Naistenilllassa parin viinilasin jälkeen: Sain kuulla olevani kiittämätön

Kyllähän sä vähän kiittämättömältä vaikutat. Olen mäkin ollut vaikeissa elämäntilanteissa ja niistä noustuani olen ollut varsin kiitollinen, että selvisin ja vaikeat ajat ovat jääneet ainakin toistaiseksi taakse.

Erehdyin kerran kertomaan todellisen tilanteeni eräälle ihmisille: että olen pahan masennuksen ja post-traumaattisen stressin takia saanut työkyvyttömyseläkkeen. Olen eläkkeestä huolimatta yrittänyt kuitenkin pitää paletin kasassa ja hiljalleen opiskella, ja jopa uskaltanut haaveilla asioista. Ennen tätä paljastusta kaikki oli normaalisti, mutta sen jälkeen ei enää mikään. Olen myös kuulemma kiittämätön kun valitan, ja että olen saanut elämässäni kuitenkin paljon, enkä kuulemma edes ansaitsisi saada niin paljon koska olen työkyvytön. Se satutti. 

Jotenkin ihmiset eivät siedä sitä, että jollain yhtä aikaa on paljon, mutta on myös kamppailua ja vastoinkäymisiä. On olemassa jokin näkymätön raja, mikä on kellekin tarpeeksi ja minä on oikea menetys, trauma tai surun aihe. 

Lohduttaudu sillä, että näillä ihmisillä on itsellään vielä pahempi olla. Tai ainakin noilla elämänkriteereillä ja totuuksilla tulee olemaan, kun oma elämä ei menekään kuten odotti ja onkin siitä sitten paha mieli, vaikka ei saisi. Siinä voi hetken ahdistaa kun ymmärtää. 

Ystäväsi ovat ymmärtämättömiä. Mä ajattelen, että mun tehtävä ei ystävänä ole miettiä, ovatko omien ystävieni tekemät ratkaisut hyviä (pl. ääritilanteet*), vaan tukea heitä silloin, kun he tukea kaipaavat. Mun jothava ajatus on tämä: aikuiset ihmiset tekevät omat valintansa. He osaavat parhaiten nähdä oman kokonaistilanteensa ja tehdä valintansa sen mukaan. Jos joku kysyy, mitä mieltä minä olen asiasta, voin sanoa oman mielipiteeni, muuten en sitä tai neuvoja tarjoa.

*Onneksi ei ole kauheasti ääritilanteita tullut vastaan. Nyt mieleen tulee yksi: eräs ystäväni (joka on ihmissuhteissaan aika holtiton) tapaili erästä miestä, jolla oli paha alkoholiongelma ja vähän muutakin haastetta elämässään. Kun ystäväni puhui mahdollisen suhteen aloittamisesta tuon miehen kanssa, sanoin suoraan: älä lähde mihinkään suhteeseen. Lopeta tapailu. Ystäväni otti neuvon mukisematta ja loukkaantumatta vastaan, ja tosiaan lopetti tapailun. Ehkä siksikin hän otti antamani neuvon vastaan, että en ole niitä joka tilanteeseen tarjoamassa.

Vierailija kirjoitti:

Vastaisin mielelläni kirjoitukseesi, jos olisit jättänyt genitaalin kirjoittamatta.

Olen pahoillani, ettei aiemman kirjoituksesi perusteella saamastasi palautteesta ollut sinulle apua.

Juu hirveitä nuo genitaalit, lailla pitäisi kieltää. Hienoa kuitenkin että jaksoit tuoda närkästymisesi asiasta ilmi, vaikket kirjoitukseen vastannutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaisin mielelläni kirjoitukseesi, jos olisit jättänyt genitaalin kirjoittamatta.

Olen pahoillani, ettei aiemman kirjoituksesi perusteella saamastasi palautteesta ollut sinulle apua.

Juu hirveitä nuo genitaalit, lailla pitäisi kieltää. Hienoa kuitenkin että jaksoit tuoda närkästymisesi asiasta ilmi, vaikket kirjoitukseen vastannutkaan.

Ymmärrän, että ne sopivat tietynlaisten ihmisten elämään.

Eikö aiemmista vastauksista ollut sinulle apua?

Mikä ihme ihmisiä nykyään vaivaa, jotenkin mitä enemmän ikää meille tulee, sitä hurjemmaksi käy nuo naisten keskinäiset kähinät ja mielipiteet.

Miksei ihminen voi olla montaa asiaa yhtäaikaa? Eikös se ole juuri se meidän ihmisten rikkaus ja toistemme kohtaamisen ydin, monipuolinen ja muuttuva elämä. Ylä ja alamäet. Minusta on tullut todella varovainen ja välillä jopa hiljainen. Kaiken päälle mitä olen käynyt läpi en jaksa enää ottaa vastaan lisää vihaa tai arvostelua. Ymmärtämättömyys se varmasti on se kaikkein suurin ongelma, moni ajattelee asioita todella mustavalkoisesti omasta tasaisesta arjestaan käsin. Tai luulevat, että elämänmuutokset tulevat vain sen tasaisen arjen päälle bonuksena niillä, ketkä sen muutoksen ovat tehneet. Joo kyllä minäkin olisin voinut vaihtaa entisen tasaisen hyvän elämäni suoraan tähän uuteen omakotitaloon, enkä valittaisi pätkääkään. Tässä matkan varrella vaan on valitettavasti tullut käytyä niin surullinen reitti läpi, että lopputuloksen valjetessa ei ollakaan enää ihan alkuperäisissä voimissa. Tätä ei oikeasti edes suostuta kuuntelemaan, enkä enää edes jaksa siitä puhua. Tein aluksi sen virheen että yritin umpirehellisenä selittää ja kuvailla asioita "ystävilleni" jotka saivat vaan siitä lisää materiaalia arvostella ja haukkua selän takana.

Tiedättekö oikeasti sen tunteen, kun tunnet nahoissasi sen tunteen että joku jauhaa sinusta kaikkea pahaa. Ja tavatessa ei oikein edes uskalla katsoa silmiin kun on puhunut niin paljon sinusta pahaa, että ei tiedä enää miten päin olla. Minulle tämä on tullut tutuksi. Itse kyllä yritän silti aina kuunnella ja kannustaa, pohtia kavereiden kokemia tunnetiloja heidän kanssaan tuomitsematta.

Nyt riittää hetkeksi. Keskityn juttelemaan vaikka naapureiden ja ihan random tyyppien kanssa, monesti hekin tuntuvat pääsevän enemmän pikasympatian tunnetiloihin mukaan kuin nuo omat "ystävät".

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vastaisin mielelläni kirjoitukseesi, jos olisit jättänyt genitaalin kirjoittamatta.

Olen pahoillani, ettei aiemman kirjoituksesi perusteella saamastasi palautteesta ollut sinulle apua.

Pahoittelut sinulle kauheasta traumaattisesta kielenkäytöstä. Olihan se vallan järkyttävää. Mitä aiempaa kirjoitusta nyt kyselet? En ole kirjoittanut tänne koskaan aiemmin mutta ilmeisesti joku muu jollakin muulla samantapaisella aiheellako on?

-Ap

Toisilta karkaa helposti lausahduksena tuommoista. "Jollain on aina asiat huonommin!" Yksikin kaveri vaihtaa asennettaan ja mielipidetään ku kausiverhoja, tällä hetkellä on mentaliteetti "pitää olla positiivinen ja kiitollinen siitä mitä on", ja painaa menemään sellaisella hirvittävällä tekoirvistyksellä. AI ETTÄ KUN ON EHANAA.

Itse olen mustan huumorin ystävä, ja kestän pahoja päivä, kamalia kausia sen kautta. Minun on myös saatava valittaa välillä. Ihan sama onko jollain sitten syöpä tai kotina pahvilaatikko, oma kipuilu on myös saatava todeta. Märehdittävä hetki, saatava tukea ja kannustusta ja sit taas painetaan eteenpäin.

Oma päänuppi on jokaisella omanlaisensa, mutta tökeröintä on kohdata vähättelyä. "Ai vieläkö sua se burnout vaivaa, eikö siitä oo jo vaikka kuinka aikaa"(kuukausi). En minäkään menisi kenenkään surua väheksymään. Väsymystä. Pelkoja.

Tsemppiä!

Minä varmaan seuraavassa tapaamisessa olisin huolella valinnut asun ja laittautunut. Nipistelisin posket hehkuviksi ja naisellista tyyliä päälle. Sitten sanoisin ohimennen, että vastoinkäymiset ovat lähentäneet meitä naisena ja miehenä, meillä on kuulkaa aivan villi seksielämä nykyään, "Ville" ei saa pidettyä näppejään irti minusta.

Puukolla selkään vaan ja tralalaa.

Kyllä ystävälle pitäisi pystyä kertomaan, että olen poikki ja saada tukea. Kaverit vaihtoon ap ja jaksamista! ❤️

Vierailija kirjoitti:

Sieltähän se sitten tuli. Olinkin havainnut nyrpistelyä ja silmien pyörittelyä jo jonkin aikaa isommalla porukalla tavatessamme ja olin oikeasti tuntenut nahoissani tosi voimakkaana sen miten minusta puhutaan reilusti paskaa selän takana. Olen 35.v kahden lapsen äiti ja viime aikoina pitänyt vähän etäisyyttä ennen niin läheisiin ystäviin, kun olen huomannut että he eivät halua ymmärtää elämänmuutoksen kourissa ryvettynyttä elämäänI.

Viime vuosi oli vaikea vastoinkäymisten takia. Lähdimme tekemään isoja muutoksia elämässämme, kohtasimme menetystä ja surua. Samaan aikaan oli pakko yrittää jaksaa rakentaa vimmatusti uutta arkea. Ystävät katsoivat vierestä vinosti hymyillen, hyvinhän teillä näyttää menevän, onhan teillä vielä oma auto ja onhan teillä toisenne. Rahaahan se vain on mitä menetätte, turha valittaa. Raivo oli itsellä pinnan alla, mihinkään menoihin en voinut osallistua tai tehdä viikonloppureissussa tyttöjen kanssa. Kaikki rahani menivät lainoihin ja lapsiin, siihen että pidin perhettämme pinnalla. Miehen yllättävä työkyvyttömyys veti paletin vielä syvemmälle, kesken talonrakennuksen hän sairastui ja kaikki viivästyi. Ei näkynyt taaskaan ystäviä muuta kun naureskelemassa vieressä, että pakkoko se on rakentaa, jäätte vaan vuokralle asumaan. Mutta kun se vuokralla asuminen olisi kalliimpaa kuin tämä oman valmiiksi saaminen!

Nyt on talo valmis, perhe asuu siinä sisällä, mies kuntoutunut ja minä ihan poikki kaikesta. Olen sanonut että tunne tuskaa siitä, miten vaikean tien läpi me tultiin ja etten osaa nyt nauttia tästä lopputuloksesta kun tuntuu että muutokset ovat olleet liian suuria, en sopeudu enkä löydä paikkaani. Itkettää ja masentaa, olen fyysisesti ja henkisesti ihan poikki ja yksin tunteideni kanssa.

Nyt sitten naistenillassa kuulin rehellisen mielipiteen siitä, että olen vain todella kiittämätön kaikesta. Olen saanut uuden talon ja silti valitan. Monella ei ole yhtään mitään. Tai ainakin paljon vähemmän.

Siis mitä vittua oikeasti. Jos sulla on jotakin, niin se että varvas murtuu ei saa sattua? Tai jos voitat lotossa, et saa enää koskaan pettyä elämässä muihin asioihin? Siis tämä ystävyys taitaa olla ihan vitsi, itse olen todennut että kaikkein paras olla ihan itsekseen riippumaton muista ihmisistä, kerta toisensa jälkeen se kylmyys ja ymmärtämättömyys vain pahoittaa oman mielen.

Ystävät elämän suola. Miten ihmeessä.

Arvaa miksi mun ystävät suurimmaksi osaksi on ulkomaalaisia? Suurimmalla osalla suomalaisia puuttuu empatiakyky ja asettuminen toisen ihmisen asemaan.

Suurin osa ihmisistä ei tajua sitä että kun on pinnistänyt voimansa äärimmilleen, sitä seuraava uupumus pyyhkii kaikki hienot fiilikset kuin hyökyaalto mukanaan.

Tiukassa tilanteessa ihminen keskittyy selviämiseen. Siinä hetkessä ei ole aikaa eikä tilaa masentua. Ne tunteet tulevat vasta jälkikäteen. Niille on nimikin: reaktiivinen masennus. Kaikki tuo ap:n kuvaama sopii siihen.

On kurjaa että ystäväsi ovat reagoineet noin. Mutta heidän näkökulmastaan tuntuuhan se omituiselta että toinen uupuu tai masentuu kun kaikki on hyvin. Suosittelen ap:lle terapiaan hakeutumista ja ystävien kommenttien toisesta korvasta ulos päästämistä. Voi tietysti miettiä kuinka hyviä ystäviä he alunperin ovat olleet kun et heiltä ole saanut mitään tukea teidän ollessanne vaikeuksissa.

Sä oot väsynyt ja uupunut tuosta savotastasi, minkä oot käynyt läpi. Kyllä tuollaisessa mankelissa uupuisi ihan kuka tahansa, ja stressihän tunnetusti räjähtää käsiin sitten siinä vaiheessa kun se stressaava tilanne on jo ohi. Kaverisi näkevät vain ne ulkoiset puitteet, mutta eivät syystä tai toisesta osaa asettua sitten sinun nahkoihisi. Veikkaan että aika rikki hekin olisivat sinun tilanteessasi, ja joku olisi varmaan sortunut jo matkalla.

Tuossa kohtaa olisi hyvä vaikkapa todeta: "Olen kiitollinen että vihdoin avasitte suunne kaiken passiivis-aggressivisen mulkoilun ja selän takana jauhetun paskan jälkeen.". Siinä niille kiitollisuutta.

Mä veikkaan et tässä on muutakin... Yleensä paljastuu ap:n kommenteista vähän ajan päästä. Aluksi on pelkkä uhri ja suuri ystäväpiiri vain sattuu kohtelemaan ikävästi.

Minun ns ystäväni ei enää puhu minulle ja syy on etten jaksanut enää tehdä ja toteuttaa hänen ideoitaan.

Minulla tuli aivoihin tukoksia ja sen jälkeen keskittymiskyky heikkeni, niin ihan perusjuttujen teko väsyttää.

Sanoin ystävälle etten jaksa tehdä kaikkea mitä hän pyytää ja hän sanoi, että lopeta joku muu tekeminen.

Sanoin ettei se ole ratkaisu ja siihen loppui meidän Taru. Häneltä ei kyllä koskaan apua saanut eli helpommalla pääsen nyt, mutta henkisesti oli rankkaa etten kelvannut ystäväksi enää, kun itse väsyin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sieltähän se sitten tuli. Olinkin havainnut nyrpistelyä ja silmien pyörittelyä jo jonkin aikaa isommalla porukalla tavatessamme ja olin oikeasti tuntenut nahoissani tosi voimakkaana sen miten minusta puhutaan reilusti paskaa selän takana. Olen 35.v kahden lapsen äiti ja viime aikoina pitänyt vähän etäisyyttä ennen niin läheisiin ystäviin, kun olen huomannut että he eivät halua ymmärtää elämänmuutoksen kourissa ryvettynyttä elämäänI.

Viime vuosi oli vaikea vastoinkäymisten takia. Lähdimme tekemään isoja muutoksia elämässämme, kohtasimme menetystä ja surua. Samaan aikaan oli pakko yrittää jaksaa rakentaa vimmatusti uutta arkea. Ystävät katsoivat vierestä vinosti hymyillen, hyvinhän teillä näyttää menevän, onhan teillä vielä oma auto ja onhan teillä toisenne. Rahaahan se vain on mitä menetätte, turha valittaa. Raivo oli itsellä pinnan alla, mihinkään menoihin en voinut osallistua tai tehdä viikonloppureissussa tyttöjen kanssa. Kaikki rahani menivät lainoihin ja lapsiin, siihen että pidin perhettämme pinnalla. Miehen yllättävä työkyvyttömyys veti paletin vielä syvemmälle, kesken talonrakennuksen hän sairastui ja kaikki viivästyi. Ei näkynyt taaskaan ystäviä muuta kun naureskelemassa vieressä, että pakkoko se on rakentaa, jäätte vaan vuokralle asumaan. Mutta kun se vuokralla asuminen olisi kalliimpaa kuin tämä oman valmiiksi saaminen!

Nyt on talo valmis, perhe asuu siinä sisällä, mies kuntoutunut ja minä ihan poikki kaikesta. Olen sanonut että tunne tuskaa siitä, miten vaikean tien läpi me tultiin ja etten osaa nyt nauttia tästä lopputuloksesta kun tuntuu että muutokset ovat olleet liian suuria, en sopeudu enkä löydä paikkaani. Itkettää ja masentaa, olen fyysisesti ja henkisesti ihan poikki ja yksin tunteideni kanssa.

Nyt sitten naistenillassa kuulin rehellisen mielipiteen siitä, että olen vain todella kiittämätön kaikesta. Olen saanut uuden talon ja silti valitan. Monella ei ole yhtään mitään. Tai ainakin paljon vähemmän.

Siis mitä vittua oikeasti. Jos sulla on jotakin, niin se että varvas murtuu ei saa sattua? Tai jos voitat lotossa, et saa enää koskaan pettyä elämässä muihin asioihin? Siis tämä ystävyys taitaa olla ihan vitsi, itse olen todennut että kaikkein paras olla ihan itsekseen riippumaton muista ihmisistä, kerta toisensa jälkeen se kylmyys ja ymmärtämättömyys vain pahoittaa oman mielen.

Ystävät elämän suola. Miten ihmeessä.

Arvaa miksi mun ystävät suurimmaksi osaksi on ulkomaalaisia? Suurimmalla osalla suomalaisia puuttuu empatiakyky ja asettuminen toisen ihmisen asemaan.

Sitten on mun kaltaisia ihmisiä, joilla olis empatiaa vaikka kenelle, mutta ei yhtään ystävää.

Juu, kuka tarvitsee vihollisia kun on ystäviä ;D?

Mutta vakavasti puhuen, anna ap olla. Et voi muuttaa toisten käsitystä tilanteestasi. Jos he ovat omassa mielestään päättäneet että olet kiittämätön, niin se sitten on heidän mielipiteensä. Ja se, että he todennäköisesti ovat keskenään jauhaneet tilannettasi ja "kiittämättömyyttäsi", se panee heidät pitämään entistä tiukemmin kiinni omasta käsityksestään. Sillä huono omatunto selän takana juoruilusta on hyvä vaientaa sillä, että oikeuttaa omat pahat tekonsa toisen "huonoudella". Mutta oikeasti, mitä väliä? Toki se satuttaa kun ihmiset paljastavat todellisen karvansa, mutta toisaalta, mitä menetät tuollaisissa ystävissä? Jotka siis eivät tue ja tsemppaa silloin kun sitä tukea tarvii. Ei ole mikään ihme, että sua nyt masentaa, se on ihan luonnollista että väsymys ja masennus tulee silloin kun siihen on ns. varaa, ei silloin kun on pinnistänyt voimansa äärimmilleen selvitäkseen. Nyt kuitenkin älä lisää omaa huonoa oloasi vielä ihmisillä, jotka selvästi enemmän kuluttavat voimavarojasi, kuin että lisäisivät niitä. Nyt on tärkeintä että lepäät ja lisäät arkeesi pikkuhiljaa asioita, joista nautit ja jotka tuovat iloa. Siis sellaisia ihan pikkujuttuja, esim. kävelyjä kirpeässä syyssäässä, ihan mitä vaan, mitä tykkäät tehdä. Usko mua, pikkuhiljaa huomaat että elämä voittaa. (Oletan siis, että masentuneisuuteesi ei liity vakavaa mt-ongelmaa, etkä tarvitse lääkitystä tms.) Keskity siis omaan ja perheesi hyvinvointiin, älä siihen, mitä muut ajattelevat sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme ihmisiä nykyään vaivaa, jotenkin mitä enemmän ikää meille tulee, sitä hurjemmaksi käy nuo naisten keskinäiset kähinät ja mielipiteet.

Miksei ihminen voi olla montaa asiaa yhtäaikaa? Eikös se ole juuri se meidän ihmisten rikkaus ja toistemme kohtaamisen ydin, monipuolinen ja muuttuva elämä. Ylä ja alamäet. Minusta on tullut todella varovainen ja välillä jopa hiljainen. Kaiken päälle mitä olen käynyt läpi en jaksa enää ottaa vastaan lisää vihaa tai arvostelua. Ymmärtämättömyys se varmasti on se kaikkein suurin ongelma, moni ajattelee asioita todella mustavalkoisesti omasta tasaisesta arjestaan käsin. Tai luulevat, että elämänmuutokset tulevat vain sen tasaisen arjen päälle bonuksena niillä, ketkä sen muutoksen ovat tehneet. Joo kyllä minäkin olisin voinut vaihtaa entisen tasaisen hyvän elämäni suoraan tähän uuteen omakotitaloon, enkä valittaisi pätkääkään. Tässä matkan varrella vaan on valitettavasti tullut käytyä niin surullinen reitti läpi, että lopputuloksen valjetessa ei ollakaan enää ihan alkuperäisissä voimissa. Tätä ei oikeasti edes suostuta kuuntelemaan, enkä enää edes jaksa siitä puhua. Tein aluksi sen virheen että yritin umpirehellisenä selittää ja kuvailla asioita "ystävilleni" jotka saivat vaan siitä lisää materiaalia arvostella ja haukkua selän takana.

Tiedättekö oikeasti sen tunteen, kun tunnet nahoissasi sen tunteen että joku jauhaa sinusta kaikkea pahaa. Ja tavatessa ei oikein edes uskalla katsoa silmiin kun on puhunut niin paljon sinusta pahaa, että ei tiedä enää miten päin olla. Minulle tämä on tullut tutuksi. Itse kyllä yritän silti aina kuunnella ja kannustaa, pohtia kavereiden kokemia tunnetiloja heidän kanssaan tuomitsematta.

Nyt riittää hetkeksi. Keskityn juttelemaan vaikka naapureiden ja ihan random tyyppien kanssa, monesti hekin tuntuvat pääsevän enemmän pikasympatian tunnetiloihin mukaan kuin nuo omat "ystävät".

-Ap

 Ensinnäkin, sinä ET vaikuta kiittämättömältä kuten tuo ensimmäinen kommentoija väittää (lieneekö hän noita ns. ystäviäsi?), vaan yksinkertaisesti ihmiseltä, joka on erehtynyt pahemman kerran ystävinä pitämistään henkilöistä. Nuo ystävinäsi pitämät naiset vaikuttavat kirjoituksesi perusteella kylmiltä, peruskateellisilta ja pikkumaisilta kadehtijoilta, jotka eivät edes häpeile asennettaan yhtään, mikä jo sinänsä kertoo heistä paljon. Eiväthän oikeat ystävät ilku vieressä yhtenä ryhmänä ja nauti toisen epäonnistumisesta!
"Tiedättekö oikeasti sen tunteen, kun tunnet nahoissasi sen tunteen että joku jauhaa sinusta kaikkea pahaa. Ja tavatessa ei oikein edes uskalla katsoa silmiin kun on puhunut niin paljon sinusta pahaa, että ei tiedä enää miten päin olla. Minulle tämä on tullut tutuksi. Itse kyllä yritän silti aina kuunnella ja kannustaa, pohtia kavereiden kokemia tunnetiloja heidän kanssaan tuomitsematta."

Tiedän. Sinuna harkitsisinkin juuri siksi tietoista hivuttautummista pois sellaisesta seurasta, koska nuo ihmiset vaikuttavat vievän sinulta enemmän kuin antavan. Hyvä ystävyyssuhde nimittäin antaa energiaa ja positiivista mieltä, kun taas huono sellainen vie viimeisetkin itsetunnon rippeet ja elämänilon.

Jo pelkästään tekstiäsi lukemalla tulee olo, ettei kaikki ole kuten pitää tuossa teidän ystävyydessänne. Oletteko te kenties joukko lapsuuden- tai nuoruusajan kavereita, jotka olette tunteneet toisenne "aina"? Jos niin on, suosittelisin sinua katkaisemaan näkymättömän napanuoran omalta osaltasi. Tulevaisuudessa nuo naiset nimittäin keksivät sinun päällesi vain vielä lisää loskaa kipattavaksi, usko huviksesi.

Puhun omasta kokemuksesta, sillä itselläni on ollut neljä tuonlaatuista "ankeuttajaa" niin sanottuina ystävinä kauan aikaa sitten.  Kun päästin menemään ne ns. ystävyysuuhteet, elämäni muuttui positiivisemmaksi ja tasapainoisemmaksi kuin taikaiskusta. Luulen, että myös heidän elämänsä muuttuivat parempaan suuntaan. Ehkä he löysivät uusia pompoteltavia. Jos henkilökemiat eivät kohtaa, ei ystävyydestä tule yhtään mitään. Onko paskanpuhuja oikeasti edes ystävä -nimikkeen arvoinen? Minusta ei. 

Itse huomasin vasta ajan myötä, että olin kiusannut eniten itseäni roikkumalla noiden neljän seurassa ja menettäneeni monta vuotta pelkkään henkiseen "kärvistelyyn". Luulen, että pohjimmainen syy siihen roikkumiseen oli pohjaton yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen pelko. Olin alitajuisesti kiinni minua aggressiivisemmissa ihmisissä, koska koin heidän olevan minua voimakkaampia. Halusin vain olla "joku" jonkun seurassa, mikä oli totaalisen väärin itseäni kohtaan. Huijasin vain itseäni uskottelemalla, että olin näiden "ystävien" silmissä jotain erityistä ja arvokasta. Paskanmarjat olin!

Olin yksinkertaisesti naiivi nössö, joka pelkäsi konflikteja ja päin naamaa huutoa enemmän kuin mitään muuta.

Kun sitten tietoisesti jäin yksin, olo oli helpottunut. Minulla on ollut oikein mukava vuosikymmen ja toivon, että sama tahti jatkuu vielä tästä eteenpäinkin. Uusia kavereitakin on ilmaantunut estradille, samoin yksi hyvä ystävä, jolle voi soittaa vaikka keskellä yötä, jos niikseen tulee (ja sama pätee myös toisinpäin).  Vanhoja "ystäviä" en ole pahemmin kaipaillut. Elämässäni on uutta ja arvokkaampaa sisältöä. On olemassa eräs sanonta, joka menee suunnilleen näin: "kaikki jotka aloittavat matkan kanssasi, eivät välttämättä päätä sitä kanssasi". Se on pitänyt hyvin paikkansa minun kohdallani.

Tsemppiä sinulle, teitpä minkä ratkaisun hyvänsä noiden ihmisten suhteen!

Naiset kittaa viiniä ja luulee ettei se ole alkoholia.

"pari lasia" viiniä on jo melkoinen määrä.