Sinä, jolla ei ole ystäviä tai on vain vähän ystäviä

En ole koskaan ollut siinä mielessä sosiaalinen, että olisin haalinut ympärilleni lukuisia ystäviä. Kouluaikoina oli oikeastaan kaksi ihmistä, joita kutsuisin ystäviksi. Molempien kanssa kasvoimme erillemme ja ystävyys jäi. Aikuisena minulla on pari-kolme ystävää. Heidänkin kanssaan ystävyys on hiipumaan päin. Heillä on aina kiire kun kyselen, koska nähtäisiin. Aiemmin ehtivät hyvin eikä heidän elämäntilanteensa merkittävästi ole muuttunut. Kai minun kanssani on vaan niin mahdotonta olla, ettei kukaan jaksa kovin montaa vuotta. Muuta syytä en keksi.

Mulla ei ole yhtään ystävää. Nuorempana olin suhteessa sairaalloisen mustasukkaisen miehen kanssa, joka ei sallinut mun pitää yhteyttä keneenkään. 5 vuotta kärvistelin suhteessa kunnes sain itseni repäistyksi irti, itsetunto murskana. Tuona aikana oli ystävät hävinneet. En ole koskaan kehdannut kertoa tuosta suhteesta kellekään, en tiedä mitä silloiset kaverit ajattelivat kun yhteydenpito loppui mun puolelta. Ujona ja sisäänpäin kääntyneenä en ole saanut uusiakaan kavereita.

Välillä itkettää, mutta itsepähän olen tämän aiheuttanut. Yritän sopeutua ajatukseen, ettei mulla ole enää koskaan ystäviä. Nyt lähestyn jo viittäkymmentä eikä asiat ole parinkymmenen vuoden aikana muuttuneet mihinkään. No, ainakin olen oppinut olemaan itsekseni. Mulle ei kukaan koskaan soita ja kysele kuulumisia, puhumattakaan että mua pyydettäisiin johonkin mukaan. Käyn vain töissä ja olen kotona.

Ja yllättäen taas ketju täynnä yksinäisiä, joilla on "vain muutama hyvä ystävä".

Kun on sellaisiakin, joilla ei oikeasti ole yhtään kaveria.

Vierailija kirjoitti:

Eihän täällä Suomessa kerkiä töiden jälkeen muuta tehdä kun ruoan, hoitaa lasten asiat ja nukkumaan että jaksaa taas seuraavan työpäivän. Missä välissä kerkeän nähdä ystäviä kun viikonloputkin menee pyykätessä, siivotessa ja ruokaa laittaessa ja levätessä että jaksaa taas painaa pitkää päivää seuraavan viikon..

Onko täällä Suomessa vähemmän tunteja päivässä kuin muualla maailmassa?

Vierailija kirjoitti:

Ja yllättäen taas ketju täynnä yksinäisiä, joilla on "vain muutama hyvä ystävä".

Kun on sellaisiakin, joilla ei oikeasti ole yhtään kaveria.

Aloitus ei koskenut yksinäisiä vaan niitä, joilla ei ole ystäviä tai on vain vähän ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Ja yllättäen taas ketju täynnä yksinäisiä, joilla on "vain muutama hyvä ystävä".

Kun on sellaisiakin, joilla ei oikeasti ole yhtään kaveria.

No luepas se otsikko uudelleen.

Minulla on koko kolmekymppisen elämäni aikana ollut kolme läheistä ystävää. Tämä lähinnä siksi, etten ole erityisen sosiaalinen ja viihdyn paremmin yksin tai pienessä seurueessa. Kaksi ystävistäni oli lapsuudenystäviä, joihin yhteydenpito pikkuhiljaa hiipui ja loppui, kun muutimme kukin tahoillemme opiskelujen perässä. Yksi jäi ja hänen kanssaan olimme yhteydessä tämän vuoden kesään asti. Näimme viikottain ja viestittelimme siinä välissä. Nyt viimeiseen pariin kuukauteen hänestä ei ole kuulunut kuin kaksi kertaa. Yhden kerran hän vastasi yhdellä sanalla kyselyyni kuulumisista. Toisella kerralla hän kysyi pääsenkö lapsenvahdiksi. En päässyt ja nyt on ollut täysi hiljaisuus sen jälkeen. Ja hän oli meistä yleensä se, joka ensin otti yhteyttä ja kyseli tapaamista. En voi ymmärtää, mitä meille on tapahtunut. 

Havahduin siihen, että “ystäväni” ottivat yhteyttä vain silloin, kun tarvitsivat palveluksia. Huomasin, että vastavuoroisuuden puute on henkisesti erittäin rasittavaa. Kukaan ei ottanut yhteyttä kysyäkseen, mitä minulle kuuluu. Jos joku sattui kysymään, mitä minulle kuuluu, osasin jo odottaa, että varsinainen asia eli se palvelus, jota minulta halutaan, kerrotaan jo seuraavassa viestissä. Kuulumisten kysyminen oli alkulämmittelyä.

Vierailija kirjoitti:

Ja yllättäen taas ketju täynnä yksinäisiä, joilla on "vain muutama hyvä ystävä".

Kun on sellaisiakin, joilla ei oikeasti ole yhtään kaveria.

Otsikossa luki: "Sinä, jolla ei ole ystäviä tai on vain vähän ystäviä". Luulin että tähän saisi silloin vastata vaikka onkin muutama ystävä. Muutama on kuitenkin vielä aika vähän.

Unohdin että joillekin tämä (kuten naisen saaminen) on kilpailu, jossa ainoastaan niillä kenellä menee huonoimmin on oikeus surkutella. 

Minusta on ihan yhdentekevää onko niitä 0 vai 3. Kuitenkin jos niitä on keskivertoa vähemmän, niin asia tapaa harmittaa monia ja aiheuttaa surua ja stressiä. Siksi niistä asioista olisi hyvä puhua ja jakaa kokemuksia muiden kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole yhtään ystävää. Nuorempana olin suhteessa sairaalloisen mustasukkaisen miehen kanssa, joka ei sallinut mun pitää yhteyttä keneenkään. 5 vuotta kärvistelin suhteessa kunnes sain itseni repäistyksi irti, itsetunto murskana. Tuona aikana oli ystävät hävinneet. En ole koskaan kehdannut kertoa tuosta suhteesta kellekään, en tiedä mitä silloiset kaverit ajattelivat kun yhteydenpito loppui mun puolelta. Ujona ja sisäänpäin kääntyneenä en ole saanut uusiakaan kavereita.

Välillä itkettää, mutta itsepähän olen tämän aiheuttanut. Yritän sopeutua ajatukseen, ettei mulla ole enää koskaan ystäviä. Nyt lähestyn jo viittäkymmentä eikä asiat ole parinkymmenen vuoden aikana muuttuneet mihinkään. No, ainakin olen oppinut olemaan itsekseni. Mulle ei kukaan koskaan soita ja kysele kuulumisia, puhumattakaan että mua pyydettäisiin johonkin mukaan. Käyn vain töissä ja olen kotona.

Hirveä litania tekosyitä.

Olet eristäytynyt vapaaehtoisesti.

Sitten ihmettelet kun kukaan ei soita.

No kukahan sulle soittaisi, jos olet katkaissut välit ystäviisi 20 vuotta sitten ja sen jälkeen erakoitunut?

Lehtimyyjä voi soittaa.

Olen sulkeutunut. Jotenkin ei tunnu hyvältä jakaa useimpia omia ajatuksia ihmisten kanssa ja kommunikointi muiden kanssa on hyvin pintapuolista. Sosiaaliset tilanteet tuntuu myös uuvuttavilta.

Vierailija kirjoitti:

Havahduin siihen, että “ystäväni” ottivat yhteyttä vain silloin, kun tarvitsivat palveluksia. Huomasin, että vastavuoroisuuden puute on henkisesti erittäin rasittavaa. Kukaan ei ottanut yhteyttä kysyäkseen, mitä minulle kuuluu. Jos joku sattui kysymään, mitä minulle kuuluu, osasin jo odottaa, että varsinainen asia eli se palvelus, jota minulta halutaan, kerrotaan jo seuraavassa viestissä. Kuulumisten kysyminen oli alkulämmittelyä.

Täysin sama tilanne kuin minulla. Ainut ihminen äitini lisäksi joka ilman taka-ajatuksia kysyy kuulumisiani on miesystäväni. 

Vierailija kirjoitti:

Kerro miksi kysyt.

Kiva kun kysyit! Kysyn koska minusta on tullut tällainen ihminen ja halusin kuulla vertaiskokemuksia. Mulla syynä se, että olen aika itsekseni viihtyvä ihminen. Myös yksi elämänkriisi aiheutti sen, että minulla ei enää ollut voimavaroja ylläpitää yksipuolisia ystävyyssuhteita. Nyt on helpottunut olo, kun ei tarvitse olla se joka vain pitää yhteyttä tai kuuntelee vain toisen ongelmia ja vuodatuksia. Pari vastavuoroista ystävää jäi elämääni. Odotan myös uusia tuulia elämääni ja uusia vastavuoroisia ihmissuhteita. Onneksi viihdyn hyvin yksin niin aion tästäkin edes panostaa laatuun en määrään.

Mulla ei ole enää oikeastaan yhtään ystävää. Olen kamalan epävarma, ajattelen että ihmiset eivät ole kiinnostuneita minusta ja jos vaikka soitan jollekin, on se heidän vaivaamista. Olen äärimmäisen introvertti ja viihdyn yksin. Väsyn sosiaalisissa tilanteissa ja VIHAAN small talkia enkä osaa pitää keskustelua yllä.

Joskus asia surettaa. Kukaan ei soita ja kysy mitä kuuluu äitiäni lukuunottamatta. Kavereiden kanssa juhlimassa olen ollut viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Syntymäpäivinä kukaan ei onnittele, mieskin yleensä unohtaa. Jos menemme joskus avopuolison kanssa naimisiin, kukaan ei järjestä minulle polttareita jne jne.

Kaikki sosiaaliset kontaktini vapaa ajalla tulevat miehen laajan ystäväpiirin kautta. Omia ystäviä minulla ei ole.

Eipä noista ystäviä monta ole. Muutamaan sukulaiseen on läheiset välit, mutta eivät ne ystävyyssuhteiden kaltaisia ihmissuhteita ole.

Ajattelen asioista eri tavalla kuin muut. Minun on vaikea osallistua keskusteluihin, koska näkemykseni joutuvat niin usein muiden hampaisiin. 

En ole kiinnostunut samoista asioista kuin monet muut. Tylsistyn jatkuvasta lätkäkeskustelusta. Autoista minulla ei ole näkemyksiä. Tässä on yksi esimerkki näistä hankalista mielipiteistäni: minä en väitä autojen paremmuudesta mitään muuta kuin että arvelen koko autoalan olevan melkoista mielikuvilla pelaamista. Muita asioita ovat esimerkiksi kasvatus. Vaikka minäkin olen sitä mieltä, että lapsille ja nuorille pitää asettaa rajoja, pidän melko vähäisenä mahdollisuutta muokata jälkikasvusta kasvattajan mielen mukainen. Virikkeitä tietenkin voi ja pitää tarjota. Kuitenkin jokaisen pitää hakata ihan itse päätään erilaisiin seiniin ja petäjiin, että todellista kypsymistä ja aikuistumista tapahtuu. Ja mitä vielä. Koirista en puhu. En tiedä niistä mitään. Politiikka on vielä paksumpaa mielikuvapeliä kuin automarkkinat. Taiteista olen kiinnostunut, mutta ei minulla ole mitään pitäviä perustaita sanoa, että teos A on parempi kuin teos B. Baareissa en oikein viihdy, ja juuri nyt ei olisi paljon rahaakaan sellaisiin kannettavaksi. Seurakunnassakaan en viihtynyt, vaikka kokeilin. Minulla on jonkinlainen kristillinen vakaumus, mutta en sitten ollut tarpeeksi uskovainen.

Ajatusmaailman erilaisuus ja siihen perustuva keskustelun vaikeus ovat siis käsittääkseni syynä vähäisiin ystävyyssuhteisiini.

Oon ärsyttävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän täällä Suomessa kerkiä töiden jälkeen muuta tehdä kun ruoan, hoitaa lasten asiat ja nukkumaan että jaksaa taas seuraavan työpäivän. Missä välissä kerkeän nähdä ystäviä kun viikonloputkin menee pyykätessä, siivotessa ja ruokaa laittaessa ja levätessä että jaksaa taas painaa pitkää päivää seuraavan viikon..

Onko täällä Suomessa vähemmän tunteja päivässä kuin muualla maailmassa?

Näsäviisastelija, pitkät uuvuttavat työpäivät

Vierailija kirjoitti:

Olen sosiaalisesti lahjaton. Ihmisten seurassa jännittynyt ja puhun omituisia. Pienessä seurassa osaan keskustella. Olen viimeaikoina tajunnut, että olen varmaan myös aika raskas ihminen, tosikko. Jostain ihmeen syystä olen tuntenut tarvetta avautua asioistani liian nopeasti. Olen jotenkin liian avoin väärässä tilanteessa. Tämä pelottaa ihmiset pois. En siis osaa small talkia. Toisaalta en ole koskaan ollut kiinnostunut diipadaapa juttelusta. Mutta se on surullista, että en sitten ole oikein saanut ystäviäkään. No on muutama hyvä ystävä.

Ja se ei riitä? Montako niitä hyviä ystäviä sitten pitäisi olla?

Keskityin niin niin mieheeni ja lapsiini, että ystävät jäivät toissijaiseksi . Työn ympäriltä, sekä mieheni että minun, löytyy kyllä "ystäviä", joille ei kuitenkaan voi avautua kokonaan, vaikka ihania ihmisiä kaikki ovatkin. Lapset jo aikuisia , joten olenkin ajatellut olla avoin uusille, kypsemmän iän ystävyyksille.

Työkaverit kehuvat kivaksi ja ystävälliseksi ja hyväksi kuuntelijaksi. Ystävät eivät kai noita piirteitä huomaa, koska ovat yksitellen kaikonneet elämästäni sen kummemmitta perusteluitta.