Luetelkaa syitä miksi nainen jää sinkuksi

Vierailija kirjoitti:

Läski, ruma, pihtari, nalkuttaja ja köyhä

Tämä oli hauska! Aika monilla miehillä kuuluu olevan vaimona nalkuttava pihtari, joten ne eivät ole syitä sinkuksi jäämiseen, vaan seurauksia ankeaan avioliittoon päätymisestä.

Köyhiä, lihavia ja rumia on yhtä paljon rouvashenkilöissä kuin sinkuissakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana tunteet leimahtivat helposti ja olin sarjaseurustelija. Nyt vanhemmalla iällä monikaan ei herätä muuta kuin äidillisiä tunteita. Kumppaniksi kelpaisi joku itsenäinen, harrastunut ja empaattinen ihminen ja voisin kuvitella, että seksihalutkin heräisivät, kun pystyisi suhtautumaan tyyppiin enemmän puolisona kuin lapsena. En tiedä sitten kasvatko miehet "aikuisiksi" muuten kuin pakon edessä, lasten kasvattamina. Tarjonta tuntuu koostuvan epävarmoista tai elämäänsä tyytymättömistä ylisuorittajista, jotka eivät pidä huolta itsestään tai osaa nauttia yksinkertaisesta elämästä. Sekä sitoutumista, että itse omista tunteistaan vastuun kantamista pelätään, lapsista puhumattakaan. Kai se pitää ensin ottaa mies kasvatettavaksi ja haaveilla vasta sitten lapsista :D

Miksi naiset Suomessa niin kovasti vastustavat miehen ottamista kasvatettavaksi? Monissa muissa, ehkä perinteisemmissäkin kulttuureissa, naisella on varsin vahva asema parisuhteessa ja pariutumisessa ja perheessä. Naisella on oikeus muokata miehestä mieleisensä, mutta samalla velvollisuus olla valittamatta pienistä virheistä, joihin hän olisi voinut vaikuttaa miestä rakastavasti muokkaamalla. Suomessa naiset vaan katkoo suhteen, eikä ollenkaan ota huomioon mahdollisuutta kasvattaa miestä.

OlettaIsin kyllä ,että aikuinen ihminen on lapsuudenkotonaan valmiiksi kasvatettu. Eikä suomalainen mies sitä paitsi halua kasvatusta. Kyllähän tässäkin ketjussa on sanottu että ei kelpaa nainen joka komentelee. Ylipäätään tämä sinkkumiesmatsku on semmoista, että pimppaa pitäisi saada, muttei niin siitä parisuhteesta ja muusta yhteiselämästä ole väliä. Miten semmoista muka kasvattaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana tunteet leimahtivat helposti ja olin sarjaseurustelija. Nyt vanhemmalla iällä monikaan ei herätä muuta kuin äidillisiä tunteita. Kumppaniksi kelpaisi joku itsenäinen, harrastunut ja empaattinen ihminen ja voisin kuvitella, että seksihalutkin heräisivät, kun pystyisi suhtautumaan tyyppiin enemmän puolisona kuin lapsena. En tiedä sitten kasvatko miehet "aikuisiksi" muuten kuin pakon edessä, lasten kasvattamina. Tarjonta tuntuu koostuvan epävarmoista tai elämäänsä tyytymättömistä ylisuorittajista, jotka eivät pidä huolta itsestään tai osaa nauttia yksinkertaisesta elämästä. Sekä sitoutumista, että itse omista tunteistaan vastuun kantamista pelätään, lapsista puhumattakaan. Kai se pitää ensin ottaa mies kasvatettavaksi ja haaveilla vasta sitten lapsista :D

Miksi naiset Suomessa niin kovasti vastustavat miehen ottamista kasvatettavaksi? Monissa muissa, ehkä perinteisemmissäkin kulttuureissa, naisella on varsin vahva asema parisuhteessa ja pariutumisessa ja perheessä. Naisella on oikeus muokata miehestä mieleisensä, mutta samalla velvollisuus olla valittamatta pienistä virheistä, joihin hän olisi voinut vaikuttaa miestä rakastavasti muokkaamalla. Suomessa naiset vaan katkoo suhteen, eikä ollenkaan ota huomioon mahdollisuutta kasvattaa miestä.

OlettaIsin kyllä ,että aikuinen ihminen on lapsuudenkotonaan valmiiksi kasvatettu. Eikä suomalainen mies sitä paitsi halua kasvatusta. Kyllähän tässäkin ketjussa on sanottu että ei kelpaa nainen joka komentelee. Ylipäätään tämä sinkkumiesmatsku on semmoista, että pimppaa pitäisi saada, muttei niin siitä parisuhteesta ja muusta yhteiselämästä ole väliä. Miten semmoista muka kasvattaa?

Tuo edellinen olikin selvästi ns. kiltti'mies, joka ei etsi vaimoa, vaan äitiä. Siksi ne luulevat, että riittää, kun on kiltti, ja että vaimon tehtävä on kasvattaa mies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ettei pariudu silloin kun siihen on parhaat mahdollisuudet (opiskelijaelämä). Miehillä ei vielä silloin ole status lähelläkään huippua, joten todella helmiä voi ihan tavisnainenkin (jos nuori nainen nyt koskaan on parisuhdepelin tavis) saada. Kymmenen vuoden kuluttua, kun uraa on jo takana, miesten status nousee kuin raketti ja naisten tippuu kuin kivi.

Tässä on tietty perä, mutta nämä tavisnaiset ja miehen statukset sekä parisuhdepeli hourailut vievät kommentin lassukkateorioihin. Tosiasia on, että nuorena ja kokemattomana tekee tyhmiä päätöksiä. Tämä johtuu ihan aivojen rakenteesta. Parikymppisenä aivotoiminnat ovat nopeita ja aivojen kehittymättömyyden takia kaikki elämykset, niin ilot kuin surutkin koetaan voimakkaampana. Näin käy myös rakastumisen tunteen kanssa. Jos silloin tapaa vähänkin miellyttävän miehen, helposti jää nalkkiin. Näin kävi itsellekkin. Myöhemmällä iällä se tunnepuoli on tasaisempaa, joten ilmeisesti tulee ristiriitaa deittailuvaiheessa kun sillä tunnepuolella ei tule sitä huuman tunnetta ja kukaan ei tunnu oikein miltään.

Tunteiden tasaisuus ja se ettei usko mihinkään uskomattomaan rakkauteen tuntuu olevan iso haittatekijä myös parikymppisenä. Olen 23-vuotias, ei parisuhteita takana. Muutama pitkään, jopa yli vuoden kestänyt tapailu takana, mutta ei parisuhdetta. Minulla on oma elämä töineen ja opiskeluineen, mutta siihen kyllä mahtuu toinen ihminen joka haluaa vastaavaa. Pärjään ja viihdyn yksin, mutta joku jakamassa arkea ei ole miinus tai rajoite vapaudelle. Samalla kun minä haluan tavallista, tasaista elämää haluavat monet tuttavani (20–40-v.) juuri sitä uskomatonta, kiihkeää rakkautta, joka peittoaa alleen kaiken muun. Heillä on takana monta parisuhdetta, ylä- ja alamäkiä ihmissuhderintamalla, paljon kaikenlaista. Itketään ja halutaan kuolla kun parin kuukauden suhde kariutuu, sitten löydetään jotain uskomatonta ja ainutkertaista ja suunnitellaan häitä, erotaan myrskyisästi ja huudetaan, löydetään Oikea Mies, sitten mennään taas. Elämä on jännittävää, ennakoimatonta ja tunteet suuria.

Olen miettinyt, että ehkä en vain ole sellaista ihmistyyppiä johon rakastutaan. Olen tavannut paljon ihania, miellyttäviä, mukavia ihmisiä, jotka ovat olleet minusta samaa mieltä. Tavataan usein, suunnitellaan milloin taas tavataan, molemmilla on hauskaa, soitellaan usein, sitten jonkin ajan päästä toinen ei löydä aikaa tavata, sitten yhteydenpito vähenee, vähenee lisää, lopulta ei kuulu mitään, lopulta tavataan ja toinen sanoo, että minun kanssa on hyvä olla ja olen ihana ystävä. Ei näitä toki mitenkään hurjan paljon ole, lähinnä työn, opiskelun ja harrastusten kautta tapaa paljon ihmisiä, joidenkin kanssa kemiat kohtaa ja tulee oltua paljon tekemisissä.

En tiedä mikä lopputulos olisi, jos epätoivoisesti etsisin parisuhdetta, lataisin Tinderin ja liittyisin sinkkuryhmiin. En ole kuitenkaan kokenut siihen tarvetta, kun tämä tasainen ja tavallinen arki on hyvää näinkin. Joskus olen kyllä miettinyt, että mikä oikein mättää.

Eli olet siis antanut miesten nussia sinua, vaatimatta parisuhdetta ja sitoutumista. Ihan oma syy. Jatka vaan tuolla linjalla, niin olet kolmekymppisenä sellainen kehäraakki ettet saa enää ketään täysjärkistä miestä.

Sitkeästi vain vielä länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassakin elää tämä uskomus, että naisen arvokkuus perustuu siihen, että piilottaa omat halunsa ja säästelee itseään kärsivällisesti sille unelmien prinssille. Ja mitä tämä unelmien prinssi tekee? Tietenkin polkee naisia minkä ehtii ja valitsee parhaan ilman, että se mitenkään vaikuttaa negatiivisesti hänen maineeseensa.

Sori vain, mutta a) minä en omista seksuaalisuuttani ja halujani kenellekään, eikä b) minusta tee vähemmän arvokasta se, että pidän seksistä. 

Se mikä tekee sinusta "arvokkaan" parisuhdemarkkinoilla ei ole sinun päätettävissäsi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ettei pariudu silloin kun siihen on parhaat mahdollisuudet (opiskelijaelämä). Miehillä ei vielä silloin ole status lähelläkään huippua, joten todella helmiä voi ihan tavisnainenkin (jos nuori nainen nyt koskaan on parisuhdepelin tavis) saada. Kymmenen vuoden kuluttua, kun uraa on jo takana, miesten status nousee kuin raketti ja naisten tippuu kuin kivi.

Tässä on tietty perä, mutta nämä tavisnaiset ja miehen statukset sekä parisuhdepeli hourailut vievät kommentin lassukkateorioihin. Tosiasia on, että nuorena ja kokemattomana tekee tyhmiä päätöksiä. Tämä johtuu ihan aivojen rakenteesta. Parikymppisenä aivotoiminnat ovat nopeita ja aivojen kehittymättömyyden takia kaikki elämykset, niin ilot kuin surutkin koetaan voimakkaampana. Näin käy myös rakastumisen tunteen kanssa. Jos silloin tapaa vähänkin miellyttävän miehen, helposti jää nalkkiin. Näin kävi itsellekkin. Myöhemmällä iällä se tunnepuoli on tasaisempaa, joten ilmeisesti tulee ristiriitaa deittailuvaiheessa kun sillä tunnepuolella ei tule sitä huuman tunnetta ja kukaan ei tunnu oikein miltään.

Tunteiden tasaisuus ja se ettei usko mihinkään uskomattomaan rakkauteen tuntuu olevan iso haittatekijä myös parikymppisenä. Olen 23-vuotias, ei parisuhteita takana. Muutama pitkään, jopa yli vuoden kestänyt tapailu takana, mutta ei parisuhdetta. Minulla on oma elämä töineen ja opiskeluineen, mutta siihen kyllä mahtuu toinen ihminen joka haluaa vastaavaa. Pärjään ja viihdyn yksin, mutta joku jakamassa arkea ei ole miinus tai rajoite vapaudelle. Samalla kun minä haluan tavallista, tasaista elämää haluavat monet tuttavani (20–40-v.) juuri sitä uskomatonta, kiihkeää rakkautta, joka peittoaa alleen kaiken muun. Heillä on takana monta parisuhdetta, ylä- ja alamäkiä ihmissuhderintamalla, paljon kaikenlaista. Itketään ja halutaan kuolla kun parin kuukauden suhde kariutuu, sitten löydetään jotain uskomatonta ja ainutkertaista ja suunnitellaan häitä, erotaan myrskyisästi ja huudetaan, löydetään Oikea Mies, sitten mennään taas. Elämä on jännittävää, ennakoimatonta ja tunteet suuria.

Olen miettinyt, että ehkä en vain ole sellaista ihmistyyppiä johon rakastutaan. Olen tavannut paljon ihania, miellyttäviä, mukavia ihmisiä, jotka ovat olleet minusta samaa mieltä. Tavataan usein, suunnitellaan milloin taas tavataan, molemmilla on hauskaa, soitellaan usein, sitten jonkin ajan päästä toinen ei löydä aikaa tavata, sitten yhteydenpito vähenee, vähenee lisää, lopulta ei kuulu mitään, lopulta tavataan ja toinen sanoo, että minun kanssa on hyvä olla ja olen ihana ystävä. Ei näitä toki mitenkään hurjan paljon ole, lähinnä työn, opiskelun ja harrastusten kautta tapaa paljon ihmisiä, joidenkin kanssa kemiat kohtaa ja tulee oltua paljon tekemisissä.

En tiedä mikä lopputulos olisi, jos epätoivoisesti etsisin parisuhdetta, lataisin Tinderin ja liittyisin sinkkuryhmiin. En ole kuitenkaan kokenut siihen tarvetta, kun tämä tasainen ja tavallinen arki on hyvää näinkin. Joskus olen kyllä miettinyt, että mikä oikein mättää.

Eli olet siis antanut miesten nussia sinua, vaatimatta parisuhdetta ja sitoutumista. Ihan oma syy. Jatka vaan tuolla linjalla, niin olet kolmekymppisenä sellainen kehäraakki ettet saa enää ketään täysjärkistä miestä.

Sitkeästi vain vielä länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassakin elää tämä uskomus, että naisen arvokkuus perustuu siihen, että piilottaa omat halunsa ja säästelee itseään kärsivällisesti sille unelmien prinssille. Ja mitä tämä unelmien prinssi tekee? Tietenkin polkee naisia minkä ehtii ja valitsee parhaan ilman, että se mitenkään vaikuttaa negatiivisesti hänen maineeseensa.

Sori vain, mutta a) minä en omista seksuaalisuuttani ja halujani kenellekään, eikä b) minusta tee vähemmän arvokasta se, että pidän seksistä. 

Ei se ole uskomus vaan vallitseva ideaali, jonka määrittelevät sukupuolet itse. Naisille miehen seksihistorialla on vöhemmän merkitystä, koska haluavat kaikki sitä samaa mies-tyyppiä ja heillä on väkisinkin hirveästi eri seksikumppaneitä kysynnän vuoksi. Miehet taas toivovat toisenlaista seksihistoriaa naiselta, erilaisista syistä. Ei siihen hyvinvointivaltio kuulu , muuten kuin, että se toki mahdollistaa naisten seksihurjastelun jossain määrin.

Minua on aina viehättäneet miehet, joilla ei ole irtoseksikokemuksia. Pidän sitä hyvinkin turn offina ja osoituksena kyvyttömyydestä sitoutua.

Itsellesi kuitenkin sallit sen satakunta partneria?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana tunteet leimahtivat helposti ja olin sarjaseurustelija. Nyt vanhemmalla iällä monikaan ei herätä muuta kuin äidillisiä tunteita. Kumppaniksi kelpaisi joku itsenäinen, harrastunut ja empaattinen ihminen ja voisin kuvitella, että seksihalutkin heräisivät, kun pystyisi suhtautumaan tyyppiin enemmän puolisona kuin lapsena. En tiedä sitten kasvatko miehet "aikuisiksi" muuten kuin pakon edessä, lasten kasvattamina. Tarjonta tuntuu koostuvan epävarmoista tai elämäänsä tyytymättömistä ylisuorittajista, jotka eivät pidä huolta itsestään tai osaa nauttia yksinkertaisesta elämästä. Sekä sitoutumista, että itse omista tunteistaan vastuun kantamista pelätään, lapsista puhumattakaan. Kai se pitää ensin ottaa mies kasvatettavaksi ja haaveilla vasta sitten lapsista :D

Miksi naiset Suomessa niin kovasti vastustavat miehen ottamista kasvatettavaksi? Monissa muissa, ehkä perinteisemmissäkin kulttuureissa, naisella on varsin vahva asema parisuhteessa ja pariutumisessa ja perheessä. Naisella on oikeus muokata miehestä mieleisensä, mutta samalla velvollisuus olla valittamatta pienistä virheistä, joihin hän olisi voinut vaikuttaa miestä rakastavasti muokkaamalla. Suomessa naiset vaan katkoo suhteen, eikä ollenkaan ota huomioon mahdollisuutta kasvattaa miestä.

OlettaIsin kyllä ,että aikuinen ihminen on lapsuudenkotonaan valmiiksi kasvatettu. Eikä suomalainen mies sitä paitsi halua kasvatusta. Kyllähän tässäkin ketjussa on sanottu että ei kelpaa nainen joka komentelee. Ylipäätään tämä sinkkumiesmatsku on semmoista, että pimppaa pitäisi saada, muttei niin siitä parisuhteesta ja muusta yhteiselämästä ole väliä. Miten semmoista muka kasvattaa?

Miksi ylipäätänsä joku joka on elämäänsä tyytyväinen, haluisi alkaa kasvattamaan ketään keskenkasvuista aikuista?

Miksi henkilön kasvaminen ihmisenä, pitäisi ylipäätänsä olla kenenkään muun kuin henkilön itsensä vastuulla, varsinkin kun aikuisesta ihmisestä on kyse?

Miksi sinkkumiehet, eivät voisi itse kasvattaa itseään ennen parisuhteeseen hakeutumista, kyse ei kuitenkaan ole äiti-lapsi suhteesta vaan parisuhteesta.

Itse hain morsiamen ulkomailta, on varaa valita. Eikä petä, kiukuttelee kyllä ja ei saa mennä neuvomaan. Hyvin yrittää itse kaikkea ja opettelee suomen tavoille. Ei oikein suomalaiset naiset katso hyvällä häntä mutta on kaunis iloinen ja reipas. Haen usein kukkia ja aamupalaa tehdään vuorotellen :) on suomalainen mies kuumaa tavaraa ulkomaan markkinoilla. Brasiliasta on tämä minun ensin mietin venäläistä mutta nämä vei voiton :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ettei pariudu silloin kun siihen on parhaat mahdollisuudet (opiskelijaelämä). Miehillä ei vielä silloin ole status lähelläkään huippua, joten todella helmiä voi ihan tavisnainenkin (jos nuori nainen nyt koskaan on parisuhdepelin tavis) saada. Kymmenen vuoden kuluttua, kun uraa on jo takana, miesten status nousee kuin raketti ja naisten tippuu kuin kivi.

Tässä on tietty perä, mutta nämä tavisnaiset ja miehen statukset sekä parisuhdepeli hourailut vievät kommentin lassukkateorioihin. Tosiasia on, että nuorena ja kokemattomana tekee tyhmiä päätöksiä. Tämä johtuu ihan aivojen rakenteesta. Parikymppisenä aivotoiminnat ovat nopeita ja aivojen kehittymättömyyden takia kaikki elämykset, niin ilot kuin surutkin koetaan voimakkaampana. Näin käy myös rakastumisen tunteen kanssa. Jos silloin tapaa vähänkin miellyttävän miehen, helposti jää nalkkiin. Näin kävi itsellekkin. Myöhemmällä iällä se tunnepuoli on tasaisempaa, joten ilmeisesti tulee ristiriitaa deittailuvaiheessa kun sillä tunnepuolella ei tule sitä huuman tunnetta ja kukaan ei tunnu oikein miltään.

Tunteiden tasaisuus ja se ettei usko mihinkään uskomattomaan rakkauteen tuntuu olevan iso haittatekijä myös parikymppisenä. Olen 23-vuotias, ei parisuhteita takana. Muutama pitkään, jopa yli vuoden kestänyt tapailu takana, mutta ei parisuhdetta. Minulla on oma elämä töineen ja opiskeluineen, mutta siihen kyllä mahtuu toinen ihminen joka haluaa vastaavaa. Pärjään ja viihdyn yksin, mutta joku jakamassa arkea ei ole miinus tai rajoite vapaudelle. Samalla kun minä haluan tavallista, tasaista elämää haluavat monet tuttavani (20–40-v.) juuri sitä uskomatonta, kiihkeää rakkautta, joka peittoaa alleen kaiken muun. Heillä on takana monta parisuhdetta, ylä- ja alamäkiä ihmissuhderintamalla, paljon kaikenlaista. Itketään ja halutaan kuolla kun parin kuukauden suhde kariutuu, sitten löydetään jotain uskomatonta ja ainutkertaista ja suunnitellaan häitä, erotaan myrskyisästi ja huudetaan, löydetään Oikea Mies, sitten mennään taas. Elämä on jännittävää, ennakoimatonta ja tunteet suuria.

Olen miettinyt, että ehkä en vain ole sellaista ihmistyyppiä johon rakastutaan. Olen tavannut paljon ihania, miellyttäviä, mukavia ihmisiä, jotka ovat olleet minusta samaa mieltä. Tavataan usein, suunnitellaan milloin taas tavataan, molemmilla on hauskaa, soitellaan usein, sitten jonkin ajan päästä toinen ei löydä aikaa tavata, sitten yhteydenpito vähenee, vähenee lisää, lopulta ei kuulu mitään, lopulta tavataan ja toinen sanoo, että minun kanssa on hyvä olla ja olen ihana ystävä. Ei näitä toki mitenkään hurjan paljon ole, lähinnä työn, opiskelun ja harrastusten kautta tapaa paljon ihmisiä, joidenkin kanssa kemiat kohtaa ja tulee oltua paljon tekemisissä.

En tiedä mikä lopputulos olisi, jos epätoivoisesti etsisin parisuhdetta, lataisin Tinderin ja liittyisin sinkkuryhmiin. En ole kuitenkaan kokenut siihen tarvetta, kun tämä tasainen ja tavallinen arki on hyvää näinkin. Joskus olen kyllä miettinyt, että mikä oikein mättää.

Eli olet siis antanut miesten nussia sinua, vaatimatta parisuhdetta ja sitoutumista. Ihan oma syy. Jatka vaan tuolla linjalla, niin olet kolmekymppisenä sellainen kehäraakki ettet saa enää ketään täysjärkistä miestä.

Sitkeästi vain vielä länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassakin elää tämä uskomus, että naisen arvokkuus perustuu siihen, että piilottaa omat halunsa ja säästelee itseään kärsivällisesti sille unelmien prinssille. Ja mitä tämä unelmien prinssi tekee? Tietenkin polkee naisia minkä ehtii ja valitsee parhaan ilman, että se mitenkään vaikuttaa negatiivisesti hänen maineeseensa.

Sori vain, mutta a) minä en omista seksuaalisuuttani ja halujani kenellekään, eikä b) minusta tee vähemmän arvokasta se, että pidän seksistä. 

Ei se ole uskomus vaan vallitseva ideaali, jonka määrittelevät sukupuolet itse. Naisille miehen seksihistorialla on vöhemmän merkitystä, koska haluavat kaikki sitä samaa mies-tyyppiä ja heillä on väkisinkin hirveästi eri seksikumppaneitä kysynnän vuoksi. Miehet taas toivovat toisenlaista seksihistoriaa naiselta, erilaisista syistä. Ei siihen hyvinvointivaltio kuulu , muuten kuin, että se toki mahdollistaa naisten seksihurjastelun jossain määrin.

Minua on aina viehättäneet miehet, joilla ei ole irtoseksikokemuksia. Pidän sitä hyvinkin turn offina ja osoituksena kyvyttömyydestä sitoutua.

Itsellesi kuitenkin sallit sen satakunta partneria?

En pidä itsekään randomseksistä. Olen kokeillut kerran pari nuorena ja huomasin, että ei ole minun juttuni. Nyt olen jo ikänainen ja täysin yksiavioinen ollut jo jokusen vuosikymmenen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ettei pariudu silloin kun siihen on parhaat mahdollisuudet (opiskelijaelämä). Miehillä ei vielä silloin ole status lähelläkään huippua, joten todella helmiä voi ihan tavisnainenkin (jos nuori nainen nyt koskaan on parisuhdepelin tavis) saada. Kymmenen vuoden kuluttua, kun uraa on jo takana, miesten status nousee kuin raketti ja naisten tippuu kuin kivi.

Tässä on tietty perä, mutta nämä tavisnaiset ja miehen statukset sekä parisuhdepeli hourailut vievät kommentin lassukkateorioihin. Tosiasia on, että nuorena ja kokemattomana tekee tyhmiä päätöksiä. Tämä johtuu ihan aivojen rakenteesta. Parikymppisenä aivotoiminnat ovat nopeita ja aivojen kehittymättömyyden takia kaikki elämykset, niin ilot kuin surutkin koetaan voimakkaampana. Näin käy myös rakastumisen tunteen kanssa. Jos silloin tapaa vähänkin miellyttävän miehen, helposti jää nalkkiin. Näin kävi itsellekkin. Myöhemmällä iällä se tunnepuoli on tasaisempaa, joten ilmeisesti tulee ristiriitaa deittailuvaiheessa kun sillä tunnepuolella ei tule sitä huuman tunnetta ja kukaan ei tunnu oikein miltään.

Tunteiden tasaisuus ja se ettei usko mihinkään uskomattomaan rakkauteen tuntuu olevan iso haittatekijä myös parikymppisenä. Olen 23-vuotias, ei parisuhteita takana. Muutama pitkään, jopa yli vuoden kestänyt tapailu takana, mutta ei parisuhdetta. Minulla on oma elämä töineen ja opiskeluineen, mutta siihen kyllä mahtuu toinen ihminen joka haluaa vastaavaa. Pärjään ja viihdyn yksin, mutta joku jakamassa arkea ei ole miinus tai rajoite vapaudelle. Samalla kun minä haluan tavallista, tasaista elämää haluavat monet tuttavani (20–40-v.) juuri sitä uskomatonta, kiihkeää rakkautta, joka peittoaa alleen kaiken muun. Heillä on takana monta parisuhdetta, ylä- ja alamäkiä ihmissuhderintamalla, paljon kaikenlaista. Itketään ja halutaan kuolla kun parin kuukauden suhde kariutuu, sitten löydetään jotain uskomatonta ja ainutkertaista ja suunnitellaan häitä, erotaan myrskyisästi ja huudetaan, löydetään Oikea Mies, sitten mennään taas. Elämä on jännittävää, ennakoimatonta ja tunteet suuria.

Olen miettinyt, että ehkä en vain ole sellaista ihmistyyppiä johon rakastutaan. Olen tavannut paljon ihania, miellyttäviä, mukavia ihmisiä, jotka ovat olleet minusta samaa mieltä. Tavataan usein, suunnitellaan milloin taas tavataan, molemmilla on hauskaa, soitellaan usein, sitten jonkin ajan päästä toinen ei löydä aikaa tavata, sitten yhteydenpito vähenee, vähenee lisää, lopulta ei kuulu mitään, lopulta tavataan ja toinen sanoo, että minun kanssa on hyvä olla ja olen ihana ystävä. Ei näitä toki mitenkään hurjan paljon ole, lähinnä työn, opiskelun ja harrastusten kautta tapaa paljon ihmisiä, joidenkin kanssa kemiat kohtaa ja tulee oltua paljon tekemisissä.

En tiedä mikä lopputulos olisi, jos epätoivoisesti etsisin parisuhdetta, lataisin Tinderin ja liittyisin sinkkuryhmiin. En ole kuitenkaan kokenut siihen tarvetta, kun tämä tasainen ja tavallinen arki on hyvää näinkin. Joskus olen kyllä miettinyt, että mikä oikein mättää.

Eli olet siis antanut miesten nussia sinua, vaatimatta parisuhdetta ja sitoutumista. Ihan oma syy. Jatka vaan tuolla linjalla, niin olet kolmekymppisenä sellainen kehäraakki ettet saa enää ketään täysjärkistä miestä.

Sitkeästi vain vielä länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassakin elää tämä uskomus, että naisen arvokkuus perustuu siihen, että piilottaa omat halunsa ja säästelee itseään kärsivällisesti sille unelmien prinssille. Ja mitä tämä unelmien prinssi tekee? Tietenkin polkee naisia minkä ehtii ja valitsee parhaan ilman, että se mitenkään vaikuttaa negatiivisesti hänen maineeseensa.

Sori vain, mutta a) minä en omista seksuaalisuuttani ja halujani kenellekään, eikä b) minusta tee vähemmän arvokasta se, että pidän seksistä. 

Ei se ole uskomus vaan vallitseva ideaali, jonka määrittelevät sukupuolet itse. Naisille miehen seksihistorialla on vöhemmän merkitystä, koska haluavat kaikki sitä samaa mies-tyyppiä ja heillä on väkisinkin hirveästi eri seksikumppaneitä kysynnän vuoksi. Miehet taas toivovat toisenlaista seksihistoriaa naiselta, erilaisista syistä. Ei siihen hyvinvointivaltio kuulu , muuten kuin, että se toki mahdollistaa naisten seksihurjastelun jossain määrin.

Minua on aina viehättäneet miehet, joilla ei ole irtoseksikokemuksia. Pidän sitä hyvinkin turn offina ja osoituksena kyvyttömyydestä sitoutua.

Itsellesi kuitenkin sallit sen satakunta partneria?

Jos sallisinkin, niin hyväksyisin sen, jos nainen  ei minua sen takia huolisi. Ihan sama mitä teet, kunhan olet rehellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ettei pariudu silloin kun siihen on parhaat mahdollisuudet (opiskelijaelämä). Miehillä ei vielä silloin ole status lähelläkään huippua, joten todella helmiä voi ihan tavisnainenkin (jos nuori nainen nyt koskaan on parisuhdepelin tavis) saada. Kymmenen vuoden kuluttua, kun uraa on jo takana, miesten status nousee kuin raketti ja naisten tippuu kuin kivi.

Tässä on tietty perä, mutta nämä tavisnaiset ja miehen statukset sekä parisuhdepeli hourailut vievät kommentin lassukkateorioihin. Tosiasia on, että nuorena ja kokemattomana tekee tyhmiä päätöksiä. Tämä johtuu ihan aivojen rakenteesta. Parikymppisenä aivotoiminnat ovat nopeita ja aivojen kehittymättömyyden takia kaikki elämykset, niin ilot kuin surutkin koetaan voimakkaampana. Näin käy myös rakastumisen tunteen kanssa. Jos silloin tapaa vähänkin miellyttävän miehen, helposti jää nalkkiin. Näin kävi itsellekkin. Myöhemmällä iällä se tunnepuoli on tasaisempaa, joten ilmeisesti tulee ristiriitaa deittailuvaiheessa kun sillä tunnepuolella ei tule sitä huuman tunnetta ja kukaan ei tunnu oikein miltään.

Tunteiden tasaisuus ja se ettei usko mihinkään uskomattomaan rakkauteen tuntuu olevan iso haittatekijä myös parikymppisenä. Olen 23-vuotias, ei parisuhteita takana. Muutama pitkään, jopa yli vuoden kestänyt tapailu takana, mutta ei parisuhdetta. Minulla on oma elämä töineen ja opiskeluineen, mutta siihen kyllä mahtuu toinen ihminen joka haluaa vastaavaa. Pärjään ja viihdyn yksin, mutta joku jakamassa arkea ei ole miinus tai rajoite vapaudelle. Samalla kun minä haluan tavallista, tasaista elämää haluavat monet tuttavani (20–40-v.) juuri sitä uskomatonta, kiihkeää rakkautta, joka peittoaa alleen kaiken muun. Heillä on takana monta parisuhdetta, ylä- ja alamäkiä ihmissuhderintamalla, paljon kaikenlaista. Itketään ja halutaan kuolla kun parin kuukauden suhde kariutuu, sitten löydetään jotain uskomatonta ja ainutkertaista ja suunnitellaan häitä, erotaan myrskyisästi ja huudetaan, löydetään Oikea Mies, sitten mennään taas. Elämä on jännittävää, ennakoimatonta ja tunteet suuria.

Olen miettinyt, että ehkä en vain ole sellaista ihmistyyppiä johon rakastutaan. Olen tavannut paljon ihania, miellyttäviä, mukavia ihmisiä, jotka ovat olleet minusta samaa mieltä. Tavataan usein, suunnitellaan milloin taas tavataan, molemmilla on hauskaa, soitellaan usein, sitten jonkin ajan päästä toinen ei löydä aikaa tavata, sitten yhteydenpito vähenee, vähenee lisää, lopulta ei kuulu mitään, lopulta tavataan ja toinen sanoo, että minun kanssa on hyvä olla ja olen ihana ystävä. Ei näitä toki mitenkään hurjan paljon ole, lähinnä työn, opiskelun ja harrastusten kautta tapaa paljon ihmisiä, joidenkin kanssa kemiat kohtaa ja tulee oltua paljon tekemisissä.

En tiedä mikä lopputulos olisi, jos epätoivoisesti etsisin parisuhdetta, lataisin Tinderin ja liittyisin sinkkuryhmiin. En ole kuitenkaan kokenut siihen tarvetta, kun tämä tasainen ja tavallinen arki on hyvää näinkin. Joskus olen kyllä miettinyt, että mikä oikein mättää.

Eli olet siis antanut miesten nussia sinua, vaatimatta parisuhdetta ja sitoutumista. Ihan oma syy. Jatka vaan tuolla linjalla, niin olet kolmekymppisenä sellainen kehäraakki ettet saa enää ketään täysjärkistä miestä.

Sitkeästi vain vielä länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassakin elää tämä uskomus, että naisen arvokkuus perustuu siihen, että piilottaa omat halunsa ja säästelee itseään kärsivällisesti sille unelmien prinssille. Ja mitä tämä unelmien prinssi tekee? Tietenkin polkee naisia minkä ehtii ja valitsee parhaan ilman, että se mitenkään vaikuttaa negatiivisesti hänen maineeseensa.

Sori vain, mutta a) minä en omista seksuaalisuuttani ja halujani kenellekään, eikä b) minusta tee vähemmän arvokasta se, että pidän seksistä. 

Ei se ole uskomus vaan vallitseva ideaali, jonka määrittelevät sukupuolet itse. Naisille miehen seksihistorialla on vöhemmän merkitystä, koska haluavat kaikki sitä samaa mies-tyyppiä ja heillä on väkisinkin hirveästi eri seksikumppaneitä kysynnän vuoksi. Miehet taas toivovat toisenlaista seksihistoriaa naiselta, erilaisista syistä. Ei siihen hyvinvointivaltio kuulu , muuten kuin, että se toki mahdollistaa naisten seksihurjastelun jossain määrin.

Niin, ja minusta on täysin validia kyseenalaistaa se toivomus kaikessa tekopyhyydessään. Kenelläkään miehellä ei ole oikeutta määritellä, kenen kanssa ja kuinka paljon minä saan harrastaa seksiä, enkä suostu kantamaan arvottoman mainetta näin luonnollisen asian suhteen. En ole myyntitavara, vaan ihan oikea, elävä ja tunteva ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pääsyy: parisuhde missään muodossa ei kiinnosta.

Olen itsenäinen ekstrovertti (jep, synnyin väärään maahan ja tunnen olevani kolmiopalikka pallojen täyttämässä Suomessa :p), mä en tarvitse paria vaan lauman kuten sudet tai norsut tai parven kuten piraijat tai silakat. Se tuntuu minusta kaikkein luonnollisimmalta: on se oma porukka, josta kuitenkin saa taukoa tarvitessa. Mulla on todella iso ja laaja ystävä-tuttava-kaveripiiri, joka toimii mun laajennettuna perheenäni. Olen ainoa lapsi, joten kaverit toimivat korvikesiskoina ja -veljinä mulle.

Tykkään matkustaa ja mennä ystävien kanssa vaikka ulkomaille, mutta toisaalta taas esim. leffassa käyminen on parasta yksin. Tai, no, jos saa ison lössin, niin sitten se toimii (varsinkin jos mennään jälkipuinnille johonkin pubiin tuoppien äärelle). Kaksistaan jonkun "sydänkäpysen" kanssa meneminen tuntuu jotenkin vaivaannuttavalta ja kummalliselta. Ja ahdistavalta.

Joitakin minusta parisuhdemielessä kiinnostuneita miehiä on kyllä sattunut eteen, mutta ei. En halua. Seksiäkin on saanut ihan kohtalaisen hyvin näin sinkkunakin.

Niin, ja olen vela eli koskaan ei ole ollut mitään myyttistä "biologista kelloa" tikittelemässä. (Vauvat haisevat mielestäni lähinnä happamalle maidolle, joskus ehkä kakalle, eivät koskaan hyvälle eli haisteleminen ei ole laukaissut mitään suurta kaipausta kohdussani.)

N41

Miettikääpä jos mies tällä tavalla kehuskelisi sillä, ettei ole kunnollinen mies. Tulisiko peukkuja?

Miksi naiset ovat nykyään ylpeitä siitä, että ovat kelvottomia naisia?

M37

Nyt heräsi kiinnostus: millä tavalla olen mielestäsi ei-kunnollinen tai kelvoton nainen? Siksi, että en halua parisuhdetta (enkä ole koskaan halunnut) vai siksi, että olen vela (ja että mielestäni lapset haisevat pahalta)?

...vai siksi, että minulla on paljon ystäviä? Tämä syy kyllä olisi todella hämmentävä, ellei sitten "M37" ole pohjimmiltaan yksinäinen ja kaveriton ja kadehdi katkerasti niitä, joilla on enemmän kavereita.

N41 (se, jolla on/oli myös loistava isäsuhde - miehet: voitte syyttää rakasta, edesmennyttä isääni siitä, että hän kasvatti tyttärestään sellaisen, jonka ei tarvitse "tyytyä" mihinkään ja joka tietää pystyvänsä mihin vain. <3 )

Just joku etsii naista täällä.Oleppa yhteyksissä häneen.T:Amor

Vierailija kirjoitti:

Just joku etsii naista täällä.Oleppa yhteyksissä häneen.T:Amor

Siis toi pelkkää sairautta ja murhetta tyyppi.Raukka on vain naisenpuutteessa ja sinä miehen alappa hälle.Probleem solved.T:Amor

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ettei pariudu silloin kun siihen on parhaat mahdollisuudet (opiskelijaelämä). Miehillä ei vielä silloin ole status lähelläkään huippua, joten todella helmiä voi ihan tavisnainenkin (jos nuori nainen nyt koskaan on parisuhdepelin tavis) saada. Kymmenen vuoden kuluttua, kun uraa on jo takana, miesten status nousee kuin raketti ja naisten tippuu kuin kivi.

Tässä on tietty perä, mutta nämä tavisnaiset ja miehen statukset sekä parisuhdepeli hourailut vievät kommentin lassukkateorioihin. Tosiasia on, että nuorena ja kokemattomana tekee tyhmiä päätöksiä. Tämä johtuu ihan aivojen rakenteesta. Parikymppisenä aivotoiminnat ovat nopeita ja aivojen kehittymättömyyden takia kaikki elämykset, niin ilot kuin surutkin koetaan voimakkaampana. Näin käy myös rakastumisen tunteen kanssa. Jos silloin tapaa vähänkin miellyttävän miehen, helposti jää nalkkiin. Näin kävi itsellekkin. Myöhemmällä iällä se tunnepuoli on tasaisempaa, joten ilmeisesti tulee ristiriitaa deittailuvaiheessa kun sillä tunnepuolella ei tule sitä huuman tunnetta ja kukaan ei tunnu oikein miltään.

Tunteiden tasaisuus ja se ettei usko mihinkään uskomattomaan rakkauteen tuntuu olevan iso haittatekijä myös parikymppisenä. Olen 23-vuotias, ei parisuhteita takana. Muutama pitkään, jopa yli vuoden kestänyt tapailu takana, mutta ei parisuhdetta. Minulla on oma elämä töineen ja opiskeluineen, mutta siihen kyllä mahtuu toinen ihminen joka haluaa vastaavaa. Pärjään ja viihdyn yksin, mutta joku jakamassa arkea ei ole miinus tai rajoite vapaudelle. Samalla kun minä haluan tavallista, tasaista elämää haluavat monet tuttavani (20–40-v.) juuri sitä uskomatonta, kiihkeää rakkautta, joka peittoaa alleen kaiken muun. Heillä on takana monta parisuhdetta, ylä- ja alamäkiä ihmissuhderintamalla, paljon kaikenlaista. Itketään ja halutaan kuolla kun parin kuukauden suhde kariutuu, sitten löydetään jotain uskomatonta ja ainutkertaista ja suunnitellaan häitä, erotaan myrskyisästi ja huudetaan, löydetään Oikea Mies, sitten mennään taas. Elämä on jännittävää, ennakoimatonta ja tunteet suuria.

Olen miettinyt, että ehkä en vain ole sellaista ihmistyyppiä johon rakastutaan. Olen tavannut paljon ihania, miellyttäviä, mukavia ihmisiä, jotka ovat olleet minusta samaa mieltä. Tavataan usein, suunnitellaan milloin taas tavataan, molemmilla on hauskaa, soitellaan usein, sitten jonkin ajan päästä toinen ei löydä aikaa tavata, sitten yhteydenpito vähenee, vähenee lisää, lopulta ei kuulu mitään, lopulta tavataan ja toinen sanoo, että minun kanssa on hyvä olla ja olen ihana ystävä. Ei näitä toki mitenkään hurjan paljon ole, lähinnä työn, opiskelun ja harrastusten kautta tapaa paljon ihmisiä, joidenkin kanssa kemiat kohtaa ja tulee oltua paljon tekemisissä.

En tiedä mikä lopputulos olisi, jos epätoivoisesti etsisin parisuhdetta, lataisin Tinderin ja liittyisin sinkkuryhmiin. En ole kuitenkaan kokenut siihen tarvetta, kun tämä tasainen ja tavallinen arki on hyvää näinkin. Joskus olen kyllä miettinyt, että mikä oikein mättää.

Eli olet siis antanut miesten nussia sinua, vaatimatta parisuhdetta ja sitoutumista. Ihan oma syy. Jatka vaan tuolla linjalla, niin olet kolmekymppisenä sellainen kehäraakki ettet saa enää ketään täysjärkistä miestä.

Sitkeästi vain vielä länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassakin elää tämä uskomus, että naisen arvokkuus perustuu siihen, että piilottaa omat halunsa ja säästelee itseään kärsivällisesti sille unelmien prinssille. Ja mitä tämä unelmien prinssi tekee? Tietenkin polkee naisia minkä ehtii ja valitsee parhaan ilman, että se mitenkään vaikuttaa negatiivisesti hänen maineeseensa.

Sori vain, mutta a) minä en omista seksuaalisuuttani ja halujani kenellekään, eikä b) minusta tee vähemmän arvokasta se, että pidän seksistä. 

Ei se ole uskomus vaan vallitseva ideaali, jonka määrittelevät sukupuolet itse. Naisille miehen seksihistorialla on vöhemmän merkitystä, koska haluavat kaikki sitä samaa mies-tyyppiä ja heillä on väkisinkin hirveästi eri seksikumppaneitä kysynnän vuoksi. Miehet taas toivovat toisenlaista seksihistoriaa naiselta, erilaisista syistä. Ei siihen hyvinvointivaltio kuulu , muuten kuin, että se toki mahdollistaa naisten seksihurjastelun jossain määrin.

Minua on aina viehättäneet miehet, joilla ei ole irtoseksikokemuksia. Pidän sitä hyvinkin turn offina ja osoituksena kyvyttömyydestä sitoutua.

Itsellesi kuitenkin sallit sen satakunta partneria?

Muutama noin 40v naisystäväni on paneskellut ja hengaillut viitisenkymmenen miehen kanssa Suomessa ja ympäri maailmaa. On sanottava, että heillä on ongelmia luoda nykyisin normaalia pysyvää parisuhdetta. Eikä heillä muuten ole lapsia ja on se jo liian myöhäistäkin.

Vierailija kirjoitti:

Se ettei pariudu silloin kun siihen on parhaat mahdollisuudet (opiskelijaelämä). Miehillä ei vielä silloin ole status lähelläkään huippua, joten todella helmiä voi ihan tavisnainenkin (jos nuori nainen nyt koskaan on parisuhdepelin tavis) saada. Kymmenen vuoden kuluttua, kun uraa on jo takana, miesten status nousee kuin raketti ja naisten tippuu kuin kivi.

Tämä on niin totta. Eronneella, koulutetulla, varakkaalla ja työelämässä menestyneellä miehellä on hirveä vienti vielä +40-iässäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ettei pariudu silloin kun siihen on parhaat mahdollisuudet (opiskelijaelämä). Miehillä ei vielä silloin ole status lähelläkään huippua, joten todella helmiä voi ihan tavisnainenkin (jos nuori nainen nyt koskaan on parisuhdepelin tavis) saada. Kymmenen vuoden kuluttua, kun uraa on jo takana, miesten status nousee kuin raketti ja naisten tippuu kuin kivi.

Tässä on tietty perä, mutta nämä tavisnaiset ja miehen statukset sekä parisuhdepeli hourailut vievät kommentin lassukkateorioihin. Tosiasia on, että nuorena ja kokemattomana tekee tyhmiä päätöksiä. Tämä johtuu ihan aivojen rakenteesta. Parikymppisenä aivotoiminnat ovat nopeita ja aivojen kehittymättömyyden takia kaikki elämykset, niin ilot kuin surutkin koetaan voimakkaampana. Näin käy myös rakastumisen tunteen kanssa. Jos silloin tapaa vähänkin miellyttävän miehen, helposti jää nalkkiin. Näin kävi itsellekkin. Myöhemmällä iällä se tunnepuoli on tasaisempaa, joten ilmeisesti tulee ristiriitaa deittailuvaiheessa kun sillä tunnepuolella ei tule sitä huuman tunnetta ja kukaan ei tunnu oikein miltään.

Tunteiden tasaisuus ja se ettei usko mihinkään uskomattomaan rakkauteen tuntuu olevan iso haittatekijä myös parikymppisenä. Olen 23-vuotias, ei parisuhteita takana. Muutama pitkään, jopa yli vuoden kestänyt tapailu takana, mutta ei parisuhdetta. Minulla on oma elämä töineen ja opiskeluineen, mutta siihen kyllä mahtuu toinen ihminen joka haluaa vastaavaa. Pärjään ja viihdyn yksin, mutta joku jakamassa arkea ei ole miinus tai rajoite vapaudelle. Samalla kun minä haluan tavallista, tasaista elämää haluavat monet tuttavani (20–40-v.) juuri sitä uskomatonta, kiihkeää rakkautta, joka peittoaa alleen kaiken muun. Heillä on takana monta parisuhdetta, ylä- ja alamäkiä ihmissuhderintamalla, paljon kaikenlaista. Itketään ja halutaan kuolla kun parin kuukauden suhde kariutuu, sitten löydetään jotain uskomatonta ja ainutkertaista ja suunnitellaan häitä, erotaan myrskyisästi ja huudetaan, löydetään Oikea Mies, sitten mennään taas. Elämä on jännittävää, ennakoimatonta ja tunteet suuria.

Olen miettinyt, että ehkä en vain ole sellaista ihmistyyppiä johon rakastutaan. Olen tavannut paljon ihania, miellyttäviä, mukavia ihmisiä, jotka ovat olleet minusta samaa mieltä. Tavataan usein, suunnitellaan milloin taas tavataan, molemmilla on hauskaa, soitellaan usein, sitten jonkin ajan päästä toinen ei löydä aikaa tavata, sitten yhteydenpito vähenee, vähenee lisää, lopulta ei kuulu mitään, lopulta tavataan ja toinen sanoo, että minun kanssa on hyvä olla ja olen ihana ystävä. Ei näitä toki mitenkään hurjan paljon ole, lähinnä työn, opiskelun ja harrastusten kautta tapaa paljon ihmisiä, joidenkin kanssa kemiat kohtaa ja tulee oltua paljon tekemisissä.

En tiedä mikä lopputulos olisi, jos epätoivoisesti etsisin parisuhdetta, lataisin Tinderin ja liittyisin sinkkuryhmiin. En ole kuitenkaan kokenut siihen tarvetta, kun tämä tasainen ja tavallinen arki on hyvää näinkin. Joskus olen kyllä miettinyt, että mikä oikein mättää.

Eli olet siis antanut miesten nussia sinua, vaatimatta parisuhdetta ja sitoutumista. Ihan oma syy. Jatka vaan tuolla linjalla, niin olet kolmekymppisenä sellainen kehäraakki ettet saa enää ketään täysjärkistä miestä.

Sitkeästi vain vielä länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassakin elää tämä uskomus, että naisen arvokkuus perustuu siihen, että piilottaa omat halunsa ja säästelee itseään kärsivällisesti sille unelmien prinssille. Ja mitä tämä unelmien prinssi tekee? Tietenkin polkee naisia minkä ehtii ja valitsee parhaan ilman, että se mitenkään vaikuttaa negatiivisesti hänen maineeseensa.

Sori vain, mutta a) minä en omista seksuaalisuuttani ja halujani kenellekään, eikä b) minusta tee vähemmän arvokasta se, että pidän seksistä. 

Ei se ole uskomus vaan vallitseva ideaali, jonka määrittelevät sukupuolet itse. Naisille miehen seksihistorialla on vöhemmän merkitystä, koska haluavat kaikki sitä samaa mies-tyyppiä ja heillä on väkisinkin hirveästi eri seksikumppaneitä kysynnän vuoksi. Miehet taas toivovat toisenlaista seksihistoriaa naiselta, erilaisista syistä. Ei siihen hyvinvointivaltio kuulu , muuten kuin, että se toki mahdollistaa naisten seksihurjastelun jossain määrin.

Niin, ja minusta on täysin validia kyseenalaistaa se toivomus kaikessa tekopyhyydessään. Kenelläkään miehellä ei ole oikeutta määritellä, kenen kanssa ja kuinka paljon minä saan harrastaa seksiä, enkä suostu kantamaan arvottoman mainetta näin luonnollisen asian suhteen. En ole myyntitavara, vaan ihan oikea, elävä ja tunteva ihminen.

On täysi oikeus määrittää miten se vaikuttaa heidän mielestään sinun arvoosi parisuhteeseen, kuten sinulla on oikeus sitten tehdä siitä omat johtopäätöksesi.

Ujous, pitkäaikainen masennus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ettei pariudu silloin kun siihen on parhaat mahdollisuudet (opiskelijaelämä). Miehillä ei vielä silloin ole status lähelläkään huippua, joten todella helmiä voi ihan tavisnainenkin (jos nuori nainen nyt koskaan on parisuhdepelin tavis) saada. Kymmenen vuoden kuluttua, kun uraa on jo takana, miesten status nousee kuin raketti ja naisten tippuu kuin kivi.

Tällä oli 30 yläpeukkua ja 76 ala vaikka tämä on totta!

Niin, sinun kilttimiesmaailmassasi, joka huvittaa valtaosaa naisista.

Tällainen todellisuuden kieltäminen lienee yksi isoimmista syistä sinkkuuteenkin. 35v barchelorette sanoi olevansa nainen parhaassa iässä. Todellisuudessa hedelmällistä ikää on muutama vuosi jäljellä, eikä mitään mikä nostaisi hänen haluttavuuttaan parisudemielessä. Jämämiehiä mieskokelaatkin. Jännä juttu muuten, miten nämä ikisinkut löytävät sitten sen täydellisen kumppanin juuri viime metreillä...

ohis

Ymmärrän, että jämämiesten tunnistaminen on sinulle helppoa. On kuin peiliin katsoisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joka ikinen tuntemani ikisinkku nainen on jyrämäinen luonteeltaan ja todella huono tekemään kompromisseja. Usein vielä itse kokevat olevansa kilttejä - jopa liian kilttejä. Jotkut ehkä ovatkin, mutta vain naisten kanssa. Miesten kanssa korostuu tarve tinkimättömästi ja ehdottomasti puolustaa omia oikeuksia, ihan pikkuasioissakin.

Lisämausteena kumma havainto, että hankala isäsuhde tai isän puuttuminen on tosi yleistä ikisinkkunaisille.

Itse olisin huolissani, jos jonkun ihmisen seurassa joutuisin puolustelemaan omia oikeuksiani, eikö se lähtökohtaisestikin olisi jo aika huono ennuste toimivalle suhteelle? Aika tunneköyhä saa mies olla, jos ei osaa ottaa huomioon toisen ihmisen perusoikeuksia.

Ei ne naisetkaan sen parempia ole, mutta kyse ei ole nyt tästä. Etkö osaa pysyä asiassa, vai onko ymmärryksessäsi vikaa?

Lue tarkemmin. Hän vastasi ihan asiasta, tähän:

”Miesten kanssa korostuu tarve tinkimättömästi ja ehdottomasti puolustaa omia oikeuksia, ihan pikkuasioissakin.”

Todellakin omia oikeuksia saa ja kuuluu puolustaa. Molemmin puolin. En ymmärrä, miten kukaan voisi olla eri mieltä?

Ja miten naisten tekeminen nyt liittyy? Ettekö ikinä osaa keskustella asioista ilman whataboutismia ja vastakkaisasettelua?

Tuossa tinkimättömässä omien oikeuksien puolustamisessa tarkoitin sellaista överiksi menevää. Joka ei koske mitään oikeita ihmisoikeusloukkauksia vaan arkielämän ärtymystä ja ajattelemattomuutta. Ns. inhimillistä erehtymistä.

Esim. naisystävä jos tiuskii joskus niin suhtaudutaan ymmärryksellä tyyliin että sillä nyt oli sitä ja sitä murhetta/stressiä. Eikä jäädä kiinni siihen. Miesten kanssa taas ei tuumaakaan jousteta tai edes yritetä ymmärtää kiireitä tai stressiä. Vaan ollaan jo valmiiksi puolustusasemissa, että jos pienikin tiuskaisu tai välinpitämätön kommentti mieheltä, niin heti ollaan barrikadeilla kun mua nyt niin loukattiin.

Tällaisia siis on oman tuttavapiirini ikisinkkunaiset. Ja heistä jokainen kyllä tahtoisi parisuhteen.

Tiuskivat ihmiset ovat mielestäni pelottavia, joten en kuuntelisi tiuskimista mieheltä tai ystävinä pitämiltäni naisilta. Arvostan ihmisiä, jotka osaavat käyttäytyä.

N

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joka ikinen tuntemani ikisinkku nainen on jyrämäinen luonteeltaan ja todella huono tekemään kompromisseja. Usein vielä itse kokevat olevansa kilttejä - jopa liian kilttejä. Jotkut ehkä ovatkin, mutta vain naisten kanssa. Miesten kanssa korostuu tarve tinkimättömästi ja ehdottomasti puolustaa omia oikeuksia, ihan pikkuasioissakin.

Lisämausteena kumma havainto, että hankala isäsuhde tai isän puuttuminen on tosi yleistä ikisinkkunaisille.

Itse olisin huolissani, jos jonkun ihmisen seurassa joutuisin puolustelemaan omia oikeuksiani, eikö se lähtökohtaisestikin olisi jo aika huono ennuste toimivalle suhteelle? Aika tunneköyhä saa mies olla, jos ei osaa ottaa huomioon toisen ihmisen perusoikeuksia.

Ei ne naisetkaan sen parempia ole, mutta kyse ei ole nyt tästä. Etkö osaa pysyä asiassa, vai onko ymmärryksessäsi vikaa?

Lue tarkemmin. Hän vastasi ihan asiasta, tähän:

”Miesten kanssa korostuu tarve tinkimättömästi ja ehdottomasti puolustaa omia oikeuksia, ihan pikkuasioissakin.”

Todellakin omia oikeuksia saa ja kuuluu puolustaa. Molemmin puolin. En ymmärrä, miten kukaan voisi olla eri mieltä?

Ja miten naisten tekeminen nyt liittyy? Ettekö ikinä osaa keskustella asioista ilman whataboutismia ja vastakkaisasettelua?

Tuossa tinkimättömässä omien oikeuksien puolustamisessa tarkoitin sellaista överiksi menevää. Joka ei koske mitään oikeita ihmisoikeusloukkauksia vaan arkielämän ärtymystä ja ajattelemattomuutta. Ns. inhimillistä erehtymistä.

Esim. naisystävä jos tiuskii joskus niin suhtaudutaan ymmärryksellä tyyliin että sillä nyt oli sitä ja sitä murhetta/stressiä. Eikä jäädä kiinni siihen. Miesten kanssa taas ei tuumaakaan jousteta tai edes yritetä ymmärtää kiireitä tai stressiä. Vaan ollaan jo valmiiksi puolustusasemissa, että jos pienikin tiuskaisu tai välinpitämätön kommentti mieheltä, niin heti ollaan barrikadeilla kun mua nyt niin loukattiin.

Tällaisia siis on oman tuttavapiirini ikisinkkunaiset. Ja heistä jokainen kyllä tahtoisi parisuhteen.

Tiuskivat ihmiset ovat mielestäni pelottavia, joten en kuuntelisi tiuskimista mieheltä tai ystävinä pitämiltäni naisilta. Arvostan ihmisiä, jotka osaavat käyttäytyä.

N

Samaa mieltä, vaikka en koekkaan tiuskimista pelottavana, on se silti agressiivistä epäasiallista käytöstä, jolloin siitä kuuluukin sanoa, varsinkin mikäli toinen ei itse käytöstään huomaa.

Ihmetyttää miten tiuskiminen ja epäasiallinen käytös on muka stressaavassa tilanteessa ok. Eikö muita pitäisi kunnioittaa sen verran, ettei omaa stressiään ja pahaa oloaan muihin pura tai edes yrittää olla purkamatta ja mikäli purkaa, osaa olla siitä pahoillaan ja ymmärtää miksi se voi muita loukata.

Ei pahamieli tai stressi oikeuta huonoa käytöstä muita kohtaan, toki sitä tapahtuu mutta, jos ei omassa käytöksessään näe silloin vikaa vaan oikeuttaa huonon käytöksensä stressillä, on jotakin pielessä, ehkäpä juuri siinä tunneälyssä sitten joka on jäänyt pienen lapsen tasolle.