Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Minusta tää ketju on todella antoisa ja voimauttava.
T. Häirikkösukulaisen uhri
Samaa mieltä ja samantapainen tilanne (äitini ja ex-anoppini molemmat näyttelevät ihanaa isoäitiä ulospäin -- toisiaan eivät kuitenkaan siedä, sen kaikki suvussa tietävät samoin kuin sen ettei äitini siedä aidosti lapsirakasta kummitätiäni -- mutta riittävän pienessä piirissä sitten käyttäytyvät rajattomasti, puhuvat pahaa selän takana, pelaavat perheenjäseniä toisiaan vastaan ja kiusaavat; enempi vähempi narsistiset ex-appeni, isäni, isänisäni ja äitini vanhemmat ovat jo onneksi ehtineet kuolla; vastapainona edesmenneen isänäitini rakastava ja hyväksyvä kotipäivähoito 0-2 ikävuosieni ajan todennäköisesti pelasti henkeni).
Se mikä mulle ei vieläkään, vuosikymmenien pähkäilyn jälkeen aukea / mene jakeluun, vaikka jo lasten taaperoiässä opin tunnistamaan tilanteen ja siihen hyvin varautumaan / reagoimaan: MIKSI narskuisoäiti tahtoisi järjestää likimain kaiken lastenlastensa kanssa yhteisen ohjelman ILMAN vanhempien läsnäoloa? Ja heittää kuvaannollisesti volttia takaperin (käyttää paljon aikaa ja/tai rahaa) että saisi juuri noita valvomattomia tilanteita aikaiseksi? *puistatus*
1/2 lasta kirjoitti:
33 sivua keskustelua luettu ja näiden viimeisimpien sivujen keskustelun taso vaikuttaa jo vähän huolestuttavalta, mutta työnnänpä silti lusikkani soppaan, tai paremminkin hyppään kehään kivitettäväksi, koska paskin mutsi ikinä täällä terve.
Oltiin exän kanssa puhuttu ja sovittu huolella, miten lapsemme kasvatetaan, hoidetaan pääasiassa itse, ei käytetä pelinappulana eikä sabotoida toistemme vanhemmuutta (äiti kieltää, isä sallii, jne) ja muutenkin ollaan Perhe selkeillä rajoilla ja säännöillä. No, anoppi sitten kuitenkin änkesi osaksi tätä perhettämme heti synnytyslaitokselta lähtien. Kommentoi kirjaimellisesti vastasyntyyneelle, että "onko siinä ihan vieras ihminen?" kun pidin lasta sylissäni ja katselin häntä. Otti omaan syliinsä ja leperteli "mummi on tässä". Siitä se sitten lähti.
Exä (silloin tietenkin nyxä, kaiken epäselvyyden välttämiseksi) taantui täydeksi mammanpojaksi oman poikamme synnyttyä. Anoppi juoksi kotonamme päivittäin, omilla avaimilla, etukäteen ilmoittamatta. Hoiti poikaa päivisin ja hyvin pian öisinkin, olisiko lapsi ollut 3 viikkoa vanha ensimmäisellä kerralla. En todellakaan olisi halunnut antaa lasta anopille, mutta ex vaati. "Pojalla on oikeus mummiinsa" ja "minä haluan meille omaakin aikaa"; ei myöskään halunnut joutua riitoihin äitinsä kanssa joten antoi aina periksi kun mummi jotain vaati. Minua haukuttiin kaikesta mahdollisesta ja vähän mahdottomastakin, paitsi anopin, myös exän toimesta joka kerta, kun yritin laittaa mummille rajoja. Oli sitten siinä 1-2 vuoden iässä sellaisia aikoja, että poika oli viitenä päivänä viikossa mummillaan yökylässä. Päivällä saatettiin nähdä ohimennen hetken aikaa, jos satuttiin yhtä aikaa kauppaan tai anoppi päätti käydä lapsen kanssa "kylässä" meillä. Oli myös aiemmin haaveillut pojan huoltajuudesta, mutta luopui ajatuksesta siinä kohtaa kun huomasi, että sai omittua lapsen itselleen ilmankin.
En todellakaan pitänyt tilanteesta, mutta alistuin, koska ex painosti ja jos olisin ottanut ja lähtenyt, anoppi olisi tehnyt elämästäni helvettiä. Olin nuori äiti ja hyvin epävarma itsestäni ja omista oikeuksistani, eikä minulla myöskään ollut omia tukiverkkoja joiden puoleen kääntyä.
Kaikesta tästä ja aika paljosta muustakin huolimatta päädyin tekemään vielä toisenkin lapsen exän kanssa. Tällä kertaa tuli tyttö ja tilanne oli aivan päinvastainen kuin poikamme kanssa! Anoppi ei mielellään ottanut kuopusta edes syliin, ei todellakaan huolinut hoitoonsa ("en minä osaa noin pienestä huolehtia" oli selitys) vaikka esikoinen vietti edelleen puolet ajastaan mummilassa. Ex ahdistui kun meillä olikin nyt lapsi ihan jatkuvasti läsnä, ja aloitti iloiset syrjähyppelyt kuopuksen ollessa vain kolmen viikon ikäinen. (tai oikeastaan, jatkoi vanhoja...) Minä olin tyttären kanssa todellakin 24/7, hän oli vaativa vauva joka viihtyi vain sylissä, ja minun sylinihän oli ainoa joka tarjolla oli.
Poika oli 2,5v ja tytär täyttänyt juuri vuoden, kun sain lopultakin exästä tarpeekseni ja pistin lusikat, JA LAPSET, jakoon. Lähdin ja otin vain tyttäreni mukaan. Selitän asiaa kaikille sillä, etten olisi ikinä päässyt eroon hirviöanopista, mikäli olisin vienyt hänen poikansa, mutta yhtä suuri totuus on se, etten enää edes tuntenut poikaa omaksi lapsekseni. En usko että hänkään tunsi minua äidikseen, niin oli kasvatettu mummin helmaan kiinni.
Sinä hylkäsit lapsesi, mutta anoppi on syyllinen. Erikoinen näkökulma.
Ap:n fiilikset kyllä ymmärrän, mutta tarinoissanne ei ole mitään samaa. Ap toimii kuten vanhemman pitää, sinä et.
Toivon, että tarinasi on keksitty, tuli niin paha mieli esikoisesi puolesta. Äiti hylkäsi, oireilee sen takia, jolloin loputkin läheiset hylkäävät. Siinäkään tilanteessa sinä et ota koppia vaan katsot vierestä kun muutkin hylkäävät.
MollyMinerva kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tää ketju on todella antoisa ja voimauttava.
T. Häirikkösukulaisen uhri
Samaa mieltä ja samantapainen tilanne (äitini ja ex-anoppini molemmat näyttelevät ihanaa isoäitiä ulospäin -- toisiaan eivät kuitenkaan siedä, sen kaikki suvussa tietävät samoin kuin sen ettei äitini siedä aidosti lapsirakasta kummitätiäni -- mutta riittävän pienessä piirissä sitten käyttäytyvät rajattomasti, puhuvat pahaa selän takana, pelaavat perheenjäseniä toisiaan vastaan ja kiusaavat; enempi vähempi narsistiset ex-appeni, isäni, isänisäni ja äitini vanhemmat ovat jo onneksi ehtineet kuolla; vastapainona edesmenneen isänäitini rakastava ja hyväksyvä kotipäivähoito 0-2 ikävuosieni ajan todennäköisesti pelasti henkeni).
Se mikä mulle ei vieläkään, vuosikymmenien pähkäilyn jälkeen aukea / mene jakeluun, vaikka jo lasten taaperoiässä opin tunnistamaan tilanteen ja siihen hyvin varautumaan / reagoimaan: MIKSI narskuisoäiti tahtoisi järjestää likimain kaiken lastenlastensa kanssa yhteisen ohjelman ILMAN vanhempien läsnäoloa? Ja heittää kuvaannollisesti volttia takaperin (käyttää paljon aikaa ja/tai rahaa) että saisi juuri noita valvomattomia tilanteita aikaiseksi? *puistatus*
Minun oli pakko ihan kysyä kun mummu taas valitti ettei ole saanut hoitaa vauvaa tarpeeksi, että etkös sinä eilen täällä käynyt ja hoidit..? Ei kuulemma lasketa koska minä olin paikalla. On tuotu kalenterista leikeltyjä jonninjoutavia meno ideoita, yritetty lähes pakottaa lähtemään yksin kauppareissulle tai ainakin nukkumaan, "ennen viittä et nouse" saatesanoin. Ei ole vaikea arvata kiinnostaako pakotetut aikarajatut päikkärit tai menemiset. Mummu saanut vaihdella vaippaa ja sylitellä vapaasti minun läsnäollenkin mutta ei riitä eikä kelpaa!
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on niin, että naisen tehtävä on kasvattaa lapset kotona kouluikään saakka.
Parhaimmat lapset ovat lestadiolais- ja maahanmuutajaperheissä, joissa äiti on kotona.
Olkoonkin että lainaamani viesti on lähes varmasti provo, niin haluan silti kertoa mielenterveyshoitajan näkökulmasta yhden asian tuohon liittyen. Työskentelen osastolla jossa on potilaita M1-hoitopäätöksellä eli tahdonvastaisessa hoidossa, siis "suljetulla". Tyypillinen potilasprofiili on muuttunut melko paljon viimeisen 15 vuoden aikana mutta yksi potilasryhmä on ja pysyy: suurperheiden kotiäidit, lasten ikäerot noin vuotta jos sitäkään, useimmiten lestadiolaisia. Joutuvat hoitoon väsymyspsykoosissa, eräskin luuli jumalan lukevan hänen ajatuksiaan ja uskoi vastasyntyneen lapsensa olevan syntyjään paha. Tämä on tabu, näillä äideillä ei käy vieraita sairaalapastoria lukuunottamatta. Miehet yrittäjinä 14h työpäiviä ja äiti kotona jopa 12 lapsen kanssa. Ainoa keino ehkäistä on kohdunpoisto synnytyskomplikaatioiden seurauksena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei viety koskaan yökylään sukulaisille lapsena, ekan kerran teininä 13-vuotiaana ja jouduin soittaa vanhemmille illalla ennen nukkumaanmenoa että tulkaa hakemaan kun tuli ihan kauhea ahdistuskohtaus ja sellainen tunne että pitää päästä kotiin. Vietin kaikki lomat vain perheeni seurassa.
Seuraavan kerran lähdin ulkomaanmatkoille 20-vuotiaan poikaystävän kanssa 19-vuotiaana, jo parin päivän päästä tuli kamala koti-ikävä, stressasin ja jännitin loppuloman ja halusin vaan päästä kotiin.
Nykyään minua ahdistaa todella paljon lähteä minnekään vieraaseen paikkaan tai hotelliin yöksi, ja olen sentään jo 38-vuotias, enkä ole halunnut lapsia, myös sen takia jottei niille tulisi samanlaista ahdistusta :(
Juuri tämän takia lapsia kannattaa yökyläilyttää pienestä pitäen, ettei takerruta sinne neljän seinän sisälle. Se on tavallaan jonkinlaista irtautumista vanhemmista ja kodista hetkeksi. Lapsi kokee, että muuallakin, kuin kotona, on hyvä olla. Lapselle tekee hyvää tottua myös muihin ihmisiin, kuin pelkästään kotiväkeen. Se on sitä sosiaalista kasvua ja kuin laittaisi rahaa pankkiin tulevaisuutta varten.
Minä olen ollut usein hoidettavana sukulaisilla ja jopa 2-3 vuotiaana äitini lähti viikoksi lomalle ulkomaille ja pukkasi minut jollekin kaverilleen. Ei siis edes sukulainen. Ja minä olen samanlainen kuin tuo aikaisempi kommentoija. Työn ja tuskan kautta pääsin muuttamaan 21 vuotiaana omilleni. Silloin olin ekaa kertaa yötä yksin. Mutta siinä onkin sitten aikalailla saavutukseni, koska perusturvan tunne puuttuu. Aloin myöhemmin (lapsena) myös vierastamaan niitäkin sukulaisia joilla olin ollut, koska pelkäsin että he vievät minut pois kotoa :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei viety koskaan yökylään sukulaisille lapsena, ekan kerran teininä 13-vuotiaana ja jouduin soittaa vanhemmille illalla ennen nukkumaanmenoa että tulkaa hakemaan kun tuli ihan kauhea ahdistuskohtaus ja sellainen tunne että pitää päästä kotiin. Vietin kaikki lomat vain perheeni seurassa.
Seuraavan kerran lähdin ulkomaanmatkoille 20-vuotiaan poikaystävän kanssa 19-vuotiaana, jo parin päivän päästä tuli kamala koti-ikävä, stressasin ja jännitin loppuloman ja halusin vaan päästä kotiin.
Nykyään minua ahdistaa todella paljon lähteä minnekään vieraaseen paikkaan tai hotelliin yöksi, ja olen sentään jo 38-vuotias, enkä ole halunnut lapsia, myös sen takia jottei niille tulisi samanlaista ahdistusta :(
Juuri tämän takia lapsia kannattaa yökyläilyttää pienestä pitäen, ettei takerruta sinne neljän seinän sisälle. Se on tavallaan jonkinlaista irtautumista vanhemmista ja kodista hetkeksi. Lapsi kokee, että muuallakin, kuin kotona, on hyvä olla. Lapselle tekee hyvää tottua myös muihin ihmisiin, kuin pelkästään kotiväkeen. Se on sitä sosiaalista kasvua ja kuin laittaisi rahaa pankkiin tulevaisuutta varten.
Minä olen ollut usein hoidettavana sukulaisilla ja jopa 2-3 vuotiaana äitini lähti viikoksi lomalle ulkomaille ja pukkasi minut jollekin kaverilleen. Ei siis edes sukulainen. Ja minä olen samanlainen kuin tuo aikaisempi kommentoija. Työn ja tuskan kautta pääsin muuttamaan 21 vuotiaana omilleni. Silloin olin ekaa kertaa yötä yksin. Mutta siinä onkin sitten aikalailla saavutukseni, koska perusturvan tunne puuttuu. Aloin myöhemmin (lapsena) myös vierastamaan niitäkin sukulaisia joilla olin ollut, koska pelkäsin että he vievät minut pois kotoa :D
Itsellä vähän samanlainen kokemus. Muistan lapsena kokeneeni paljon ahdistusta juuri kotoa pois joutumisesta vaikkei lapsi sitä osaakaan ilmaista ulospäin. Perusturvallisuuden tunne kärsinyt. Enpä aio omaa lasta altistaa samalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei viety koskaan yökylään sukulaisille lapsena, ekan kerran teininä 13-vuotiaana ja jouduin soittaa vanhemmille illalla ennen nukkumaanmenoa että tulkaa hakemaan kun tuli ihan kauhea ahdistuskohtaus ja sellainen tunne että pitää päästä kotiin. Vietin kaikki lomat vain perheeni seurassa.
Seuraavan kerran lähdin ulkomaanmatkoille 20-vuotiaan poikaystävän kanssa 19-vuotiaana, jo parin päivän päästä tuli kamala koti-ikävä, stressasin ja jännitin loppuloman ja halusin vaan päästä kotiin.
Nykyään minua ahdistaa todella paljon lähteä minnekään vieraaseen paikkaan tai hotelliin yöksi, ja olen sentään jo 38-vuotias, enkä ole halunnut lapsia, myös sen takia jottei niille tulisi samanlaista ahdistusta :(
Juuri tämän takia lapsia kannattaa yökyläilyttää pienestä pitäen, ettei takerruta sinne neljän seinän sisälle. Se on tavallaan jonkinlaista irtautumista vanhemmista ja kodista hetkeksi. Lapsi kokee, että muuallakin, kuin kotona, on hyvä olla. Lapselle tekee hyvää tottua myös muihin ihmisiin, kuin pelkästään kotiväkeen. Se on sitä sosiaalista kasvua ja kuin laittaisi rahaa pankkiin tulevaisuutta varten.
Minä olen ollut usein hoidettavana sukulaisilla ja jopa 2-3 vuotiaana äitini lähti viikoksi lomalle ulkomaille ja pukkasi minut jollekin kaverilleen. Ei siis edes sukulainen. Ja minä olen samanlainen kuin tuo aikaisempi kommentoija. Työn ja tuskan kautta pääsin muuttamaan 21 vuotiaana omilleni. Silloin olin ekaa kertaa yötä yksin. Mutta siinä onkin sitten aikalailla saavutukseni, koska perusturvan tunne puuttuu. Aloin myöhemmin (lapsena) myös vierastamaan niitäkin sukulaisia joilla olin ollut, koska pelkäsin että he vievät minut pois kotoa :D
Itsellä vähän samanlainen kokemus. Muistan lapsena kokeneeni paljon ahdistusta juuri kotoa pois joutumisesta vaikkei lapsi sitä osaakaan ilmaista ulospäin. Perusturvallisuuden tunne kärsinyt. Enpä aio omaa lasta altistaa samalle.
Minulla on kaveri/tuttava jolla on mielenkiintoinen logiikka liittyen tuohon hoitoonjättämiseen. On hoidattanut poikaansa appivanhemmillaan 2kk ikäisestä lähtien, perustellut sillä että "ei elämän tarvitse muuttua kokonaan vaikka on lapsi", käy ahkerasti baareissa ja keikoilla. Nykyään 1,5v. poika itkee kuin tapettava kun jää mummolaan mutta äitinsä vain huikkaa heipat ja häipyy viikonlopuksi, arkipäivät poika on päiväkodissa. Sanoi että lapsi osoittaa vain mieltään ja jos hän reagoisi siihen, poika saisi tahtonsa läpi. Pojalla ei tullut minkäänlaista vierastuskautta ja äitinsä kehuskeli asialla, kun on opettanut niin sosiaaliseksi ja reippaaksi pojan. Lapsi suhtautuu kaikkiin vieraisiin, myös minuun, erittäin varautuneesti ja pälyilee äitiään koko ajan eikä uskalla aloittaa leikkiä. Mummonsa on ollut ilmeisen tyytyväinen järjestelyyn, kaverini naureskelee kuinka poika ei haluaisi lähteä mummolasta hänen mukaansa. Poika ei varmaan kunnolla edes tiedä missä hänen kotinsa on ja keneen hän voi oikeasti täysin luottaa. Olen ottanut asian varovasti esille kaverini kanssa mutta hän ihan todella kuvittelee toteuttavansa jotain omaa nerokasta kasvatustyyliään ja piikittelee minua kun en anna vauvoja yöksi minnekään, "sä oot just sellainen ripustautuva äiti, heh heh hee..."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei viety koskaan yökylään sukulaisille lapsena, ekan kerran teininä 13-vuotiaana ja jouduin soittaa vanhemmille illalla ennen nukkumaanmenoa että tulkaa hakemaan kun tuli ihan kauhea ahdistuskohtaus ja sellainen tunne että pitää päästä kotiin. Vietin kaikki lomat vain perheeni seurassa.
Seuraavan kerran lähdin ulkomaanmatkoille 20-vuotiaan poikaystävän kanssa 19-vuotiaana, jo parin päivän päästä tuli kamala koti-ikävä, stressasin ja jännitin loppuloman ja halusin vaan päästä kotiin.
Nykyään minua ahdistaa todella paljon lähteä minnekään vieraaseen paikkaan tai hotelliin yöksi, ja olen sentään jo 38-vuotias, enkä ole halunnut lapsia, myös sen takia jottei niille tulisi samanlaista ahdistusta :(
Juuri tämän takia lapsia kannattaa yökyläilyttää pienestä pitäen, ettei takerruta sinne neljän seinän sisälle. Se on tavallaan jonkinlaista irtautumista vanhemmista ja kodista hetkeksi. Lapsi kokee, että muuallakin, kuin kotona, on hyvä olla. Lapselle tekee hyvää tottua myös muihin ihmisiin, kuin pelkästään kotiväkeen. Se on sitä sosiaalista kasvua ja kuin laittaisi rahaa pankkiin tulevaisuutta varten.
Minä olen ollut usein hoidettavana sukulaisilla ja jopa 2-3 vuotiaana äitini lähti viikoksi lomalle ulkomaille ja pukkasi minut jollekin kaverilleen. Ei siis edes sukulainen. Ja minä olen samanlainen kuin tuo aikaisempi kommentoija. Työn ja tuskan kautta pääsin muuttamaan 21 vuotiaana omilleni. Silloin olin ekaa kertaa yötä yksin. Mutta siinä onkin sitten aikalailla saavutukseni, koska perusturvan tunne puuttuu. Aloin myöhemmin (lapsena) myös vierastamaan niitäkin sukulaisia joilla olin ollut, koska pelkäsin että he vievät minut pois kotoa :D
Itsellä vähän samanlainen kokemus. Muistan lapsena kokeneeni paljon ahdistusta juuri kotoa pois joutumisesta vaikkei lapsi sitä osaakaan ilmaista ulospäin. Perusturvallisuuden tunne kärsinyt. Enpä aio omaa lasta altistaa samalle.
Minulla on kaveri/tuttava jolla on mielenkiintoinen logiikka liittyen tuohon hoitoonjättämiseen. On hoidattanut poikaansa appivanhemmillaan 2kk ikäisestä lähtien, perustellut sillä että "ei elämän tarvitse muuttua kokonaan vaikka on lapsi", käy ahkerasti baareissa ja keikoilla. Nykyään 1,5v. poika itkee kuin tapettava kun jää mummolaan mutta äitinsä vain huikkaa heipat ja häipyy viikonlopuksi, arkipäivät poika on päiväkodissa. Sanoi että lapsi osoittaa vain mieltään ja jos hän reagoisi siihen, poika saisi tahtonsa läpi. Pojalla ei tullut minkäänlaista vierastuskautta ja äitinsä kehuskeli asialla, kun on opettanut niin sosiaaliseksi ja reippaaksi pojan. Lapsi suhtautuu kaikkiin vieraisiin, myös minuun, erittäin varautuneesti ja pälyilee äitiään koko ajan eikä uskalla aloittaa leikkiä. Mummonsa on ollut ilmeisen tyytyväinen järjestelyyn, kaverini naureskelee kuinka poika ei haluaisi lähteä mummolasta hänen mukaansa. Poika ei varmaan kunnolla edes tiedä missä hänen kotinsa on ja keneen hän voi oikeasti täysin luottaa. Olen ottanut asian varovasti esille kaverini kanssa mutta hän ihan todella kuvittelee toteuttavansa jotain omaa nerokasta kasvatustyyliään ja piikittelee minua kun en anna vauvoja yöksi minnekään, "sä oot just sellainen ripustautuva äiti, heh heh hee..."
Onko isä kuvioissa? Käy sääliksi pikku poikaa:( itsekäs aivoton äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No se on sitä. Oman tyttäreni kanssa se oli juuri sitä, että kyllä MINÄ tiedän! Ei tarvi tulla neuvomaan! Sama juttu sisareni tyttären kanssa. Ja nyt on elämä opettanut, että eivät tienneet. Mutta kun ei saanut neuvoa, niin pieleen meni ja pahasti. Sitten tullaan kyllä pyytämään ja suorastaan vaatimaan apua, kun on ns. kuset housuissa. Sitten on saanut selvitellä asioita ja auttaa rahallisesti. Mutta neuvot ei ole kelvanneet siinä vaiheessa kun niistä olisi vielä ollut hyötyä. Joskus tuntuu, että tekivät tahallaan päinvastoin kuin neuvottiin.
On se ihme, että parikymppiset on niin viisaita! Ne tietää maailmasta ihan kaiken.
Ehkä näin luulin itsekin siinä iässä, mutta elämäni oli kovasti toisenlaista kuin lapsillani koskaan.
Nykynuoret on varmaan sanavalmiimpia ja välittömämpiä, minun ikäisten on aina täytynyt olla hiljaa vanhempien aikana ja on ollut epäkohteliasta sanoa mitään kenenkään ulkonäöstä ja varsinkaan anopin. Ei olisi tullut mieleenkään.
Niinpä niin joo. Mummo taitaa jättää nyt jotain kertomatta. Vai että tulivat hattu kourassa pyytämään neuvoja kun olihan se mummo kuitenkin oikeassa. Taitaa olla mummon toiveuni tuo vain. Kyllä niitä neuvoja kysytään jos niitä kaivataan ja äiti tuntee vauvansa paremmin kuin yksikään mummeli. On kova pala niellä nähtävästi mutta niin se vain on.
Mitä ihmettä höpötät? En minä ole mummo. Eikä ole kyse vauvoista. Raha- ja ihmissuhde-asioista oli kyse.
Taidat olla itsekin niitä minä tiedän kaiken -ihmisiä, kun kirjoitat ihan puuta heinää minusta, vaikka et tiedä itse asiasta mitään. Pointtini oli se, että nuoret ovat kovasti asioista ja elämästä tietävinään, vaikka ikää ja kokemusta ei ole.
Sitten tarvitaan vanhempien apua, koska mistään muualta sitä ei tule.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No se on sitä. Oman tyttäreni kanssa se oli juuri sitä, että kyllä MINÄ tiedän! Ei tarvi tulla neuvomaan! Sama juttu sisareni tyttären kanssa. Ja nyt on elämä opettanut, että eivät tienneet. Mutta kun ei saanut neuvoa, niin pieleen meni ja pahasti. Sitten tullaan kyllä pyytämään ja suorastaan vaatimaan apua, kun on ns. kuset housuissa. Sitten on saanut selvitellä asioita ja auttaa rahallisesti. Mutta neuvot ei ole kelvanneet siinä vaiheessa kun niistä olisi vielä ollut hyötyä. Joskus tuntuu, että tekivät tahallaan päinvastoin kuin neuvottiin.
On se ihme, että parikymppiset on niin viisaita! Ne tietää maailmasta ihan kaiken.
Ehkä näin luulin itsekin siinä iässä, mutta elämäni oli kovasti toisenlaista kuin lapsillani koskaan.
Nykynuoret on varmaan sanavalmiimpia ja välittömämpiä, minun ikäisten on aina täytynyt olla hiljaa vanhempien aikana ja on ollut epäkohteliasta sanoa mitään kenenkään ulkonäöstä ja varsinkaan anopin. Ei olisi tullut mieleenkään.
Niinpä niin joo. Mummo taitaa jättää nyt jotain kertomatta. Vai että tulivat hattu kourassa pyytämään neuvoja kun olihan se mummo kuitenkin oikeassa. Taitaa olla mummon toiveuni tuo vain. Kyllä niitä neuvoja kysytään jos niitä kaivataan ja äiti tuntee vauvansa paremmin kuin yksikään mummeli. On kova pala niellä nähtävästi mutta niin se vain on.
Mitä ihmettä höpötät? En minä ole mummo. Eikä ole kyse vauvoista. Raha- ja ihmissuhde-asioista oli kyse.
Taidat olla itsekin niitä minä tiedän kaiken -ihmisiä, kun kirjoitat ihan puuta heinää minusta, vaikka et tiedä itse asiasta mitään. Pointtini oli se, että nuoret ovat kovasti asioista ja elämästä tietävinään, vaikka ikää ja kokemusta ei ole.
Sitten tarvitaan vanhempien apua, koska mistään muualta sitä ei tule.
Sitä apua saa ihan rahaa vastaan. Ei niitä tunkelevia isovanhempia välttämättä tarvita yhtään mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No se on sitä. Oman tyttäreni kanssa se oli juuri sitä, että kyllä MINÄ tiedän! Ei tarvi tulla neuvomaan! Sama juttu sisareni tyttären kanssa. Ja nyt on elämä opettanut, että eivät tienneet. Mutta kun ei saanut neuvoa, niin pieleen meni ja pahasti. Sitten tullaan kyllä pyytämään ja suorastaan vaatimaan apua, kun on ns. kuset housuissa. Sitten on saanut selvitellä asioita ja auttaa rahallisesti. Mutta neuvot ei ole kelvanneet siinä vaiheessa kun niistä olisi vielä ollut hyötyä. Joskus tuntuu, että tekivät tahallaan päinvastoin kuin neuvottiin.
On se ihme, että parikymppiset on niin viisaita! Ne tietää maailmasta ihan kaiken.
Ehkä näin luulin itsekin siinä iässä, mutta elämäni oli kovasti toisenlaista kuin lapsillani koskaan.
Nykynuoret on varmaan sanavalmiimpia ja välittömämpiä, minun ikäisten on aina täytynyt olla hiljaa vanhempien aikana ja on ollut epäkohteliasta sanoa mitään kenenkään ulkonäöstä ja varsinkaan anopin. Ei olisi tullut mieleenkään.
Niinpä niin joo. Mummo taitaa jättää nyt jotain kertomatta. Vai että tulivat hattu kourassa pyytämään neuvoja kun olihan se mummo kuitenkin oikeassa. Taitaa olla mummon toiveuni tuo vain. Kyllä niitä neuvoja kysytään jos niitä kaivataan ja äiti tuntee vauvansa paremmin kuin yksikään mummeli. On kova pala niellä nähtävästi mutta niin se vain on.
Mitä ihmettä höpötät? En minä ole mummo. Eikä ole kyse vauvoista. Raha- ja ihmissuhde-asioista oli kyse.
Taidat olla itsekin niitä minä tiedän kaiken -ihmisiä, kun kirjoitat ihan puuta heinää minusta, vaikka et tiedä itse asiasta mitään. Pointtini oli se, että nuoret ovat kovasti asioista ja elämästä tietävinään, vaikka ikää ja kokemusta ei ole.
Sitten tarvitaan vanhempien apua, koska mistään muualta sitä ei tule.
Lastenhoitoon voi palkata apua ja ajanmukaiset neuvot saa neuvolasta. Ei niitä vanhuksia mihinkään tarvitse.
Vierailija kirjoitti:
MollyMinerva kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tää ketju on todella antoisa ja voimauttava.
T. Häirikkösukulaisen uhri
Samaa mieltä ja samantapainen tilanne (äitini ja ex-anoppini molemmat näyttelevät ihanaa isoäitiä ulospäin -- toisiaan eivät kuitenkaan siedä, sen kaikki suvussa tietävät samoin kuin sen ettei äitini siedä aidosti lapsirakasta kummitätiäni -- mutta riittävän pienessä piirissä sitten käyttäytyvät rajattomasti, puhuvat pahaa selän takana, pelaavat perheenjäseniä toisiaan vastaan ja kiusaavat; enempi vähempi narsistiset ex-appeni, isäni, isänisäni ja äitini vanhemmat ovat jo onneksi ehtineet kuolla; vastapainona edesmenneen isänäitini rakastava ja hyväksyvä kotipäivähoito 0-2 ikävuosieni ajan todennäköisesti pelasti henkeni).
Se mikä mulle ei vieläkään, vuosikymmenien pähkäilyn jälkeen aukea / mene jakeluun, vaikka jo lasten taaperoiässä opin tunnistamaan tilanteen ja siihen hyvin varautumaan / reagoimaan: MIKSI narskuisoäiti tahtoisi järjestää likimain kaiken lastenlastensa kanssa yhteisen ohjelman ILMAN vanhempien läsnäoloa? Ja heittää kuvaannollisesti volttia takaperin (käyttää paljon aikaa ja/tai rahaa) että saisi juuri noita valvomattomia tilanteita aikaiseksi? *puistatus*
Minun oli pakko ihan kysyä kun mummu taas valitti ettei ole saanut hoitaa vauvaa tarpeeksi, että etkös sinä eilen täällä käynyt ja hoidit..? Ei kuulemma lasketa koska minä olin paikalla. On tuotu kalenterista leikeltyjä jonninjoutavia meno ideoita, yritetty lähes pakottaa lähtemään yksin kauppareissulle tai ainakin nukkumaan, "ennen viittä et nouse" saatesanoin. Ei ole vaikea arvata kiinnostaako pakotetut aikarajatut päikkärit tai menemiset. Mummu saanut vaihdella vaippaa ja sylitellä vapaasti minun läsnäollenkin mutta ei riitä eikä kelpaa!
En keksi mitään muuta syytä kuin seksuaalnen hyväksikäyttö, miksi kukaan haluaisi olla toisen ihmisen lapsen kanssa keskenään, vailla valvovia silmiä. Isomman lapsen kanssa kyse voisi olla myös mahdollisuudesta manipuloida lasta, puhua asioita, joihin ei halua vanhempien puuttuvan tai niitä kuulevan. Muuten hyvin outo toivomus. ”En halua, että näet, kun olen lapsesi kanssa.”
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No se on sitä. Oman tyttäreni kanssa se oli juuri sitä, että kyllä MINÄ tiedän! Ei tarvi tulla neuvomaan! Sama juttu sisareni tyttären kanssa. Ja nyt on elämä opettanut, että eivät tienneet. Mutta kun ei saanut neuvoa, niin pieleen meni ja pahasti. Sitten tullaan kyllä pyytämään ja suorastaan vaatimaan apua, kun on ns. kuset housuissa. Sitten on saanut selvitellä asioita ja auttaa rahallisesti. Mutta neuvot ei ole kelvanneet siinä vaiheessa kun niistä olisi vielä ollut hyötyä. Joskus tuntuu, että tekivät tahallaan päinvastoin kuin neuvottiin.
On se ihme, että parikymppiset on niin viisaita! Ne tietää maailmasta ihan kaiken.
Ehkä näin luulin itsekin siinä iässä, mutta elämäni oli kovasti toisenlaista kuin lapsillani koskaan.
Nykynuoret on varmaan sanavalmiimpia ja välittömämpiä, minun ikäisten on aina täytynyt olla hiljaa vanhempien aikana ja on ollut epäkohteliasta sanoa mitään kenenkään ulkonäöstä ja varsinkaan anopin. Ei olisi tullut mieleenkään.
Niinpä niin joo. Mummo taitaa jättää nyt jotain kertomatta. Vai että tulivat hattu kourassa pyytämään neuvoja kun olihan se mummo kuitenkin oikeassa. Taitaa olla mummon toiveuni tuo vain. Kyllä niitä neuvoja kysytään jos niitä kaivataan ja äiti tuntee vauvansa paremmin kuin yksikään mummeli. On kova pala niellä nähtävästi mutta niin se vain on.
Mitä ihmettä höpötät? En minä ole mummo. Eikä ole kyse vauvoista. Raha- ja ihmissuhde-asioista oli kyse.
Taidat olla itsekin niitä minä tiedän kaiken -ihmisiä, kun kirjoitat ihan puuta heinää minusta, vaikka et tiedä itse asiasta mitään. Pointtini oli se, että nuoret ovat kovasti asioista ja elämästä tietävinään, vaikka ikää ja kokemusta ei ole.
Sitten tarvitaan vanhempien apua, koska mistään muualta sitä ei tule.
Tässä ketjussa kyllä on kyse juurikin vauvasta.
Toi on just toi vanhusten harha, että kun on eletty pitkään niin tiedetään aina enemmän.
Miten kukaan voisi tietää enemmän vauvasta kuin ne jotka on tuntenut sen jo ennen syntymää, tunteneet liikkeet ensimmäisenä, joiden ääntä vauva on kuunnellut jo vatsassa, jotka on todistaneen vauvan syntymän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei viety koskaan yökylään sukulaisille lapsena, ekan kerran teininä 13-vuotiaana ja jouduin soittaa vanhemmille illalla ennen nukkumaanmenoa että tulkaa hakemaan kun tuli ihan kauhea ahdistuskohtaus ja sellainen tunne että pitää päästä kotiin. Vietin kaikki lomat vain perheeni seurassa.
Seuraavan kerran lähdin ulkomaanmatkoille 20-vuotiaan poikaystävän kanssa 19-vuotiaana, jo parin päivän päästä tuli kamala koti-ikävä, stressasin ja jännitin loppuloman ja halusin vaan päästä kotiin.
Nykyään minua ahdistaa todella paljon lähteä minnekään vieraaseen paikkaan tai hotelliin yöksi, ja olen sentään jo 38-vuotias, enkä ole halunnut lapsia, myös sen takia jottei niille tulisi samanlaista ahdistusta :(
Juuri tämän takia lapsia kannattaa yökyläilyttää pienestä pitäen, ettei takerruta sinne neljän seinän sisälle. Se on tavallaan jonkinlaista irtautumista vanhemmista ja kodista hetkeksi. Lapsi kokee, että muuallakin, kuin kotona, on hyvä olla. Lapselle tekee hyvää tottua myös muihin ihmisiin, kuin pelkästään kotiväkeen. Se on sitä sosiaalista kasvua ja kuin laittaisi rahaa pankkiin tulevaisuutta varten.
Minä olen ollut usein hoidettavana sukulaisilla ja jopa 2-3 vuotiaana äitini lähti viikoksi lomalle ulkomaille ja pukkasi minut jollekin kaverilleen. Ei siis edes sukulainen. Ja minä olen samanlainen kuin tuo aikaisempi kommentoija. Työn ja tuskan kautta pääsin muuttamaan 21 vuotiaana omilleni. Silloin olin ekaa kertaa yötä yksin. Mutta siinä onkin sitten aikalailla saavutukseni, koska perusturvan tunne puuttuu. Aloin myöhemmin (lapsena) myös vierastamaan niitäkin sukulaisia joilla olin ollut, koska pelkäsin että he vievät minut pois kotoa :D
Itsellä vähän samanlainen kokemus. Muistan lapsena kokeneeni paljon ahdistusta juuri kotoa pois joutumisesta vaikkei lapsi sitä osaakaan ilmaista ulospäin. Perusturvallisuuden tunne kärsinyt. Enpä aio omaa lasta altistaa samalle.
Minulla on kaveri/tuttava jolla on mielenkiintoinen logiikka liittyen tuohon hoitoonjättämiseen. On hoidattanut poikaansa appivanhemmillaan 2kk ikäisestä lähtien, perustellut sillä että "ei elämän tarvitse muuttua kokonaan vaikka on lapsi", käy ahkerasti baareissa ja keikoilla. Nykyään 1,5v. poika itkee kuin tapettava kun jää mummolaan mutta äitinsä vain huikkaa heipat ja häipyy viikonlopuksi, arkipäivät poika on päiväkodissa. Sanoi että lapsi osoittaa vain mieltään ja jos hän reagoisi siihen, poika saisi tahtonsa läpi. Pojalla ei tullut minkäänlaista vierastuskautta ja äitinsä kehuskeli asialla, kun on opettanut niin sosiaaliseksi ja reippaaksi pojan. Lapsi suhtautuu kaikkiin vieraisiin, myös minuun, erittäin varautuneesti ja pälyilee äitiään koko ajan eikä uskalla aloittaa leikkiä. Mummonsa on ollut ilmeisen tyytyväinen järjestelyyn, kaverini naureskelee kuinka poika ei haluaisi lähteä mummolasta hänen mukaansa. Poika ei varmaan kunnolla edes tiedä missä hänen kotinsa on ja keneen hän voi oikeasti täysin luottaa. Olen ottanut asian varovasti esille kaverini kanssa mutta hän ihan todella kuvittelee toteuttavansa jotain omaa nerokasta kasvatustyyliään ja piikittelee minua kun en anna vauvoja yöksi minnekään, "sä oot just sellainen ripustautuva äiti, heh heh hee..."
Soo soo, av:lla kuuluu ylistää pyhiä marttyyriäitejä ja syyllistää miehiä kaikesta ;) voi kyllä samaistua tähän kun minun ex akka samaa kaliiperia, lapset hoitaa mitenkuten ja muuten juoksee baareissa ja levittelee jalkojaan. Mun porukoiden apu kyllä kelpaa, ruikuttaa siitä huolimatta kun ei ole omaa aikaa. Oho, ai niin, äitejä ei saa arvostella, minun syy...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MollyMinerva kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tää ketju on todella antoisa ja voimauttava.
T. Häirikkösukulaisen uhri
Samaa mieltä ja samantapainen tilanne (äitini ja ex-anoppini molemmat näyttelevät ihanaa isoäitiä ulospäin -- toisiaan eivät kuitenkaan siedä, sen kaikki suvussa tietävät samoin kuin sen ettei äitini siedä aidosti lapsirakasta kummitätiäni -- mutta riittävän pienessä piirissä sitten käyttäytyvät rajattomasti, puhuvat pahaa selän takana, pelaavat perheenjäseniä toisiaan vastaan ja kiusaavat; enempi vähempi narsistiset ex-appeni, isäni, isänisäni ja äitini vanhemmat ovat jo onneksi ehtineet kuolla; vastapainona edesmenneen isänäitini rakastava ja hyväksyvä kotipäivähoito 0-2 ikävuosieni ajan todennäköisesti pelasti henkeni).
Se mikä mulle ei vieläkään, vuosikymmenien pähkäilyn jälkeen aukea / mene jakeluun, vaikka jo lasten taaperoiässä opin tunnistamaan tilanteen ja siihen hyvin varautumaan / reagoimaan: MIKSI narskuisoäiti tahtoisi järjestää likimain kaiken lastenlastensa kanssa yhteisen ohjelman ILMAN vanhempien läsnäoloa? Ja heittää kuvaannollisesti volttia takaperin (käyttää paljon aikaa ja/tai rahaa) että saisi juuri noita valvomattomia tilanteita aikaiseksi? *puistatus*
Minun oli pakko ihan kysyä kun mummu taas valitti ettei ole saanut hoitaa vauvaa tarpeeksi, että etkös sinä eilen täällä käynyt ja hoidit..? Ei kuulemma lasketa koska minä olin paikalla. On tuotu kalenterista leikeltyjä jonninjoutavia meno ideoita, yritetty lähes pakottaa lähtemään yksin kauppareissulle tai ainakin nukkumaan, "ennen viittä et nouse" saatesanoin. Ei ole vaikea arvata kiinnostaako pakotetut aikarajatut päikkärit tai menemiset. Mummu saanut vaihdella vaippaa ja sylitellä vapaasti minun läsnäollenkin mutta ei riitä eikä kelpaa!
En keksi mitään muuta syytä kuin seksuaalnen hyväksikäyttö, miksi kukaan haluaisi olla toisen ihmisen lapsen kanssa keskenään, vailla valvovia silmiä. Isomman lapsen kanssa kyse voisi olla myös mahdollisuudesta manipuloida lasta, puhua asioita, joihin ei halua vanhempien puuttuvan tai niitä kuulevan. Muuten hyvin outo toivomus. ”En halua, että näet, kun olen lapsesi kanssa.”
Tai sitten vauvakuumeisen mummon iltatähti-illuusio särkyy kun lapsen oikea äiti on paikalla. Eikä silloin saa olla se ykkönen, lohduttaja, tarpeisiin vastaaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei viety koskaan yökylään sukulaisille lapsena, ekan kerran teininä 13-vuotiaana ja jouduin soittaa vanhemmille illalla ennen nukkumaanmenoa että tulkaa hakemaan kun tuli ihan kauhea ahdistuskohtaus ja sellainen tunne että pitää päästä kotiin. Vietin kaikki lomat vain perheeni seurassa.
Seuraavan kerran lähdin ulkomaanmatkoille 20-vuotiaan poikaystävän kanssa 19-vuotiaana, jo parin päivän päästä tuli kamala koti-ikävä, stressasin ja jännitin loppuloman ja halusin vaan päästä kotiin.
Nykyään minua ahdistaa todella paljon lähteä minnekään vieraaseen paikkaan tai hotelliin yöksi, ja olen sentään jo 38-vuotias, enkä ole halunnut lapsia, myös sen takia jottei niille tulisi samanlaista ahdistusta :(
Juuri tämän takia lapsia kannattaa yökyläilyttää pienestä pitäen, ettei takerruta sinne neljän seinän sisälle. Se on tavallaan jonkinlaista irtautumista vanhemmista ja kodista hetkeksi. Lapsi kokee, että muuallakin, kuin kotona, on hyvä olla. Lapselle tekee hyvää tottua myös muihin ihmisiin, kuin pelkästään kotiväkeen. Se on sitä sosiaalista kasvua ja kuin laittaisi rahaa pankkiin tulevaisuutta varten.
Minä olen ollut usein hoidettavana sukulaisilla ja jopa 2-3 vuotiaana äitini lähti viikoksi lomalle ulkomaille ja pukkasi minut jollekin kaverilleen. Ei siis edes sukulainen. Ja minä olen samanlainen kuin tuo aikaisempi kommentoija. Työn ja tuskan kautta pääsin muuttamaan 21 vuotiaana omilleni. Silloin olin ekaa kertaa yötä yksin. Mutta siinä onkin sitten aikalailla saavutukseni, koska perusturvan tunne puuttuu. Aloin myöhemmin (lapsena) myös vierastamaan niitäkin sukulaisia joilla olin ollut, koska pelkäsin että he vievät minut pois kotoa :D
Itsellä vähän samanlainen kokemus. Muistan lapsena kokeneeni paljon ahdistusta juuri kotoa pois joutumisesta vaikkei lapsi sitä osaakaan ilmaista ulospäin. Perusturvallisuuden tunne kärsinyt. Enpä aio omaa lasta altistaa samalle.
Minulla on kaveri/tuttava jolla on mielenkiintoinen logiikka liittyen tuohon hoitoonjättämiseen. On hoidattanut poikaansa appivanhemmillaan 2kk ikäisestä lähtien, perustellut sillä että "ei elämän tarvitse muuttua kokonaan vaikka on lapsi", käy ahkerasti baareissa ja keikoilla. Nykyään 1,5v. poika itkee kuin tapettava kun jää mummolaan mutta äitinsä vain huikkaa heipat ja häipyy viikonlopuksi, arkipäivät poika on päiväkodissa. Sanoi että lapsi osoittaa vain mieltään ja jos hän reagoisi siihen, poika saisi tahtonsa läpi. Pojalla ei tullut minkäänlaista vierastuskautta ja äitinsä kehuskeli asialla, kun on opettanut niin sosiaaliseksi ja reippaaksi pojan. Lapsi suhtautuu kaikkiin vieraisiin, myös minuun, erittäin varautuneesti ja pälyilee äitiään koko ajan eikä uskalla aloittaa leikkiä. Mummonsa on ollut ilmeisen tyytyväinen järjestelyyn, kaverini naureskelee kuinka poika ei haluaisi lähteä mummolasta hänen mukaansa. Poika ei varmaan kunnolla edes tiedä missä hänen kotinsa on ja keneen hän voi oikeasti täysin luottaa. Olen ottanut asian varovasti esille kaverini kanssa mutta hän ihan todella kuvittelee toteuttavansa jotain omaa nerokasta kasvatustyyliään ja piikittelee minua kun en anna vauvoja yöksi minnekään, "sä oot just sellainen ripustautuva äiti, heh heh hee..."
Soo soo, av:lla kuuluu ylistää pyhiä marttyyriäitejä ja syyllistää miehiä kaikesta ;) voi kyllä samaistua tähän kun minun ex akka samaa kaliiperia, lapset hoitaa mitenkuten ja muuten juoksee baareissa ja levittelee jalkojaan. Mun porukoiden apu kyllä kelpaa, ruikuttaa siitä huolimatta kun ei ole omaa aikaa. Oho, ai niin, äitejä ei saa arvostella, minun syy...
Baariruusutko siellä alapeukuttaa. Alkoiko ahdistamaan? :)
Vierailija kirjoitti:
lievää yleistystä taisi olla tuossa yhdessä kommentissa, että iäkkäämmät ihmiset on just tuollaisia.. rEi kai mikään ikä sinällään ole toistansa pahempi. Kyllä ihmisen pitää aikuisina pystyä kommunikoimaan keskenään!
Olen 48v, miniäni on jo ihan aikuisen iässä hänkin, mutta suoraa tekstiä tulee koko ajan mm. kommentteja ulkonäöstäni (ehkä siis todella näytän kamalan vanhalta?), mieleipiteistäni (kivikaudelta, tietty....mutta joita en ole hänelle tyrkyttänyt, mutta käsittääkseni minäkin saan sanoa omani etenkin yleisiin asioihin...heidän asioihinsa en sekaannu). Mistä ihmeestä valuu ihmisiin suoraan se kaikki viisaus heti vähän yli kaksikymppisenä? Ja mistä se kuvitelma, että vain MINÄMINÄMINÄ tiedän miten kaikki maailman asiat ovat?
Naiiviudesta. Siinä kolmenkympin tietämillä se valuukin jo pois, kun on vähän enemmän elämänkokemusta.
Vierailija kirjoitti:
No se on sitä. Oman tyttäreni kanssa se oli juuri sitä, että kyllä MINÄ tiedän! Ei tarvi tulla neuvomaan! Sama juttu sisareni tyttären kanssa. Ja nyt on elämä opettanut, että eivät tienneet. Mutta kun ei saanut neuvoa, niin pieleen meni ja pahasti. Sitten tullaan kyllä pyytämään ja suorastaan vaatimaan apua, kun on ns. kuset housuissa. Sitten on saanut selvitellä asioita ja auttaa rahallisesti. Mutta neuvot ei ole kelvanneet siinä vaiheessa kun niistä olisi vielä ollut hyötyä. Joskus tuntuu, että tekivät tahallaan päinvastoin kuin neuvottiin.
On se ihme, että parikymppiset on niin viisaita! Ne tietää maailmasta ihan kaiken.
Ehkä näin luulin itsekin siinä iässä, mutta elämäni oli kovasti toisenlaista kuin lapsillani koskaan.
Nykynuoret on varmaan sanavalmiimpia ja välittömämpiä, minun ikäisten on aina täytynyt olla hiljaa vanhempien aikana ja on ollut epäkohteliasta sanoa mitään kenenkään ulkonäöstä ja varsinkaan anopin. Ei olisi tullut mieleenkään.
Noin se on ollut ja noin se tulee aina olemaan, olet luultavasti ollut itse samanlainen. Ne ovat niitä kuuluisia oppirahoja, ja jokaisen pitää tehdä itse omat virheensä niistä oppiakseen.
Mistä tulee kuvitelma, että iän myötä viisaus mystisesti karttuisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei viety koskaan yökylään sukulaisille lapsena, ekan kerran teininä 13-vuotiaana ja jouduin soittaa vanhemmille illalla ennen nukkumaanmenoa että tulkaa hakemaan kun tuli ihan kauhea ahdistuskohtaus ja sellainen tunne että pitää päästä kotiin. Vietin kaikki lomat vain perheeni seurassa.
Seuraavan kerran lähdin ulkomaanmatkoille 20-vuotiaan poikaystävän kanssa 19-vuotiaana, jo parin päivän päästä tuli kamala koti-ikävä, stressasin ja jännitin loppuloman ja halusin vaan päästä kotiin.
Nykyään minua ahdistaa todella paljon lähteä minnekään vieraaseen paikkaan tai hotelliin yöksi, ja olen sentään jo 38-vuotias, enkä ole halunnut lapsia, myös sen takia jottei niille tulisi samanlaista ahdistusta :(
Juuri tämän takia lapsia kannattaa yökyläilyttää pienestä pitäen, ettei takerruta sinne neljän seinän sisälle. Se on tavallaan jonkinlaista irtautumista vanhemmista ja kodista hetkeksi. Lapsi kokee, että muuallakin, kuin kotona, on hyvä olla. Lapselle tekee hyvää tottua myös muihin ihmisiin, kuin pelkästään kotiväkeen. Se on sitä sosiaalista kasvua ja kuin laittaisi rahaa pankkiin tulevaisuutta varten.
Minä olen ollut usein hoidettavana sukulaisilla ja jopa 2-3 vuotiaana äitini lähti viikoksi lomalle ulkomaille ja pukkasi minut jollekin kaverilleen. Ei siis edes sukulainen. Ja minä olen samanlainen kuin tuo aikaisempi kommentoija. Työn ja tuskan kautta pääsin muuttamaan 21 vuotiaana omilleni. Silloin olin ekaa kertaa yötä yksin. Mutta siinä onkin sitten aikalailla saavutukseni, koska perusturvan tunne puuttuu. Aloin myöhemmin (lapsena) myös vierastamaan niitäkin sukulaisia joilla olin ollut, koska pelkäsin että he vievät minut pois kotoa :D
Itsellä vähän samanlainen kokemus. Muistan lapsena kokeneeni paljon ahdistusta juuri kotoa pois joutumisesta vaikkei lapsi sitä osaakaan ilmaista ulospäin. Perusturvallisuuden tunne kärsinyt. Enpä aio omaa lasta altistaa samalle.
Minulla on kaveri/tuttava jolla on mielenkiintoinen logiikka liittyen tuohon hoitoonjättämiseen. On hoidattanut poikaansa appivanhemmillaan 2kk ikäisestä lähtien, perustellut sillä että "ei elämän tarvitse muuttua kokonaan vaikka on lapsi", käy ahkerasti baareissa ja keikoilla. Nykyään 1,5v. poika itkee kuin tapettava kun jää mummolaan mutta äitinsä vain huikkaa heipat ja häipyy viikonlopuksi, arkipäivät poika on päiväkodissa. Sanoi että lapsi osoittaa vain mieltään ja jos hän reagoisi siihen, poika saisi tahtonsa läpi. Pojalla ei tullut minkäänlaista vierastuskautta ja äitinsä kehuskeli asialla, kun on opettanut niin sosiaaliseksi ja reippaaksi pojan. Lapsi suhtautuu kaikkiin vieraisiin, myös minuun, erittäin varautuneesti ja pälyilee äitiään koko ajan eikä uskalla aloittaa leikkiä. Mummonsa on ollut ilmeisen tyytyväinen järjestelyyn, kaverini naureskelee kuinka poika ei haluaisi lähteä mummolasta hänen mukaansa. Poika ei varmaan kunnolla edes tiedä missä hänen kotinsa on ja keneen hän voi oikeasti täysin luottaa. Olen ottanut asian varovasti esille kaverini kanssa mutta hän ihan todella kuvittelee toteuttavansa jotain omaa nerokasta kasvatustyyliään ja piikittelee minua kun en anna vauvoja yöksi minnekään, "sä oot just sellainen ripustautuva äiti, heh heh hee..."
Olen aina ihmetellyt niitä vanhempia, jotka haluamalla haluavat lapsia, mutta eivät sitten kuitenkaan niiden kanssa aikaa vietä, kun "ei sen elämän tartte muuttuu". No kyllä tarvii, helkkari vieköön.
Ja taas provoa. Luulisi että jatkuva tarve provota ja vielä noin huonosti vaikeuttaa elämää enemmän kuin kirjaviisaudet.