Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen. Minulla on mies, lapsia ja nyt myös työpaikka, mutta olen aina se, joka sukujuhlissakin istun yksin kun muut pitävät hauskaa. Mies yleensä juo ja lapset ovat omien kavereittensa kanssa.
Opiskelu- ja työpaikoissa olen aina jäänyt ulkopuoliseksi. Parhaissa tapauksissa on käyty joskus porukassa syömässä tai jotain, mutta vain pari kertaa työtoveruus on ollut jotain syvempää ystävyyttä jonkun aikaa.
Miksi istut yksin etkä osallistu? Itse olen seurallinen ja aktiivisesti pidän yhteyttä. Minuun vain ei oteta yhteyttä. Tiedän olevani pidetty töissä ja vapaalla, mutta lähipiirissäni ihmiset on kiireisiä. Heillä on paljon ystäviä ja sukulaisia. Ei ole tilaa tällaiselle kivalle kaverille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen täälläkin. Viimeisen vuoden aikana olen soittanut 12 kaverille, tutulle, sukulaiselle ja osalle olen soittanut kahdestikin. Vain kahdelta olen saanut vastasoiton. Ei ihmisillä kuunnosta pitää yhteyttä. Kyläänkään ei tulla, vaikka olen kutsunut. Ei vastakutsujakaan.
Työkavereiden kanssa on pikkujoulut tulossa. Odotan hulluna. Onneksi on työyhteisö etten ole ihan yksin.
Ei se välttämättä ole kiinni kiinnostamisesta vaan jaksamisesta. Yksi ystäväni laittoi minulle jo monta viikkoa sitten, olikohan elokuussa, WA-viestin, jossa kysyi kuulumisia. En vain jaksanut vastata ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä vaikeammaksi se on muuttunut. Soittelemista en harrasta. Joudun työssäni olemaan sosiaalinen, joten vapaa-ajalla en halua rupatella puhelimessa. Soittelen vain vanhemmalleni ja lapselleni. Joskus hyvin harvoin kaikkein lähimmälle ystävälleni, jonka kanssa nähdään. Ennen nähtiin lähes viikottain yhtenä päivänä töiden jälkeen, nyt en ole häntäkään nähnyt elokuun jälkeen. Toinen lähimmistä ystävistäni asuu maantieteellisesti kaukana ja hänen kanssaan vaihdamme kuulumisia sähköpostilla. Hyvin epäsäännöllisesti eli avaudumme silloin, kun on sellainen tunne, että tarvitsee päästä purkamaan paineita. Välillä voi mennä viikkoja ettei vaihdeta kuulumisia. Leffassa en ole käynyt kaverin kanssa yli vuoteen. Nykyisin ei tule käytyä porukalla teatterissakaan. Klubikeikoilla olen käynyt vain mieheni kanssa. Eikä kyse ole siitä, että ystäväni ja tuttavani olisivat jotenkin huonoja ihmisiä vaan siitä, että en vaan jaksa. Kun työpäivät ovat matkoineen 11-tuntisia ja siihen päälle on työmatkoja, jotka venyttävät päivät vielä pitemmiksi tai jatkuvat yön yli, niin vapaa-ajalla ei todellakaan jaksa kutsua vieraita tai sopia menevänsä itse kylään.
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu, paitsi ei ole miestä tai lapsiakaan
Tsemppiä
En osaa sanoa muuta tähän, ja tiedän, että neuvot ei aina osu ihan kohdilleen eivätkä lohduta yhtään. Mutta ihan aidosti ja sydämestä: tsemppiä. Tähän päivään ja kaikkiin tuleviin. Sinulle ja jokaiselle joka tähän kirjoitti omasta yksinäisyydestään.
Ap
Koitapa olla yksinäinen ilman miestä ja lapsia. Sinulla on ap perhe, suurin osa yksinäisistä ei voi sellaisesta edes unelmoida. Ei ole ketään jota näkisi päivän aikana, ei ketään joka suukottaisi joka päivä ja tulisi viereen nukkumaan.
Häpeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jää pois tapahtumista, enkä jää kotiinkaan makaamaan. Menen, mutta yksin.
Ajattelen, että kai sitä saa toivoa ettei olisi niin näkymätön? Kai sitä saa toivoa, että joku muistaisi?
Ap
Todellakin saa. Yritä jaksaa olla iloinen ja reipas, näin vedät ihmisiä paremmin puoleesi. Harjoittele vaikka peilin kanssa - katso itseäsi silmiin ja hymyile ja pidä itsestäsi kuten toivoisit muidenkin.
Lisäksi kokeile voima-asentoja. Eli kädet ilmaan voittajatuuletukseen ja seiso jämäkästi selkä suorana, jalat tukevasti vähän harallaan ja kämmenet vyötäröllä kyynärvarret kulmassa. Alat erittää eri hormoneja. Voit myös kuunnella tsemppibiisejä.
Minua vähän nauratti tämä, anteeksi. Ehkä tarkoitit ihan hyvää, ehkä et. En voi tietää.
Mutta onhan sillä eroa, että yrittää nukkua tarpeeksi, liikuttaa itseään. Syö vitamiinit ja lisärautaa ja muutenkin terveellisesti. Teen tätä koko ajan, mutta ei se poista yksinäisyyttä. Jaksan arkea paremmin, mutta yhtään sen näkyvämpi en ole muille. Käytän nyt tätä termiä, kun se parhaiten tuntuu kuvaavan tätä: olen näkymätön.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koitapa olla yksinäinen ilman miestä ja lapsia. Sinulla on ap perhe, suurin osa yksinäisistä ei voi sellaisesta edes unelmoida. Ei ole ketään jota näkisi päivän aikana, ei ketään joka suukottaisi joka päivä ja tulisi viereen nukkumaan.
Häpeä.
Huoh. Jokaisella on tunteensa, eikä niitä oikein voi arvottaa tärkeysjärjestykseen. Se on loputon ja onneton suo.
Ap
Kuulostaa jotenkin häkellyttävältä, että ihminen joka elää (ilmeisen onnellisessa) avioliitossa ja jolla on kolme pientä lasta, kuvailee itseään yksinäiseksi.
Jos itselläni olisi noin, ajattelisin, että minulla on kaikki mitä ihminen voi toivoa.
Mutta en tietenkään yritä vähätellä sinun kokemustasi ja tuntemuksiasi. Jos tunnet olevasi yksin, se on sinulle varmasti todellista.
Mutta voisitko siitä huolimatta yrittää iloita noista neljästä läheisimmästä ihmisestäsi? Tuntuuko sekin hankalalta?
Jos ja kun kaipaat lisää kontakteja, voisitko vain jatkaa niiden etsimistä, vaikka se tuntuisikin vaikealta.
Sen sijaan, että lastentapahtumassa odottaisit, että joku tulee istumaan teidän viereen, menisitkin itse lapsinesi istumaan muiden viereen? Sen sijaan, että odottaisit kummitädin yhteydenottoa, ryhtyisitkin itse soittelemaan hänelle säännöllisesti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jää pois tapahtumista, enkä jää kotiinkaan makaamaan. Menen, mutta yksin.
Ajattelen, että kai sitä saa toivoa ettei olisi niin näkymätön? Kai sitä saa toivoa, että joku muistaisi?
Ap
Todellakin saa. Yritä jaksaa olla iloinen ja reipas, näin vedät ihmisiä paremmin puoleesi. Harjoittele vaikka peilin kanssa - katso itseäsi silmiin ja hymyile ja pidä itsestäsi kuten toivoisit muidenkin.
Lisäksi kokeile voima-asentoja. Eli kädet ilmaan voittajatuuletukseen ja seiso jämäkästi selkä suorana, jalat tukevasti vähän harallaan ja kämmenet vyötäröllä kyynärvarret kulmassa. Alat erittää eri hormoneja. Voit myös kuunnella tsemppibiisejä.
Minua vähän nauratti tämä, anteeksi. Ehkä tarkoitit ihan hyvää, ehkä et. En voi tietää.
Mutta onhan sillä eroa, että yrittää nukkua tarpeeksi, liikuttaa itseään. Syö vitamiinit ja lisärautaa ja muutenkin terveellisesti. Teen tätä koko ajan, mutta ei se poista yksinäisyyttä. Jaksan arkea paremmin, mutta yhtään sen näkyvämpi en ole muille. Käytän nyt tätä termiä, kun se parhaiten tuntuu kuvaavan tätä: olen näkymätön.
Ap
Luulen että tilanteesi paranisi terapiassa.
Ok. Luin yhden lauseen aloituksessasi ja se paljastaa ongelman ytimen. Et ole töissä etkä opiskele. Ymmärrät työssäkäyviä ystäviäsi siinä vaiheessa, kun työpäivän jälkeen olet niin poikki, että sinulle riittää parhaaksi viihdykkeeksi kotisohva. Sinulla on liikaa aikaa käsisissäsi murhetia ja keskittyä oman huonoon oloosi. Jos sinulla olisi jotain järjellistä tekemistä, saisit enemmän itseesi puhtia. Kotona oleminen ei ole tervellistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jää pois tapahtumista, enkä jää kotiinkaan makaamaan. Menen, mutta yksin.
Ajattelen, että kai sitä saa toivoa ettei olisi niin näkymätön? Kai sitä saa toivoa, että joku muistaisi?
Ap
Todellakin saa. Yritä jaksaa olla iloinen ja reipas, näin vedät ihmisiä paremmin puoleesi. Harjoittele vaikka peilin kanssa - katso itseäsi silmiin ja hymyile ja pidä itsestäsi kuten toivoisit muidenkin.
Lisäksi kokeile voima-asentoja. Eli kädet ilmaan voittajatuuletukseen ja seiso jämäkästi selkä suorana, jalat tukevasti vähän harallaan ja kämmenet vyötäröllä kyynärvarret kulmassa. Alat erittää eri hormoneja. Voit myös kuunnella tsemppibiisejä.
Minua vähän nauratti tämä, anteeksi. Ehkä tarkoitit ihan hyvää, ehkä et. En voi tietää.
Mutta onhan sillä eroa, että yrittää nukkua tarpeeksi, liikuttaa itseään. Syö vitamiinit ja lisärautaa ja muutenkin terveellisesti. Teen tätä koko ajan, mutta ei se poista yksinäisyyttä. Jaksan arkea paremmin, mutta yhtään sen näkyvämpi en ole muille. Käytän nyt tätä termiä, kun se parhaiten tuntuu kuvaavan tätä: olen näkymätön.
Ap
Joo, ei sovi kaikille eikä kaikkiin tapauksiin. Minun kohdallani meni niin, että minusta tuli erakko olosuhteiden vuoksi ja huomasin, että välttelen katsekontakteja ja olen sulkeutuneempi. Noilla konsteilla nostin itseni takaisin normaaliksi ja ihmisten lähestyminen normalisoitui. Eihän se tietenkään muuttanut elämäntilannetta, mutta paransi sen jaksamista.
En tajua sitä, miten joillekin on epäselvää, että perheessä voisi olla yksinäinen. Siinähän sitä vasta yksinäinen onkin, jos yhteiselämä ei suju ja kuluttaa enemmän kuin antaa. Toki perheettömän yksinäisyys on erilaista (itsekin olen perheetön).
Voi perheellinenkin olla yksinäinen, ei lasten kanssa voi keskustella kirjallisuudesta tai toisesta maailmansodasta. Jos päivästä toiseen ihmiskontaktit sisältävät lähinnä Ryhmä Haun edesottamuksia ja puuron siivoamista rinnuksilta, ei kai siinä pää pysy kasassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missä päin asut? Juuri mietin, että mistä ihmeestä saisin kaveria teatteriin, kun ei ole ketään muuta kuin mies, jota ei teatteri kiinnosta...
Sama, ei ole lapsia mutta onneksi mies. Jos hänet joskus menetän, ei ole ketään. Olen ollut vuosikymmeniä TODELLA aloitteellinen, todellakin siihen pisteeseen että aloin pelätä senkin olevan karkoittava tekijä. Olen tehnyt satoja aloitteita kymmenille ihmisille.
Joskus olen ollut "kaveri" vuosiakin ihan yksipuolisesti. Kaikki nämä tuttavuudet on päättyneet siihen, kun jätin aloitteen teon toiselle osapuolelle. En näe yksipuolisessa ihmissuhteessa arvoa, enemmän se on nöyryyttävää ja omanarvontuntoa syövää. X:nen kerran kun kuulee olevansa se jota ei kutsuttu johonkin muiden mukana, on epäinhimillistä vaatia enää yrittämistä.
Tällä hetkellä ei muuton jälkeen ole edes tuttavia. Paria uutta työkaveria olen kysäissyt jonnekin, ei oikein tullut vastakaikua. Surkuhupaisaa kuinka niin monelle on ihan oletus että jokaisella on "tuttavapiiri" josta kyllä kaverin saisi kunhan vaan ei olisi laiska ja viitsisi itse kysyä. Naurattaisi jos ei olisi niin surkeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja JÄLLEEN kerran joku joka valittaa yksinäisyyttään ja ensimmäisten lauseiden perusteella selviää että hänellä on mies. Miksi mä edes vaivaudun avaamaan näitä keskusteluja "yksinäisyydestä" kun aina sama juttu. Kuule eläppä koko elämäsi ilman minkäänlaista mies-suhdetta ja tule sitten valittamaan yksinäisyydestäsi. Menee oikeesti hermot!
Olen elänyt viisi vuotta paskaa parisuhdetta ja sen jälkeen 19 vuotta sinkkuna. On paljon helpompaa olla ilman suhdetta kuin huonossa suhteessa, se on todella kuluttavaa ja aiheutti paniikkioireita, masennusta, ahdistusta jne.
Vierailija kirjoitti:
Voi perheellinenkin olla yksinäinen, ei lasten kanssa voi keskustella kirjallisuudesta tai toisesta maailmansodasta. Jos päivästä toiseen ihmiskontaktit sisältävät lähinnä Ryhmä Haun edesottamuksia ja puuron siivoamista rinnuksilta, ei kai siinä pää pysy kasassa.
Tämä on niin totta. Olen eronnut miehestäni ja arkena lapset ovat luonani. Joskus vain kaipaisi aikuista juttuseuraakin ja lisäksi olisi kiva, jos saisi joskus sellaisen halin tai suukonkin tai jopa suhteenkin. Lasten kanssa aika soljuu nopeasti, mutta tosiaan joskus tuntuu siltä, että tarvitsisi aikuistakin seuraa vapaa-ajallakin. Isäviikonloppuina ikävöin lapsia ja olenkin sitten totaaliyksin, enkä yleensä jaksa edes mennä kauppaan, vaan lähinnä lepään ja kuuntelen musiikkia.
T. Toinen yksinäinen äiti
Minulla on kuukausittainen puhelinlasku puhelujen osalta nolla. En koskaan soita minnekään. Vanha isäni ja veljeni soittaa minulle, samoin yksi ystäväni joskus. Sen lisäksi minulla on vanha työkaveri, jonk kanssa olen whatsapp-yhteydessä. Päivisin puhun vain kassaneidille, jolle sanon kiitos, ei kuittia. Siinä kaikki. Olen työtön 52-vuotias, omalla alallani raudankova ammattilainen, mutta ikärasismi on poistanut minut kaikilta listoilta.
Vierailija kirjoitti:
Sama, ei ole lapsia mutta onneksi mies. Jos hänet joskus menetän, ei ole ketään. Olen ollut vuosikymmeniä TODELLA aloitteellinen, todellakin siihen pisteeseen että aloin pelätä senkin olevan karkoittava tekijä. Olen tehnyt satoja aloitteita kymmenille ihmisille.
Joskus olen ollut "kaveri" vuosiakin ihan yksipuolisesti. Kaikki nämä tuttavuudet on päättyneet siihen, kun jätin aloitteen teon toiselle osapuolelle. En näe yksipuolisessa ihmissuhteessa arvoa, enemmän se on nöyryyttävää ja omanarvontuntoa syövää. X:nen kerran kun kuulee olevansa se jota ei kutsuttu johonkin muiden mukana, on epäinhimillistä vaatia enää yrittämistä.
Tällä hetkellä ei muuton jälkeen ole edes tuttavia. Paria uutta työkaveria olen kysäissyt jonnekin, ei oikein tullut vastakaikua. Surkuhupaisaa kuinka niin monelle on ihan oletus että jokaisella on "tuttavapiiri" josta kyllä kaverin saisi kunhan vaan ei olisi laiska ja viitsisi itse kysyä. Naurattaisi jos ei olisi niin surkeaa.
Juuri tuo, että kuulee/näkee somesta, että toisilla on ollut juhlat ja itse on istunut senkin illan kotona autuaan tietämättömänä niistä.
Ja miten monta kertaa ihmiset on ystävystyneet vierelläni tai nenäni edessä, ja itse olen jäänyt ulkopuoliseksi. En jaksa enää. Minun ei tarvitse kokea sitä uudelleen ja uudelleen. En voi olla kamala ihminen, enkä ole tökerö enkä haise. Jos sen nyt uskaltaa sanoa, niin olen ihan fiksu ja ok, huolehdin hygieniasta ja niin edelleen. Jossain vain mättää.
Ja joku kysyi mistä päin olen. Päijät-Hämeestä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen. Minulla on mies, lapsia ja nyt myös työpaikka, mutta olen aina se, joka sukujuhlissakin istun yksin kun muut pitävät hauskaa. Mies yleensä juo ja lapset ovat omien kavereittensa kanssa.
Opiskelu- ja työpaikoissa olen aina jäänyt ulkopuoliseksi. Parhaissa tapauksissa on käyty joskus porukassa syömässä tai jotain, mutta vain pari kertaa työtoveruus on ollut jotain syvempää ystävyyttä jonkun aikaa.
Miksi istut yksin etkä osallistu?.
Olen eri, mutta miksi ihmiset luulevat ettei me yksinäiset ole yritetty osallistua vuosikausia?
Esim edellinen ja viimeinen "sukukokous" meni niin, että yritin jutella serkuille ja sedille/tädeille. Keskustelut menivät sitä rataa, että yritin jutella jostain ja sain lähinnä 😐😒 ilmeet ja yhden sanan vastaukseksi. Luulin että minua ei tunnisteta, ja esittelin itseni "niin mä olen sun Mirkkuserkku jos et tunnista", vastauksena "joo tunnistan kyllä 😐" ja selän kääntäminen.
Voin sanoa että tunne on niin musertava, että parin vastaavan yrityksen jälkeen kukaan ei enää pysty olemaan iloinen ja aloitteellinen, kun tuntuu että lähinnä kansanmurhaajan kohtelua saa. Ei silloin voi kuin istua ja ihmetellä muiden ystävällistä kanssakäymistä katsoen, ja jättämällä sen viimeiseksi osallistumiseksi (ei kyllä ole kutsuttukaan, välillä kuulen veljeltä sivulauseessa sukujuhlista. Hänellekään ei tule edes mieleen että minua ei ole kutsuttu, on ikäänkuin selviö että enhän minä oman sukuni juhliin kuulu sen enempää kuin naapurin Pertti).
Tiedän tunteen. Minulla on mies, lapsia ja nyt myös työpaikka, mutta olen aina se, joka sukujuhlissakin istun yksin kun muut pitävät hauskaa. Mies yleensä juo ja lapset ovat omien kavereittensa kanssa.
Opiskelu- ja työpaikoissa olen aina jäänyt ulkopuoliseksi. Parhaissa tapauksissa on käyty joskus porukassa syömässä tai jotain, mutta vain pari kertaa työtoveruus on ollut jotain syvempää ystävyyttä jonkun aikaa.