Naistenilllassa parin viinilasin jälkeen: Sain kuulla olevani kiittämätön

Vierailija kirjoitti:

Ap mitä oikein uliset, jos et jaksa ystävien ilkeilyä niin ole ilman ystäviä. Mulla ei ole yhtään ystävää eikä välejä edes vanhempiini. Ystävättömyys johtuu osin kurjasta lapsuudesta jossa lapsenrääkkääjävanhemmat pieksivät ja kiusasivat kaikin tavoin.

Mulla ei ole siissukua, mulla ei ole ystäviä, mutta olrn oikrin onnellinen ja elän ihanaa elämää, onhan mulla perhe!

En jaksaisi mitään ystäväporukkaa jossa pitää vääntää, nokitella, miellyttää ja teeskennellä. Ilman ystäviäkin pärjää loistavasti!

Samaa mieltä. Itse koin aikoinaan sitä, että jossain vaiheessa jäin aina rannalle kun ystävät löysivät ilmeisesti parempia tilalle. Itse olen aina ollut ystävyydessä ns. "tositarkoituksella", joten en ymmärrä tuollaista hylkäämistä. Huomatkaa että olen todella empaattinen, enkä loukannut yhtäkään niistä ikinä. Lopulta sanoin fuck it, ja jatkossa en muuten solmi mitään muuten kuin miesten kanssa.

Miesten kanssa olen viihtynyt aina, mutta jotenkin perheellistymisen jälkeen en kokenut enää olevani niin sisällä niissä jutuissa vaan kaipasin välillä naisten kanssa puhumista just äitiyden kokemisesta ja sen tuomista muutoksista. Mutta se voi olla että se taas siihen ajautuu, helpommin saan niitä kunnon illanvieton elämyksiä esim. mieheni ja hänen miespuolisten kavereiden kanssa iltaa istuessa. Aina on aivan sairaan hauskaa ja saa nauraa katketakseen, juttu lentää ja komiikkaa irtoaa. Mutta toki toivon että omien ystävien kanssa olisi välillä myös yhtä hauskaa. -Ap

Sähän olet vain priorisoinut perheesi, talonrakennuksesi ja muut asiasi ystäviäsi tärkeämmiksi. Toisessa pitkässä ystävyyteen liittyvässä ketjussa monet sanovat, että oli elämäntilanne mikä tahansa, on vain omasta halusta kiinni, haluaako olla yhteyksissä ystäviinsä vai ei. Ajanpuutteella, väsymyksellä, omaisen sairaudella, lapsilla tms ei voi asiaa perustella. 

Ps. En ole samaa mieltä toisen ketjun ihmisten kanssa

567477 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaisin mielelläni kirjoitukseesi, jos olisit jättänyt genitaalin kirjoittamatta.

Olen pahoillani, ettei aiemman kirjoituksesi perusteella saamastasi palautteesta ollut sinulle apua.

Juu hirveitä nuo genitaalit, lailla pitäisi kieltää. Hienoa kuitenkin että jaksoit tuoda närkästymisesi asiasta ilmi, vaikket kirjoitukseen vastannutkaan.

Ymmärrän, että ne sopivat tietynlaisten ihmisten elämään.

Eikö aiemmista vastauksista ollut sinulle apua?

Tutkimusten mukaan älykkäät ihmiset tuppaavat kiroilemaan, joten siinä mielessä on totta että kirosanat sopivat tietynlaisten ihmisten elämään.

Sen sijaan tuollaisilla sievistelijöillä, jotka eivät tuo mitään lisäarvoa varsinaiseen keskusteluun, ei tee kukaan mitään.

Linkkaa tutkimukset. Omien kokemusten mukaan kiroilu on huomattavasti yleisempää alemman sosiaaliluokan piirissä, jossa ei se äly ja sivistys loista useinkaan olemassaoloaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä varmaan seuraavassa tapaamisessa olisin huolella valinnut asun ja laittautunut. Nipistelisin posket hehkuviksi ja naisellista tyyliä päälle. Sitten sanoisin ohimennen, että vastoinkäymiset ovat lähentäneet meitä naisena ja miehenä, meillä on kuulkaa aivan villi seksielämä nykyään, "Ville" ei saa pidettyä näppejään irti minusta.

Puukolla selkään vaan ja tralalaa.

Kun mainitsit sukupuolielämän niin en vastaa sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneena sitä luulee, että kaikki ihmiset puhuvat pahaa selän takana.  Kyllä oikeat ystävät kuitenkin muistavat sinut sellaisena kuin sinä olet aina ollut.  Luota siihen.

Jep.. mullekin pisti silmään tuo vainoharhainen ajatus, että ihmiset kyräilevät hänen selän takanaan ja puhuvat pahaa.

Ehkä kyseessä on ollut ikävä kierre, jossa ap on ruokkinut epämääräisiä uskomuksia ja suhtautunut muihin sillä tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Sieltähän se sitten tuli. Olinkin havainnut nyrpistelyä ja silmien pyörittelyä jo jonkin aikaa isommalla porukalla tavatessamme ja olin oikeasti tuntenut nahoissani tosi voimakkaana sen miten minusta puhutaan reilusti paskaa selän takana. Olen 35.v kahden lapsen äiti ja viime aikoina pitänyt vähän etäisyyttä ennen niin läheisiin ystäviin, kun olen huomannut että he eivät halua ymmärtää elämänmuutoksen kourissa ryvettynyttä elämäänI.

Viime vuosi oli vaikea vastoinkäymisten takia. Lähdimme tekemään isoja muutoksia elämässämme, kohtasimme menetystä ja surua. Samaan aikaan oli pakko yrittää jaksaa rakentaa vimmatusti uutta arkea. Ystävät katsoivat vierestä vinosti hymyillen, hyvinhän teillä näyttää menevän, onhan teillä vielä oma auto ja onhan teillä toisenne. Rahaahan se vain on mitä menetätte, turha valittaa. Raivo oli itsellä pinnan alla, mihinkään menoihin en voinut osallistua tai tehdä viikonloppureissussa tyttöjen kanssa. Kaikki rahani menivät lainoihin ja lapsiin, siihen että pidin perhettämme pinnalla. Miehen yllättävä työkyvyttömyys veti paletin vielä syvemmälle, kesken talonrakennuksen hän sairastui ja kaikki viivästyi. Ei näkynyt taaskaan ystäviä muuta kun naureskelemassa vieressä, että pakkoko se on rakentaa, jäätte vaan vuokralle asumaan. Mutta kun se vuokralla asuminen olisi kalliimpaa kuin tämä oman valmiiksi saaminen!

Nyt on talo valmis, perhe asuu siinä sisällä, mies kuntoutunut ja minä ihan poikki kaikesta. Olen sanonut että tunne tuskaa siitä, miten vaikean tien läpi me tultiin ja etten osaa nyt nauttia tästä lopputuloksesta kun tuntuu että muutokset ovat olleet liian suuria, en sopeudu enkä löydä paikkaani. Itkettää ja masentaa, olen fyysisesti ja henkisesti ihan poikki ja yksin tunteideni kanssa.

Nyt sitten naistenillassa kuulin rehellisen mielipiteen siitä, että olen vain todella kiittämätön kaikesta. Olen saanut uuden talon ja silti valitan. Monella ei ole yhtään mitään. Tai ainakin paljon vähemmän.

Siis mitä vittua oikeasti. Jos sulla on jotakin, niin se että varvas murtuu ei saa sattua? Tai jos voitat lotossa, et saa enää koskaan pettyä elämässä muihin asioihin? Siis tämä ystävyys taitaa olla ihan vitsi, itse olen todennut että kaikkein paras olla ihan itsekseen riippumaton muista ihmisistä, kerta toisensa jälkeen se kylmyys ja ymmärtämättömyys vain pahoittaa oman mielen.

Ystävät elämän suola. Miten ihmeessä.

Mä en nyt jaksanut lukea sun jo saamia vastauksia, mutta, vaikka vihaan kaikkia jaxuhali potaskaa, haluan halata sua virtuaalisesti. Mä uskon tietävänä miltä susta tuntuu.

Kahden viimeisen vuoden aikana meillä on ollut työttömyyttä, minun vanhemman vakava, etenevä sairaus, lapsen suhteellisen vakava ja pysyvä sairastuminen, pennin venyttämistä, puolison vanhemman kuolema jne. Olemme kuitenkin samassa ajassa ostaneet talon ja varmaankin pystyneet ulospäin nähtynä elämään suht normaalia elämää.

Mä olen vaan ihan poikki. Mulla ei ole ollut lomaa yli vuoteen, meidän rahat riittää just ja just, kun tehdään paljon töitä ja lapsi huolettaa. Miehen kanssa ollaan oltu iltoja lukuunottamatta viimeksi yli vuosi sitten kahdestaan edes kaupassa.

Mulla on ollut pitkään jo tunne, et tukehdu tähän ja haluaisin, et joku vaan kuuntelisi hetken, et saisin sanottua ääneen, miten rankkaa on ollut ja miten poikki olen.

Kaksi ystävää sanoi suoraan, ettei minulla ole mitään valittamisen aihetta ja että olen viimeisen vuoden ollut kuka vähän heidän käytettävissään. Näillä sanoilla, oikeasti. Ehkä ne on vaan tottunut siihen, et minä oon se joka kuuntelee ja auttaa ja kieltämättä nyt ei oo voimat siihen riittäneet.

Mä yritän nyt säästää, et pääsen jollekin ammattilaiselle puhumaan. Tee sinäkin niin, uskon et auttaa jos löytyy ees se yks, joka, vaikka ees pakosta, kuuntelee.

Kelle ap:n olisi pitänyt olla akkalauman mielestä "kiitollinen"? 

Ystävillä on tapana tukea toisiaan vaikeina aikoina, näin ei ole näköjään tuossa jengissä asiainlaita.  

Eihän nuo aloittajan kuvaamat henkilöt voineet olla mitään 'ystäviä', vaan korkeintaan tuttavia tái työkavereita tms.  Ei ystävät käyttäydy tuolla tavoin kuin alussa kuvailtiin. Jotenkin tuntuu siltä, että moni ajattelee 'ystävänä' ketä tahansa ihmistä, kehen on jollain lailla tutustunut ja jonka kanssa joskus viettää aikaa. Kai sitä vaan moni haluaisi, että hänellä olisi ystäviä, niin sitten parmman puutteessa kaikki naapurit ja kauppatutut kelpaa. Hankkikaa rakkaat ihmiset oikeita ystäviä niin huomaatte eron.

Vierailija kirjoitti:

Kelle ap:n olisi pitänyt olla akkalauman mielestä "kiitollinen"? 

Ystävillä on tapana tukea toisiaan vaikeina aikoina, näin ei ole näköjään tuossa jengissä asiainlaita.  

Samaa minäkin mietin.Ei ainakaan niille. "ystäville".Sanoisin,että happamia sananlaskua lainaten.Kateellisia ja pettyneitä kun selvisit.

Vierailija kirjoitti:

567477 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaisin mielelläni kirjoitukseesi, jos olisit jättänyt genitaalin kirjoittamatta.

Olen pahoillani, ettei aiemman kirjoituksesi perusteella saamastasi palautteesta ollut sinulle apua.

Juu hirveitä nuo genitaalit, lailla pitäisi kieltää. Hienoa kuitenkin että jaksoit tuoda närkästymisesi asiasta ilmi, vaikket kirjoitukseen vastannutkaan.

Ymmärrän, että ne sopivat tietynlaisten ihmisten elämään.

Eikö aiemmista vastauksista ollut sinulle apua?

Tutkimusten mukaan älykkäät ihmiset tuppaavat kiroilemaan, joten siinä mielessä on totta että kirosanat sopivat tietynlaisten ihmisten elämään.

Sen sijaan tuollaisilla sievistelijöillä, jotka eivät tuo mitään lisäarvoa varsinaiseen keskusteluun, ei tee kukaan mitään.

Linkkaa tutkimukset. Omien kokemusten mukaan kiroilu on huomattavasti yleisempää alemman sosiaaliluokan piirissä, jossa ei se äly ja sivistys loista useinkaan olemassaoloaan.

https://tieku.fi/ihminen/aivot/alykkyys/alykkyys-kiroilu-on-merkki-alyk…

https://www.talouselama.fi/uutiset/loytyyko-sinulta-naita-piirteita-ker…

https://www.menaiset.fi/artikkeli/hyva_olo/kiroilu_murehtiminen_myohaan…

Vierailija kirjoitti:

Kelle ap:n olisi pitänyt olla akkalauman mielestä "kiitollinen"? 

Ystävillä on tapana tukea toisiaan vaikeina aikoina, näin ei ole näköjään tuossa jengissä asiainlaita.  

Elämälle. Tai ehkä Jumalalle, jos uskoo. Vaikeudet voitettiin ja nyt kohti parempaa tulevaisuutta. Pahemminkin olisi voinut käydä.

Mä jouduin yllättäen keskelle rankkaa elämänvaihetta. Kerroin ystävälleni kaiken, en ollut marttyyri enkä katkera enkä kiittämätön enkä itsekeskeinen. Asiat asioina, ajattelin.

Mitä teki läheisin ystäväni? Alkoi syyttelemään vanhoista menneistä asioista sekä tästä päivästä, miten kohtuuttomasti asioihin reagoin.

Puolustin itseäni rauhallisesti ja asiallisesti, mutta periksi antamatta - tietenkin.

Mitä teki läheisin ystäväni? Katkaisi yhteydenpidon keskellä elämäni raskainta vaihetta.

Kohtaamani vaikeudet eivät ole mitenkään ihmisen elämässä ennenkuulumattomia - jopa ei niin läheiset työkaverit ovat ymmärtäneet ja halunneet kysyä jotakin, kun tästä heille kerroin.

En voi mitenkään ymmärtää ystäväni käytöstä.

Tsemppiä Ap!

Vierailija kirjoitti:

Minä varmaan seuraavassa tapaamisessa olisin huolella valinnut asun ja laittautunut. Nipistelisin posket hehkuviksi ja naisellista tyyliä päälle. Sitten sanoisin ohimennen, että vastoinkäymiset ovat lähentäneet meitä naisena ja miehenä, meillä on kuulkaa aivan villi seksielämä nykyään, "Ville" ei saa pidettyä näppejään irti minusta.

Puukolla selkään vaan ja tralalaa.

Aivan loistava ohje. Paras näpäytys ytus tuommoisille "ystäville" on se että itsellä pyyhkii hyvin.

Ystävät eivät käyttäydy noin. Vaihda fiksumpiin ja jätä nuo kateelliset sikavitut.

Ihmiset ylipäätään on kusipäitä. Siksi tosi harvoin kerron todella henkilökohtaisista asioistani kenellekään, lähinnä omalle perheelleni ainoadtaan. Ulospäin näytän, että kaikki on tosi hyvin. Puolitutuille en puhu asioistani mitään. Elämä on opettanut.

Vierailija kirjoitti:

Sieltähän se sitten tuli. Olinkin havainnut nyrpistelyä ja silmien pyörittelyä jo jonkin aikaa isommalla porukalla tavatessamme ja olin oikeasti tuntenut nahoissani tosi voimakkaana sen miten minusta puhutaan reilusti paskaa selän takana. Olen 35.v kahden lapsen äiti ja viime aikoina pitänyt vähän etäisyyttä ennen niin läheisiin ystäviin, kun olen huomannut että he eivät halua ymmärtää elämänmuutoksen kourissa ryvettynyttä elämäänI.

Viime vuosi oli vaikea vastoinkäymisten takia. Lähdimme tekemään isoja muutoksia elämässämme, kohtasimme menetystä ja surua. Samaan aikaan oli pakko yrittää jaksaa rakentaa vimmatusti uutta arkea. Ystävät katsoivat vierestä vinosti hymyillen, hyvinhän teillä näyttää menevän, onhan teillä vielä oma auto ja onhan teillä toisenne. Rahaahan se vain on mitä menetätte, turha valittaa. Raivo oli itsellä pinnan alla, mihinkään menoihin en voinut osallistua tai tehdä viikonloppureissussa tyttöjen kanssa. Kaikki rahani menivät lainoihin ja lapsiin, siihen että pidin perhettämme pinnalla. Miehen yllättävä työkyvyttömyys veti paletin vielä syvemmälle, kesken talonrakennuksen hän sairastui ja kaikki viivästyi. Ei näkynyt taaskaan ystäviä muuta kun naureskelemassa vieressä, että pakkoko se on rakentaa, jäätte vaan vuokralle asumaan. Mutta kun se vuokralla asuminen olisi kalliimpaa kuin tämä oman valmiiksi saaminen!

Nyt on talo valmis, perhe asuu siinä sisällä, mies kuntoutunut ja minä ihan poikki kaikesta. Olen sanonut että tunne tuskaa siitä, miten vaikean tien läpi me tultiin ja etten osaa nyt nauttia tästä lopputuloksesta kun tuntuu että muutokset ovat olleet liian suuria, en sopeudu enkä löydä paikkaani. Itkettää ja masentaa, olen fyysisesti ja henkisesti ihan poikki ja yksin tunteideni kanssa.

Nyt sitten naistenillassa kuulin rehellisen mielipiteen siitä, että olen vain todella kiittämätön kaikesta. Olen saanut uuden talon ja silti valitan. Monella ei ole yhtään mitään. Tai ainakin paljon vähemmän.

Siis mitä vittua oikeasti. Jos sulla on jotakin, niin se että varvas murtuu ei saa sattua? Tai jos voitat lotossa, et saa enää koskaan pettyä elämässä muihin asioihin? Siis tämä ystävyys taitaa olla ihan vitsi, itse olen todennut että kaikkein paras olla ihan itsekseen riippumaton muista ihmisistä, kerta toisensa jälkeen se kylmyys ja ymmärtämättömyys vain pahoittaa oman mielen.

Ystävät elämän suola. Miten ihmeessä.

Onhan tossa osaksi tottakin, että valitat aika turhasta, jos asiat kuitenkin niin hyvin, että pystyitte taloa rakentamaan ym. Muut eivät ole kokeneet mitä itse olet, joten eivät osaa samaistua. Ja tottahan on, että joillain ei ole mitään. Varmaan vain totesivat faktana ja itse vedit herneet nenään, kun et saanut kauheasti sympatiaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulta katosi ystävät ja osa alkoi ilkeillä kun äijä myi firmansa ja sai siitä sitten rahaa.

Nyt sitten lapsemme ovat ylimielisiä paskoja yms.

Pakko jatkaa vain eteenpäin. Ottaa kyllä hirveästi päähän.

Älä välitä niistä ihmisistä. Etsit uusia ystäviä, joilla samanlainen elämäntilanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa myös vähän arvioida sitä omaa toimintaa, että mitä jos muut onkin edes vähän oikeassa. Rehellisesti: valitatko useinkin? Siis puhutko usein siitä miten raskasta ja väsyttävää sun elämä on? 

Etenkin tollaisissa illanvietoissa on yleensä tarkoitus pitää hauskaa ja vaihtaa lähinnä pinnallisia kuulumisia, ymmärän hyvin jos jotain toista silloin ärsyttää valitus tai voivottelu aiheesta, jolle ei edes voi tehdä siinä tilanteessa mitään. Jos on kurjaa ja haluaa sitä purkaa ystäville niin kutsu mieluummin lähimmät ystäväsi vaikka kahville ja kerro silloinkin niille etukäteen mistä haluat puhua. Tai mene terapeutille. Missään rennoissa illanvietoissa valittaminen ja huomion vetäminen omiin ongelmiin on vaan epäkohteliasta ja ärsyttävää. Voi luvata, että niillä kaikilla muillakin on ongelmia ja välillä raskasta, vaikka ne ei toisikaan niitä samalla tavalla esille. 

Ja jos siellä illanvietossa välttämättä haluaa oloaan jollekin purkaa, niin silloinkin voi pyytää vaikka yhden tai kaksi ihmistä toiseen huoneeseen juttelemaan. 

Juuri näin! Jos ystävilläsi on tullut mitta täyteen. Olet sanojesi mukaan paljonkin alkuun puhunut tuntemuksistasi ja kun niitä paskoja elämäntilanteita on tullut monta peräkkäin niin ystäväsikin ovat puhki kuuntelemisesta ja tukemisesta.

Tiedän tuon tunteen kun pitkään tapahtuu vain pelkkää sontaa niin ei osaa tai oieammin ei uskalla nauttia edes siitä pienestä onnesta. Pelkää että kohtahan tämäkin otetaan pois. Ja huokailun ja "aina meille käy näin"-tuskailun kierre ei lopu. Jokaikisen pienenkin vastoinkäymisen ottaa suurena miksi Jumala on mua vastaan iskuna. Eikä osaa nähdäkkään sumusta niitä hyviä asioita. Ei tuollaista kukaan läheinekään jaksa kun ei itsekkään jaksa.

Mä puhuin ystäville mutta muistin kysyä heidänkin murheitaan ja ymmärtää. Illat, vkonloput, matkat oli vain hauskanpitoon. Silloin ei märehditty murheita ja niillä muistoilla jaksaa arjen paremmin. Ystäväsi ovat olleet munankuorilla kävelijöitä pitkään ja haluavat eroon edes yhdeksi illaksi ongelmista. Se on kauhea tilanne kaikille kun tietää että taas kohta huokaillaan ja itketään viinilasiin. En minäkään jaksaisi :(

Olikohan tuo kuitenkaan ihan kaikkien ystäviesi mielipide vaan vain parin ryhmässä vähän dominoivamman roolin ottaneen ihmisen? Ehkä kannattaa jättää omaan arvoonsa möläytykset ja jutella vaikka jonkun läheisimmäksi kokemansa kanssa. Kysyä, että mitä tämä tuumii: todellako kaikki ovat sitä mieltä, että olet kiittämätön ja että pahalta tuntuu tämmmöinen tuomio.

Minä ainakin ymmärrän, että vaikka elämässä olisi saanutkin säilytettyä ne perushyvät jutut, voi raskaan tilanteen jälkeen olla takki ihan tyhjä. Rakennusprojektit, kuoleman tapaukset ja rahahuolet ovat osa elämää, mutta kun tarpeeksi kasaantuu yhteen syssyyn, voi siinäkin palaa loppuun. Tosiaan kuulostaa siltä, että olet vähän burn outissa, ja siitä palautuminen ja parantuminen vie aikaa. Ole armollinen itsellesi.

Ihmisten pitäisi muistaa, että voimavarat ovat itse kullakin erilaiset ja että kärsimys ei yleensä ole suhteellista. Se mistä yksi selviää hyvin, voi toiselle olla lannistava ja rikkova kokemus. Minunkin elämäni on hyvää. Ei ole tarvinnut kärsiä sairaudesta tai puutteesta, ei rakkaudettomuudesta eikä työttömyydestä. Silti suren kahden läheisen perheenjäseneni sairautta todella raskaasti, ja välillä tuntuu, etten selviä. Siihen tunteeseen EI auta viisaus: ”Kaikki voisi aina olla vielä huonommin”.

Mutta kyllä me selvitään. Pistetään kampoihin vain! Tsemppiä kaikille arjen taisteluihin.