Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka ette voi sietää lasten "tunnekasvattamista"?
15.10.2018 |
Tee mieli vetää naamapalmut joka kerta, kun esim. avoimessa pk:ssa joku lapsista on käyttäytynyt huonosti ja sitten sen äiti tai isä aloittaa sen saman tunnekasvatuspälätyksen. Sehän siis kuuluu pienin vaihteluin näin: "kulta pieni, minä näen, että sinä olet vihainen ja on aivan ok olla vihainen, mutta ei silti saa ottaa toisen lelua/lyödä toista/etuilla jonossa". Sitten kun tämä fraasi on toistettu, niin se mukula päästetään jatkamaan hölmöilyjään toisten lasten sekaan.
Mikähän siinä on, että juuri kukaan vanhempi ei näköjään osaa ajatella kasvatusasioista itse vaan pitää mennä sen neuvolan suositteleman tunnekasvatuksen mukaan vaikka hyvin näkisi ettei se toimi ja että se kuulostaa lapsestakin aivan naurettavalta.
Kommentit (306)
Vierailija kirjoitti:
Olin tässä taannoin kaverin kyydissä autossa, kun lapsi rupesi kiukuttelemaan mitä musiikkia kuunnellaan. Ei kelvannut radiosta mikään eikä äidin kännykästäkään (ajaessa vielä räpläsi ihan paniikissa, ettei lapsi hermostuisi) löytynyt pojalle kelpaavaa musiikkia. Sinä sitten äiti pyyteli kovasti kultapieneltä anteeksi, kun ei ollut nyt ottanut sopivaa musiikkia mukaan. Ja lapsi sen kuin vinkui ja äiti pyyteli anteeksi.
Juu meilläkin yksi päivä naapurin koira kakkasi pihalle eikä naapuri siivonnut niitä, voitko uskoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos aikuiselle ihmiselle tulee vieraan lapsen tunnekasvatuksesta raivo, niin on kyllä aika tavalla käsiteltävää lapsuudessa.
Aika tyypillistä tunteiden sanoittajalle olettaa tuosta vaan, että toisella on raivo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen erään vanhemman naisen, joka ei voi yhtään ymmärtää tällaista lasten tunnekasvatusta. Hän itse on käyttänyt todella karuja ja ikäviä tapoja lapsiinsa (ja myöhemmin lapsenlapsiin) syyllistämistä, marttyrointia, lasten mustavalkoista vertailua toisiinsa... Lasten tulee käyttäytyä kuin pienet aikuiset. Jos lapset eivät jaksa, ymmärrystä ei heru. Ei kannuteta asettumalla lapsen asemaan, ei mitään sellaista.
On sanomattakin selvää, että hänen omat tunnetaitonsa ovat hyvin olemattomat. Todennäköisesti hän jatkaa sitä edellisten sukupolvien perintöä havahtumatta sen vahingollisuuteen.
Ideologioille tyypillistä on, että kaikki jotka eivät kannata kyseistä ideologiaa pyritään näkemään jotenkin häiriintyneinä tai jopa pahoina ihmisinä. Se pätee myös tähän tunnekasvatusideologiaan.
Mielenkiintoista on, että kun tämän tunnekasvatus aikanaan menee pois muodista ja tilalle tulee jotain uutta, niin silloin tunnekasvattajat tulevat kokemaan aivan samanlaista arvostelua kuin tunnekasvatusta harrastamattomat tällä hetkellä.
Minä kirjoitin tuon jälkimmäisen lainaamasi kommentin, enkä käsittääkseni missään haukkunut tuota ihmistä pahaksi tai häiriintyneeksi. Varmaan moni voi olla kanssani samaa mieltä siitä, että esim. iänikuinen kiltti - tuhma -akselille lasten asettaminen on oikeasti vahingollista lapsen itsetunnolle eikä auta lasta kehittämään itseään samalla tavalla kuin rakentava palaute.
"Pertti on aina niin tuhma kun tekee x, olisit enemmän kuin veljensä Erkki! Erkki on kiltti!"
Tämä on vahigollista sekä Pertin että Erkin kannalta. Erkkikin nimittäin ansaitsisi kehunsa ihan vaan puhtaasti oman toimintansa perusteella eikä sen takia, että hän toimii kätevänä lyömäaseena veljeään kohtaan. Eikä muutenkaan tuollainen lukkonlyöty kiltin pojan lokero ole hyväksi. Sitten vielä ihmetellään miksi sisarusten välillä on ongelmia...
Meillä ei ole kiltti-tuhma-akseli käytössä. Eikä tunnelässyttäminen. Annetaan lasten olla ihan omia itsejään ja kivaa on. Vanhemman hommaksi jää olla läsnä ja vetää rajat toiminnalle. Tunteista puhutaan tietysti jokaisen omasta aloitteesta.
Aika kovan vastuun jätät pienelle lapselle, että hänen pitäisi itse tehdä aloite tunteista keskustelemiseen, mitä hän ei ole koskaan tehnyt. Se lapsen aloite on se kun 2-vuotias rääkyy räkä poskella puhjennutta ilmapalloa, siinä hän kutsuu sinua, aikuista, jäsentelemään hänelle hänen kokemustaan ja helpottamaan oloa.
Vai oikein jäsentelemään hänen kokemustaan. Jouduit nyt sittenkin itse myöntämään, että 2-vuotiaskin osaa tehdä aloitteen. Ylipäätään lapset ei kysele saako he puhua tunteista, jos heidän oikeutensa tehdä niin, ei ole koskaan ollut kyseenalainen.
Puhunhan minäkin tunteistani, miksi lapsi ei tekisi samoin.
Eli siis lapsen rääkyessä hajonnutta ilmapalloa sinä tulkitset sen aloitteeksi tunnekeskustelulle ja vastaat siihen sen mukaisesti? Kerrotko vielä miten tämä tarkalleen ottaen eroaa siitä lapsen tunteiden sanoittamisesta? Kuvitteellisen lässyttävän puhetavan lisäksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin joskus kolmivuotiaaseen joltain lastenpsykiatrilta lukemaani oppia, eli sanoittamista niin kauan, kuin ärripurrikohtausta jatkuu. Tunsin kieltämättä olobi tyhmäksi siinä toistellessani, että "Näen, että sinua harmittaa ja on hankala olo..." -mantraa, mutta ajattelin silti viedä kokeilun loppuun.
Lapsi viskaisi lelukuormurin lattialle, polki jalkaa ja karjui täyttä keuhkoa minulle, että "Äiti, tuo on tyhmää ja ärsyttää, ole jo hiljaa!"
Palasimme vanhaan taktiikkaan. On sallittuja ja kiellettyjä asioita, joskus ollaan hyvällä ja joskus pahalla mielellä, ja ne ratkotaan. Joskus pitää ärähtää, joskus antaa sanktioita, joskus jäähdytellään rauhassa ja jutellaan sitten, useasti halataan. Mutta en ala tuohon lässytykseen enää. En itsekään sietäisi sellaista kiukkuisena ollessani.
...harvinaisen kehittynyt kolmevuotias...
Miten niin? Iso osa kolmevuotiaista osaa kertoa mielialoistaan ja siitä, mikä risoo. Eivät kaikki, mutta yllättävän moni, kun antaa siihen tilaisuuden. Etenkin ne, joilla on aikainen puheenkehitys ja joille on luettu paljon, eli on sanoja, joilla ilmaista. Kyllä meillä on molemmat kolmivuotiaina olleet taitavia tuossa.
Ohis
No mistäpä nää oppis kun äiti sanoittaa kaikki simppelit pienet riita lelusta -tilanteet sössöttämällä ja vaatimalla toisen lelua omalle lapselleen. "Olis kyllä reilua kun antaisit" . Ei tarvii itse ilmaista kun äiti kertoo miltä tuntuu.
Ei nää lapset opi toimimaan tilanteissa jos joutuu niihin ilman sanoittajaa. Jos 4-vuotiaan reaktio siihen ettei saa lelua on lyöminen, jota sitten selkeän kieltämisen sijaan aletaan sanoittama, että kyllä sua nyt harmittaa +mutta että kyllä Petteri nyt sais vaan sen lelun antaa sinulle kun sinua harmittaa, Petterin fiiliksistä viis) niin kyllä siinä aikalailla metsään mennään. Jos siis 4-vuotiaalle pitää selittää että lyödä ei saa mutta menkööt nyt kun sua kerta harmittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?
Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.
Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja?
Mihin perustat, että ei ole?
Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita.
Niin, eivät rakentavia mutta inhimillisiä. Jokainen on tuntenut joskus esim vihaa. Onko parempi piilottaa se tunne ja patoa johonkin vai tuntea se ja ymmärtää mistä se johtuu ja näin päästä siitä yli?
Inhimillisiäpä nimenomaan. Miksi puhua sallimisesta? Mun ei ole tarvinnut sallia lapsilleni mitään, kun en koskaan ole mitään kieltänytkään. Ainut mitä oon opettanut on, että käyttäydytään. Tuntekoot asiasta mitä vaan.
Hienoa että lapsesi ovat oppineet kaiken ihan opettamatta. Meidän kuolevaisten lapset eivät tiedä mikä on sallittua ja mitä saa tai ei saa tehdä ennenkuin se heille kerrotaan.
Kuten sanoin, olen opettanut käyttäytymistä. Olen tietysti opettanut mikä on oikein ja väärin. Pään sisään en ole mennyt mestaroimaan, koska loppujen lopuksi heillä on oikeus myös hylätä kaikki mitä olen opettanut.
Tunnekasvattajat puolustelevat sanoittamista asioilla, mitkä ei ole ollenkaan sidoksissa nimenomaisesti sanoittamiseen. Kun kaiken rajoittamisen, moraaliopetukset ja hyväksynnän irroittaa tunnekasvatuksesta jää jäljelle epämääräinen tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, joka on ihan kiistanalainen oppi.
Harjoittakaa filosofioitanne kotonanne, pyydän. Kouluihin ja päiväkoteihin tätä terapiointia ei saa viedä.
Hmm.. KOkemus elävästä elämästä, 2000--luvun alussa jolloin moisesta tunnekasvatuksesta ei vielä puhuttu. Kolme viisivuotiasta poikaa leikki keskenään, kahdelle tuli riita ja olivat aloittamassa tappelua., näiden pukarien yllätykseksi kolmas alkoi rauhanneuvottelut: hei Miika, entä jos Ville tekee sitä ja sinä tätä? Kolmas poikaonnistui rauhoittamaan riidan ja leikki jatkui. Tapaus jäi mieleeni koska tuo sovittelijapoika oli sosiaalisesti selkeästi kömpelöin, kulki toimintaterapiassa diagnoosien vuoksi. Tämä poika kävi Steinerpäiväkotia, toinen tappelijapojista oli kotona äitinsä kanssa ja toinen tavallisessa päiväkodissa. Steinerissa samoin kuin pojan kotona painotettiin kovasti lasten arvoa ihmisinä, steinerpäiväkodissa ristiriidat yritettiin hoitaa laittamalla lapset keskustelemaan asioista ja neuvottelemaan keskenään autoritäärisen "aikuinen määrää miten tehdään" asenteen sijaan. Tuo toimi, ja on näemmä toiminut myös jälkikäteen kun on seurannut pojan myöhempää kehitystä tasapainoiseksi ja sosiaalisesti lähtökohtiin nähden hyvinkin lahjakkaaksi ihmiseksi. Voisiko tuosta tunteiden sanoittamis-ajatuksesta löytää sen ytimen lapsen arvostamisesta omana itsenään ja opettamisesta erottaa tunteet, tosiasiat ja tekeminen? Tuon kanssa taitaa moni aikuinenkin taistella, miksi ei yritetä tehdä lapsista meitä kypsempiä tässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n lapset opettelevat sitten aikanaan tunteiden tunnistamista terapiassa. Hivenen ehkä ärtyneinä siitä, että muut ovat vastaavaa päässeet harjoittelemaan jo lapsina ja siitä ihmissuhteissaan hyötyneet.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen erään vanhemman naisen, joka ei voi yhtään ymmärtää tällaista lasten tunnekasvatusta. Hän itse on käyttänyt todella karuja ja ikäviä tapoja lapsiinsa (ja myöhemmin lapsenlapsiin) syyllistämistä, marttyrointia, lasten mustavalkoista vertailua toisiinsa... Lasten tulee käyttäytyä kuin pienet aikuiset. Jos lapset eivät jaksa, ymmärrystä ei heru. Ei kannuteta asettumalla lapsen asemaan, ei mitään sellaista.
On sanomattakin selvää, että hänen omat tunnetaitonsa ovat hyvin olemattomat. Todennäköisesti hän jatkaa sitä edellisten sukupolvien perintöä havahtumatta sen vahingollisuuteen.
Ideologioille tyypillistä on, että kaikki jotka eivät kannata kyseistä ideologiaa pyritään näkemään jotenkin häiriintyneinä tai jopa pahoina ihmisinä. Se pätee myös tähän tunnekasvatusideologiaan.
Mielenkiintoista on, että kun tämän tunnekasvatus aikanaan menee pois muodista ja tilalle tulee jotain uutta, niin silloin tunnekasvattajat tulevat kokemaan aivan samanlaista arvostelua kuin tunnekasvatusta harrastamattomat tällä hetkellä.
Minä kirjoitin tuon jälkimmäisen lainaamasi kommentin, enkä käsittääkseni missään haukkunut tuota ihmistä pahaksi tai häiriintyneeksi. Varmaan moni voi olla kanssani samaa mieltä siitä, että esim. iänikuinen kiltti - tuhma -akselille lasten asettaminen on oikeasti vahingollista lapsen itsetunnolle eikä auta lasta kehittämään itseään samalla tavalla kuin rakentava palaute.
"Pertti on aina niin tuhma kun tekee x, olisit enemmän kuin veljensä Erkki! Erkki on kiltti!"
Tämä on vahigollista sekä Pertin että Erkin kannalta. Erkkikin nimittäin ansaitsisi kehunsa ihan vaan puhtaasti oman toimintansa perusteella eikä sen takia, että hän toimii kätevänä lyömäaseena veljeään kohtaan. Eikä muutenkaan tuollainen lukkonlyöty kiltin pojan lokero ole hyväksi. Sitten vielä ihmetellään miksi sisarusten välillä on ongelmia...
Meillä ei ole kiltti-tuhma-akseli käytössä. Eikä tunnelässyttäminen. Annetaan lasten olla ihan omia itsejään ja kivaa on. Vanhemman hommaksi jää olla läsnä ja vetää rajat toiminnalle. Tunteista puhutaan tietysti jokaisen omasta aloitteesta.
Aika kovan vastuun jätät pienelle lapselle, että hänen pitäisi itse tehdä aloite tunteista keskustelemiseen, mitä hän ei ole koskaan tehnyt. Se lapsen aloite on se kun 2-vuotias rääkyy räkä poskella puhjennutta ilmapalloa, siinä hän kutsuu sinua, aikuista, jäsentelemään hänelle hänen kokemustaan ja helpottamaan oloa.
Vai oikein jäsentelemään hänen kokemustaan. Jouduit nyt sittenkin itse myöntämään, että 2-vuotiaskin osaa tehdä aloitteen. Ylipäätään lapset ei kysele saako he puhua tunteista, jos heidän oikeutensa tehdä niin, ei ole koskaan ollut kyseenalainen.
Puhunhan minäkin tunteistani, miksi lapsi ei tekisi samoin.
Eli siis lapsen rääkyessä hajonnutta ilmapalloa sinä tulkitset sen aloitteeksi tunnekeskustelulle ja vastaat siihen sen mukaisesti? Kerrotko vielä miten tämä tarkalleen ottaen eroaa siitä lapsen tunteiden sanoittamisesta? Kuvitteellisen lässyttävän puhetavan lisäksi?
Lapselta puhkeaa ilmapallo ja hän itkee. Lohdutan häntä. (=tunnekeskuskustelu)
Raivoavaa lasta tietysti torutaan, mitään tekosyytä raivoamiseen mokomasta asiasta ei ole.
Ja joka asiassa aikuinen viime kädessä päättää hyväksyykö lapsen reaktion. Kateudesta itkua tuhertava esim saa torut eikä lohdutusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?
Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.
Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja?
Mihin perustat, että ei ole?
Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita.
Niin, eivät rakentavia mutta inhimillisiä. Jokainen on tuntenut joskus esim vihaa. Onko parempi piilottaa se tunne ja patoa johonkin vai tuntea se ja ymmärtää mistä se johtuu ja näin päästä siitä yli?
Inhimillisiäpä nimenomaan. Miksi puhua sallimisesta? Mun ei ole tarvinnut sallia lapsilleni mitään, kun en koskaan ole mitään kieltänytkään. Ainut mitä oon opettanut on, että käyttäydytään. Tuntekoot asiasta mitä vaan.
Hienoa että lapsesi ovat oppineet kaiken ihan opettamatta. Meidän kuolevaisten lapset eivät tiedä mikä on sallittua ja mitä saa tai ei saa tehdä ennenkuin se heille kerrotaan.
Kuten sanoin, olen opettanut käyttäytymistä. Olen tietysti opettanut mikä on oikein ja väärin. Pään sisään en ole mennyt mestaroimaan, koska loppujen lopuksi heillä on oikeus myös hylätä kaikki mitä olen opettanut.
Tunnekasvattajat puolustelevat sanoittamista asioilla, mitkä ei ole ollenkaan sidoksissa nimenomaisesti sanoittamiseen. Kun kaiken rajoittamisen, moraaliopetukset ja hyväksynnän irroittaa tunnekasvatuksesta jää jäljelle epämääräinen tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, joka on ihan kiistanalainen oppi.
Harjoittakaa filosofioitanne kotonanne, pyydän. Kouluihin ja päiväkoteihin tätä terapiointia ei saa viedä.
Hmm.. KOkemus elävästä elämästä, 2000--luvun alussa jolloin moisesta tunnekasvatuksesta ei vielä puhuttu. Kolme viisivuotiasta poikaa leikki keskenään, kahdelle tuli riita ja olivat aloittamassa tappelua., näiden pukarien yllätykseksi kolmas alkoi rauhanneuvottelut: hei Miika, entä jos Ville tekee sitä ja sinä tätä? Kolmas poikaonnistui rauhoittamaan riidan ja leikki jatkui. Tapaus jäi mieleeni koska tuo sovittelijapoika oli sosiaalisesti selkeästi kömpelöin, kulki toimintaterapiassa diagnoosien vuoksi. Tämä poika kävi Steinerpäiväkotia, toinen tappelijapojista oli kotona äitinsä kanssa ja toinen tavallisessa päiväkodissa. Steinerissa samoin kuin pojan kotona painotettiin kovasti lasten arvoa ihmisinä, steinerpäiväkodissa ristiriidat yritettiin hoitaa laittamalla lapset keskustelemaan asioista ja neuvottelemaan keskenään autoritäärisen "aikuinen määrää miten tehdään" asenteen sijaan. Tuo toimi, ja on näemmä toiminut myös jälkikäteen kun on seurannut pojan myöhempää kehitystä tasapainoiseksi ja sosiaalisesti lähtökohtiin nähden hyvinkin lahjakkaaksi ihmiseksi. Voisiko tuosta tunteiden sanoittamis-ajatuksesta löytää sen ytimen lapsen arvostamisesta omana itsenään ja opettamisesta erottaa tunteet, tosiasiat ja tekeminen? Tuon kanssa taitaa moni aikuinenkin taistella, miksi ei yritetä tehdä lapsista meitä kypsempiä tässä?
Missä kohtaa ylläolevissa tapahtumakuvauksessa tuli se tunteiden nimeämiskohta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?
Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.
Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja?
Mihin perustat, että ei ole?
Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita.
Niin, eivät rakentavia mutta inhimillisiä. Jokainen on tuntenut joskus esim vihaa. Onko parempi piilottaa se tunne ja patoa johonkin vai tuntea se ja ymmärtää mistä se johtuu ja näin päästä siitä yli?
Inhimillisiäpä nimenomaan. Miksi puhua sallimisesta? Mun ei ole tarvinnut sallia lapsilleni mitään, kun en koskaan ole mitään kieltänytkään. Ainut mitä oon opettanut on, että käyttäydytään. Tuntekoot asiasta mitä vaan.
Hienoa että lapsesi ovat oppineet kaiken ihan opettamatta. Meidän kuolevaisten lapset eivät tiedä mikä on sallittua ja mitä saa tai ei saa tehdä ennenkuin se heille kerrotaan.
Kuten sanoin, olen opettanut käyttäytymistä. Olen tietysti opettanut mikä on oikein ja väärin. Pään sisään en ole mennyt mestaroimaan, koska loppujen lopuksi heillä on oikeus myös hylätä kaikki mitä olen opettanut.
Tunnekasvattajat puolustelevat sanoittamista asioilla, mitkä ei ole ollenkaan sidoksissa nimenomaisesti sanoittamiseen. Kun kaiken rajoittamisen, moraaliopetukset ja hyväksynnän irroittaa tunnekasvatuksesta jää jäljelle epämääräinen tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, joka on ihan kiistanalainen oppi.
Harjoittakaa filosofioitanne kotonanne, pyydän. Kouluihin ja päiväkoteihin tätä terapiointia ei saa viedä.
Hmm.. KOkemus elävästä elämästä, 2000--luvun alussa jolloin moisesta tunnekasvatuksesta ei vielä puhuttu. Kolme viisivuotiasta poikaa leikki keskenään, kahdelle tuli riita ja olivat aloittamassa tappelua., näiden pukarien yllätykseksi kolmas alkoi rauhanneuvottelut: hei Miika, entä jos Ville tekee sitä ja sinä tätä? Kolmas poikaonnistui rauhoittamaan riidan ja leikki jatkui. Tapaus jäi mieleeni koska tuo sovittelijapoika oli sosiaalisesti selkeästi kömpelöin, kulki toimintaterapiassa diagnoosien vuoksi. Tämä poika kävi Steinerpäiväkotia, toinen tappelijapojista oli kotona äitinsä kanssa ja toinen tavallisessa päiväkodissa. Steinerissa samoin kuin pojan kotona painotettiin kovasti lasten arvoa ihmisinä, steinerpäiväkodissa ristiriidat yritettiin hoitaa laittamalla lapset keskustelemaan asioista ja neuvottelemaan keskenään autoritäärisen "aikuinen määrää miten tehdään" asenteen sijaan. Tuo toimi, ja on näemmä toiminut myös jälkikäteen kun on seurannut pojan myöhempää kehitystä tasapainoiseksi ja sosiaalisesti lähtökohtiin nähden hyvinkin lahjakkaaksi ihmiseksi. Voisiko tuosta tunteiden sanoittamis-ajatuksesta löytää sen ytimen lapsen arvostamisesta omana itsenään ja opettamisesta erottaa tunteet, tosiasiat ja tekeminen? Tuon kanssa taitaa moni aikuinenkin taistella, miksi ei yritetä tehdä lapsista meitä kypsempiä tässä?
Missä kohtaa ylläolevissa tapahtumakuvauksessa tuli se tunteiden nimeämiskohta?
No se tuli siinä kun tuo kolmas poika alkoi puhumaan näille kiukkuisille. Laittoi pysähtymään tilanteessa ja löytämään ratkaisun. Ehkä ennen ei selitetty niinkään kuinka lapsi tuntee kuin laitettu lapsi tajuamaan oma tunteensa (nyt kiukuttaa, pelottaa hirveästi) ja autettu ymmärtämään miten jatkaa tilanteessa tunteesta riippumatta (vaikka kiukuttaa, kiukku menee äkkiä ohi, ei kannata alkaa tappelemaan sen vuoksi, Tai pelottaa hirveästi asia jossa oikeasti ei ole mitään vaarallista). Minusta (vaikka en tunne tuota kovin hyvin) tuossa tunteiden sanoituksessakin on tärkein juttu saada ihminen tajuamaan oma olotilansa: se voimakas tunne, ja pohtimaan tuota tunnetta myös älyllä ennen kuin toimii (kannattaako juosta karkuun jänistä, kannattaako jäädä pelkoon joka johtaa paniikkihäiriökohtauseen vai todeta, että kaikki on OK, vapina menee kohta ohi, kannattaako tapella jos itseä harmittaa).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos aikuiselle ihmiselle tulee vieraan lapsen tunnekasvatuksesta raivo, niin on kyllä aika tavalla käsiteltävää lapsuudessa.
Aika tyypillistä tunteiden sanoittajalle olettaa tuosta vaan, että toisella on raivo.
Aggressiivisuus viittaisi raivoon. Mutta voihan siellä alla olla kateuskin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sehän siis kuuluu pienin vaihteluin näin: "kulta pieni, minä näen, että sinä olet vihainen ja on aivan ok olla vihainen, mutta ei silti saa ottaa toisen lelua/lyödä toista/etuilla jonossa".
Entäs jos lapsi ei olekaan vihainen, vaan jotakin muuta?
Aikuinen voi ihan hyvin ymmärtää lapsen tunteen väärin. Silloin ei tuo kasvatuskaan onnistu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän siis kuuluu pienin vaihteluin näin: "kulta pieni, minä näen, että sinä olet vihainen ja on aivan ok olla vihainen, mutta ei silti saa ottaa toisen lelua/lyödä toista/etuilla jonossa".
Entäs jos lapsi ei olekaan vihainen, vaan jotakin muuta?
Aikuinen voi ihan hyvin ymmärtää lapsen tunteen väärin. Silloin ei tuo kasvatuskaan onnistu.
Taidat omata perfektionistisia ajattelumalleja. Oletko sitä mieltä, että ellei vanhempi joka kerran yllä täydelliseen suoritukseen lapsen tunteiden sanoittamisen kanssa, niin se on silloin kokonaisuudessaan täysin hyödytöntä? Miten noin muuten ihmissuhteesi sujuvat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?
Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.
Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja?
Mihin perustat, että ei ole?
Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita.
Niin, eivät rakentavia mutta inhimillisiä. Jokainen on tuntenut joskus esim vihaa. Onko parempi piilottaa se tunne ja patoa johonkin vai tuntea se ja ymmärtää mistä se johtuu ja näin päästä siitä yli?
Inhimillisiäpä nimenomaan. Miksi puhua sallimisesta? Mun ei ole tarvinnut sallia lapsilleni mitään, kun en koskaan ole mitään kieltänytkään. Ainut mitä oon opettanut on, että käyttäydytään. Tuntekoot asiasta mitä vaan.
Hienoa että lapsesi ovat oppineet kaiken ihan opettamatta. Meidän kuolevaisten lapset eivät tiedä mikä on sallittua ja mitä saa tai ei saa tehdä ennenkuin se heille kerrotaan.
Kuten sanoin, olen opettanut käyttäytymistä. Olen tietysti opettanut mikä on oikein ja väärin. Pään sisään en ole mennyt mestaroimaan, koska loppujen lopuksi heillä on oikeus myös hylätä kaikki mitä olen opettanut.
Tunnekasvattajat puolustelevat sanoittamista asioilla, mitkä ei ole ollenkaan sidoksissa nimenomaisesti sanoittamiseen. Kun kaiken rajoittamisen, moraaliopetukset ja hyväksynnän irroittaa tunnekasvatuksesta jää jäljelle epämääräinen tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, joka on ihan kiistanalainen oppi.
Harjoittakaa filosofioitanne kotonanne, pyydän. Kouluihin ja päiväkoteihin tätä terapiointia ei saa viedä.
Hmm.. KOkemus elävästä elämästä, 2000--luvun alussa jolloin moisesta tunnekasvatuksesta ei vielä puhuttu. Kolme viisivuotiasta poikaa leikki keskenään, kahdelle tuli riita ja olivat aloittamassa tappelua., näiden pukarien yllätykseksi kolmas alkoi rauhanneuvottelut: hei Miika, entä jos Ville tekee sitä ja sinä tätä? Kolmas poikaonnistui rauhoittamaan riidan ja leikki jatkui. Tapaus jäi mieleeni koska tuo sovittelijapoika oli sosiaalisesti selkeästi kömpelöin, kulki toimintaterapiassa diagnoosien vuoksi. Tämä poika kävi Steinerpäiväkotia, toinen tappelijapojista oli kotona äitinsä kanssa ja toinen tavallisessa päiväkodissa. Steinerissa samoin kuin pojan kotona painotettiin kovasti lasten arvoa ihmisinä, steinerpäiväkodissa ristiriidat yritettiin hoitaa laittamalla lapset keskustelemaan asioista ja neuvottelemaan keskenään autoritäärisen "aikuinen määrää miten tehdään" asenteen sijaan. Tuo toimi, ja on näemmä toiminut myös jälkikäteen kun on seurannut pojan myöhempää kehitystä tasapainoiseksi ja sosiaalisesti lähtökohtiin nähden hyvinkin lahjakkaaksi ihmiseksi. Voisiko tuosta tunteiden sanoittamis-ajatuksesta löytää sen ytimen lapsen arvostamisesta omana itsenään ja opettamisesta erottaa tunteet, tosiasiat ja tekeminen? Tuon kanssa taitaa moni aikuinenkin taistella, miksi ei yritetä tehdä lapsista meitä kypsempiä tässä?
Missä kohtaa ylläolevissa tapahtumakuvauksessa tuli se tunteiden nimeämiskohta?
No se tuli siinä kun tuo kolmas poika alkoi puhumaan näille kiukkuisille. Laittoi pysähtymään tilanteessa ja löytämään ratkaisun. Ehkä ennen ei selitetty niinkään kuinka lapsi tuntee kuin laitettu lapsi tajuamaan oma tunteensa (nyt kiukuttaa, pelottaa hirveästi) ja autettu ymmärtämään miten jatkaa tilanteessa tunteesta riippumatta (vaikka kiukuttaa, kiukku menee äkkiä ohi, ei kannata alkaa tappelemaan sen vuoksi, Tai pelottaa hirveästi asia jossa oikeasti ei ole mitään vaarallista). Minusta (vaikka en tunne tuota kovin hyvin) tuossa tunteiden sanoituksessakin on tärkein juttu saada ihminen tajuamaan oma olotilansa: se voimakas tunne, ja pohtimaan tuota tunnetta myös älyllä ennen kuin toimii (kannattaako juosta karkuun jänistä, kannattaako jäädä pelkoon joka johtaa paniikkihäiriökohtauseen vai todeta, että kaikki on OK, vapina menee kohta ohi, kannattaako tapella jos itseä harmittaa).
Jos toi kolmas poika tässä olis nyt aikuinen, niin määräilystähän sitä syytettäisiin. Tuollaisen lutvimisen luulisi silti olevan arkipäivää vanhemmille, eikä siitä nyt vaan löydy mitään tunteiden nimeämistä tai tunnistamista sen enempää kuin mistä vaan muualtakin. Aikuiset on ennenkin pystynyt rauhoittelemaan lapsia ja tukeneet kasvussa ilman mitään taikasanoja tai toisen tunteiden mestarointia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi/teini kärsii ahdistuksesta tms, olisihan se parempi jos hänet olisi opetettu sanoittamaan tunteitaan ja ymmärtämään mistä ne jhhtuvat kuin että hän purkaisi sen ilkivallanteolla ja muiden kiusaamisena. Paha olo purkautuu aina jotenkin. Sanoittaminen ei pelasta kaikkia, en väitä että pelastaisi, mutta vähentäisi varmasti monenlaista turhaa "vaivaa".
Purkautuuko paha olo "sanoittamisella"? Ihminen vaan toteaa itselleen, että "nyt minua taitaa kiukuttaa" ja sitten ei teekään yhtäkkiä enää mieli purkaa pahaa oloaan mitenkään muuten?
Saattaa tehdä mieli, mutta kun sen halun on tunnistanut, on jotain mahdollisuuksia JÄRJELLÄ päättää, haluaako toimia sen tunteen mukaan vai ei. Tästä hyvä ja helppo esimerkki on tunnesyöminen.
1) haluan suklaata, mutta olen laihdutuskuurilla ja päättänyt olla syömättä suklaata
2) olen jo repsahtamassa, kun huomaan olevani pahoilla mielin jostain työkaveri x:n kommentista
3) ymmärrän haluavani suklaata, koska työkaveri x kommentoi työtäni negatiivisesti
4) totean, että suklaanhimon takana on jokin tunne, joka ei suklaalla lievitystä, siispä jatkan laihdutuskuuria, jätän suklaan syömättä
5) keksin muita keinoja unohtaa työkaverin kommentit ja päätän ottaa ne puheeksi seuraavana päivänä
Paha olo ei siis purkaudu pelkästään sanoittamalla, mutta syy-seuraus suhteen ymmärtäminen helpottaa järjellistä toimintaa ja rajojen asettamista omalle toiminnalle myös aikuisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin tässä taannoin kaverin kyydissä autossa, kun lapsi rupesi kiukuttelemaan mitä musiikkia kuunnellaan. Ei kelvannut radiosta mikään eikä äidin kännykästäkään (ajaessa vielä räpläsi ihan paniikissa, ettei lapsi hermostuisi) löytynyt pojalle kelpaavaa musiikkia. Sinä sitten äiti pyyteli kovasti kultapieneltä anteeksi, kun ei ollut nyt ottanut sopivaa musiikkia mukaan. Ja lapsi sen kuin vinkui ja äiti pyyteli anteeksi.
Tämä kommentti ei liity tunteiden sanoittamiseen mitenkään muuten kuin että äiti ei tainnut olla kovin hyvin selvillä omista tunteistaan, koska meni paniikkiin.
Sanoittaminen on yhtä tärkeää kuin selkeä rajanveto, eivätkä nämä sulje pois toisiaan. Sanoittamalla ”sinua suututtaa se ja se...” saadaan tunnekuohun keskellä kamppailevaan lapseen kontakti. Kontaktin saatua on oikeasti tehokkaampaa myös saada lapsi kuuntelemaan mikä käytös on hyväksyttävää ja mikä ei. Jos vaan hyökätään isolla auktoriteetilla tilanteeseen niin lapsi ehkä tottelee, mutta joutuu ihan biologisestikin puolustusmoodiin jossa aivot eivät käsittele tilannetta millään tavalla (varsinkaan pitkäkestoisesti). Sanoittaminen mahdollistaa lapselle tunteen että aikuinen ymmärtää häntä ja MYÖS mahdollisuuden ymmärtää aikuisen kertoman asian.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo "saa olla vihainen" on aivan tarpeetonta sanoa tuollaisessa tilanteessa. Ihme lässytystä.
Eikö lapsille sitten ikinä saisi sanoa mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä?
Ja miksi on tarpeetonta auttaa lasta ymmärtämään, että tunne ja teko ovat kaksi eri asiaa, ja kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät.
Mihin perustat, että kaikki tunteet ovat sallittuja?
Mihin perustat, että ei ole?
Katkeruus, viha, ylimielisyys, halveksuminen, ilkeys.. Eivät ole kovin rakentavia tunteita.
Niin, eivät rakentavia mutta inhimillisiä. Jokainen on tuntenut joskus esim vihaa. Onko parempi piilottaa se tunne ja patoa johonkin vai tuntea se ja ymmärtää mistä se johtuu ja näin päästä siitä yli?
Inhimillisiäpä nimenomaan. Miksi puhua sallimisesta? Mun ei ole tarvinnut sallia lapsilleni mitään, kun en koskaan ole mitään kieltänytkään. Ainut mitä oon opettanut on, että käyttäydytään. Tuntekoot asiasta mitä vaan.
Hienoa että lapsesi ovat oppineet kaiken ihan opettamatta. Meidän kuolevaisten lapset eivät tiedä mikä on sallittua ja mitä saa tai ei saa tehdä ennenkuin se heille kerrotaan.
Kuten sanoin, olen opettanut käyttäytymistä. Olen tietysti opettanut mikä on oikein ja väärin. Pään sisään en ole mennyt mestaroimaan, koska loppujen lopuksi heillä on oikeus myös hylätä kaikki mitä olen opettanut.
Tunnekasvattajat puolustelevat sanoittamista asioilla, mitkä ei ole ollenkaan sidoksissa nimenomaisesti sanoittamiseen. Kun kaiken rajoittamisen, moraaliopetukset ja hyväksynnän irroittaa tunnekasvatuksesta jää jäljelle epämääräinen tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, joka on ihan kiistanalainen oppi.
Harjoittakaa filosofioitanne kotonanne, pyydän. Kouluihin ja päiväkoteihin tätä terapiointia ei saa viedä.
Hmm.. KOkemus elävästä elämästä, 2000--luvun alussa jolloin moisesta tunnekasvatuksesta ei vielä puhuttu. Kolme viisivuotiasta poikaa leikki keskenään, kahdelle tuli riita ja olivat aloittamassa tappelua., näiden pukarien yllätykseksi kolmas alkoi rauhanneuvottelut: hei Miika, entä jos Ville tekee sitä ja sinä tätä? Kolmas poikaonnistui rauhoittamaan riidan ja leikki jatkui. Tapaus jäi mieleeni koska tuo sovittelijapoika oli sosiaalisesti selkeästi kömpelöin, kulki toimintaterapiassa diagnoosien vuoksi. Tämä poika kävi Steinerpäiväkotia, toinen tappelijapojista oli kotona äitinsä kanssa ja toinen tavallisessa päiväkodissa. Steinerissa samoin kuin pojan kotona painotettiin kovasti lasten arvoa ihmisinä, steinerpäiväkodissa ristiriidat yritettiin hoitaa laittamalla lapset keskustelemaan asioista ja neuvottelemaan keskenään autoritäärisen "aikuinen määrää miten tehdään" asenteen sijaan. Tuo toimi, ja on näemmä toiminut myös jälkikäteen kun on seurannut pojan myöhempää kehitystä tasapainoiseksi ja sosiaalisesti lähtökohtiin nähden hyvinkin lahjakkaaksi ihmiseksi. Voisiko tuosta tunteiden sanoittamis-ajatuksesta löytää sen ytimen lapsen arvostamisesta omana itsenään ja opettamisesta erottaa tunteet, tosiasiat ja tekeminen? Tuon kanssa taitaa moni aikuinenkin taistella, miksi ei yritetä tehdä lapsista meitä kypsempiä tässä?
Missä kohtaa ylläolevissa tapahtumakuvauksessa tuli se tunteiden nimeämiskohta?
Se tuli jo ennen tuota tilannetta, silloin kun sovittelija pojan tunteita sanoitettu päiväkodissa. Nyt hän oli oppinut tunnistamaan myös toisten tunteita, joten ymmärsi heitä ja osasi neuvotella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän siis kuuluu pienin vaihteluin näin: "kulta pieni, minä näen, että sinä olet vihainen ja on aivan ok olla vihainen, mutta ei silti saa ottaa toisen lelua/lyödä toista/etuilla jonossa".
Entäs jos lapsi ei olekaan vihainen, vaan jotakin muuta?
Aikuinen voi ihan hyvin ymmärtää lapsen tunteen väärin. Silloin ei tuo kasvatuskaan onnistu.
No eiköhän se lapsi sitten opi sanomaan, "en ole vihainen", jos ei kerran ole. Siihen voi aikuinen vastata, että sellainen mielikuva tulee, kun lyly ja hakkaat. Koskaan ei saa lyödä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tuollainen, mutta lapseni eivät kyllä käyttäydy huonosti silmieni alla. Ja kun en ole näkemässä, se on päiväkodin tehtävä pitää heidät ruodussa.
Minusta tämä on hyvä tapa. Joo, sinua harmittaa kun toinen on nyt keinussa, mutta jokainen odottaa vuoroaan. Haluaisit nyt banaania, mutta minä en anna, koska nyt syödään ruoka. Ja niin edelleen.
En käsitä, mitä pahaa tässä on?
Mutta kun Vili-Petterille tulee paha mieli ja Suomessa kenellekään ei koskaan saa tulla paha mieli, koska se on henkistä väkivaltaa (muka). Siksi meillä on paapottuja aikuislapsia pilvin pimein, kun ei tarvitse lapsena sietää pettymyksiä ja sitten se kaikki uhma purkautuu aikuisena.
Kokemus puhuu. Antakaa lastenne käydä pettymyksenkin tunteet läpi, että hänellä on mahdollisuus kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi.
Ap kuulostaa joltain vanhan ajan kasvattajaemännältä, tunteet on nössöille ja miehet ei pehmoile jne. Lapsi ei tiedä automaattisesti miksi hänestä tuntuu pahalta tilanteessa x, ja kun se kerrotaan hänelle niin hän oppii tunnistamaan nämä tilanteet. Lapsi ymmärtää millaiset tapahtumat aiheuttavat millaisiakin tunteita ja näin hänestä tulee myös huomaavaisempi ihminen.
Kenestä puhut? Kukaan ei ole sanonut lapsiaan täydellisiksi. Ensimmäinen viestini on #73, jos haluat lukea esimerkkejä omista haasteistamme.