Lue keskustelun säännöt.
Miten KUKAAN jaksaa lapsiperhearkea?!
24.09.2018 |
Aivan järkyttävää sontaa, sanon minä. Jatkuva älämölö, sotku, rauhattomuus. Saanko sitä saanko tätä arvaa mitä kato tätä vietkö sinne tuotko tänne päläpäläpäläpälä... En syö tota saanko sitä toi sai tota mä en saa koskaan mitään. AAAAARGHHH!
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä toki hajottaa ja ärsyttää monikin asia. Mutta ainakin minun lapsiperhearki on muutakin kuin niitä hankalia ja kiukuttavia hetkiä. Mieletön rakkaus omaa lasta kohtaan, se kun lapsi oppii joka päivä jotain uutta, yhteiset naurut ja päiväunet vierekkäin... Koen, että kokonaisuus jää reilusti plussan puolelle. Lisäksi tiedän, että pikkulapsiaika menee lopulta hiemu nopeasti, joten sotkuisuus ja muut varjopuolet ovat vain väliaikaisia.
Tuntuu, että lapsiperhearkea kauhistelevat miettivät vain niitä huonoja puolia, vaikka siihen kuuluu myös paljon ainutkertaista ja ihanaa.
Mutta toisaalta kun se ainutkertaisuus ja lapsiarjen "ihanuus" eivät kaikkien kohdalla kompensoi sitä, että jos hankkii lapsia arkeensa vie se kaiken mistä ennen on nauttinut.
Voi olla. Kuulostaa todella kurjalta tilanteelta. Kerroin kuitenkin nyt vain omasta puolestani, vastauksena aloitukseen, miten itse kestän lapsiperhearkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siksi vain yksi lapsi. Olisin luultavasti tullut muuten hulluksi. Jostakin syystä mörkögeeniset vanhemmat saivat aikaiseksi grammarineulalla rokotetun lapsen, liekö sitten se suvun karjalainen hölinägeeni. Matka on ollut pitkä, mutta nyt, kun nuoriso on lentämässä pesästä, voi sanoa kokonaisuuden olevan positiivisen puolella. Vielä murrosiän melskeiden keskellä olisin mieluusti työntänyt lapsen takaisin sinne, mistä tämä tulikin, jos ihan rehellisiä ollaan. Yleensä ei olla.
Voi se oli parasta aikaa.
Olin kotiäitinä siihen asti kun esikoinen meni eskariin,erosin lasten isästä kun nuorin oli 5vuotias.
Äitiys on ihan parasta elämässäni.
Nyt lapset ihania ja hyväkäytöksisiä teinejä,olen heistä todella ylpeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun nuorin alkaa olla jo kouluikäinen tulee ahdistus ja haikea olo siitä, kun pikkulapsivaihe on ohi. Miten tämän tunteen kestää?
Toinen ääripää on sitten lapsiriippuvuus, jossa ihminen elää elämäänsä vain lasten kautta.
Etkö koskaan itse muistele jotain ihanaa mennyttä aikaa tai vaihetta elämässäsi? Tai vaikka ikävöi jotain ihmistä, joka ei enää ole elämässäsi? Eikö ole ihan luonnollista kokea haikeuden tunteita, kun jokin elämänvaihe päättyy? Ihme kärjistystä ja piikittelyä.
Vierailija kirjoitti:
On ihan eri asia katsoa jonkun toisen lapsien arkihulinaa, kuin omien! Rakastan lapsiani yli kaiken. Välillä (joka päivä) on hetkiä, kun meinaa itsellä ottaa hermoon joku asia..mutta, jos talo on tyhjillään yli kaksi tuntia, niin rupeaa jo tulemaan ikävä. Mutta, jos olen yksin liikenteessä (kaupassa, uimalassa, kirjastossa ym.) niin ei jaksaisi yhtään toisten lapsien metelöintiä!
Ja siis ei ikinä olisi tullut mieleenikään ottaa miestä, jolla olisi jo lapsia jonkun toisen kanssa.
Niin samaa mieltä! Ymmärrän myös ap:tä, en mäkään jaksaisi katsoa vieraiden lasten kinastelua ja riehumista, uupuuhan siinä!
T: kolmen lapsen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä, kiitos kommenteista.
Hyviä pointteja monella. Mutta kyllä se vaan on ihanaa olla yksin kotona! Kohta valmistan illallisen - ihan sitä mistä MINÄ TYKKÄÄN miettimättä kelpaako lapsille -, syön sen lemppariohjelmaa SOHVALTA katsellen joutumatta perustelemaan kenellekään miksi minä saan syödä olkkarissa. Jälkkäriksi suklaapatukka, jonka senkin saan syödä salailematta, aah :)
Ketään ei ole tarvinnut kuskata mihinkään, kenenkään läksyjä tai huomisia vaatteita tarkistaa, kenenkään hampaita pestä, hiuksia harjata, nenää niistää tai iltapesuja hoitaa. Kenellekään ei tarvitse huutaa että NYT HILJAA SIELLÄ SÄNGYSSÄ JO SAAKELI.
Saunaan menen vasta kun itsestä siltä tuntuu, miettimättä monelta kenenkin pitää olla sängyssä. Löylyä heitän juuri sen verran kuin itsestä hyvältä tuntuu, eli kunnon löylyt.
Yön nukun YKSIN OMASSA SÄNGYSSÄNI, ilman että kukaan potkii ähisee hakkaa!
Kyllä osaa näitä omia iltoja muutaman kuukauden lapsiarjen jälkeen arvostaa aika eri tavalla :)
SIIS IHAN KAUHEETA!!!! 1 lukee kokeeseen, 1 pelaa pleikkaa kuulokkeilla ja 1 on treeneissä. Löhöän tässä sohvalla ja kattelen telkkua ja tätä palstaa. En tiiä kauanko jaksan tätä älämölöä. Tarvii vissiin laittaa tosta telkusta äänet pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun nuorin alkaa olla jo kouluikäinen tulee ahdistus ja haikea olo siitä, kun pikkulapsivaihe on ohi. Miten tämän tunteen kestää?
Toinen ääripää on sitten lapsiriippuvuus, jossa ihminen elää elämäänsä vain lasten kautta.
Mä kans ihmettelen tätä. Eräskin äiti suri sterilisaation jälkeen sitä ettei heille enää tule lapsia vaikka pikkulapsivaihe oli heillä todella rankka. Ja nyt en puhu tavallisesta uupumuksesta ja väsymyksestä. Miksi ihmiset ajattelee että olisi vielä kerran hienoa ampua itseään jalkaan...? Mä opin kerrasta.
Meillä on vain yksi lapsi ja hänestäkin sanottiin jo synnytyssairaalassa, että onpa rauhallinen lapsi. Ja niin olikin! Toki jonkun kaverin kanssa saattoi joskus touhottaa ja pitää meteliä, mutta enimmäkseen meillä kotona oli varsin rauhallista. Ekalta luokalta löytynyt bestis on samanlainen rauhallinen tapaus, aika rauhallista yhdessäoloa on ollut näillä kahdella.
Meillä oli vielä niin hyvä tuuri, ettei lapsi ollut edes aamuvirkku! Kun olin kotona lapsen kanssa, niin ihan rauhassa nukuttiin johonkin yhdeksään tai kymmeneen, joskus myöhempäänkin. Toki illalla valvottiin vastaavasti myöhään, mutta se rytmi oli meidän perheelle muutenkin luontainen, niin ei haitannut.
Oman lapsen kasvua ja kehitystä on ollut valtavan hienoa seurata. Ja oma lapsihan on mitä parhainta seuraa moneen puuhaan! Matkoillekin on tullut ihan uusia ulottuvuuksia kun on saatu lapsen näkökulma mukaan. Lapset on jotenkin niin tarkkaavaisia, että huomaavat monia yksityiskohtia joihin aikuiset eivät kiinnitä huomiota.
Se on hieno tunne huomata, että oma lapsi pärjää paljon paremmin kuin mitä osasi kuvitella, ja uskaltaa asettaa itselleen mahdottomalta tuntuvia tavoitteita ja vielä saavuttaa ne! Ja kun miettii itseä samanikäisenä ja vertaa - kyllä se oma lapsi on monin verroin parempi painos omasta itsestä, vähän kaikessa piirun verran parempi.
En väitä etteikö matkalla olisi myös ollut hetkiä, jotka ovat tuntuneet raskailta tai tylsiltä. Mutta aika parantaa haavat ja nyt on vaan niin hieno seurata oman lapsen touhuja kun hänestä on tullut jo phuksipallero.