Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Ei se oikein auta kun antaa itselle tulla nipottajan ja ilkiön maineen. Tuollaiset ihmiset ovat muutenkin jo usein luoneet sukuunsa sellaisen ilmapiirin, että ilmassa leijuu tavallaan kokoajan mielenpahoittamisen uhka. Siis niin, että itketään jatkuvasti omia suruja ja huolia ja ulkoistetaan oma onnellisuus lähipiirille. Todennäköisesti teidän miehen sukuun on jo syntynyt sellainen normi, että "Marja-mummu" tarvitsee muita ihmisiä jaksaakseen ja teidän lapset nähdään ensisijaisesti mummon mielialan piristäjinä ja vasta toissijaisesti omina itsenään ja vanhempiensa lapsina. Tällaisilla ihmisillä on aina vähintään muutama luotto-olkapää, jotka aloittavat hänen puolesta teidän ahdistelun, kun asiat eivät menekään toivotusti. Siihen pitää varautua ja tavallaan sinun pitää nyt hengähtää ja aloittaa elämäsi taistelu.

Jotta saisit siihen voimaa niin lue tätä ketjua. En oikeastaan voi sanoa mitään niin paljon yhteen viestiin kuin mitä jo tulee tässä ketjussa. Paitsi ehkä sen, että kun lapsi on +3-vuotias niin hän alkaa olla eri tavalla manipuloitavissa kuin ennen. Silloin alkaa lapsen todellinen itsenäistyminen, muihin tukeutuminen ja uhma vanhempia kohtaan. Pidä huoli, että lapsella on läheisiään vain sellaisia jotka eivät yritä ryöstää teidän paikkaa vanhempina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.. Niin ja se häiritsee myös että anoppi kommentoi minusta ÄLLÖTTÄVÄSTI esim. kun poika äkistelee kakkaa vaippaan, voivottelee ja puristaa lapsen käsiä "voi voi kun pitää työntää, voi kun pitää niin työntää".... Siis.... ja muutenkin hipelöi, silittää, pyörittelee pojan hiuksia sormensa ympärille, koko ajan jotain, silittelee reisiä ja vatsaa kun vaihtaa vaippaa, en osaa muuten kuvailla kuin että tuntuu "tankkaavan" lapseen omaa kosketustaan niin paljon kuin mahdollista.

Välillä aistin piiloitetun vihamielisyyden minua kohtaan mutten ole tohtinut puhua miehen kanssa kun pelkään että vaikuttaisin neuroottiselta. Mutta alusta asti on ollut tunne, etten halua anoppia vauvan lähelle, ajattelin että se loppuu hormonien myötä mutta ei todellakaan ole loppunut.

-ylempi

Arvaan kyllä alapeukkujen määrän, mutta siltikin: mun mielestä ei tuon mummon käyttäytyminen ole mitenkään erityisen sekopäistä. Äitiä vaan nyt sattuu se ärsyttämään aivan hirveästi. Jos on epäilys siitä, ettei lapsella olisi turvallista mummolassa, niin eipä tietenkään häntä voi yökylään sinne jättää. Mutta ketä aikuista nyt oikeasti haittaa, vaikka isovanhempi puhuu vauvalle puutaheinää ja silittelee ja voivottelee kun on kakka tiukassa? Vauvahan on vauva, uusi tulokas. Todennäköisesti sitten kun vekara juoksee ja hyppii ja on uhmaiässä, mummoa ei enää kiinnosta samaan malliin enää.

Minäpä väitän, että kun äitiä ahdistaa jonkun käytös vauvansa kanssa, niin se on intuitio joka puhuu ja sitä pitää kuunnella.

Vasta katsoin dokumentin pingviineistä. Kun emot saivat kuoriutuneet poikasensa, niin joukko poikasensa menettäneitä emoja yritti ryöstää poikasen yhdeltä pingviiniemolta. Poikanen onneksi selvisi ja emonsa sai hänet.

Näin se vaan menee näillä vanhuuden kriisissä olevien mummojenkin kanssa. He ovat poikasensa menettäneet eikä heillä ole työkaluja käsitellä tätä elämänvaiheitta. Sydän sokeina ja silmät kiiluen he yrittävät ryöstää itseä lähimmän poikasen itselleen omaksi.

Kautta historian on ollut naisia, jotka varastavat lapsia tyydyttääkseen omat hoivaviettinsä. Nykyisessä sivistyneessä yhteiskunnassa se näkyy enemmänkin manipulointina, painostamisena ja (äidin) syyllistämisenä. Naurattaa melkein kun täällä osa niin glorifoi mummoja - ikään kuin he eivät ikinä tarkoituksella pyrkisi äidin ja lapsen väliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.. Niin ja se häiritsee myös että anoppi kommentoi minusta ÄLLÖTTÄVÄSTI esim. kun poika äkistelee kakkaa vaippaan, voivottelee ja puristaa lapsen käsiä "voi voi kun pitää työntää, voi kun pitää niin työntää".... Siis.... ja muutenkin hipelöi, silittää, pyörittelee pojan hiuksia sormensa ympärille, koko ajan jotain, silittelee reisiä ja vatsaa kun vaihtaa vaippaa, en osaa muuten kuvailla kuin että tuntuu "tankkaavan" lapseen omaa kosketustaan niin paljon kuin mahdollista.

Välillä aistin piiloitetun vihamielisyyden minua kohtaan mutten ole tohtinut puhua miehen kanssa kun pelkään että vaikuttaisin neuroottiselta. Mutta alusta asti on ollut tunne, etten halua anoppia vauvan lähelle, ajattelin että se loppuu hormonien myötä mutta ei todellakaan ole loppunut.

-ylempi

Arvaan kyllä alapeukkujen määrän, mutta siltikin: mun mielestä ei tuon mummon käyttäytyminen ole mitenkään erityisen sekopäistä. Äitiä vaan nyt sattuu se ärsyttämään aivan hirveästi. Jos on epäilys siitä, ettei lapsella olisi turvallista mummolassa, niin eipä tietenkään häntä voi yökylään sinne jättää. Mutta ketä aikuista nyt oikeasti haittaa, vaikka isovanhempi puhuu vauvalle puutaheinää ja silittelee ja voivottelee kun on kakka tiukassa? Vauvahan on vauva, uusi tulokas. Todennäköisesti sitten kun vekara juoksee ja hyppii ja on uhmaiässä, mummoa ei enää kiinnosta samaan malliin enää.

Minäpä väitän, että kun äitiä ahdistaa jonkun käytös vauvansa kanssa, niin se on intuitio joka puhuu ja sitä pitää kuunnella.

Vasta katsoin dokumentin pingviineistä. Kun emot saivat kuoriutuneet poikasensa, niin joukko poikasensa menettäneitä emoja yritti ryöstää poikasen yhdeltä pingviiniemolta. Poikanen onneksi selvisi ja emonsa sai hänet.

Näin se vaan menee näillä vanhuuden kriisissä olevien mummojenkin kanssa. He ovat poikasensa menettäneet eikä heillä ole työkaluja käsitellä tätä elämänvaiheitta. Sydän sokeina ja silmät kiiluen he yrittävät ryöstää itseä lähimmän poikasen itselleen omaksi.

Kautta historian on ollut naisia, jotka varastavat lapsia tyydyttääkseen omat hoivaviettinsä. Nykyisessä sivistyneessä yhteiskunnassa se näkyy enemmänkin manipulointina, painostamisena ja (äidin) syyllistämisenä. Naurattaa melkein kun täällä osa niin glorifoi mummoja - ikään kuin he eivät ikinä tarkoituksella pyrkisi äidin ja lapsen väliin.

Katsohan dokumentti myös synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ihmisen ja pingviinien eroavaisuuksista ja siitä, että tieteellinen tutkimus on todennut isovanhempien olevan/olleen tae mm. henkiinjäämiselle, hyvälle kehitykselle jne. Jos jotakin nyt glorioidaan niin näitä ajatuksenlukija - äitejä. Kyllä äiti näkee ja äiti tietää, kumma vain kun pieniä vauvoja menehtyy näiden täydellisten äitien tekemien virheiden seurauksena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.. Niin ja se häiritsee myös että anoppi kommentoi minusta ÄLLÖTTÄVÄSTI esim. kun poika äkistelee kakkaa vaippaan, voivottelee ja puristaa lapsen käsiä "voi voi kun pitää työntää, voi kun pitää niin työntää".... Siis.... ja muutenkin hipelöi, silittää, pyörittelee pojan hiuksia sormensa ympärille, koko ajan jotain, silittelee reisiä ja vatsaa kun vaihtaa vaippaa, en osaa muuten kuvailla kuin että tuntuu "tankkaavan" lapseen omaa kosketustaan niin paljon kuin mahdollista.

Välillä aistin piiloitetun vihamielisyyden minua kohtaan mutten ole tohtinut puhua miehen kanssa kun pelkään että vaikuttaisin neuroottiselta. Mutta alusta asti on ollut tunne, etten halua anoppia vauvan lähelle, ajattelin että se loppuu hormonien myötä mutta ei todellakaan ole loppunut.

-ylempi

Arvaan kyllä alapeukkujen määrän, mutta siltikin: mun mielestä ei tuon mummon käyttäytyminen ole mitenkään erityisen sekopäistä. Äitiä vaan nyt sattuu se ärsyttämään aivan hirveästi. Jos on epäilys siitä, ettei lapsella olisi turvallista mummolassa, niin eipä tietenkään häntä voi yökylään sinne jättää. Mutta ketä aikuista nyt oikeasti haittaa, vaikka isovanhempi puhuu vauvalle puutaheinää ja silittelee ja voivottelee kun on kakka tiukassa? Vauvahan on vauva, uusi tulokas. Todennäköisesti sitten kun vekara juoksee ja hyppii ja on uhmaiässä, mummoa ei enää kiinnosta samaan malliin enää.

Minäpä väitän, että kun äitiä ahdistaa jonkun käytös vauvansa kanssa, niin se on intuitio joka puhuu ja sitä pitää kuunnella.

Vasta katsoin dokumentin pingviineistä. Kun emot saivat kuoriutuneet poikasensa, niin joukko poikasensa menettäneitä emoja yritti ryöstää poikasen yhdeltä pingviiniemolta. Poikanen onneksi selvisi ja emonsa sai hänet.

Näin se vaan menee näillä vanhuuden kriisissä olevien mummojenkin kanssa. He ovat poikasensa menettäneet eikä heillä ole työkaluja käsitellä tätä elämänvaiheitta. Sydän sokeina ja silmät kiiluen he yrittävät ryöstää itseä lähimmän poikasen itselleen omaksi.

Kautta historian on ollut naisia, jotka varastavat lapsia tyydyttääkseen omat hoivaviettinsä. Nykyisessä sivistyneessä yhteiskunnassa se näkyy enemmänkin manipulointina, painostamisena ja (äidin) syyllistämisenä. Naurattaa melkein kun täällä osa niin glorifoi mummoja - ikään kuin he eivät ikinä tarkoituksella pyrkisi äidin ja lapsen väliin.

Katsohan dokumentti myös synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ihmisen ja pingviinien eroavaisuuksista ja siitä, että tieteellinen tutkimus on todennut isovanhempien olevan/olleen tae mm. henkiinjäämiselle, hyvälle kehitykselle jne. Jos jotakin nyt glorioidaan niin näitä ajatuksenlukija - äitejä. Kyllä äiti näkee ja äiti tietää, kumma vain kun pieniä vauvoja menehtyy näiden täydellisten äitien tekemien virheiden seurauksena.

Ja niitä virheitäehkäiatään varastamalla lapsi äidiltä tai stalkkaamalla puistotätiä?

Ja tuo tutkimus koski terveitä isovanhempia, ei pipipäitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

Siksi koska äiti on suuremmassa tunnemyrskyssä ja suuremman tuen tarpeessa. 10kk synnytyksestä vielä öitä valvotaan, hormonit vaikuttavat mielialaan jne. Oikeasti yhdenkään äidin ei pitäisi joutua miettimään miten vetää rajat muille lempeästi, että saisi olla rauhassa äidin roolissa omalle lapselleen. Miksi se ei ole isoäiti, jonka pitäisi ymmärtää ottaa pari taka-askelta eikä vyöryä väsyneen äidin ja vauvan väliin?

Ei tuossa tilassa (vauvaikäisen äitinä) pidä joutua miettimään, että mitenhän nätisti sanoisin anopille että antaisi minun olla äiti lapselleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Haluaisin kuulla näiden lastenlasten vanhempien version tuosta teidän suuresta perheidyllistä.....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Ei siinä ole mitään epäselvää.

Se on toisen ihmisen koti. Koti ei ole sinun. Lapsi ei ole sinun.

Sillä mihin isovanhempi on kasvanut tai kuvitellut tai mitä lie kuvitellut ei ole mitään tekemistä tässä. Koti ei ole sen isovanhemman, eikä se lapsi ole sen isovanhemman. Ei se isovanhempi siellä toisen kodissa määrää yhtikäs mistään. Koko ajatusmalli on lapselle vahingollinen.

Ja missäänhän sinä et saa käyttäytyä asiattomasti, tunkeilevasti tai huonosti.

Ja jos mielenterveytesi reistailee, hae apua. Älä kuormita ympäristöäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

Miksikö oli pakko katkaista välit? Siksi, koska se mummu ei ollut edes kuulevinaan kun asioista huomautettiin ensin ystävällisesti, sitten kuivan asiallisesti, tämän jälkeen vähän jo kovasanaisesti. Selitettiin, perusteltiin, kerrottiin että hänen käytöksensä on loukkaavaa ja tietonsa vanhentunutta, kun jaksoi esim jankuttaa, kuinka kiva olisi 4 kk ikäiselle antaa appelsiinimehua tuttipullosta, kun hänen lapsilleen kaikille annettiin (kaikilla myös surkea purukalusto, anopin mukaan näillä ei yhteyttä). Laskee myös lapsenlapset samaan settiin omien lastensa kanssa.

Ja eipä se mummeli ole välittänyt pätkääkään siitä, kuinka paljon mielipahaa hän on perheelleni aiheuttanut, joten miksi minun pitäisi välittää hänen mielipahastaan? Hah.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Sinä olet hyvin, hyvin sairas ihminen.

Toivottavasti tämä on provo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Olipas oksettavaa. Jos isovanhempi kaipaa isoa perheyhteisöä, niin ei silti pidä väkisin tunkeutua lapsen perheeseen, mikäli nämä eivät jaa visiota perheidyllistä.

Mun kotiin ei ole tervetulleita ne, jotka kokevat tarvetta painostaa lujasti minua, miestäni tai lapsiani. Sellaiset ohjataan pihalle, etsiköön elämäänsä muuta sisältöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Eli pohjimmiltaan edelleen mummolta ei voi vaatia oman toiminnan muuttamista, vaan tuoreen äidin pitää kaiken muun keskellä vielä osata ja jaksaa puhua mummolle täsmälleen oikealla tavalla siinä toivossa, että mummo muuttuisi? Eli vastuu on edelleen äidillä?

Mummo käsitelköön omia tunteitaan miehensä tai ystäviensä kanssa tai vaikka terapeutilla. Hänellä on siihen aikaa, kun ei ole 24/7 vastuussa pienestä ihmisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Oikein tyyppiesimerkki täysin rajattomasta ja täysin sairaasta epäkypsästä ja lapselle vahingollisesta ihmisestä jota ei pidä päästää lähellekään lapsia tai äitiä. Sairasta. Sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Oikein tyyppiesimerkki täysin rajattomasta ja täysin sairaasta epäkypsästä ja lapselle vahingollisesta ihmisestä jota ei pidä päästää lähellekään lapsia tai äitiä. Sairasta. Sairasta.

Nyt on kyllä mielisairaus toisessa päässä, täytyykin kertoa ensitilassa lapsille ja heidän kumppaneilleen että elämämme on sairas ja mummut ovat sairaita, pelottavia hulluja, eikä siksi minunkaan enää sovi hoitaa lapsenlapsiani. Nyt meni yli hilseen kunnolla, tämä hirvitysmummu laittaa nyt netin kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

MIKSI se on juuri se äiti (joka valvoo ja läpikäy suurta muutosta) jonka pitää muistaa olla empaattinen ja ystävällinen ja venyvä ja vanuva aina? Eikö se mummo voi olla järkevä, aikuinen ja fiksu ja käyttäytyä kunnolla?

Jos isoäidillä on niin tunteet pinnassa ja pää sekaisin, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti ja itkeä tihrustaa milloin mistäkin, miksei hän hae apua mt-ongelmiinsa? Sen sijaan että kiusaa ja kuormittaa muita.

Mulla on läpeensä rasittava äiti, joka saa just aina käyttäytyä tismalleen niin pähkähullusti ja törkeästi kuin ikinä vain päähänsä pälkähtää, koska onhan hän PUOLIORPO (isänsä kuolemasta 50 vuotta). Nyyh, nyyh.

Tämä onkin hyvä kysymys. Mielestäni ei saa olla niin että vain tuore äiti antaa periksi, ymmärtää ja joustaa, vaan myös mummun on osattava hillitä itseään. Mutta vauva käy, oma lapsenlapsi aivan erityisesti, jo iäkkäämmän äidin niihin ydintunteisiin ja pitkään jo uinuneisiin äidinvaistoihin, että vain tunne saattaa ohjata toimintaa järjen sijasta. Muistot hyökyvät päälle, imetykset ja vauvan ihon tuntu, tuoksu, mummulla on mylläkkä sekä sydämessään että kehossaan. Niinpä kaksi hormonien täyttämää naista ottavat yhteen ja nämä selkkaukset heijastuvat vauvan kokemukseen ihmisistä ja ympäristöstä.

Lyö tilanne leikiksi, pukkaa mummua vähän kylkeen ja tokaise veijarimaisesti, että eihän vaan mummu nyt taas innostu, pidä tietenkin vauvaa mutta minulla on äitihormonit huipussaan eli ollaanhan kuitenkin yhdessä?

Mummu tokenee, naurahtaa ja siitä edes ristiriitatilanteet voivat hoitua kummallekin siedettävän kaavan mukaan. Nuorelle äidille "sydämensivistystä" ja mummulle heti paikalla muistutusta, ainakin silloin jos mummu omalla toiminnallaan kertoo että pienokaisen varsinaisen äidin läsnäolo harmittaa tai kiukuttaa häntä.

Usein tullaan jo 50 vuotiaana mummuksi joten edessä on pitkä matka ja kauheaksi se muuttuu kaikille jos sopia ei ole. Mummun hömppäjutut kuiskailuineen kuittaat sillä että mummu haluaa vaalia rakasta pientä, oman lapsensa lasta, löpinät ja höpinät eivät ole vaarallisia vaikka rakkauden ilmaisut voivat kyllä kiusaannuttaa! Mutta se on meille suomalaisille yhteinen piirre :)

Ei.

Jos ei joku ulkopuolinen osaa käyttäytyä, ei hänellä ole mitään asiaa sinne perheeseen.

Opettele käyttäytymään. Se on just niin simppeliä tämä sivistynyt elämä.

Se on jo toinen kysymys ketkä ovat ulkopuolella ja ketkä eivät, tämähän on kokonaan perhekohtainen asia eivätkä muut sitä voi sanella. Meillä on, minun lapsuudessani, lasteni lapsuudessa ja nyt lastenlastenikin lapsuudessa isovanhemmat ja vanhemmat ja lapset olleet isoa samaa väkeä ja se on niin suunnaton rikkaus, joka ikiselle. Pienelle nyytille avataan suuri syli, toivotetaan lämpimään perheeseen jossa kunnioitetaan, rakastetaan mutta joskus myös tiuskaistaan. Tähän ajatukseen on moni isovanhempi kasvanut ja suuren perheyhteisön kaipuu voi näkyä hämmennyksenä, toiveena pidellä pienokaista alinomaa, lujastikin painostaen nuoria vanhempia. Tuntuu surulliselta, ikään kuin ontolta lukea näitä kokemuksia ja ajatuksia täällä ja kiitän vain edelleen siitä että meillä ei näin ikäviä tarvitse kenenkään miettiä.

Itsensä tutkistelu on tarpeen, aivan välttämätöntäkin ja yhtä lailla mummuille. Sitä olen itsekin taas harjoittanut kun odotan kolmatta lapsenlastani syntyväksi tulevana alkuvuonna, sydäntalven valoksi niin kuin minun mieheni, pienokaisen ukki, kauniisti sanoi.

Oikein tyyppiesimerkki täysin rajattomasta ja täysin sairaasta epäkypsästä ja lapselle vahingollisesta ihmisestä jota ei pidä päästää lähellekään lapsia tai äitiä. Sairasta. Sairasta.

Nyt on kyllä mielisairaus toisessa päässä, täytyykin kertoa ensitilassa lapsille ja heidän kumppaneilleen että elämämme on sairas ja mummut ovat sairaita, pelottavia hulluja, eikä siksi minunkaan enää sovi hoitaa lapsenlapsiani. Nyt meni yli hilseen kunnolla, tämä hirvitysmummu laittaa nyt netin kiinni.

Eiköhän he ole siitä jo hyvin selvillä. Raukat.

Onpa harvinaisen kuvottavaa potaskaa tällä naisella. Oksettaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai, muillakin mummo yrittää hakea lapset hoidosta ilman lupaa :O mä luulin, että ainoastaan meillä on tämmöistä...

Ei kai yksikään täysjärkinen isovanhempi tee noin. Anoppini ilmeisesti sen verran koki tilanteen nöyryyttäväksi, ettei ole epäonnistumisen jälkeen yrittänyt uudestaan.

Meillä mentiin stalkkaamaan lapsia kun olivat puistotädillä. Tämä sitten soitti että mitä tekee kun täällä on tää mummo, hän ja kaikki lapset. Että soittaako poliisit?

Onkohan tällaisilla mummoilla ja ylipäätään koko ketjun mummoilla, joku harhainen käsitys että heillä on lapsenlapseen "salainen yhteys" vanhemmalta piilossa? Yök, niin kuin salasuhde oman lapsenlapsen kanssa tavallaan. Jos näin, niin kyllä täytyy olla todella syviä mielenterveydellisiä ongelmia. Jos kolahti yhtään, niin kannattaa googlettaa "emotional incest". Kyseessä ei ole siis p*edofilia, vaan tilanne jossa aikuinen hakee sellaista yhteyttä, vuorovaikutusta ja läheisyyttä lapselta, jota yleensä haetaan toiselta aikuiselta.

Et tiedäkään miten helpottaa kuulla että ilmiö on todellinen ja sillä on nimikin. Olen jopa soimannut itseäni siitä, kun salaa kiristelen hampaitani ja ahdistun anoppini tavasta toimia lapseni kanssa. Minulle tekee hyvin selväksi että olen "kolmas pyörä", kuiskailee 10kk vauvalle ja pitää sylissään niin ettei lapsi vain näe minua ja puhuu sellaista "mummi on tässä, mummi on nyt tässä, sinä olet mummin rakas, minullakin on ollut sinua hirveä ikävä" (siis 10kk ei luonnollisesti ole sanonut ikävöineensä häntä...) Ja kun poika konttaa luokseni kun mummikin on paikalla, mummi huokaa "minne sinä nyt, mummi on täällä, täällä, mummiko ei kelpaa" jne jne!! Ei näe mitään muuta kuin lapsen vaikka ketä muitakin olisi paikalla ja on levoton jos lapsi on jonkun muun sylissä. Hokee, jankkaa, mutta vaimealla äänellä : anna minä, anna mummille, nyt minä otan", ei ole aggressiivisesti "jyrännyt" vaan se on tuollaista ns. pehmeää jyräämistä, ja varsinkin jos emme ole vähään aikaan nähneet, käyttäytyy hän niiiiin oudosti vauvan kanssa, huokailee ja koskettelee tätä kun lapsi tutkii leluja ym. ja pitää koko ajan vähintään vauvan kädestä kiinni tai istuu niin liki häntä lattialla kuin vain mahdollista. Minulle laittaa viestejä, jos ei ole nähnyt poikaa viikkoon, että "kerro, että rakastan ja ikävöin.. :'(<3"

Olen jo pitkään miettinyt että mitä pitäisi tehdä, kun puuttuminen on HYVIN vaikeaa, hän on niin "rakastunut" vain, ja huokuu sellaista ahdistavaa haurautta lapsen lähellä, siis pelkään että jos vaikka sanoisin että "poika tulee nyt äidin syliin hetkeksi" niin hän saattaisi OIKEASTI alkaa hiljaa nyyhkimään.... Appiukko toistelee lempeästi että "voi tuota meidän mummukkaa" ja aina, kun soittelee miehelleni, painostaa häntä lupaamaan että tulemme silloin ja silloin käymään ja toteaa että "ihan jo mumminkin (tähän siis oikeasti anopin nimi) takia.."

Jotenkin tämä on luisunut tällaiseksi, mies on minusta vähän välinpitämätön äitinsä käytöksen suhteen ja suhtautuu noihin painostuksiinkin vähän että "noh pitää kattoa", mutta aivan vähintään kerran kahdessa viikossa kuitenkin anoppilassa käymme. Jos väli venyy noinkin pitkäksi niin minulla sydän hakkaa jo autossa, tiedän että joudun loppupäiväksi ikään kuin luovuttamaan roolini pois, mummille. Sairasta, nyt kun kirjoitan sen itse tähän! Mutta kaikki on jotenkin itsestäänselvää, ei kukaan tunnu välittävän mummin käytöksestä ja minä tulen saamaan aivan hirveän nipottajan ja ilkiön maineen jos puutun tähän. Miten edes puuttua?? Kun anoppi kantaa lasta toiseen huoneeseen ja kuiskii siellä hänelle, menen vain jatkossa itsekin paikalle? Tosin anoppi varmaan hämmästyy ja kysyy että mitä nyt, me tässä rauhassa leikitään, oletko jotain vailla tms. ja jos sanon että haluan olla läsnä niin en tosiaan tiedä reaktiota. Yöhoitoon on aneltu 4kk iästä asti mutta ei olla jätetty koska olemme kummatkin miehen kanssa sitä mieltä että vauvan on paras nukkua kotona, ja minulla siihen vaikuttaa mm. tieto siitä että anoppi haluaisi nukkua pojan vieressä ja poikahan konttaa alas sängystä.. Kun sanoin tuosta asiasta, anoppi vain mumisi pojalle että "et sinä mummin kainalosta konttaisi pois, et kyllä, näkisit niin ihania unia, kukkaketojen kuvia..." Siis koko ajan tuollaista ylihempeää liirumlaarumia joka ärsyttää mutten koe sopivaksi valittaakaan siitä. Ei ärsyttäisi varmaan muuten näin paljoa mutta anoppi tuntuu ajattelevan että hän on joku ihmeen enkeli ja turvasatama lapselle. Kaikessa on kyse sellaisesta "vain me kaksi, katsohan mummia, mummi mummi mummi mummi".

Ärsyttää enemmän kuin ikinä, kiitos tämän ketjun jota kahlaan vasta alkupuolella.

Vaivaannuttavaa, sen uskon mutta tuli kyllä sääli mummin puolesta. Hänellä on kova kaipuu ja ahdinko itsellään, on kauheaa havahtua siihen ettei omaa vauvaa enää milloinkaan tule. Rajoja nyt, mutta älä ole liian kova häntä kohtaan. On vaikeuksissa nyt itsensä kanssa.

Selittäisikö joku miksi tähänkin on tullut alapeukkuja? Tuossahan kehoitetaan vetämään niitä rajoja mutta kumminkin inhimillisesti. Onko tavoite oikeasti se että isoäidin mieli saadaan pahoitettua mahdollisimman pahasti, eipähän ainakaan tule enää kylään..? Vähän lynkkausmielialalta tuntuu. Miksei sitä nähdä arvokkaana että nuori äiti on rajoissaan suora mutta sillä tavoin lempeä ettei isoäiti itke yksin miniän sanojen jälkeen? Tai saahan joku miniä siitäkin varmaan hyvää oloa, jos viha mummoa kohtaan on riittävän suuri.

Jos toinen on niin kuutamolla, että alkaa stalkkaamaan puistokäyntejä tai yrittää hakea omin luvin lapsia hoidosta, niin ei siinä ole mitään syytä käyttää silkkihansikkaita. Mieluummin lähestymiskielto, ihan niiden lasten turvallisuuden takaamiseksi.