Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama, ei ole lapsia mutta onneksi mies. Jos hänet joskus menetän, ei ole ketään. Olen ollut vuosikymmeniä TODELLA aloitteellinen, todellakin siihen pisteeseen että aloin pelätä senkin olevan karkoittava tekijä. Olen tehnyt satoja aloitteita kymmenille ihmisille.
Joskus olen ollut "kaveri" vuosiakin ihan yksipuolisesti. Kaikki nämä tuttavuudet on päättyneet siihen, kun jätin aloitteen teon toiselle osapuolelle. En näe yksipuolisessa ihmissuhteessa arvoa, enemmän se on nöyryyttävää ja omanarvontuntoa syövää. X:nen kerran kun kuulee olevansa se jota ei kutsuttu johonkin muiden mukana, on epäinhimillistä vaatia enää yrittämistä.
Tällä hetkellä ei muuton jälkeen ole edes tuttavia. Paria uutta työkaveria olen kysäissyt jonnekin, ei oikein tullut vastakaikua. Surkuhupaisaa kuinka niin monelle on ihan oletus että jokaisella on "tuttavapiiri" josta kyllä kaverin saisi kunhan vaan ei olisi laiska ja viitsisi itse kysyä. Naurattaisi jos ei olisi niin surkeaa.
Juuri tuo, että kuulee/näkee somesta, että toisilla on ollut juhlat ja itse on istunut senkin illan kotona autuaan tietämättömänä niistä.
Pieni esimerkki: lähettelin vuosikausia yksipuolisesti joulukortteja ja matkoilta kortteja parille ihmiselle joita pidin kavereina. Niinkuin täälläkin on monesti neuvottu, en tehnyt sitä vastavuoroisuuden toivossa vaan ajattelin että he eivät vaan ole kortti-ihmisiä, no big deal.
Kunnes yhtenä jouluna toinen näistä vuodatti Facebookissa kuinka on askarrellut ja lähettänyt kymmeniä kortteja. Toisen kohdalla kuulin taas yhteisen tuttavan saaneen häneltä matkoilta kortin. Ei kyse ollut siitä että he eivät ole kortti-ihmisiä, vaan siitä, että minä en vaan ollut heidän listoillaan. Kylläpä tuli typerä ja nolo olo vuosien korttien lähettelystä, kun edes kohteliaisuudesta en ollut sillä kymmeniä henkiä sisältävällä joulukorttilistalla 😑. Ovat varmaan ajatelleet että eikö tuo onneton ikinä ymmärrä vinkkiä.
Vastaavia esimerkkejä olisi vaikka kuinka, kun olen kuvitellut ettei kaveriksi luulemani vaan ole whatsapp viestijä / ulkona käyvä / elokuvista pitävä / matkusteleva, jne jne. Aika kuluttavaa kerta toisensa jälkeen huomata että kyllähän ihminen noita asioita muiden kanssa tekee ihan mielellään ja paljon, minä vaan olen se jonka viesteihin ei vastata tai jonka kanssa ei tapahtuma x kiinnosta. Pahimmillaan olen kysynyt henkilöä seuraksi johonkin jonka hän on kiertäen torjunut, ja sitten mennyt jonkun toisen kanssa...
Näinpä, ei se suinkaan aina valitettavasti ole siitä kiinni ettäkö itse olisi vain niin itsekäs et kaikki kyllä heti huolisivat kaveriksi jos vain yrittäisi.. minulle on esim yksi puolituttu sanonut että olen outo, eli jos olen kaikkien mielestä outo niin asia ei parane sillä että alan soitella ja viestitellä kaikille eri kanavia pitkin
Kerran lähestyinkin erästä vanhaa tuttua facebookissa, ei vastannut mitään ja kun näimme sattumalta myöhemmun hän oli aivan silmiinpistävän vihainen/vastentahtoinen minut nähdessään ja juuri ja juuri sai sanottua jonkin hein tapaisen kun tervehdin häntä iloisesti. Ja ihan normaalin kuulumistenkyselyn hänelle laitoin, mutta en tiedä sitäkään miksi joku pitää minua outona, joten selvästi siinä viestissäni jotain vikaa oli toisen käytöksen perusteella. Mutta ei voi väittää ettenkö yrittäisi!
Niin, se nyt riippuu millainen sepustus se kuulumistenkysely esim. Facebook tutulle on. Se ei saa olla vuodatus. Lyhyt, ytimekäs ja positiivinen.
Ehkä yksinäisyys on sitä, että ihminen tarvitsee läheisen/läheisiä, joille voi olla oma itsensä. Kertoa mieltä painavista asiosita, eikä tarvitse yrittää olla kohtelias ja positiivinen jne. Toki sellaisen ihmisen löytäminen onnistuu parhaiten olemalla positiivinen ja kohtelias ja olemalla vuodattamatta, mutta tuttavuudesta pitäisi myöhemmin kehittyä ihmissuhde, joka kestäisi muutakin. Jos sellaisia ei ole, on yksinäinen - etenkin elämän kolhiessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla on perhe. Eli se yksinäisyydestä.
Puhut itsestäsi kohteena: kaveria/sukulaisia ei kiinnosta.
Mitä SINÄ teet saat saadaksesi kontakteja?
Miksi sinä odotat vaan valmista?Miksi et lue koko ketjua, jolloin olisit nähnyt ap:n muut vastaukset ja saanut vastauksen myös omaan kysymykseesi? Miksi sulle pitää erikseen vielä vastata samat asiat?
Koska vastaan ap.lle.
Koko ketjuja ei lue muut kuin tyhjäntoimittajat. Ajanhukkaa, suurin osa kommenteista tällä palstalla on moskaa.
Enintään skannaan pikaisesti.
Ei voi kuin pudistella päätään näille "Sinulla sentään on mies ja lapsia" kommenteille. Yksinäisyys on Suomessa aivan valtava ongelma, ja se koskettaa - yllättäen - suuresti myös ihan perheellisiä, parisuhteessa eläviä ihmisiä. Ja ap:n tapauksessa, kun mies on pitkälti töissä ja remonttihommissa, eikä muita aikuiskontakteja juuri ole työn, koulun tai harrastusten kautta, yksinäisyyden kokemus on täysin ymmärrettävää. Ja niin ihania kuin lapset ovatkin, eivät he täytä (eikä tarvitsekaan täyttää) koko sosiaalista elämää. Kyllä ihminen aikuisseuraakin kaipaa, ja toisaalta myös omaa perhettäänkin laajempia sosiaalisia suhteita. On ihan turhanpäiväistä vertailla, kenellä nyt on kaikista yksinäisintä.
Oletko, ap, keskustellut tästä asiasta miehesi kanssa, ja saatko ajatuksillesi ymmärrystä? Miehesi on kuitenkin lähin aikuinen elämässäsi, ja soisi, että puolisona hän yrittäisi tukea sinua. Millaiset ystäväpiirit hänellä on, ja onko sinun mahdollista päästä hänen kauttaan muodostamaan ystävyyssuhteita?
Mietin myös sitä mahdollisuutta, onko paikkakunnallasi vertaistukijärjestötoimintaa. Nämä siis ovat ns. matalan kynnyksen sosiaalialan palveluita, jotka perustuvat nimenomaan kohtaamiseen ja vertaistukeen, eli tällaisesta voisit hyvinkin löytää niin... noh, vertaistukea sekä myös tuttavia ja ystäviä. Omalla paikkakunnallani tällaisia ovat esimerkiksi Olkkari (Kokemus- ja vertaistoimijat ry), yritin etsiä vastaavaa palvelua joltakin isommasta kaupungista, mutta ehkäpä jollakin kanssakeskustelijalla on asiasta enemmän tietoa...?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle piirtyi kuva ihmisestä, joka odottaa nimenomaan muiden tekevän jotain. Pitävän yhteyttä, kyselevän kuulumisia jne., sen sijaaan että itse soittaisi, kutsuisi kylään/elokuviin tms.
Tällainen minä olenkin - nykyään.
Olen viimeksi viime viikolla kysynyt kaveria lounaalle. Ei ehtinyt. Muutama vuosi sitten pidin vaatekutsuja (joo tiedän, ei ne kiinnosta ketään), kyselin tuttuja lenkille. Pari kesää sitten käytiin porukalla kesäteatterissa ja yksi kerta syötiin yhdessä meillä. Nyt nämä ihmiset on kuka missäkin. Moikataan kun tavataan, ja se siitä.
Kyllä minä olen yrittänyt. Viestittänyt, kysynyt mitä kuuluu. Jopa miettinyt sitä, että en olisi liian innokas. Yhtä ihmistä näin paljon, koska asuivat lähellä ja meillä oli samanlaiset tekemiset. Sitten he muuttivat pois, ja kuukauden päästä soitin kysyäkseni kuulumisia. Tällä ihmisellä ei ollutkaan minun numeroni, eikä hän tunnistanut ääntäni puhelimessa. Hävetti niin paljon, että en pystynyt oikein jatkamaan puhelua. Tämä ei kuulosta enää normaalilta, mutta kun tarpeeksi on vastoinkäymisiä ja näkynättömyyttä muiden kanssa, ei enää uskalla olla niin aloitteellinen.
Ap
Tuosta lounaasta. Lounaspäivä kannattaa sopia kaverin kanssa yhdessä. Ei niin, että lähdetkö tiistaina lounaalle vaan nähdäänkö lounaan merkeissä. Mikä päivä sulle sopisi...
Käy miehesi kanssa kesäteatterissa ja leffassa.
Mene töihin, jotta pääset osaksi jotain porukkaa.
Hanki harrastus.
Hanki elämä.
Näin.
Tähän lisään vain, että epätoivoinen ihminen jonka olemus huutaa "olen tyytymätön, miksei kukaan halua minua?, en keksi mitään tekemistä, en arvosta itseäni, perhettäni enkä sitä hyvää mitä mulla on" kierretään kaukaa.
Saman kokee somessa. Jos vähän avaa elämäänsä, että on joku harmi tai suru, en ehkä saa yhtään kommenttia. Toiset saa kymmeniä tsemppiviestejä!
Sadasta kaverista korkeintaan kahdeksan tykkää mistään. Omasta mielestäni kaunis profiilikuva jää huomiotta.
Jäin Facebookista kokonaan pois. Mitä siellä tekee pahoittamassa mieltään. Instagramissa on muutama kymmenen seuraajaa, vaikka omasta mielestäni kuvani (ei yhtään minusta) on hyviä ja kauniita. Ei sitten, olen paska, ketään ei kiinnosta.
Nykyään inhoan ihmisiä. Kävelisin itkevän lapsen tai maassa makaavan vanhuksen ohi, jos ei siitä voisi tulla jotain seuraamuksia. Niin vähän enää kiinnostaa muut, muiden kuunteleminen, tukeminen, auttaminen... Kun ei itse saa mitään, ei jaksa antaa mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle piirtyi kuva ihmisestä, joka odottaa nimenomaan muiden tekevän jotain. Pitävän yhteyttä, kyselevän kuulumisia jne., sen sijaaan että itse soittaisi, kutsuisi kylään/elokuviin tms.
Tällainen minä olenkin - nykyään.
Olen viimeksi viime viikolla kysynyt kaveria lounaalle. Ei ehtinyt. Muutama vuosi sitten pidin vaatekutsuja (joo tiedän, ei ne kiinnosta ketään), kyselin tuttuja lenkille. Pari kesää sitten käytiin porukalla kesäteatterissa ja yksi kerta syötiin yhdessä meillä. Nyt nämä ihmiset on kuka missäkin. Moikataan kun tavataan, ja se siitä.
Kyllä minä olen yrittänyt. Viestittänyt, kysynyt mitä kuuluu. Jopa miettinyt sitä, että en olisi liian innokas. Yhtä ihmistä näin paljon, koska asuivat lähellä ja meillä oli samanlaiset tekemiset. Sitten he muuttivat pois, ja kuukauden päästä soitin kysyäkseni kuulumisia. Tällä ihmisellä ei ollutkaan minun numeroni, eikä hän tunnistanut ääntäni puhelimessa. Hävetti niin paljon, että en pystynyt oikein jatkamaan puhelua. Tämä ei kuulosta enää normaalilta, mutta kun tarpeeksi on vastoinkäymisiä ja näkynättömyyttä muiden kanssa, ei enää uskalla olla niin aloitteellinen.
Ap
Tuosta lounaasta. Lounaspäivä kannattaa sopia kaverin kanssa yhdessä. Ei niin, että lähdetkö tiistaina lounaalle vaan nähdäänkö lounaan merkeissä. Mikä päivä sulle sopisi...
Käy miehesi kanssa kesäteatterissa ja leffassa.
Mene töihin, jotta pääset osaksi jotain porukkaa.
Hanki harrastus.
Hanki elämä.Voi miten ihanan vaaleanpunainen näkemys jollain on elämästä! Olen ollut elämäni aikana parissakymmenessä harrastuksessa/työpaikassa jne ja siinä missä muut onkin saaneet kavereita, minä en. Niin, syy on minussa, mutta mikä, en tiedä. Vaikka kuinka lähestyisi ihmisiä ja juttelisi niin ei heitä minun seurani kiinnosta. Olipa se toinen yhtä yksinäinen kuin minä tai ei, sillä ihmiset on mieluummin yksin kuin minun selkeästi huonossa seurassani. Rupea erilaiseksi- no, millaiseksi? Ole oma itsesi, älä esitä- vaan kun oma itseni ei kelpaa muille.
Kuten sanoin mene töihin, jotta pääset osaksi porukkaa. Työyhteisössä tehdään asioita yhdessä esim. Pikkujoulut, työhyvinvointipäivät. Liity liittoon, osallistu liiton tapahtumiin. Näin sosiaalinen elämä on useamman kortin varassa. Esim. Ap:n sosiaalinen elämä laajenisi työn ansiosta merkittävästi. Ei pidä lähteä sosiaalisiin tilanteisiin, sillä vaatimuksella, että pitää saada ystävä.
Tottakai kaikki saavat tuntea olonsa yksinäisiksi, ja olla yksinäisiä riipoumatta tilanteesta mutta on sillä silti eroa onko yksin sekä fyysisesti että psyykkisesti vai pelkästään psyykkisesti, jälkimmäistä vähättelemättä, mutta veikkaan aloittajankin kokevan, että ilman miestä ja lapsia hän olisi vielä yksinäisempi. Eikä niin, että mies ja lapset olisi täysin yhdentekeviä ihmisiä hänen elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olet tyytymätön, passiivinen ja masentunut.
Mee lääkäriin.
Vai ootatko että lääkäri tulee hakemaan sua?
Ei ihme, että tylsistyt vaan kotona.
Itse tunnen yksinäisyyttä kun en tunne yhtää samaa sairautta sairastavaa ihmistä. Ja sairaus on vaikeuttanut yhteydenpitoa kavereihin. En vaan jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla aivan sama tilanne muutama vuos takaperin. Itsellä auttoi, kun hankin lemmikin. Nykyään on kivaa viettää aikaa kotona, tai tulla kotiin asioilta kun tietää ettei ole "yksin".
Tietenkään lemmikki ei ole kaikkien juttu ja siinä on kova vastuu, mutta omalla kohdalla paras päätös minkä tein.
Kuulostaa ehkä vähän mökkihöperöltä mutta tykkään rupatella lemmikille joka kumminkin reagoi siihen mitä sanon ja teen, tekee ihmeitä itsetunnolle.
Vierailija kirjoitti:
Mulla aivan sama tilanne muutama vuos takaperin. Itsellä auttoi, kun hankin lemmikin. Nykyään on kivaa viettää aikaa kotona, tai tulla kotiin asioilta kun tietää ettei ole "yksin".
Tietenkään lemmikki ei ole kaikkien juttu ja siinä on kova vastuu, mutta omalla kohdalla paras päätös minkä tein.
Kuulostaa ehkä vähän mökkihöperöltä mutta tykkään rupatella lemmikille joka kumminkin reagoi siihen mitä sanon ja teen, tekee ihmeitä itsetunnolle.
Mikä lemmikki? Paljonko se maksaa (kuukausittain)? Itsekin haluaisin lemmikin mutta eihän köyhällä saa olla mitään iloa elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP valittaa yksinäisyyttään, ja viittaa myös somenäkymättömyyteensä. Hän on saanut nyt 5 sivua vastauksia, AV-tasoon nähden todella asiallista keskustelua, tsemppiä ja neuvoja. Ja mikä on AP:n vastaus? Viimeisimmässä viestissään hän ei suinkaan sano, että "hei kiva, että te huomaatte minut", "kiitos vastauksista", vaan sen sijaan jatkaa ja syventää valitustaan. Kaikki on tehty ja yritetty jo, ihmiset vaan on kamalia. Valitettava tosiasia on, että juoksisin karkuun ja lujaa, jos tämän tapainen ihminen yrittäisi minuun tutustua, koska en halua joutua kenenkään terapeuttiseksi suhteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama, ei ole lapsia mutta onneksi mies. Jos hänet joskus menetän, ei ole ketään. Olen ollut vuosikymmeniä TODELLA aloitteellinen, todellakin siihen pisteeseen että aloin pelätä senkin olevan karkoittava tekijä. Olen tehnyt satoja aloitteita kymmenille ihmisille.
Joskus olen ollut "kaveri" vuosiakin ihan yksipuolisesti. Kaikki nämä tuttavuudet on päättyneet siihen, kun jätin aloitteen teon toiselle osapuolelle. En näe yksipuolisessa ihmissuhteessa arvoa, enemmän se on nöyryyttävää ja omanarvontuntoa syövää. X:nen kerran kun kuulee olevansa se jota ei kutsuttu johonkin muiden mukana, on epäinhimillistä vaatia enää yrittämistä.
Tällä hetkellä ei muuton jälkeen ole edes tuttavia. Paria uutta työkaveria olen kysäissyt jonnekin, ei oikein tullut vastakaikua. Surkuhupaisaa kuinka niin monelle on ihan oletus että jokaisella on "tuttavapiiri" josta kyllä kaverin saisi kunhan vaan ei olisi laiska ja viitsisi itse kysyä. Naurattaisi jos ei olisi niin surkeaa.
Juuri tuo, että kuulee/näkee somesta, että toisilla on ollut juhlat ja itse on istunut senkin illan kotona autuaan tietämättömänä niistä.
Pieni esimerkki: lähettelin vuosikausia yksipuolisesti joulukortteja ja matkoilta kortteja parille ihmiselle joita pidin kavereina. Niinkuin täälläkin on monesti neuvottu, en tehnyt sitä vastavuoroisuuden toivossa vaan ajattelin että he eivät vaan ole kortti-ihmisiä, no big deal.
Kunnes yhtenä jouluna toinen näistä vuodatti Facebookissa kuinka on askarrellut ja lähettänyt kymmeniä kortteja. Toisen kohdalla kuulin taas yhteisen tuttavan saaneen häneltä matkoilta kortin. Ei kyse ollut siitä että he eivät ole kortti-ihmisiä, vaan siitä, että minä en vaan ollut heidän listoillaan. Kylläpä tuli typerä ja nolo olo vuosien korttien lähettelystä, kun edes kohteliaisuudesta en ollut sillä kymmeniä henkiä sisältävällä joulukorttilistalla 😑. Ovat varmaan ajatelleet että eikö tuo onneton ikinä ymmärrä vinkkiä.
Vastaavia esimerkkejä olisi vaikka kuinka, kun olen kuvitellut ettei kaveriksi luulemani vaan ole whatsapp viestijä / ulkona käyvä / elokuvista pitävä / matkusteleva, jne jne. Aika kuluttavaa kerta toisensa jälkeen huomata että kyllähän ihminen noita asioita muiden kanssa tekee ihan mielellään ja paljon, minä vaan olen se jonka viesteihin ei vastata tai jonka kanssa ei tapahtuma x kiinnosta. Pahimmillaan olen kysynyt henkilöä seuraksi johonkin jonka hän on kiertäen torjunut, ja sitten mennyt jonkun toisen kanssa...
Näinpä, ei se suinkaan aina valitettavasti ole siitä kiinni ettäkö itse olisi vain niin itsekäs et kaikki kyllä heti huolisivat kaveriksi jos vain yrittäisi.. minulle on esim yksi puolituttu sanonut että olen outo, eli jos olen kaikkien mielestä outo niin asia ei parane sillä että alan soitella ja viestitellä kaikille eri kanavia pitkin
Kerran lähestyinkin erästä vanhaa tuttua facebookissa, ei vastannut mitään ja kun näimme sattumalta myöhemmun hän oli aivan silmiinpistävän vihainen/vastentahtoinen minut nähdessään ja juuri ja juuri sai sanottua jonkin hein tapaisen kun tervehdin häntä iloisesti. Ja ihan normaalin kuulumistenkyselyn hänelle laitoin, mutta en tiedä sitäkään miksi joku pitää minua outona, joten selvästi siinä viestissäni jotain vikaa oli toisen käytöksen perusteella. Mutta ei voi väittää ettenkö yrittäisi!
Joo sama, muidenkin kuin sukulaisten kanssa. Usein on käynyt niin että näen jonkun vanhan tuttavan tai puolitutun ja menen iloisena tervehtimään. Vastaanotto onkin luokkaa ilme "voi ei miksi tuo puhuu mulle" ja hyvin nuivat vastaukset esim tervehdykseen.
Olen mielestäni ihan normaali, iloinen ja ystävällinen ihminen, joten tällainen vastaanotto on todella hämmentävää. Itse kun mietin miten reagoisin, niin toinen saisi olla luokkaa pahin vihamies, että en edes kohteliaisuudesta esittäisi ystävällistä sen pari minuuttia.
Eli joko ihmiset on ihan saakelin epäkohteliaita ja viitsivät olla ystävällisiä vain ihan läheisille, tai tietämättäni olen ihmishirviö. Kumpikaan vaihtoehto ei mitenkään kannusta jatkamaan yrityksiä olla sosiaalinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP valittaa yksinäisyyttään, ja viittaa myös somenäkymättömyyteensä. Hän on saanut nyt 5 sivua vastauksia, AV-tasoon nähden todella asiallista keskustelua, tsemppiä ja neuvoja. Ja mikä on AP:n vastaus? Viimeisimmässä viestissään hän ei suinkaan sano, että "hei kiva, että te huomaatte minut", "kiitos vastauksista", vaan sen sijaan jatkaa ja syventää valitustaan. Kaikki on tehty ja yritetty jo, ihmiset vaan on kamalia. Valitettava tosiasia on, että juoksisin karkuun ja lujaa, jos tämän tapainen ihminen yrittäisi minuun tutustua, koska en halua joutua kenenkään terapeuttiseksi suhteeksi.
Huomannut saman.
Eilen kulutin 45 min. ohjeistaen ihmistä joka kysyi läheisen muistiongelmista.
Mulla on kokemusta, joten neuvoin parhaani mukaan.
Lopetin, kun tajusin, että hän haluaa vain valittaa.
Hänellä ei ole aietta edes viedä läheistä lääkäriin (katsellaan)
Sama toistuu ketjusta toiseen.
Pelkkää valitusvirttä.
Ei kiitosta, ei muutosta.
Kunpa tajuttaisiin, että elämä on suureksi osaksi omissa käsissä. Muutos olet sinä itse.
Joskus muutos lähtee lääkärikäynnistä, avun hakemisesta. Mutta sekin pitää tehdä itse.
Vierailija kirjoitti:
AP valittaa yksinäisyyttään, ja viittaa myös somenäkymättömyyteensä. Hän on saanut nyt 5 sivua vastauksia, AV-tasoon nähden todella asiallista keskustelua, tsemppiä ja neuvoja. Ja mikä on AP:n vastaus? Viimeisimmässä viestissään hän ei suinkaan sano, että "hei kiva, että te huomaatte minut", "kiitos vastauksista", vaan sen sijaan jatkaa ja syventää valitustaan. Kaikki on tehty ja yritetty jo, ihmiset vaan on kamalia. Valitettava tosiasia on, että juoksisin karkuun ja lujaa, jos tämän tapainen ihminen yrittäisi minuun tutustua, koska en halua joutua kenenkään terapeuttiseksi suhteeksi.
Viimeisin viestini on sivulla 4, kait. Siinä toivoin kaikkea hyvää minua kommentoineelle, ja pohdin omaa tilannetta. Muuten olen seurannut vierestä, miettinyt mitä sanoa.
En kaivannut neuvoa, vaan vertaistukea. Ilkeilyihin en ole edes velvollinen vastaamaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle piirtyi kuva ihmisestä, joka odottaa nimenomaan muiden tekevän jotain. Pitävän yhteyttä, kyselevän kuulumisia jne., sen sijaaan että itse soittaisi, kutsuisi kylään/elokuviin tms.
Tällainen minä olenkin - nykyään.
Olen viimeksi viime viikolla kysynyt kaveria lounaalle. Ei ehtinyt. Muutama vuosi sitten pidin vaatekutsuja (joo tiedän, ei ne kiinnosta ketään), kyselin tuttuja lenkille. Pari kesää sitten käytiin porukalla kesäteatterissa ja yksi kerta syötiin yhdessä meillä. Nyt nämä ihmiset on kuka missäkin. Moikataan kun tavataan, ja se siitä.
Kyllä minä olen yrittänyt. Viestittänyt, kysynyt mitä kuuluu. Jopa miettinyt sitä, että en olisi liian innokas. Yhtä ihmistä näin paljon, koska asuivat lähellä ja meillä oli samanlaiset tekemiset. Sitten he muuttivat pois, ja kuukauden päästä soitin kysyäkseni kuulumisia. Tällä ihmisellä ei ollutkaan minun numeroni, eikä hän tunnistanut ääntäni puhelimessa. Hävetti niin paljon, että en pystynyt oikein jatkamaan puhelua. Tämä ei kuulosta enää normaalilta, mutta kun tarpeeksi on vastoinkäymisiä ja näkynättömyyttä muiden kanssa, ei enää uskalla olla niin aloitteellinen.
Ap
Tuosta lounaasta. Lounaspäivä kannattaa sopia kaverin kanssa yhdessä. Ei niin, että lähdetkö tiistaina lounaalle vaan nähdäänkö lounaan merkeissä. Mikä päivä sulle sopisi...
Käy miehesi kanssa kesäteatterissa ja leffassa.
Mene töihin, jotta pääset osaksi jotain porukkaa.
Hanki harrastus.
Hanki elämä.Voi miten ihanan vaaleanpunainen näkemys jollain on elämästä! Olen ollut elämäni aikana parissakymmenessä harrastuksessa/työpaikassa jne ja siinä missä muut onkin saaneet kavereita, minä en. Niin, syy on minussa, mutta mikä, en tiedä. Vaikka kuinka lähestyisi ihmisiä ja juttelisi niin ei heitä minun seurani kiinnosta. Olipa se toinen yhtä yksinäinen kuin minä tai ei, sillä ihmiset on mieluummin yksin kuin minun selkeästi huonossa seurassani. Rupea erilaiseksi- no, millaiseksi? Ole oma itsesi, älä esitä- vaan kun oma itseni ei kelpaa muille.
Kuten sanoin mene töihin, jotta pääset osaksi porukkaa. Työyhteisössä tehdään asioita yhdessä esim. Pikkujoulut, työhyvinvointipäivät. Liity liittoon, osallistu liiton tapahtumiin. Näin sosiaalinen elämä on useamman kortin varassa. Esim. Ap:n sosiaalinen elämä laajenisi työn ansiosta merkittävästi. Ei pidä lähteä sosiaalisiin tilanteisiin, sillä vaatimuksella, että pitää saada ystävä.
Täällä toinen yksinäinen, joka on opiskellut kaksi tutkintoa ja ollut koko aikuisikänsä töissä. En ole saanut silti yhtään ystävää, taas, yrityksistä huolimatta. Joskus joku lähtee jonnekin, mutta näistä ei ikinä synny vastavuoroista kaveruutta. Olen kutsunut ihmisiä kotiini, harrastuksiin, viihteelle.. Minua ei koskaan kutsuta mihinkään. Kun vaihdan paikkaa, yritän pitää yhteyksiä mutta minut unohdetaan välittömästi.
Yksikään koulutus tai työpaikka ei ole johtanut siihen että olisi kavereita. Ei kannata siis laittaa liikaa toivoa noillekaan, todennäköisesti vaan pettyy.
Vierailija kirjoitti:
Sulla on perhe. Eli se yksinäisyydestä.
Puhut itsestäsi kohteena: kaveria/sukulaisia ei kiinnosta.
Mitä SINÄ teet saat saadaksesi kontakteja?
Miksi sinä odotat vaan valmista?
Otetaanpa jälleen kertauksena: yksinäisyys on tunne joka voi olla hyvinkin tuskallinen ja sitä voi kokea vaikka kumppanin kanssa jutellessa jos tilanteessa ei tule kunnolla kohdatuksi. Yksinolo taas on sitä että ympärillä ei ole ihmisiä. Jotkut eivät tunne yksinäisyyttä vaikka asuvat yksin saarella, ihmislähtöiset ihmiset taas vaativat säännöllistä kohtaamisen tunnetta välttyäkseen yksinäisyyden kärsimykseltä.
Faktaa on myös se että esim. ystävyyssuhteet voivat hiipua pois vaikka itse yrittäisikin pitää yhteyttä. On myös ajan mittaan raskasta kysellä, ehdottaa ja pyytää jos vastaukset ovat aina kielteisiä.
Joissain vastauksissa lähdetään jostain jenkkimarkkinamiesten keksimästä "kaikki on kiinni itsestä" -ajattelusta. Joskus elämän kuitenkin vaan on epäreilua. Se mikä on sattunut toimimaan sinulla, sinun elämäntilanteessasi, sinun ystäviesi kanssa ei välttämättä toimi esim. ap:lla. Myötätunto ei ole heikkoutta.
Ap:lle: tunnistan kertomuksessasi paljon tuttuja tilanteita ja tunteita. Toivotan voimia ja uskoa parempaan. Joskus yksi muutos elämässä auttaa muuttamaan myös toisia, olisiko sinulla jokin unelma jonka perään lähteminen voisi helpottaa sivutuotteena myös yksinäisyyttä?
Pakko sanoa, että nyt ärsyttää. Ette te edes lue mitä olen jo kirjoittanut! Teitä pitäisi kiittää ja kumartaa siitä, että luetaan rivien välistä mitä halutaan, neuvotaan alentuvasti ja pyytämättä.
Ei se niin ihan mene, sori siitä.
Ap
Kun masennus ja apeus johtuu yksinäisyydestä, niin mitä ihmettä se lääkäri voi tehdä? Minä ainakin olen ihan positiivinen ja iloinen aina kun luulen että nyt saan kavereita (esim uuden työn aloitus), mutta se apeus palaa kyllä kun taas huomaan että eipä onnistunut yritykset. Alkaako se lääkäri kaveriksi tai pakottaa muut mulle kavereiksi?
Enkä siis ole tuo miehellinen jolle kommentoit.