Mieheni on pienituloisesta perheestä. Järkytyin!

Vierailija kirjoitti:

90-luvun laman myötä nuukailu sai ihan uusia mittasuhteita. Moni oli yllättäen työtön ja niitä työttömiä oli niin monta, että se ei yhtäkkiä enää ollutkaan häpeä. 80-luvulla muistan, että naureskellen aikuiset kertoivat, että joku jossain oli sellainen harvinaisuus kuin työtön. Kyllähän se tilanne viikoissa korjaantui, mutta silti se oli hassu juttu. 

Laman myötä kuluttaminen meni pois muodista. Ne, joilla rahaa oli, eivät sitä käyttäneet, eikä kaupoissakaan ollut mihin sitä rahaa laittaa. Kirpputoreista tuli ensin lastenvaatteiden kierrätyspaikkoja, mutta sitten sieltä sai myös aikuisten vaatteita. Olen itse elättänyt itseni ysärillä opintotuella ja niillä, mitä nykyään kutsutaan p.askaduuneiksi. Mulla ei ollut monta vaatekertaa, mutta onneksi se ei siihen aikaan haitannut. Jos oli farkut ja pari mustaa t-paitaa, oli aina yliopisto-opiskelijaksi riittävän hyvin puettu! Luomu oli pop naaman kanssa niin kuin nykyäänkin, ei ollut mitään paineita meikata tai käydä kampaajalla. Köyhäähän se oli, mutta olen superkiitollinen siitä että sain aikuistua ja kasvaa aika lailla ilman ulkonäköpaineita. Ei se hullumpaa olisi, jos nykyäänkin riittäisi asialliset säänmukaiset kamppeet.

90-luvulla tuli toinen tuleminen itsetekemiselle. Naistenlehdet kirjoittivat valtavasti tarkan markan ruokaohjeita ja omenasadon hyödyntämisvinkkejä. Minäkin muistan innostuneeni ja tehneeni kotipihan pihlajan marjoista hilloa. Hyvää se oli, vaikka saattaisi herättää nykyisin sääliä. Opiskelijaruoka oli vähän kaikilla puuroa, tonnikalaa (siihen aikaan halpaa), makaronia (halpaa etenkin EU:hun liittymisen myötä) ja kalapuikkoja halvimmilla uuniranskalaisilla. 

Rivien välistä voinee lukea pientä kaihoa ja nostalgiaa noihin vuosiin. :D

t.163

Minä en kyllä tunnista tätä, että 90-luvulla ei olisi ollut kaupoissa mihin rahansa laittaa. Olihan! Ihan kuten nykyäänkin.

Olin silloin nuori äiti ja töissä Oulussa Citymarketissa.

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt vuonna 1977, ja vähän ihmettelen onko tähän ketjuun kirjoittaneet ihmettelijät todella nuoria vai tynnyrissä kasvaneita. :)

Kasvoin hyvätuloisessa perheessä isossa kaupungissa vähän paremmalla alueella, mutta kyllä monet ketjun jutut ovat tuttuja minullekin. Yksi luokkakaverini oli maanviljelijäperheestä, ja heillä rakennettiin "uusi tupa" puolivälissä 80-lukua. Siihen asti oli käytössä ulkovessa. Ei se mitenkään tavatonta ollut, mutta ei tästä luokkakaverini kertonut ennen kuin vuosikymmenen myöhemmin...

Köyhyys oli siihen aikaan suunnaton häpeä. Nykyään se ei ole, ja hyvä niin. 80-luvulla oli vielä kesäsiirtoloita. Vaikka ne olivatkin jo siihen aikaan päässet lihotusleirien maineessaan, sinne menivät vain pienituloisten perheiden lapset. Ja ne luokkakaverit eivät kertaakaan oma-aloitteisesti maininneet, että olivat jonkun viikon kesälomasta kesäsiirtolassa. (Kesäsiirtola oli siis aiemmin sosiaaliavun muoto. Pienituloisten perheiden lapsia otettiin moneksi viikoksi kunnan järjestämälle kesäleirille. Siellä oli liikuntaa, harrasteita ja virikkeitä ja lihaisaa sapuskaa monta kertaa päivässä.)

Ihan ensimmäisillä luokilla muistan, että yksi luokkakaverini sai vielä vaateapua. Tämä oli toinen menneiden vuosien sosiaaliavun muoto. Opettaja pyysi tämän luokkakaverin pöytänsä ääreen asian järjestämiseksi ja siinä se sitten sovittiin muiden läsnäollessa ja tehdessä itsenäisesti jotain tehtävää. 

Vaateapua saanut luokkakaverini oli sen ajan yh:n lapsi. Tosin silloin ei puhuttu yksinhuoltajista vaan au-lapsista, jotka automaattisesti tarvitsivat erityistä tukea. Au oli siis kiertoilmaus avioliiton ulkopuoliselle lapselle = melkeinpä vielä köyhyyttäkin suurempi häppee. Siihenkin aikaan oli luokkakavereinani myös muita yksinhuoltajien lapsia. Toisen tytön isä oli kuollut, ja se ei ollut häpeällistä vaan myötätuntoa herättävää. Toinen tyttö taas asui sisarustensa kanssa yksinhuoltajaisänsä kanssa. Se ei myöskään ollut hävettävää vaan oli ihailtavaa, että isä siivosi ja laittoi ruokaa. Mutta au-lapsena oleminen, se oli kamalaa.

Ketjussa mainittua talouspaperia ei meillekään 80-luvulla ostettu. Se ei ollut rahakysymys vaan sitä pidettiin sellaisena nykyajan turhana hömpötyksenä ja turhakkeena. Siihen suhtauduttiin samalla tavalla kuin jotkut nykyään suhtautuvat siihen vaipparoskikseen, jossa jokainen vaippa kääritään erilliseen muovikääreeseen. :)

80-luvulla maksettiin lapsilisää, mutta se tuli isompana summana kahdesti vuodessa. Ei mulla nyt ole mitään summia (joku näppärä voisi ne vaikka ketjuun kertoa, mitä ne nykyrahassa olisivat) mainita, mutta lapsilisän taso oli silloin matalampi. Tiedettiin myös ne perheet, joissa uusia vaatteita saatiin vain aina lapsilisien tultua. Sekin oli pienimuotoinen häpeä. Kyllä, tämä oli keskeinen ja toistuva teema. Ei siitä meidän koulussa ketään kiusattu, mutta ehkä tämä häpeäajatus vähän auttaa ymmärtämään sitä, että sossun luukulle hakeuduttiin vain äärimmäisessä hädässä. 

Silloin vaatteet olivat paljon kalliimpia (ei ollut halpakauppoja), mutta myös kestävämpiä. Sinällään se, että tenavalla ei ollut montaa vaatekertaa, oli ihan normaalia ja asiallista. Vaatteet kestivät, usein tenavalta toiselle. Käytettyjen vaatteiden ostaminen oli myös häpeä (Pelastusarmeijan kirpputorit oli silloin olemassa). Käytettyjen lumppujen sijaan ostettiin vähemmän uutta ja kierrätettiin sitä sisarukselta toiselle. Käytettyjen vaatteiden ostamisesta kehdattiin ensimmäisen kerran mainita vasta 90-luvun laman myötä, jolloin kirpputoriaate nousi henkiin.

Outoa. Olen syntynyt 1975 ja mikään tosta ei ole tutun kuullosta. Meillä oli talouspaperia, vaatteita sain uutena ja niitä oli kaappi täynnä, mistään au-lapsista ei ollut puhetta eikä mistään ollut pulaa. Polkupyörät, kengät, walkmanit ym. oli uusia. Kavereillani sama. Paras kaverini oli yksinhuoltajan lapsi ja ihan samalla lailla kohdeltiin kuin muitakin.

Tarjoustalo tuli 80-luvulla ja se oli lapsuuteni halpiskauppa, sen jälkeen Seppälä ja Anttila.

Tämä 40 minuutin junamatkan päässä Helsingistä.

Lapsuuteni oli hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksiköhän poika ei itse pessyt (huuhtonut) sukkiaan joskus? En ymmärrä miten likaisissa vaatteissa eläminen säästää mitään. Ei kai vesi niin kallista ollut?

Joku tyttö taisi kertoa hakeneensa sen ainoan paidan takaisin pyykkikopasta. Miksei itse pyykännyt sitä ainoaa paitaansa vaan odotti, että äiti pesee sen?

"Mitä sitä puhtaita vaatteita pesemään! Menevät rikki heti, kun koko ajan pestään. Mieti, kuinka paljon kuluu vettä, jos aletaan vähän väliä konetta pyörittää!" Ja meillä ei todellakaan ollut muilla kuin äidillä lupaa koskea pyykkikoneeseen.

Jo 1800-luvulla tiedettiin omistamani vanhan kodinhoito-oppaan mukaan, että lika "syö" vaatteita paljon enemmän kuin peseminen. Toki ei niitä silloin niin usein pesty kuin nykyään, mutta ymmärrettiin sentään tuo asia.

Eli äidilläsi on tosiaan ollut elämänhallinnassa vakavia puutteita.

Etkö muuten ole nyrkkipyykistä koskaan kuullut? Minä, vuonna -79 syntynyt kyllä olen pessyt nyrkkipyykkiä 12-vuotiaasta saakka. Kun tiesin että menkkatahrat täytyy pestä pikkarista heti tai eivät enää lähde. Viimeistään teini-iässä luulisi jokaisen nuoren tajuavan että ne vaatteet voi viruttaa itse lavuaarissa.

Tietysti tuollaisissa perheissä lapsilla on varmasti paljon opittua avuttomuutta kuin kaltoinkohdelluilla koirilla.

Sama täällä, laitettiin myös pikkarit kylmään veteen likoamaan ettei veri pinty kiinni, jos ei heti ehditty pesemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

90-luvun laman myötä nuukailu sai ihan uusia mittasuhteita. Moni oli yllättäen työtön ja niitä työttömiä oli niin monta, että se ei yhtäkkiä enää ollutkaan häpeä. 80-luvulla muistan, että naureskellen aikuiset kertoivat, että joku jossain oli sellainen harvinaisuus kuin työtön. Kyllähän se tilanne viikoissa korjaantui, mutta silti se oli hassu juttu. 

Laman myötä kuluttaminen meni pois muodista. Ne, joilla rahaa oli, eivät sitä käyttäneet, eikä kaupoissakaan ollut mihin sitä rahaa laittaa. Kirpputoreista tuli ensin lastenvaatteiden kierrätyspaikkoja, mutta sitten sieltä sai myös aikuisten vaatteita. Olen itse elättänyt itseni ysärillä opintotuella ja niillä, mitä nykyään kutsutaan p.askaduuneiksi. Mulla ei ollut monta vaatekertaa, mutta onneksi se ei siihen aikaan haitannut. Jos oli farkut ja pari mustaa t-paitaa, oli aina yliopisto-opiskelijaksi riittävän hyvin puettu! Luomu oli pop naaman kanssa niin kuin nykyäänkin, ei ollut mitään paineita meikata tai käydä kampaajalla. Köyhäähän se oli, mutta olen superkiitollinen siitä että sain aikuistua ja kasvaa aika lailla ilman ulkonäköpaineita. Ei se hullumpaa olisi, jos nykyäänkin riittäisi asialliset säänmukaiset kamppeet.

90-luvulla tuli toinen tuleminen itsetekemiselle. Naistenlehdet kirjoittivat valtavasti tarkan markan ruokaohjeita ja omenasadon hyödyntämisvinkkejä. Minäkin muistan innostuneeni ja tehneeni kotipihan pihlajan marjoista hilloa. Hyvää se oli, vaikka saattaisi herättää nykyisin sääliä. Opiskelijaruoka oli vähän kaikilla puuroa, tonnikalaa (siihen aikaan halpaa), makaronia (halpaa etenkin EU:hun liittymisen myötä) ja kalapuikkoja halvimmilla uuniranskalaisilla. 

Rivien välistä voinee lukea pientä kaihoa ja nostalgiaa noihin vuosiin. :D

t.163

Minä en kyllä tunnista tätä, että 90-luvulla ei olisi ollut kaupoissa mihin rahansa laittaa. Olihan! Ihan kuten nykyäänkin.

Olin silloin nuori äiti ja töissä Oulussa Citymarketissa.

Oi ihana 90-luku

Tämä on ollut tosi avartava ketju lukea. Olen syntynyt vuonna 1993 ja mietin vain tätä ketjua lukiessani, kuinka hyvää lapsuutta olen itse saanut elää. Ei näemmä tarvitse mennä paljoakaan taaksepäin, kun on ollut vielä tosi karua. Todella surullinen ja myötätuntoinen olo tuli lukiessani monia näistä tarinoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

90-luvun laman myötä nuukailu sai ihan uusia mittasuhteita. Moni oli yllättäen työtön ja niitä työttömiä oli niin monta, että se ei yhtäkkiä enää ollutkaan häpeä. 80-luvulla muistan, että naureskellen aikuiset kertoivat, että joku jossain oli sellainen harvinaisuus kuin työtön. Kyllähän se tilanne viikoissa korjaantui, mutta silti se oli hassu juttu. 

Laman myötä kuluttaminen meni pois muodista. Ne, joilla rahaa oli, eivät sitä käyttäneet, eikä kaupoissakaan ollut mihin sitä rahaa laittaa. Kirpputoreista tuli ensin lastenvaatteiden kierrätyspaikkoja, mutta sitten sieltä sai myös aikuisten vaatteita. Olen itse elättänyt itseni ysärillä opintotuella ja niillä, mitä nykyään kutsutaan p.askaduuneiksi. Mulla ei ollut monta vaatekertaa, mutta onneksi se ei siihen aikaan haitannut. Jos oli farkut ja pari mustaa t-paitaa, oli aina yliopisto-opiskelijaksi riittävän hyvin puettu! Luomu oli pop naaman kanssa niin kuin nykyäänkin, ei ollut mitään paineita meikata tai käydä kampaajalla. Köyhäähän se oli, mutta olen superkiitollinen siitä että sain aikuistua ja kasvaa aika lailla ilman ulkonäköpaineita. Ei se hullumpaa olisi, jos nykyäänkin riittäisi asialliset säänmukaiset kamppeet.

90-luvulla tuli toinen tuleminen itsetekemiselle. Naistenlehdet kirjoittivat valtavasti tarkan markan ruokaohjeita ja omenasadon hyödyntämisvinkkejä. Minäkin muistan innostuneeni ja tehneeni kotipihan pihlajan marjoista hilloa. Hyvää se oli, vaikka saattaisi herättää nykyisin sääliä. Opiskelijaruoka oli vähän kaikilla puuroa, tonnikalaa (siihen aikaan halpaa), makaronia (halpaa etenkin EU:hun liittymisen myötä) ja kalapuikkoja halvimmilla uuniranskalaisilla. 

Rivien välistä voinee lukea pientä kaihoa ja nostalgiaa noihin vuosiin. :D

t.163

Minä en kyllä tunnista tätä, että 90-luvulla ei olisi ollut kaupoissa mihin rahansa laittaa. Olihan! Ihan kuten nykyäänkin.

Olin silloin nuori äiti ja töissä Oulussa Citymarketissa.

90-luku on tietysti pitkä vuosikymmen, mutta kyllä sen alkupuoliskoa kuvaa nimenomaan lama-aika. Jos olit siihen aikaa marketissa töissä, et varmasti voinut välttyä sen köyhyyden näkemistä asiakkaiden parissa.

Raksilan marketithan olivat ainakin 80-luvulla, ehkä vielä 90-luvun puolellakin, koko Pohjoiskalotin suurin kauppakeskus. Siis Pohjois-Norjan, -Ruotsin ja -Suomen suurin kauppakeskus. Nykyäänhän ne ovat tosi pikkiriikkisiä marketeiksi, mutta aikoinaan niissä myytiin ihan kaikkea. Ekamarketista (sittemmin Euromarket) myytiin yläkerrassa huonekaluja ja siellä oli jopa oma osasto talopaketeille. Sieltä saattoi siis ostaa talon! Kertoo omaa kieltään siitä, miten valikoimat ovat kasvaneet.

Olisikohan ollut vuonna 1992, kun ostin Oulun keskustasta pienestä liikkeestä t-paidan. Maksoin ostoksen satasen setelillä, eikä myyjällä ollut niin paljon vaihtokassaa, että olisi saanut annettua siitä takaisin. Kävi kyllä myyjä näppärästi rikkomassa setelin jossain toisessa liikkeessä. Mulle tuo on jäänyt mieleen sellaisena lama-ajan huipentumana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

90-luvun laman myötä nuukailu sai ihan uusia mittasuhteita. Moni oli yllättäen työtön ja niitä työttömiä oli niin monta, että se ei yhtäkkiä enää ollutkaan häpeä. 80-luvulla muistan, että naureskellen aikuiset kertoivat, että joku jossain oli sellainen harvinaisuus kuin työtön. Kyllähän se tilanne viikoissa korjaantui, mutta silti se oli hassu juttu. 

Laman myötä kuluttaminen meni pois muodista. Ne, joilla rahaa oli, eivät sitä käyttäneet, eikä kaupoissakaan ollut mihin sitä rahaa laittaa. Kirpputoreista tuli ensin lastenvaatteiden kierrätyspaikkoja, mutta sitten sieltä sai myös aikuisten vaatteita. Olen itse elättänyt itseni ysärillä opintotuella ja niillä, mitä nykyään kutsutaan p.askaduuneiksi. Mulla ei ollut monta vaatekertaa, mutta onneksi se ei siihen aikaan haitannut. Jos oli farkut ja pari mustaa t-paitaa, oli aina yliopisto-opiskelijaksi riittävän hyvin puettu! Luomu oli pop naaman kanssa niin kuin nykyäänkin, ei ollut mitään paineita meikata tai käydä kampaajalla. Köyhäähän se oli, mutta olen superkiitollinen siitä että sain aikuistua ja kasvaa aika lailla ilman ulkonäköpaineita. Ei se hullumpaa olisi, jos nykyäänkin riittäisi asialliset säänmukaiset kamppeet.

90-luvulla tuli toinen tuleminen itsetekemiselle. Naistenlehdet kirjoittivat valtavasti tarkan markan ruokaohjeita ja omenasadon hyödyntämisvinkkejä. Minäkin muistan innostuneeni ja tehneeni kotipihan pihlajan marjoista hilloa. Hyvää se oli, vaikka saattaisi herättää nykyisin sääliä. Opiskelijaruoka oli vähän kaikilla puuroa, tonnikalaa (siihen aikaan halpaa), makaronia (halpaa etenkin EU:hun liittymisen myötä) ja kalapuikkoja halvimmilla uuniranskalaisilla. 

Rivien välistä voinee lukea pientä kaihoa ja nostalgiaa noihin vuosiin. :D

t.163

Minä en kyllä tunnista tätä, että 90-luvulla ei olisi ollut kaupoissa mihin rahansa laittaa. Olihan! Ihan kuten nykyäänkin.

Olin silloin nuori äiti ja töissä Oulussa Citymarketissa.

90-luku on tietysti pitkä vuosikymmen, mutta kyllä sen alkupuoliskoa kuvaa nimenomaan lama-aika. Jos olit siihen aikaa marketissa töissä, et varmasti voinut välttyä sen köyhyyden näkemistä asiakkaiden parissa.

Raksilan marketithan olivat ainakin 80-luvulla, ehkä vielä 90-luvun puolellakin, koko Pohjoiskalotin suurin kauppakeskus. Siis Pohjois-Norjan, -Ruotsin ja -Suomen suurin kauppakeskus. Nykyäänhän ne ovat tosi pikkiriikkisiä marketeiksi, mutta aikoinaan niissä myytiin ihan kaikkea. Ekamarketista (sittemmin Euromarket) myytiin yläkerrassa huonekaluja ja siellä oli jopa oma osasto talopaketeille. Sieltä saattoi siis ostaa talon! Kertoo omaa kieltään siitä, miten valikoimat ovat kasvaneet.

Olisikohan ollut vuonna 1992, kun ostin Oulun keskustasta pienestä liikkeestä t-paidan. Maksoin ostoksen satasen setelillä, eikä myyjällä ollut niin paljon vaihtokassaa, että olisi saanut annettua siitä takaisin. Kävi kyllä myyjä näppärästi rikkomassa setelin jossain toisessa liikkeessä. Mulle tuo on jäänyt mieleen sellaisena lama-ajan huipentumana.

Marketin kassan vaihtorahan määrä ei kyllä kerro yhtään mitään lama-ajasta. Kyllä sillä kaupalla on paljon enemmän rahaa kuin mitä löytyy yksittäisen kassan kolikoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

90-luvun laman myötä nuukailu sai ihan uusia mittasuhteita. Moni oli yllättäen työtön ja niitä työttömiä oli niin monta, että se ei yhtäkkiä enää ollutkaan häpeä. 80-luvulla muistan, että naureskellen aikuiset kertoivat, että joku jossain oli sellainen harvinaisuus kuin työtön. Kyllähän se tilanne viikoissa korjaantui, mutta silti se oli hassu juttu. 

Laman myötä kuluttaminen meni pois muodista. Ne, joilla rahaa oli, eivät sitä käyttäneet, eikä kaupoissakaan ollut mihin sitä rahaa laittaa. Kirpputoreista tuli ensin lastenvaatteiden kierrätyspaikkoja, mutta sitten sieltä sai myös aikuisten vaatteita. Olen itse elättänyt itseni ysärillä opintotuella ja niillä, mitä nykyään kutsutaan p.askaduuneiksi. Mulla ei ollut monta vaatekertaa, mutta onneksi se ei siihen aikaan haitannut. Jos oli farkut ja pari mustaa t-paitaa, oli aina yliopisto-opiskelijaksi riittävän hyvin puettu! Luomu oli pop naaman kanssa niin kuin nykyäänkin, ei ollut mitään paineita meikata tai käydä kampaajalla. Köyhäähän se oli, mutta olen superkiitollinen siitä että sain aikuistua ja kasvaa aika lailla ilman ulkonäköpaineita. Ei se hullumpaa olisi, jos nykyäänkin riittäisi asialliset säänmukaiset kamppeet.

90-luvulla tuli toinen tuleminen itsetekemiselle. Naistenlehdet kirjoittivat valtavasti tarkan markan ruokaohjeita ja omenasadon hyödyntämisvinkkejä. Minäkin muistan innostuneeni ja tehneeni kotipihan pihlajan marjoista hilloa. Hyvää se oli, vaikka saattaisi herättää nykyisin sääliä. Opiskelijaruoka oli vähän kaikilla puuroa, tonnikalaa (siihen aikaan halpaa), makaronia (halpaa etenkin EU:hun liittymisen myötä) ja kalapuikkoja halvimmilla uuniranskalaisilla. 

Rivien välistä voinee lukea pientä kaihoa ja nostalgiaa noihin vuosiin. :D

t.163

Minä en kyllä tunnista tätä, että 90-luvulla ei olisi ollut kaupoissa mihin rahansa laittaa. Olihan! Ihan kuten nykyäänkin.

Olin silloin nuori äiti ja töissä Oulussa Citymarketissa.

90-luku on tietysti pitkä vuosikymmen, mutta kyllä sen alkupuoliskoa kuvaa nimenomaan lama-aika. Jos olit siihen aikaa marketissa töissä, et varmasti voinut välttyä sen köyhyyden näkemistä asiakkaiden parissa.

Raksilan marketithan olivat ainakin 80-luvulla, ehkä vielä 90-luvun puolellakin, koko Pohjoiskalotin suurin kauppakeskus. Siis Pohjois-Norjan, -Ruotsin ja -Suomen suurin kauppakeskus. Nykyäänhän ne ovat tosi pikkiriikkisiä marketeiksi, mutta aikoinaan niissä myytiin ihan kaikkea. Ekamarketista (sittemmin Euromarket) myytiin yläkerrassa huonekaluja ja siellä oli jopa oma osasto talopaketeille. Sieltä saattoi siis ostaa talon! Kertoo omaa kieltään siitä, miten valikoimat ovat kasvaneet.

Olisikohan ollut vuonna 1992, kun ostin Oulun keskustasta pienestä liikkeestä t-paidan. Maksoin ostoksen satasen setelillä, eikä myyjällä ollut niin paljon vaihtokassaa, että olisi saanut annettua siitä takaisin. Kävi kyllä myyjä näppärästi rikkomassa setelin jossain toisessa liikkeessä. Mulle tuo on jäänyt mieleen sellaisena lama-ajan huipentumana.

Marketin kassan vaihtorahan määrä ei kyllä kerro yhtään mitään lama-ajasta. Kyllä sillä kaupalla on paljon enemmän rahaa kuin mitä löytyy yksittäisen kassan kolikoista.

Luepas tarkemmin. Tässä ei puhuttu marketista vaan yhden ihmisen pitämästä pienestä liikkeestä.

Minulla ei ollut lapsuudessani minkäänlaista puutetta tai pihistelyä. Vaikea samaistua. Kävin joskus murrosiässä tarpeettoman harvoin suihkussa, mutta sekin johtui vain siitä etten tykännyt riisua, kastua ja palella. Onneksi kuitenkin opin arvostamaan suihkuttelua sekä laadukkaita suihkutuotteita ja tuoksuja viimeistään viidennellä luokalla.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo aloitus olennaisesti poikkea siitä, millaista elämänlaatu maaseudun syrjäkylillä oli meillä vielä 1970-luvulla. Varsinaisesti ruokapulaa ei kyllä ollut, kun perunamaassa kasvoi perunoita ja kasvimaassa sipulia, ja syystalveksi riitti porkkanoita, lanttua ja kaalia. Marjat metsästä pakastimeen ja hilloksi. Lihaa joko omista eläimistä tai joltain ostettuina aina joku puolikas sianruho tai lammas syksyllä, pakastimeen. Kalaa järvestä ympäri vuoden. Maitoa, samoin kuin voita ja juustoa vanhemmat toivat isoissa meijerin muovilaatikoissa aina kylällä käydessään. Kulutusmaitoa, tietysti. Appelsiinit tulivat kauppoihin kevättalvella hiihtolomien aikaan. Ei niitä paljon sitten muulloin ostettukaan.

Erityisen köyhänä ei ketään pidetty, poikkeuksena ehkä yksi ala-asteen koulukaveri, jonka perhe muutti etelästä yksi vuosi takaisin autiona olleeseen kotimökkiin. Se mökki oli ensin niin huonossa kunnossa, että perhe asui yhden talven tuvan lattialle viritetyssä teltassa.

Itse pidän enemmänkin arvossa sitä, että ihmiset tajuavat, ettei nykyinen elintaso ole itsestäänselvyys. Vuosikymmenien takaisia on aika turha surkutella, kyllä aikuiset ovat ne asiat jo mielessään läpi käyneet. Ei se aineellisesti köyhä lapsuus aina henkisesti niin kurjaa ollut.

Jos vanhemmat olisivat käyttäneet runsaasti alkoholia, sitten olisi voinut olla eri juttu. Itse en muista, että meillä olisi vanhemmat juoneet paljon muulloin kun silloin, kun isälle tuli sukulaisia kauempaa kylään. Silloinkin asia jäi minulle mieleen lähinnä hauskana, kun aikuiset istuivat illalla tuvan pöydän ääressä ja muistelivat menneitä. Siihen puheensorinaan oli mukava nukahtaa. Valo näkyi kamariin oven raosta. 

Kyllä aloitus poikkeaa huomattavasti sekä sinun että minun kokemuksesta. Muroja, näkkäriä, puuroa oli ... paitsi että köyhät ihmiset eivät tuhlaa rahojaan muroihin. Mutta se väite, että ei olisi ollut koulun jälkeen muuta ruokaa kuin nuo, ei ole merkki köyhyydestä vaan saituudesta.

"Puhtaus on puoli ruokaa" -sanonta tunnettiin jo muinoin viime vuosisadalla eikä köyhät pihistelleet puhtaudesta. Jos ei saanut olla suihkussa tai ei ollut suihkua olemassakaan, pesua varten laitettiin vadillinen vettä ja se piti riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä elin köyhän lapsuuden sillä meitä lapsia oli 15. 12 vuotiaasta lähtien piti itse tienata rahat vaatteisiin ja harrastuksiin. Kuljin monta talvea tädiltä perityllä, ohuella villakangastakilla jossa oli vino leikkaus siten että se pysyi kahdella isolla napilla kiinni. Talvikenkiä minulla ei tuolloin myöskään ollut. Palelin kamalasti, kun koulubussille oli meiltä matkaa 1,5km. Kerran luokkatoverini isoon ääneen ihmetteli miten ihmeessä tarkenen niillä pukimilla. Nieleskelin itkua ja yritin väittää tarkenevani.

Meillä kaikki ruoka venytettiin isommaksi määräksi. Esim. jauhelihakeitossa oli paljon vettä, jonkin verran perunaa, vähän vihanneksia ja mitätön määrä jauhelihaa. Kouluruoka oli herkkua ja sitä syötiin maha täyteen. Olin usein nälkäinen. Joskus lauantaina saimme jakaa yhden jäätelöpaketin, joka sitten jaettiin viivottimen kanssa kaikkien kotona paikalla olevien kesken. Juhannuksena kokonainen oma pieni limupullo oli asia jota odotettiin ja rnnalta pähkäiltiin, mitä laatua se olisi.

Äiti ahdistui jatkuvasti raha-asioista. Jotenkin kummasti luulin aina että perheen rahaongelmat johtuivat meistä lapsista. Siksi koskaan emme uskaltaneet pyytää vanhemmilta mitään hankintoja tai rahaa. Se oli sanaton sääntö. Opin tekemään kovasti erilaisia töitä joilla tienasin rahaa. Omista rahoista sain päättää itse, onneksi.

Kauhee kun surku tulee. Kauheita nää tarinat. Jotenkin sitä selviää joo, mutta ei se silti oikein ole!!

En ole tiennyt, että ysärilläkin on joillain ollut näin karua. Ja ei, en ole elänyt itse yltäkylläisyydessä. Meilläkin oli tosi köyhää, tiedän kyllä mitä se on, kun kaikki vaatteet ovat jonkun toisen vanhoja ja pois muodista. Mutta silti meillä oli aina kunnolla ruokaa ja suunnilleen mitä tarvitsi.

Ei tuollainen ole mitenkään oikein mitä täällä on kerrottu, ettei kotona saa ruokaa.

Missä nyt lasun huutelijat? Siis todellakin huostaanotto noissa tapauksissa, kuten joku jo totesi. Pakko olla vanhemmilla näissä tarinoissa mielenterveysongelmia nyt Vähintään. Ei ole normaalia käytöstä olla välittämättä lapsistaan. Mihin ne rahat muka menee jos ei ruokaan?? Jos ei mitään muutakaan ollut?? Kysyn vaan.

Lastensuojelukin oli ysärillä olemassa ja voimissaan. Silloin elettiin kuitenkin materiaalisesti köyhempää aikaa, ja neuvolassa ja lastensuojelussa painotettiin vahvasti sen tavaran ja materian hankkimista. Vaikkapa lastenvaunut olivat iso hankinta, eikä siihen aikaan ollut tapana, että nuorenparin vanhemmat ostavat toivotun malliset upouudet vaunut. Moni oli tosiaan tottunut tulemaan toimeen vähällä, ja neuvolassa korostettiin että lapselle täytyy laittaa kaikkea ja kerrottiin vaunut, vauvansänky ja muut härpäkkeet maksavat näin paljon. Ja neuvolassa myös seurailtiin että härpäkkeet myös hankittiin. Aikoinaan harkinnanvaraisena toimeentulotukena maksettiin 500 mk pinnasänkyä varten. Se ei riittänyt silloin kuin käytettyyn pinnasänkyyn, nykyään uusia saa Ikeasta murto-osalla siitä mitä 500 mk olisi nykyrahassa. (Ja jos nykyisellä elämänkokemuksellani saisin lapsen, en varmasti ostaisi hoitopöytää, en ehkä koko pinnasänkyä, ja vannan sijaan pesisin vauvan lavuaarissa. Ysärillä nämä materiaaliset hankinnat olivat tärkeitä ja nähtiin välttämättöminä.)

80-luvulla opettajat seurailivat lastensuojelun hengessä, että lapset ja vaatteensa olivat puhtaat, ja että vaatteet olivat säänmukaiset. Tässä ketjussahan on kertomuksia lapsuudesta, kuinka asianmukaisia talvivaatteita ei ollut lainkaan. Tällaisiin juttuihin pyrittiin puuttumaan ja tarvittaessa avustamaan vaateavustuksilla.

Joka vuosikymmenellä on omat juttunsa, myös neuvolassa ja lastensuojelussa. Nykyäänkään ei ole neuvolassa kaikkeen aikaa, kun nyt painopisteenä seulotaan päihdejuttuja.

Vierailija kirjoitti:

Stana prkele ttu!

Eli huono provo. Mihin tietysti palstan mammojen keskiverto ääöön ollessa mitä on,  monet lankesivat.

Kun voisin itse mainita nimeltä pari aloituksen kaltaista perhettä, mitä se minun tai muiden mammojen ääööstä kertoo? Ne molemmat perheet olivat olemassa 1970-luvulla ja voisivat hyvin olla aloittajan miehen perhe muuten, mutta nykyään niiden lapset ovat jo isovanhempi-iässä.

Tiedättekö, se vähällä toimeen tuleminen elää osassa perheitä vielä edelleenkin! Tiedän suurperheitä, joissa edelleenkään ei vessaa vedetä jokaisen pissan päälle, ja tähän lapsia myös opastetaan. Suihkussa käydään koulussa liikuntatuntien yhteydessä ja kotona lyhyesti kerran pari viikossa.

Ja millaisilla ruokalaskuilla täällä aaveellä joka toinen tuntuu elättävän perheensä? Minkähänlaisessa yltäkylläisyydessä ihmiset mahtavat elää, kun henkeä kohden kuukauden ruokalasku on täällä monella 20-80 €?

Lapsilisä ensimmäisestä lapsesta oli noin 700 € vuodessa nykyrahaksi muutettuna.

Vierailija kirjoitti:

Lapsilisä ensimmäisestä lapsesta oli noin 700 € vuodessa nykyrahaksi muutettuna.

Ja 1970-luvun alussa vain noin 300 € nykyrahana.

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö, se vähällä toimeen tuleminen elää osassa perheitä vielä edelleenkin! Tiedän suurperheitä, joissa edelleenkään ei vessaa vedetä jokaisen pissan päälle, ja tähän lapsia myös opastetaan. Suihkussa käydään koulussa liikuntatuntien yhteydessä ja kotona lyhyesti kerran pari viikossa.

Ja millaisilla ruokalaskuilla täällä aaveellä joka toinen tuntuu elättävän perheensä? Minkähänlaisessa yltäkylläisyydessä ihmiset mahtavat elää, kun henkeä kohden kuukauden ruokalasku on täällä monella 20-80 €?

Millä tavalla sukkien pesemättömyys liittyy ruokalaskuun? Sukat voi pestä vessan lavuaarissa samalla kun pesee kädet vessassakäynnin jälkeen.

Minä en kyllä ymmärrä. Itse olen 7-lapsisesta perheestä jossa isä oli kunnalla töissä ja äiti kotona.

Meillä oli ja on edelleen vanhemmilla oma talo. Hyvin syötiin, nälkää ei koskaan ollut.

Suurimman osan vaatteista äiti ompeli kotona. Hyvin kelpasivat eikä koskaan kukaan moittinut, päinvastoin. Kiitosta saatiin kun oltiin aina niin kauniisti puettu.

Karkkia ei syöty eikä limsaa juotu. Äiti leipoi pullaa lauantaisin ja sitä sitten saunakahveilla syötiin herkkuna. Kesällä marja piirakoita.  Omassa pihassa omenapuita ja matjapensaita. Torilta mansikoita kesäisin.   Urheiluvälineet kouluun yms. hankittiin. Luokkaretkille päästiin.

Meillä oli aina koira lemmikkinä ja minä ja toinen sisko rakastettiin/rakastetaan hevosia joten talleilla käytiin ja saatiin ratsastaa. En kyllä voi moittia yhtään mitenkään.

Itse opin kotoa rahankäytön ja taloudellisuuden. Tulen hyvin toimeen mutta taloudellinen ajattelu on verissä. Kituuttaa ei todellakaan tarvitse, ja kaisen saa mitä tarvitsee. Säästöön jää joka kuukausi. En polta enkä juo ja makeaa en vieläkään kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

90-luvun laman myötä nuukailu sai ihan uusia mittasuhteita. Moni oli yllättäen työtön ja niitä työttömiä oli niin monta, että se ei yhtäkkiä enää ollutkaan häpeä. 80-luvulla muistan, että naureskellen aikuiset kertoivat, että joku jossain oli sellainen harvinaisuus kuin työtön. Kyllähän se tilanne viikoissa korjaantui, mutta silti se oli hassu juttu. 

Laman myötä kuluttaminen meni pois muodista. Ne, joilla rahaa oli, eivät sitä käyttäneet, eikä kaupoissakaan ollut mihin sitä rahaa laittaa. Kirpputoreista tuli ensin lastenvaatteiden kierrätyspaikkoja, mutta sitten sieltä sai myös aikuisten vaatteita. Olen itse elättänyt itseni ysärillä opintotuella ja niillä, mitä nykyään kutsutaan p.askaduuneiksi. Mulla ei ollut monta vaatekertaa, mutta onneksi se ei siihen aikaan haitannut. Jos oli farkut ja pari mustaa t-paitaa, oli aina yliopisto-opiskelijaksi riittävän hyvin puettu! Luomu oli pop naaman kanssa niin kuin nykyäänkin, ei ollut mitään paineita meikata tai käydä kampaajalla. Köyhäähän se oli, mutta olen superkiitollinen siitä että sain aikuistua ja kasvaa aika lailla ilman ulkonäköpaineita. Ei se hullumpaa olisi, jos nykyäänkin riittäisi asialliset säänmukaiset kamppeet.

90-luvulla tuli toinen tuleminen itsetekemiselle. Naistenlehdet kirjoittivat valtavasti tarkan markan ruokaohjeita ja omenasadon hyödyntämisvinkkejä. Minäkin muistan innostuneeni ja tehneeni kotipihan pihlajan marjoista hilloa. Hyvää se oli, vaikka saattaisi herättää nykyisin sääliä. Opiskelijaruoka oli vähän kaikilla puuroa, tonnikalaa (siihen aikaan halpaa), makaronia (halpaa etenkin EU:hun liittymisen myötä) ja kalapuikkoja halvimmilla uuniranskalaisilla. 

Rivien välistä voinee lukea pientä kaihoa ja nostalgiaa noihin vuosiin. :D

t.163

Minä en kyllä tunnista tätä, että 90-luvulla ei olisi ollut kaupoissa mihin rahansa laittaa. Olihan! Ihan kuten nykyäänkin.

Olin silloin nuori äiti ja töissä Oulussa Citymarketissa.

90-luku on tietysti pitkä vuosikymmen, mutta kyllä sen alkupuoliskoa kuvaa nimenomaan lama-aika. Jos olit siihen aikaa marketissa töissä, et varmasti voinut välttyä sen köyhyyden näkemistä asiakkaiden parissa.

Raksilan marketithan olivat ainakin 80-luvulla, ehkä vielä 90-luvun puolellakin, koko Pohjoiskalotin suurin kauppakeskus. Siis Pohjois-Norjan, -Ruotsin ja -Suomen suurin kauppakeskus. Nykyäänhän ne ovat tosi pikkiriikkisiä marketeiksi, mutta aikoinaan niissä myytiin ihan kaikkea. Ekamarketista (sittemmin Euromarket) myytiin yläkerrassa huonekaluja ja siellä oli jopa oma osasto talopaketeille. Sieltä saattoi siis ostaa talon! Kertoo omaa kieltään siitä, miten valikoimat ovat kasvaneet.

Olisikohan ollut vuonna 1992, kun ostin Oulun keskustasta pienestä liikkeestä t-paidan. Maksoin ostoksen satasen setelillä, eikä myyjällä ollut niin paljon vaihtokassaa, että olisi saanut annettua siitä takaisin. Kävi kyllä myyjä näppärästi rikkomassa setelin jossain toisessa liikkeessä. Mulle tuo on jäänyt mieleen sellaisena lama-ajan huipentumana.

Marketin kassan vaihtorahan määrä ei kyllä kerro yhtään mitään lama-ajasta. Kyllä sillä kaupalla on paljon enemmän rahaa kuin mitä löytyy yksittäisen kassan kolikoista.

Luepas tarkemmin. Tässä ei puhuttu marketista vaan yhden ihmisen pitämästä pienestä liikkeestä.

Sadan markan seteli on alle 20 euroa nykyrahassa. Jos myyjällä ei ollut sellaiselle rahalle vaihtokassaa, oli siinä myyntikin aika hiljaista.

terv. kassatöissä ollut

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö, se vähällä toimeen tuleminen elää osassa perheitä vielä edelleenkin! Tiedän suurperheitä, joissa edelleenkään ei vessaa vedetä jokaisen pissan päälle, ja tähän lapsia myös opastetaan. Suihkussa käydään koulussa liikuntatuntien yhteydessä ja kotona lyhyesti kerran pari viikossa.

Ja millaisilla ruokalaskuilla täällä aaveellä joka toinen tuntuu elättävän perheensä? Minkähänlaisessa yltäkylläisyydessä ihmiset mahtavat elää, kun henkeä kohden kuukauden ruokalasku on täällä monella 20-80 €?

Itselleni oli ihan hirveän noloa joskus jo lukioiässä ymmärtää, että normaalit ihmiset vetävät vessan aina. Kotona oli painotettu, että vain kakalla käynnin jälkeen. Muistan, kun kuukautiset alkoivat ja pönttö oli täynnä, ja mietin, miten ihmeessä saan veren pöntöstä pois vetämättä. Pidin sitten joka kerta vessassa shown, joka imitoi kakkaamista ja sen jälkeistä pyyhkimistä, siltä varalta että joku kuuntelisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö, se vähällä toimeen tuleminen elää osassa perheitä vielä edelleenkin! Tiedän suurperheitä, joissa edelleenkään ei vessaa vedetä jokaisen pissan päälle, ja tähän lapsia myös opastetaan. Suihkussa käydään koulussa liikuntatuntien yhteydessä ja kotona lyhyesti kerran pari viikossa.

Ja millaisilla ruokalaskuilla täällä aaveellä joka toinen tuntuu elättävän perheensä? Minkähänlaisessa yltäkylläisyydessä ihmiset mahtavat elää, kun henkeä kohden kuukauden ruokalasku on täällä monella 20-80 €?

Millä tavalla sukkien pesemättömyys liittyy ruokalaskuun? Sukat voi pestä vessan lavuaarissa samalla kun pesee kädet vessassakäynnin jälkeen.

Liittyy ruokalaskuun siten, että rahaahan tuossa ”lotraamisessa” kuluisi veden ja pesuaineen/saippuan muodossa.

Kaikesta kun pitää säästää, säästetään samalla myös likakaivon täyttymättömyydestä. Käsien peseminen ja pöntön vetäminen oli harvinaista herkkua lapsuudenperheessäni.

Itse en tosiaankaan tiedä mihin sitä rahaa lapsuudessani edes säästettiin, ehkä isäni tupakointiin ja alkoholin kulutukseen? Eli me lapset ja äitini säästettiin kaikesta, ihan perustarpeistakin, että isä sai elää päihteiden täyttämää elämäänsä. Hänhän kuitenkin toi eniten rahaa talouteen...