Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Ja JÄLLEEN kerran joku joka valittaa yksinäisyyttään ja ensimmäisten lauseiden perusteella selviää että hänellä on mies. Miksi mä edes vaivaudun avaamaan näitä keskusteluja "yksinäisyydestä" kun aina sama juttu. Kuule eläppä koko elämäsi ilman minkäänlaista mies-suhdetta ja tule sitten valittamaan yksinäisyydestäsi. Menee oikeesti hermot!
Minulla on monesti ihan ihmistenkin parissa yksinäinen olo. Ei pelkkä ihmisten kanssa oleminen tai asuminen ole tae sille, että tulee kuulluksi ja nähdyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen. Minulla on mies, lapsia ja nyt myös työpaikka, mutta olen aina se, joka sukujuhlissakin istun yksin kun muut pitävät hauskaa. Mies yleensä juo ja lapset ovat omien kavereittensa kanssa.
Opiskelu- ja työpaikoissa olen aina jäänyt ulkopuoliseksi. Parhaissa tapauksissa on käyty joskus porukassa syömässä tai jotain, mutta vain pari kertaa työtoveruus on ollut jotain syvempää ystävyyttä jonkun aikaa.
Miksi istut yksin etkä osallistu?.
Olen eri, mutta miksi ihmiset luulevat ettei me yksinäiset ole yritetty osallistua vuosikausia?
Esim edellinen ja viimeinen "sukukokous" meni niin, että yritin jutella serkuille ja sedille/tädeille. Keskustelut menivät sitä rataa, että yritin jutella jostain ja sain lähinnä 😐😒 ilmeet ja yhden sanan vastaukseksi. Luulin että minua ei tunnisteta, ja esittelin itseni "niin mä olen sun Mirkkuserkku jos et tunnista", vastauksena "joo tunnistan kyllä 😐" ja selän kääntäminen.
Voin sanoa että tunne on niin musertava, että parin vastaavan yrityksen jälkeen kukaan ei enää pysty olemaan iloinen ja aloitteellinen, kun tuntuu että lähinnä kansanmurhaajan kohtelua saa. Ei silloin voi kuin istua ja ihmetellä muiden ystävällistä kanssakäymistä katsoen, ja jättämällä sen viimeiseksi osallistumiseksi (ei kyllä ole kutsuttukaan, välillä kuulen veljeltä sivulauseessa sukujuhlista. Hänellekään ei tule edes mieleen että minua ei ole kutsuttu, on ikäänkuin selviö että enhän minä oman sukuni juhliin kuulu sen enempää kuin naapurin Pertti).
Minulle taas kyllä puhutaan sukujuhlissa, joita on ehkä kerran kahdessa vuodessa. Olen sukuhaarani ainoa jäsen. Muilla on omat sukuhaarat, jotka viettävät jouluja ja synttäreitä ja mökkeilevät jne. Minä saavun juhliin yksin, sitten jutellaan ja ollaan kuin joskus 80-luvulla kotoisasti. Sitten minä lähden yksin kotiin ja toiset lähtevät yhteisillä takseilla jatkoille/kotiinsa jne. Ei yhtä kurja tilanne kuin sinulla, mutta erittäin ristiriitainen ja herättää myös kurjia tuntemuksia sen hetken kivan lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen. Minulla on mies, lapsia ja nyt myös työpaikka, mutta olen aina se, joka sukujuhlissakin istun yksin kun muut pitävät hauskaa. Mies yleensä juo ja lapset ovat omien kavereittensa kanssa.
Opiskelu- ja työpaikoissa olen aina jäänyt ulkopuoliseksi. Parhaissa tapauksissa on käyty joskus porukassa syömässä tai jotain, mutta vain pari kertaa työtoveruus on ollut jotain syvempää ystävyyttä jonkun aikaa.
Miksi istut yksin etkä osallistu?.
Olen eri, mutta miksi ihmiset luulevat ettei me yksinäiset ole yritetty osallistua vuosikausia?
Esim edellinen ja viimeinen "sukukokous" meni niin, että yritin jutella serkuille ja sedille/tädeille. Keskustelut menivät sitä rataa, että yritin jutella jostain ja sain lähinnä 😐😒 ilmeet ja yhden sanan vastaukseksi. Luulin että minua ei tunnisteta, ja esittelin itseni "niin mä olen sun Mirkkuserkku jos et tunnista", vastauksena "joo tunnistan kyllä 😐" ja selän kääntäminen.
Voin sanoa että tunne on niin musertava, että parin vastaavan yrityksen jälkeen kukaan ei enää pysty olemaan iloinen ja aloitteellinen, kun tuntuu että lähinnä kansanmurhaajan kohtelua saa. Ei silloin voi kuin istua ja ihmetellä muiden ystävällistä kanssakäymistä katsoen, ja jättämällä sen viimeiseksi osallistumiseksi (ei kyllä ole kutsuttukaan, välillä kuulen veljeltä sivulauseessa sukujuhlista. Hänellekään ei tule edes mieleen että minua ei ole kutsuttu, on ikäänkuin selviö että enhän minä oman sukuni juhliin kuulu sen enempää kuin naapurin Pertti).
Jep! Viimeksi liityin erääseen keskusteluun harrastuksessa kahden toisilleen suht tuntemattoman kanssa harrastukseen liittyvästä aiheesta josta oli minullakin kokemusta, toinen vain vilkaisi ja toinen sanoi muutaman sanan kääntäen keskustelun taas siihen toiseen, ja hävetti että edes yritin. En tiedä mikä minusta tekee niin mitättömän/tylsän, lapsenakaan en tajunnut miksi kaikki muut löytää joka paikasta kavereita paitsi minä.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu katkeralle lukea tuo teksti, kun itse en ole onnistunut miestä löytämään ja jään todennäköisesti kokonaan lapsettomaksi.
Mutta toki ihmisten keskelläkin voi jäädä yksin. Yrittäisin ap:na lasten kautta tutustua ihmisiin, onko esimerkiksi jotain kerhoja tai harrastuksia mihin mennään vanhemman kanssa.
Ymmärrän hyvin, että minun perheellisyyteni tuntuu pahalta. En halua hieroa sitä kenenkään naamaan, enkä väheksy muiden yksinäisyyttä. Yritän kuitenkin kertoa, että yksinäisyyttä on montaa eri tasoa. Kuten on surua ja osattomuutta.
Itse koen osattomuutta vanhempien ja suvun kohtelun vuoksi. Monella perheellisellä on omat vanhemmat tukemassa ja monella on läheiset välit omiin sisaruksiin, lapsilla serkkuja jne. Uskon, että tämä osattomuus minussa vahvistaa yksinäisyyden tunnetta. Että vaikka on se aviopuoliso ja lapsia, kokee, ettei aikuisten keskuudessa ole edes olemassa.
Yllä joku ehdottaa lasten kerhoja yms. Been there, done that. Väitän, että ihmiset ovat aika sulkeutuneita loppujen lopuksi. Ja hyvin ennakkoluuloisia. Niin perheellisen kuin perheettömän yksinäisen on vaikea luoda kontaktia muihin, jos ei ole jotain yhdistävää tekijää. Pelkkä lapsi ei sellaiseksi pidemmän päälle riitä.
Sinulle ketä lainasin, niin toivon kaikkea hyvää. Minulle ei ole väliä onko ihminen sinkku vai ei, voisin silti olla kaveri ja myöhemmin joskus ehkä ystäväkin.
Ap
Ei sillä saavuta mitään, että vähättelee toisen tunteita ja kipukohtia. Eikös jokaisella ole oikeus tuntea yksinäisyyttä, jos siltä tuntuu, ei se mitätöin sen toisen yksinäisen tuntemuksia. Tuettaisiin mielummin jokaista kuin kiellettäisiin jonkun oikeus tunteisiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhyy. Miksi ei kelpaa ne yhdistävät tekijät, tällä hetkellä lapset.
Itse olen huomannut kyllä kuinka oikeasti yksinäisyys passivoittaa. Kun ei ole ketään perheen ulkopuolista kaveria. En sanoisi olevani yksin, mutta paljon yksinäisempi kuin ennen. Ajattelin lukion jälkeen että elämä alkaa jee, mutta jämähdinkin kotikaupunkiin välivuodeksi. Kaverit muutti muualle, ei opiskelupaikkaa, ei kunnon töitä...
Kyllä tämä aika mahalaskulta tuntuu mutta ei tässä auta kuin mennä eteenpäin. Tsemppiä AP, se että on perhe ei tarkoita etteikö voisi olla yksinäinen. Aikuinen tarvitsee myös aikuista seuraa ja jos miehestä ei siihen ole niin minkäs teet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yhyy. Miksi ei kelpaa ne yhdistävät tekijät, tällä hetkellä lapset.
Mikä tarve sinulla on olla ilkeä?
Mäkin yksinäinen perheellinen. Mä oon löytänyt seurakunnasta sosiaalisia kontakteja, ev.lut kirkollakin on kaikenlaista perhekerhoa ja harrastekerhoa, mutta aktiivisempaa toimintaa on esim. Kansanlähetyksellä mikä toimii ev.lut kirkon alla, on perheille omaa toimintaa, yhteisiä illanviettoja ym mihin on kaikki tervetulleita, kristitttjä näissä on mutta jos meidän seura kelpaa nii mukaan vaan :-) toinen mikä auttaa on sitten opinnot ja työ tai harrastus, sisältöä elämään siitä ettei vaan mutehdi yksin kotona, vaikka ei se ystäviä korvaa. Aikuisena kai vaikeampaa enää saada ystäviä kun on ruuhkavuodet monilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla on perhe. Eli se yksinäisyydestä.
Puhut itsestäsi kohteena: kaveria/sukulaisia ei kiinnosta.
Mitä SINÄ teet saat saadaksesi kontakteja?
Miksi sinä odotat vaan valmista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama, ei ole lapsia mutta onneksi mies. Jos hänet joskus menetän, ei ole ketään. Olen ollut vuosikymmeniä TODELLA aloitteellinen, todellakin siihen pisteeseen että aloin pelätä senkin olevan karkoittava tekijä. Olen tehnyt satoja aloitteita kymmenille ihmisille.
Joskus olen ollut "kaveri" vuosiakin ihan yksipuolisesti. Kaikki nämä tuttavuudet on päättyneet siihen, kun jätin aloitteen teon toiselle osapuolelle. En näe yksipuolisessa ihmissuhteessa arvoa, enemmän se on nöyryyttävää ja omanarvontuntoa syövää. X:nen kerran kun kuulee olevansa se jota ei kutsuttu johonkin muiden mukana, on epäinhimillistä vaatia enää yrittämistä.
Tällä hetkellä ei muuton jälkeen ole edes tuttavia. Paria uutta työkaveria olen kysäissyt jonnekin, ei oikein tullut vastakaikua. Surkuhupaisaa kuinka niin monelle on ihan oletus että jokaisella on "tuttavapiiri" josta kyllä kaverin saisi kunhan vaan ei olisi laiska ja viitsisi itse kysyä. Naurattaisi jos ei olisi niin surkeaa.
Juuri tuo, että kuulee/näkee somesta, että toisilla on ollut juhlat ja itse on istunut senkin illan kotona autuaan tietämättömänä niistä.
Pieni esimerkki: lähettelin vuosikausia yksipuolisesti joulukortteja ja matkoilta kortteja parille ihmiselle joita pidin kavereina. Niinkuin täälläkin on monesti neuvottu, en tehnyt sitä vastavuoroisuuden toivossa vaan ajattelin että he eivät vaan ole kortti-ihmisiä, no big deal.
Kunnes yhtenä jouluna toinen näistä vuodatti Facebookissa kuinka on askarrellut ja lähettänyt kymmeniä kortteja. Toisen kohdalla kuulin taas yhteisen tuttavan saaneen häneltä matkoilta kortin. Ei kyse ollut siitä että he eivät ole kortti-ihmisiä, vaan siitä, että minä en vaan ollut heidän listoillaan. Kylläpä tuli typerä ja nolo olo vuosien korttien lähettelystä, kun edes kohteliaisuudesta en ollut sillä kymmeniä henkiä sisältävällä joulukorttilistalla 😑. Ovat varmaan ajatelleet että eikö tuo onneton ikinä ymmärrä vinkkiä.
Vastaavia esimerkkejä olisi vaikka kuinka, kun olen kuvitellut ettei kaveriksi luulemani vaan ole whatsapp viestijä / ulkona käyvä / elokuvista pitävä / matkusteleva, jne jne. Aika kuluttavaa kerta toisensa jälkeen huomata että kyllähän ihminen noita asioita muiden kanssa tekee ihan mielellään ja paljon, minä vaan olen se jonka viesteihin ei vastata tai jonka kanssa ei tapahtuma x kiinnosta. Pahimmillaan olen kysynyt henkilöä seuraksi johonkin jonka hän on kiertäen torjunut, ja sitten mennyt jonkun toisen kanssa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulla on perhe. Eli se yksinäisyydestä.
Puhut itsestäsi kohteena: kaveria/sukulaisia ei kiinnosta.
Mitä SINÄ teet saat saadaksesi kontakteja?
Miksi sinä odotat vaan valmista?
Miksi et lue koko ketjua, jolloin olisit nähnyt ap:n muut vastaukset ja saanut vastauksen myös omaan kysymykseesi? Miksi sulle pitää erikseen vielä vastata samat asiat?
Ap kirjoituksesi kuulosti aika tutulta. Vuosien varrella ja osittain paikkakunnan vaihdoksesta johtuen kaverit ovat jääneet pois. Tällä hetkellä on yksi hyvä ystävä, sekin sentään jotain, vaikka asummekin hänen kanssaan eri paikkakunnilla.
Olen huomannut, että nykyisin en oikein enää viitsi edes lähteä tapaamaan ihmisiä, joiden kanssa ei tunne samankaltaisuutta. Ylipirteät ihmiset ja kevyet ajattelijat skippaan täysin. Näistä yksi on lapseni kummi, joka on usein pyytänyt kylään tosin eri paikkakunnalla asuu hänkin. Olen huomannut yksinäisyyden ja jonkinlaisen päämäärättömyyden elämässäni vaikuttaen parin viime vuoden aikana mm. siten etten jaksa kotonakaan oikein siivota ja touhuta entiseen malliin. Olotila tekee lamaantuneeksi ja omaan hyvin spesifit kiinnostuksen kohteet, jotka pitävät edes jotenkin yllä mielen vireyttä.
Aikuisena on käsittääkseni vaikeampi ystävystyä ja monilla perhe-elämä ja muu perusarki häivyttää oman persoonan, jota enää kehtaisi kellekään puolitutuille näyttääkään. Mitään arjen lääkettä ei minullakaan ole tarjota, mutta terapiat ja varsinkin itsepsyykkaukset peilin kanssa ym. kuulostavat aika humpuukilta. Asiat jotka minua ainakin edes vähän piristävät arjessa ovat musiikki ja kirjat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama, ei ole lapsia mutta onneksi mies. Jos hänet joskus menetän, ei ole ketään. Olen ollut vuosikymmeniä TODELLA aloitteellinen, todellakin siihen pisteeseen että aloin pelätä senkin olevan karkoittava tekijä. Olen tehnyt satoja aloitteita kymmenille ihmisille.
Joskus olen ollut "kaveri" vuosiakin ihan yksipuolisesti. Kaikki nämä tuttavuudet on päättyneet siihen, kun jätin aloitteen teon toiselle osapuolelle. En näe yksipuolisessa ihmissuhteessa arvoa, enemmän se on nöyryyttävää ja omanarvontuntoa syövää. X:nen kerran kun kuulee olevansa se jota ei kutsuttu johonkin muiden mukana, on epäinhimillistä vaatia enää yrittämistä.
Tällä hetkellä ei muuton jälkeen ole edes tuttavia. Paria uutta työkaveria olen kysäissyt jonnekin, ei oikein tullut vastakaikua. Surkuhupaisaa kuinka niin monelle on ihan oletus että jokaisella on "tuttavapiiri" josta kyllä kaverin saisi kunhan vaan ei olisi laiska ja viitsisi itse kysyä. Naurattaisi jos ei olisi niin surkeaa.
Juuri tuo, että kuulee/näkee somesta, että toisilla on ollut juhlat ja itse on istunut senkin illan kotona autuaan tietämättömänä niistä.
Pieni esimerkki: lähettelin vuosikausia yksipuolisesti joulukortteja ja matkoilta kortteja parille ihmiselle joita pidin kavereina. Niinkuin täälläkin on monesti neuvottu, en tehnyt sitä vastavuoroisuuden toivossa vaan ajattelin että he eivät vaan ole kortti-ihmisiä, no big deal.
Kunnes yhtenä jouluna toinen näistä vuodatti Facebookissa kuinka on askarrellut ja lähettänyt kymmeniä kortteja. Toisen kohdalla kuulin taas yhteisen tuttavan saaneen häneltä matkoilta kortin. Ei kyse ollut siitä että he eivät ole kortti-ihmisiä, vaan siitä, että minä en vaan ollut heidän listoillaan. Kylläpä tuli typerä ja nolo olo vuosien korttien lähettelystä, kun edes kohteliaisuudesta en ollut sillä kymmeniä henkiä sisältävällä joulukorttilistalla 😑. Ovat varmaan ajatelleet että eikö tuo onneton ikinä ymmärrä vinkkiä.
Vastaavia esimerkkejä olisi vaikka kuinka, kun olen kuvitellut ettei kaveriksi luulemani vaan ole whatsapp viestijä / ulkona käyvä / elokuvista pitävä / matkusteleva, jne jne. Aika kuluttavaa kerta toisensa jälkeen huomata että kyllähän ihminen noita asioita muiden kanssa tekee ihan mielellään ja paljon, minä vaan olen se jonka viesteihin ei vastata tai jonka kanssa ei tapahtuma x kiinnosta. Pahimmillaan olen kysynyt henkilöä seuraksi johonkin jonka hän on kiertäen torjunut, ja sitten mennyt jonkun toisen kanssa...
Näinpä, ei se suinkaan aina valitettavasti ole siitä kiinni ettäkö itse olisi vain niin itsekäs et kaikki kyllä heti huolisivat kaveriksi jos vain yrittäisi.. minulle on esim yksi puolituttu sanonut että olen outo, eli jos olen kaikkien mielestä outo niin asia ei parane sillä että alan soitella ja viestitellä kaikille eri kanavia pitkin
Kerran lähestyinkin erästä vanhaa tuttua facebookissa, ei vastannut mitään ja kun näimme sattumalta myöhemmun hän oli aivan silmiinpistävän vihainen/vastentahtoinen minut nähdessään ja juuri ja juuri sai sanottua jonkin hein tapaisen kun tervehdin häntä iloisesti. Ja ihan normaalin kuulumistenkyselyn hänelle laitoin, mutta en tiedä sitäkään miksi joku pitää minua outona, joten selvästi siinä viestissäni jotain vikaa oli toisen käytöksen perusteella. Mutta ei voi väittää ettenkö yrittäisi!
mä voin olla sun kaveri + panokaveri
M22
Olen ennenkin kirjoittanut tämän tänne, mutta kerron uudestaan, millaista kohtelua voi saada osakseen vaikka olisi normaalin kriteerit täyttävä ihminen.
Olin mukana sellaisessa keskusteluryhmässä, joka kokoontui kerran viikossa. Olin tullut mukaan kesken kaiken, ja tunsin joukosta kaksi. Siis he olivat tuttuja, eivät ystäviä. Lähellä joulua ryhmässä alettiin puuhata pikkujouluja. Muut ryhmässä tunsivat toisensa ennestään, ja koin itseni tämän takia ulkopuoliseksi. Tsemppasin kuitenkin ja lupauduin mukaan.
Ryhmässä yksi oli sellainen, joka jo työkseen oli paljon ihmisten kanssa, ja jolla oli paljon ystäviä ja tuttavia ympäri maailman. Hän oli pidetty ihminen (en ihmettele yhtään, pidinhän hänestä itsekin), todella sosiaalinen ja seurallinen. Hän sitten sanoi ennen pikkujouluja, kun pohdin että missä tarkalleen on se paikka jossa ne on, että voi antaa numeronsa että voin soittaa jos en löydä perille.
Ja sitten hän jatkoi: niin tosiaan siis jos et löydä, eihän me nyt muuten numeroita vaihdettaisikaan.
Olin ihan että hä? Sanoiko hän sen vahingossa ääneen? Vai sanoiko hän ihan oikeasti minulle suoraan, ettei muuten antaisi numeroaan, mutta on nyt vaan ystävällinen.
En sitten mennyt sinne pikkujouluihin. Olisi varmaan kannattanut, sillä ne on jääneet viimeiseksi minne olen saanut kutsua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle piirtyi kuva ihmisestä, joka odottaa nimenomaan muiden tekevän jotain. Pitävän yhteyttä, kyselevän kuulumisia jne., sen sijaaan että itse soittaisi, kutsuisi kylään/elokuviin tms.
Tällainen minä olenkin - nykyään.
Olen viimeksi viime viikolla kysynyt kaveria lounaalle. Ei ehtinyt. Muutama vuosi sitten pidin vaatekutsuja (joo tiedän, ei ne kiinnosta ketään), kyselin tuttuja lenkille. Pari kesää sitten käytiin porukalla kesäteatterissa ja yksi kerta syötiin yhdessä meillä. Nyt nämä ihmiset on kuka missäkin. Moikataan kun tavataan, ja se siitä.
Kyllä minä olen yrittänyt. Viestittänyt, kysynyt mitä kuuluu. Jopa miettinyt sitä, että en olisi liian innokas. Yhtä ihmistä näin paljon, koska asuivat lähellä ja meillä oli samanlaiset tekemiset. Sitten he muuttivat pois, ja kuukauden päästä soitin kysyäkseni kuulumisia. Tällä ihmisellä ei ollutkaan minun numeroni, eikä hän tunnistanut ääntäni puhelimessa. Hävetti niin paljon, että en pystynyt oikein jatkamaan puhelua. Tämä ei kuulosta enää normaalilta, mutta kun tarpeeksi on vastoinkäymisiä ja näkynättömyyttä muiden kanssa, ei enää uskalla olla niin aloitteellinen.
Ap
Tuosta lounaasta. Lounaspäivä kannattaa sopia kaverin kanssa yhdessä. Ei niin, että lähdetkö tiistaina lounaalle vaan nähdäänkö lounaan merkeissä. Mikä päivä sulle sopisi...
Käy miehesi kanssa kesäteatterissa ja leffassa.
Mene töihin, jotta pääset osaksi jotain porukkaa.
Hanki harrastus.
Hanki elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama, ei ole lapsia mutta onneksi mies. Jos hänet joskus menetän, ei ole ketään. Olen ollut vuosikymmeniä TODELLA aloitteellinen, todellakin siihen pisteeseen että aloin pelätä senkin olevan karkoittava tekijä. Olen tehnyt satoja aloitteita kymmenille ihmisille.
Joskus olen ollut "kaveri" vuosiakin ihan yksipuolisesti. Kaikki nämä tuttavuudet on päättyneet siihen, kun jätin aloitteen teon toiselle osapuolelle. En näe yksipuolisessa ihmissuhteessa arvoa, enemmän se on nöyryyttävää ja omanarvontuntoa syövää. X:nen kerran kun kuulee olevansa se jota ei kutsuttu johonkin muiden mukana, on epäinhimillistä vaatia enää yrittämistä.
Tällä hetkellä ei muuton jälkeen ole edes tuttavia. Paria uutta työkaveria olen kysäissyt jonnekin, ei oikein tullut vastakaikua. Surkuhupaisaa kuinka niin monelle on ihan oletus että jokaisella on "tuttavapiiri" josta kyllä kaverin saisi kunhan vaan ei olisi laiska ja viitsisi itse kysyä. Naurattaisi jos ei olisi niin surkeaa.
Juuri tuo, että kuulee/näkee somesta, että toisilla on ollut juhlat ja itse on istunut senkin illan kotona autuaan tietämättömänä niistä.
Pieni esimerkki: lähettelin vuosikausia yksipuolisesti joulukortteja ja matkoilta kortteja parille ihmiselle joita pidin kavereina. Niinkuin täälläkin on monesti neuvottu, en tehnyt sitä vastavuoroisuuden toivossa vaan ajattelin että he eivät vaan ole kortti-ihmisiä, no big deal.
Kunnes yhtenä jouluna toinen näistä vuodatti Facebookissa kuinka on askarrellut ja lähettänyt kymmeniä kortteja. Toisen kohdalla kuulin taas yhteisen tuttavan saaneen häneltä matkoilta kortin. Ei kyse ollut siitä että he eivät ole kortti-ihmisiä, vaan siitä, että minä en vaan ollut heidän listoillaan. Kylläpä tuli typerä ja nolo olo vuosien korttien lähettelystä, kun edes kohteliaisuudesta en ollut sillä kymmeniä henkiä sisältävällä joulukorttilistalla 😑. Ovat varmaan ajatelleet että eikö tuo onneton ikinä ymmärrä vinkkiä.
Vastaavia esimerkkejä olisi vaikka kuinka, kun olen kuvitellut ettei kaveriksi luulemani vaan ole whatsapp viestijä / ulkona käyvä / elokuvista pitävä / matkusteleva, jne jne. Aika kuluttavaa kerta toisensa jälkeen huomata että kyllähän ihminen noita asioita muiden kanssa tekee ihan mielellään ja paljon, minä vaan olen se jonka viesteihin ei vastata tai jonka kanssa ei tapahtuma x kiinnosta. Pahimmillaan olen kysynyt henkilöä seuraksi johonkin jonka hän on kiertäen torjunut, ja sitten mennyt jonkun toisen kanssa...
Näinpä, ei se suinkaan aina valitettavasti ole siitä kiinni ettäkö itse olisi vain niin itsekäs et kaikki kyllä heti huolisivat kaveriksi jos vain yrittäisi.. minulle on esim yksi puolituttu sanonut että olen outo, eli jos olen kaikkien mielestä outo niin asia ei parane sillä että alan soitella ja viestitellä kaikille eri kanavia pitkin
Kerran lähestyinkin erästä vanhaa tuttua facebookissa, ei vastannut mitään ja kun näimme sattumalta myöhemmun hän oli aivan silmiinpistävän vihainen/vastentahtoinen minut nähdessään ja juuri ja juuri sai sanottua jonkin hein tapaisen kun tervehdin häntä iloisesti. Ja ihan normaalin kuulumistenkyselyn hänelle laitoin, mutta en tiedä sitäkään miksi joku pitää minua outona, joten selvästi siinä viestissäni jotain vikaa oli toisen käytöksen perusteella. Mutta ei voi väittää ettenkö yrittäisi!
Niin, se nyt riippuu millainen sepustus se kuulumistenkysely esim. Facebook tutulle on. Se ei saa olla vuodatus. Lyhyt, ytimekäs ja positiivinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle piirtyi kuva ihmisestä, joka odottaa nimenomaan muiden tekevän jotain. Pitävän yhteyttä, kyselevän kuulumisia jne., sen sijaaan että itse soittaisi, kutsuisi kylään/elokuviin tms.
Tällainen minä olenkin - nykyään.
Olen viimeksi viime viikolla kysynyt kaveria lounaalle. Ei ehtinyt. Muutama vuosi sitten pidin vaatekutsuja (joo tiedän, ei ne kiinnosta ketään), kyselin tuttuja lenkille. Pari kesää sitten käytiin porukalla kesäteatterissa ja yksi kerta syötiin yhdessä meillä. Nyt nämä ihmiset on kuka missäkin. Moikataan kun tavataan, ja se siitä.
Kyllä minä olen yrittänyt. Viestittänyt, kysynyt mitä kuuluu. Jopa miettinyt sitä, että en olisi liian innokas. Yhtä ihmistä näin paljon, koska asuivat lähellä ja meillä oli samanlaiset tekemiset. Sitten he muuttivat pois, ja kuukauden päästä soitin kysyäkseni kuulumisia. Tällä ihmisellä ei ollutkaan minun numeroni, eikä hän tunnistanut ääntäni puhelimessa. Hävetti niin paljon, että en pystynyt oikein jatkamaan puhelua. Tämä ei kuulosta enää normaalilta, mutta kun tarpeeksi on vastoinkäymisiä ja näkynättömyyttä muiden kanssa, ei enää uskalla olla niin aloitteellinen.
Ap
Tuosta lounaasta. Lounaspäivä kannattaa sopia kaverin kanssa yhdessä. Ei niin, että lähdetkö tiistaina lounaalle vaan nähdäänkö lounaan merkeissä. Mikä päivä sulle sopisi...
Käy miehesi kanssa kesäteatterissa ja leffassa.
Mene töihin, jotta pääset osaksi jotain porukkaa.
Hanki harrastus.
Hanki elämä.
Voi miten ihanan vaaleanpunainen näkemys jollain on elämästä! Olen ollut elämäni aikana parissakymmenessä harrastuksessa/työpaikassa jne ja siinä missä muut onkin saaneet kavereita, minä en. Niin, syy on minussa, mutta mikä, en tiedä. Vaikka kuinka lähestyisi ihmisiä ja juttelisi niin ei heitä minun seurani kiinnosta. Olipa se toinen yhtä yksinäinen kuin minä tai ei, sillä ihmiset on mieluummin yksin kuin minun selkeästi huonossa seurassani. Rupea erilaiseksi- no, millaiseksi? Ole oma itsesi, älä esitä- vaan kun oma itseni ei kelpaa muille.
Tuntuu katkeralle lukea tuo teksti, kun itse en ole onnistunut miestä löytämään ja jään todennäköisesti kokonaan lapsettomaksi.
Mutta toki ihmisten keskelläkin voi jäädä yksin. Yrittäisin ap:na lasten kautta tutustua ihmisiin, onko esimerkiksi jotain kerhoja tai harrastuksia mihin mennään vanhemman kanssa.