskustelu ja viestit tulleet niiltä äideiltä joilla käy kunnan apu kotona kun muuten ei vaan jaksa, joka päivä pitäis ruokakin laittaa ja väsyttää aina vaan vaikka lapsi olisi mummilassa. Tähän ikään mennessä olet niin monet hysteeriset äidit nähnyt että osaan kyllä kuitata huumorilla tällaisen vaahtoamisen. Mutta nolottaa vaan, teidän puolesta.

Kyllä äiti on korvaamaton, vaikka lapsella on elämässään muitakin tärkeitä ihmisiä.

Kukaan ihminen ei ole korvaamaton. Jos luulet olevasi niin mene rantaan, tökkää sormesi veteen, nosta pois ja tsekkaa millainen jälki veteen jäi. 

Ymmärrän kyllä, että anopeissa ja mummoissa haukuttavaa piisaa - oma äitinikin on viikkojen mykkäkouluilla perhettään pompottava, syyllistävä marttyyri - mutta kyllä tänne on kirjoittanut monta sellaista "korvaamatonta" mutsia, joiden kannattaisi todella keskittyä omaan käyttäytymiseensä. 

Kyllä äiti on korvaamaton. Samoin isä.

Sukulainen ei ole.

Ja tää on vertaistukiketju jonne saa raskaasta asiasta kirjoittaa avoimesti ja just niin rajusti kuin miltä tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Aivan täydellisen sairasta settiä.

Ei ollenkaan suostuta hahmottamaan omaa roolia vaan kuvitellaan että edelleen on joku "oma perhe" jonka vanhempia ollaan. Isoäidin perhe on se isoisä ja hän. Ei ne lastensa perheet.

Ja tuo että isoisä valjastaa lastenlapsilleen omien tunteidensa hoidon ja elämänhallinnan. Syyllistetään jo ennen kuin toinen on edes syntynyt. Aivan käsittämätöntä henkistä väkivaltaa!

Olenko ainoa jonka mielestä tää menee jo yli? Siis että jos isoisä kutsuu vielä syntymätöntä lasta sydäntalven valoksi (just ihanasti sanottu sitä paitsi) niin se on henkistä väkivaltaa....? Muutenkin on monta kertaa mainittu että lapselle on haitallista jos isovanhempi saa hänestä itselleen hyvää mieltä tms. ja että kun mummo tai vaari sanoo suoraan että haluaa olla lapsen kanssa koska voi paremmin sen jälkeen niin automaattisesti = narsisteja. Mun mielestä tuo koko lähestymistapa on tekemällä tehty ja unohdetaan kokonaan että miksi me ihmiset ylipäätään täällä ollaan ja mikä on läheisten suhteiden merkitys. Lapsi oppii empatiataitoja ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja ehkä enemmän vahvistuu ihmisenä jos mummo tms. sanoo että hän on niin tärkeä ja rakas ettei mummo jaksais ilman häntä? Ainakin itte oisin lapsena ollut ihan otettu jos noin ois sanottu. Ja siis kaikilla ihmisillä on tarpeita, minkä takia iäkkään ihmisen tarpeet on jotain kauheaa ja uhkaavaa, tai siis mikä on se hirveä kauhuskenaario yleensäkin? En ole kuullut yhdestäkään perheestä jossa mummo olis kaapannut lapset ja muuttanut johku indokiinaan mutta taas esim yh-äidit tutkitusti käyttää fyysistä väkivaltaa lapsiin muita useammin. Että eikö se ole niille lapsille hyvä että lähellä on muitakin aikuisia? Just thinking.

Lapselle on todella tärkeää kokea, ettei hän ole millään tavalla vastuussa aikuisten onnesta ja mielialasta. Lapselle saa sanoa että hän on tärkeä ja rakas, mutta ei että hän on ainoa asia mikä antaa voimaa ja iloa isoäidin elämään. Jos et ymmärrä mikä siinä on väärin, niin kenties olet sitten itse tottunut niin huolehtimaan toisten tunteista, ettet ymmärrä miksi omaa tunne-elämää ei saa eikä voi ulkoistaa muiden varaan - ja vähiten lasten varaan.

Ja lapsen ihmissuhde jonkin aikuisen menee heti aikalailla miinus puolelle, jos ne perustuvat siihen ettei lapsi voi näiden ihmisten läsnäollessa kokea olevansa äitinsä ja isänsä lapsi. Sellainen on henkistä väkivaltaa lasta kohtaan, ja siitä tässä ketjussa on kyse. Alkuperäisen ja muidenkaan tarinoita tällaisista isovanhemmista ei tule valkopestä. Ihan yksiselitteisesti voidaan sanoa, että jos joku ihminen vaatii lapselta vanhempansa hylkäämistä kun hän on paikalla, niin hän harjoittaa henkistä väkivaltaa tuota lasta kohtaan.

Normaalisti lapsilla on useita ihmissuhteita elämänsä aikana. On tätejä, setiä, isovanhempia, kummeja, perhetuttavia, isompina kavereiden vanhempia, opettajia ja harrastusvalmentajia. Mitään ei mene lapsen sosiaalisissa taidoissa ja empatiakyvyissä rikki, jos hänen elämästö ulkoistetaan tällaista henkistä väkivaltaa harrasta isovanhempi pois.

Empatiataidot syntyvät kun lapsi saa kokea empatiaa ja ensisijaisesti ne syntyvät suhteessa vanhempiin. Kaikista tärkeintä lapselle on aina, että hänen vanhempansa voivat hyvin. Tämä on niin olennainen asia lapsen hyvinvointia, ettei sitä voi painottaa liikaa. Se että mummo sanoo rakastavansa ei auta lasta, jonka vanhemmat ovat niin ahdistuneita etteivät esimerkiksi jaksa vastaanottaa lapsen kaikkia tunteita ja tarpeita. Siksi voidaankin ihan vain todeta, että jos mummon käyttäytyminen lapsen kanssa ahdistaa ja inhottaa vanhempia, niin silloin on parempi tavata harvoin. Kukaan ei syyttä tunne puistatusta isovanhemman käytöstä kohtaan, sillä kuitenkin rakastava ja henkisesti terve isovanhempi on myös arvokas asia niille vanhemmille.

Jännä että kirjoitat siihen tyyliin niin kun nuo sun ajatukset ois yleistä faktaa. Kun sori vaan tuo on pelkkää mutua ja sinun perspektiivistä käsin kirjoitettu. Lapset niin kun kaikki muutkin ihmiset on yksilöitä ja jollekin voi olla valtava juttu ja hyöty tietää että on merkittävä ja siis ratkaisevan tärkeä, tunne siitä että joku tarvitsee lasta ei todellakaan aiheuta ahdistusta paitsi jos on synnynnäisesti hyvin herkkä lapsi kyseessä. Ja toi vanhempien ahdistus on mun mielestä loppupeleissä heidän oma ongelmansa, jos se siis johtuu oikeasti siitä että mummo rakastaa lasta ihan älyttömästi. Tulee kyllä niin ankea ja kylmä kuva siitä perheihanteesta joka välittyy nyt tästä sinunkin kommentista. Se "päätähti" on se lapsi, eikä aikuiset vanhemmat, vai? Ja eikö sillä ole oikeasti mitään väliä, mitä se lapsi haluaa? Jos haluaa nähä mummoaan usein ja vaikka siihen liittyiskin tieto siitä että mummo hyvällä tavalla "tarvii" lapsen seuraa niin en todellakaan tajua, ja tiiän ettei moni muukaan tajua, miten ne vanhemmat voi sen kieltää hyvällä omallatunnolla. Tulee tuosta sun viestistä eniten sellainen tunne että omaa epävarmuutta vanhempana yritetään paikata kontrollilla. Ja tiiän myös monia jotka oikeasti katuu, siis vuosien ajan, sitä ettei luottanut omaan vanhemmuuteen ja esti muut ihmissuhteet lapselta. Aina, siis AINA kannattais miettiä sitä että kohtelee toisia niin ettei tarvii sitten hautajaisissa katua mitään.