Opettaja kysyy: Miksi ette näe lapsessanne pahaa?

Vierailija kirjoitti:

Koska koulussa on valtava määrä aikuisia, koulutettuja ihmisiä, joille maksetaan palkkaa lasten opettamisesta, kasvattamisesta ja sivistämisestä yhteiskuntakelpoiseksi aikuiseksi! Miksi ihmeessä te haette ratkaisua vanhemmilta, jos lapsi koulussa käyttäytyy huonosti? Vanhempi ei ole paikalla, hän ei tunne konfliktin muita osapuolia, eikä heidän vanhempiaan. Te, koulun henkilökunta, olette paikalla, te tunnette oppilaanne, kenties näette ja kuulette mikä tilanteen aloitti ja voitte kuulla myös muita lapsia ja heidän näkemyksiään. Ongelmanratkaisuna te soitatte vanhemmat paikalle ja ulkoistatte kaiken vastuun heille, vaikka he eivät ole edes paikalla. Ja entä lapsen oma vastuu käytöksestään? Sanotteko te, että äitisi syytä, kun sinä käyttäydyt noin, vai sanotteko, että nyt Sinä käyttäydyt huonosti, ajattelepas ihan omilla aivoillasi nyt! Vuosikausien yliopistokoulutuksen jälkeen odotan hieman enemmän ongelmanratkaisukykyä! 

Onko kotikasvatus nykyään ulkoistettu päiväkodeille ja koululaitokselle? Kyllä vanhempien pitää opettaa lapsilleen sellaiset pelisäännöt, joiden varassa on hyvä kasvaa aikuiseksi. Välillä voi tulla vääntöä mutta tiukoistakin väännöistä selvitään jos aikuisilla on halu kasvattaa yhteiskuntakelpoinen nuori aikuinen.

Ei lasten- ja nuortenkasvatus ole aina onnea ja auvoa. Suurimmassa osassa normaaleja perheitä esiintyy jossain kohdassa näitä vääntökausia ja silloin aikuisen pitää vain jaksaa vääntää. Vääntäminen ei tarkoita huutamista, jonka osa kuvittelee olevan lastenkasvatusta. Lapselle ja nuorelle pitää selittää ja perustella monta kertaa miksei saa tehdä asiaa X tai Y ja sen voi tehdä ihan normaalilla puheäänellä. Kasvatus on sinnikkyyslaji.

Te kaikki, jotka autatte kiusattuja lapsianne teette ainakin jo sillä hyvän työn. Omat vanhempani eivät auttaneet mitenkään minua, eikä heidän kanssaan voinut edes normaalisti puhua asiasta.En olisi saanut välittää tai olla heikko. Tiedän, että toisaalta ajatus oli siinä, että mitä jos kiusaaminen pahenee niin on parempi olla puuttumatta. Silti se että asiaista olisi voinut edes keskustella olisi ollut tärkeää ja helpottanut elämääni. Nyt kaikki asiat ovat täysin käsittelemättä. En ymmärrä miten vanhemmat voivat katsoa itseään peiliin näiden vuosien jälkeen. Minut toisaalta jätittiin ihan muiden armoille ilman ketään joka olisi auttanut. Nyt sitten pitäisi olla "normaali" vahva ihminen, vaikka nämä kokemukset ovat jättäneet pahoja jälkiä. Välillä tätä kaikkea on vaikea ymmärtää. Joku toinen ei olisi  enää tässä nyt. Sitten toinen vanhempi muistelee erästä miestä, joka päätti päivänsä ( eri syistä) ja itselle tulee kauhea olo, kun tekisi mieleni sanoa, että siinä voisin olla minä, mutta olen vielä täällä, vaikka joku minusta on jo kuollut. Nämä ovat kamalia asioita joihin ei voi koskaan puuttua tarpeeksi.

Kiittämättömyys on maailman palkka?

Kenenkään teini ei myöskään katso pornoa eikä runkkaa.

Eihän isi tai äitikään koskaan tehnyt niin?

Kasvatusalallapa minäkin olen ollut hommissa - jopa niiden rankimpien tapausten parissa. Kasvatus nyt on yksi seikka. Moni nuori oireilee epäsosiaalisesti, koska kotona on tavalla tai toisella huonot olot: päihteitä, hyväksikäyttöä, väheksyntää ja ties mitä. Jokin näitä äärijuttuja lievempikin voi vaikuttaa lapseen ja nuoreen haitallisesti.

Joskus ihan asiallisesta kasvatuksesta, hyvistä kotioloista ja perheen suomasta rakkaudesta huolimatta lapsi tai nuori alkaa käyttäytyä asiattomasti. Väärä kaveripiiri, toistuvat pettymykset ja niin edelleen. Pakko tunnustaa, etten tiedä, mutta sen olen joutunut hyväksymään, että kaikesta ei voi syyttää vanhempia ja perhettä.

Mielenterveysongelmat saavat aikaan oireilua. Itsellänikin näitä on ollut, mutta aikuisena tunnistan itsestäni aika usein, milloin taipumukseni näyttävät saavan otteen minusta. ADHD, aspergerin syndrooma, masennus (mitä sekin oikeastaan on?) ja niin edelleen eivät ole vain pinnallisia käytöshäiriöitä, vaan niiden taustalla on nykytietämyksen mukaan fyysisesti todettavissa olevia poikkeamia keskushermostossa. Vaikeassa tapauksessa perheen on liki mahdoton estää ja ehkäistä näistä seikoista johtuvia psykologisia ja sosiaalisia ongelmia, kuten häiriökäytöstä.

Sitten on se pieni marginaaliporukka, josta en osaa sanoa kuin että jotkut ovat syntyneet pahoiksi. He ovat toivottomia tapauksia, vaikka ammattieettisesti katsoen ketään ei saa tuomita toivottomaksi. Sellainenhan johtaisi hoidon ja tuen kieltämiseen, eikä sitä etukäteen tiedä, kuka kuntoutuu ja kuka ei. Minä en osaa medikalisoida enkä psykologisoida tuota joissain nuorissa kohtaamaani syvällistä pahaa. Kyse ei oikein ole edes narsistisesta itsekkyydestä, vaan suoranaisesta hingusta aiheuttaa vahinkoa ja kärsimystä toisille ihmisille. Tämä selittämättömyys ja kohtuuttoman käytöksen ehtymättömyys on lannistavaa. Sano mitä sanot, tee mitä teet, reaktio on torjuntaa, kostoa, väkivaltaa, pilkkaa... Kun tällainen nuori on alle 15, hänen tietoinen ajatuksensa on, että kukaan ei voi hänelle mitään, koska hän on lain mukaan syyntakeeton. Ja pahanteko jatkuu, vaikka sitten ehkä jo 16-vuotiaana häkki heilahtaa. Painotan kuitenkin, että näitä tapauksia ei taida kovin monta olla. He ovat pieni vähemmistö myös laitosnuorten tai vankien parissa.

Vierailija kirjoitti:

Koska minulla on koulutusta vastaavia työvuosia vasta muutama, olen edelleen idealistinen. Siksi yritän kitkeä vimmaisesti koulusta kiusaamista ja syrjintää.

Jo tässä ajassa on kuitenkin paljastunut, että joidenkin lasten käytökseen on hyvin vaikea vaikuttaa, koska heidän vanhempansa eivät usko, että lapset tekevät pahaa. He saavat kotona tukea huonolle käytökselleen.

Puolustus on hyvin usein se, että joku toinen aloitti. Ja totta tietenkin on, että kysymys on usein monimutkaisesta vyyhdistä, mutta silti vanhempien puolustamien joukossa on aloitteellisia kiusaajia. Niin ikään heidän joukossaan on oppilaita, joille kotona opetetaan, että kosto on toimiva tapa asioiden ratkaisemiseen.

Miksi vanhempien on niin vaikea hyväksyä sitä, että heidän lapsensa voi tehdä pahaa? Opettajalle on täysin mahdotonta ratkaista ongelmia, kun lapsi saa huonolle käytökselleen tukea kotona.

Mun lapsella on käytösongelmia koulussa aika paljon. Kavereita on vaikea löytää ja häiritsee välillä tunnilla myös (on eka luokalla, ongelmia ollut myös päiväkodissa). Olen nähnyt valtavasti vaivaa, jotta lapseni koulu ja kaverisuhteet sujuisi ja rankkaa on ollut. Sain kyllä myös koulusta palautteen, että olen kyllä tehnyt voitavani.

Mutta kun on kokemus siitä, millaista on olla haasteellisen lapsen äiti, niin ymmärrän ihan hyvin vanhempia, jotka tekevät toisin. Jos tekisin, niin kuin minusta olisi helpointa, haukkuisin open ja muut lapset tyhmiksi ja ymmärtämättömiksi tai jättäisin Wilma-viesteihin vastaamatta. Lapsi osaa kertoa asiat itselleen edullisessa valossa, ja vaikka järki sanoo, että eiköhän ope tiedä tapahtumat parhaiten, niin sydän uskoisi lasta, joka kertoo tarinan ihan muussa valossa. Kotona tuntuu rankalta vaatia paljon lapselta, joka on aivan loppu rankan koulupäivän jälkeen ja purkaa sen suuttumalla pienestäkin asiasta. Koulun tapahtumiin ei tee mieli mennä, kun siellä näkee, että lapsella ei ole kavereita (menen aina ja koitan tutustua myös luokkakavereihin ja kutsua heitä kylään yms). Vanhempainilloissa mietin, että ajatteleeko muut, että toi on se, joka ei osaa kasvattaa lapsiaan.

Haastavan lapsen perhekin tarvitsee tukea, toki sitä koulun rajallisilla resursseilla on vaikea antaa. Vaikutat ap kivalta opelta, muistathan antaa myös haastavasta lapsesta positiivista palautetta? Parasta mitä lapsestani on sanottu, kun erityisope sanoi, että hän on ihana poika. Aloin melkein itkeä liikutuksesta.

Meillä on kaksoset. Toinen käyttäytyy kotona aika hyvin, on suurimmaksi osaksi rauhallinen, jos haluaa jotain, pyytää luvan vanhemmalta tai pyytää jotain kohteliaasti että antaisitko mulle... tekee läksyt yleensä pyytämättä ja ilman mitään kiukuttelua, nopeasti ja hyvin. Jos pyydän siivoamaan huonetta, niin tekee kohtuullisen pienellä marinalla ja komentaa jopa toista että nyt siivotaan.

Ja nyt yhtäkkiä koulusta tuli opettajalta huolestuneita viestejä että tämä lapsi on muuttunut siitä mitä oli kahtena edellisenä vuotena, mölyää tunnilla ja häiritsee muita, kiukuttelee ulkona, ei tottele aikuisia jne. Ja kun mentiin opettajan kanssa juttelemaan, näin kuinka lapseni muuttui ihan eri ihmiseksi siinä kun tuli istumaan samaan pöytään minun ja opettajan kanssa, olin järkyttynyt. Miten tämä lapsi käyttäytyy kuin joku ongelmateini tässä tilanteessa vaikka kotona on ihan erilainen. Hänen selityksensä oli että opettaja on ärsyttävä. Sitä en tiedä millä tavalla opettaja on ärsyttävä lapsen mielestä.

Sanoin keskustelun päätteeksi opettajalle kahdenkesken, että älä anna lapseni yhtään pompottaa sinua, lapseni tarvitsee kovaa kuria kun kerran noin käyttäytyy. Opettaja sanoi että onpa hyvä että ollaan samaa mieltä asiasta että hän uskaltaa toimia. Myös mieheni laittoi wilmassa illalla opettajalle viestin että oli minulta kuullut asiasta ja että puhuttiin lapsen kanssa kotona hyvin vakavasti. Ja todellakin puhuttiin lapsen kanssa, kysyttiin mistä tämä tälläinen johtuu jne. ja sanoin lapselle, että ihmisen elämä on sellaista että vaikka joku ärsyttää, niin sinulla ei ole oikeutta häiritä muiden opiskelua. Niin se vaan on, että sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta perseillä siellä ja pilata toisten koulunkäyntiä vaikka opettaja olisi miten ärsyttävä.

Toinen kaksosista taas on kotona nykyään hankala, kiroilee, kiukuttelee, saa raivareita, heittelee tavaroita jne. Ei tee läksyjä, ja kun sitten loppuviimein on pakko niin ensin pitää kiukutella puoli tuntia että miten kauheita ne tehtävät on, vaikka sitten kun ne tekee niissä ei montaa minuuttia mene. Ja kun tämän lapsen kanssa puhuttiin opettajan kanssa, opettaja kehui kuinka lapsi on edistynyt koulussa hyvin, käyttäytyy hyvin, on kiva kaveri muille jne. Taas tuli tunne että kuka tämä lapsi on joka täällä koulussa on, ei ole sama joka kotona asuu.

Vanhemman voi olla vaikea uskoa opettajaa jos lapsi on kotona erilainen. Jos lapsi ei ole mikään erityislapsi, hän voi käyttäytyä eri paikoissa, tilanteissa ja eri ihmisten läsnäollessa täysin eritavalla, kuten aikuisetkin.

En jaksa lukea koko ketjua. Mutta olen itse saanut kasvatuksen, että jos joku teki minulle jotain, minulle tokaistiin heti, että mitä itse teit. Eli ei uskottu, että en ollut ansainnut kaikkea kohtelua.

Mutta totta kai samoin kasvatin omia lapsia. Kun jotain sattui koulussa, en uskonut lapsiani, vaan olin varma, että syyllinen sinä olet ja valehtelet kuitenkin. Olin kova ja jämäkkä kasvattajat.

Kunnes yksi lapsistani masentui ja joutui hoitoon ja vyyhteä purettaessa alkoi selvitä, että hän oli se luokan kiusattu, jonka syyksi pantiin kaikki ja hänen psyykkeensä romahti, kun edes vanhemmat eivät uskoneet ja tukeneet häntä.

Jos saisin kaiken tuon ajan takaisin, uskoisin lapsiani ja seisoisin heidän tukenaan. Nyt on jo liian myöhäistä

Minä tunnen lapseni. Tiedän että se käyttäytyy huonosti ja tekee kaikenlaista.

Olin itse samanlainen ja kovalla kurilla minusta kasvoi kuitenkin ihan hyvä ihminen