Miltä tuntui kun näit lapsesi kasvot ensimmäisen kerran?

Vierailija kirjoitti:

Huvitti, kun poika oli niin isänsä näköinen. Kätilökin naureskeli samaa. Ei ole tarvinnut geenitesteihin mennä :D

Tytön synnyttyä ei enää niin paljoa naurattanutkaan, kun totesin synnyttäneeni anoppini.

Ai kauheeta! :D Kiitos illan nauruista :):

Mulla ensimmäinen ajatus oli, että ei hitto ku näyttää naapurin isännältä ja että toivottavasti ei mies tajua.

Mieheni menehtyi onnettomuudessa jo ennen lapsen syntymää. Oli syksy ja raskautta  vielä jäljellä  ja voin kyllä sanoa, että oli raskasta aikaa. Yritin silti levätä ja syödä mahdollisemman hyvin ja pitää itseni kunnossa. Vauva syntyi etuajassa viikolla 34 ja painoi 2200 g. En tiennyt etukäteen sukupuolta. Synnytys meni hyvin ja tyttö sieltä tuli. Voin sanoa, että ensimmäinen ajatus oli, että hän näytti ihan isältään. Tumma tukka ja isänsä kasvot. Tämä hetki oli kyllä todella ristiriitainen, koska tunsin kaikki tunteet aina ilosta suruun. Ajattelin, että olisipa hänen isänsä edes ehtinyt nähdä hänet.

Olin myös aika väsynyt ja vähän huolissani myös, koska vauva oli aika pieni, vaikka muuten pitkä raajoiltaan. Sellainen laiha ja pitkä :) Kuitenkin hän oli hyvässä kunnossa ja pääsimme aika nopeasti lähtemään kotiin. Sitten sen jälkeen kaikki oli aika raskasta ja välillä tuntui niin yksinäiseltä, mutta tietenkin olin todella kiitollinen lapsesta ja hän toisaalta myös auttoi pääsemään elämään taas kiinni. Siitä olen myös iloinen, ettei hänelle kuitenkaan tullut mitään huulihalkiota, vaikka hänellä on nenän päässä pieni ura, joka ei näy päälle päin, mutta tuntuu kun koskettaa ja samaten kitalaessa näkyvä ja tuntuva ura, mutta ei halkiota. Huulet silti ihan normaalit. Ajattelenkin välillä, että olisiko tuo halkio "lähtenyt pahenemaan" jos olisi vielä pidempään mahassa ollut. Kaiken kaikkiaan todella ristiriitainen kokemus ja tunteet niin laidasta laitaan ja toisaalta en varmaan edes kaikkea muista. 

Oma äitini kertoi että minut synnyttäessään tuo suuri rakkauden tunne tuli hälle. No sitä odotin minäkin.

YllätysPoikani (tyttöä oli odoteltu) syntyi normisynnytyksellä (painoarvio meni +1,5 kg alakanttiin) +4000 g.

Oli yllätys kuinka viisaasti hän katsoi minua heti ja hyväksyi minut katsellaan. Minun hyväksyntää tai rakkaudentunteita ei kyselty eikä tarvittu vaan nimenomaan vauva oli se joka päätti tuossa hetkessä ❤️ Oli upea kohtaaminen.

Muistan lapseni ensimmäisen äännähdyksen ikuisesti. Se oli hänen oma äänensä, ei vain vauvan itkua. Toinen silmä oli jotenkin takertunut tilapäisesti umpeen, joten hän katsoi minuun yhdellä kirkkaalla silmällä. Raskauden aikana oli ilmennyt ongelmia ja siksi eloonjäämisen ennuste oli 50%, pelkäsin menettämistä niin paljon koko raskausajan että elävän lapsen näkeminen oli myös valtava helpotus. 

Esikoisen syntyessä muistan, kun kätilö veti vauvaa ulos ja itse katsoin samalla vatsaani. Se lässähti kasaan kuin ilmapallo vauvan tullessa ulos. Jotenkin ihmettelin vain sitä ruttuista vatsanahkaa enkä muista ensimmäisistä sekunneista mitään muuta. Miehenikin katsoi samaa ja sanoi että vatsani oli täynnä pelkkää vauvaa. Sitten sain vauvan syliini ja ihmettelin kuinka hän on niin tumma. Musta tukka ja mustia ihohaituvia selässä. Mietin sitäkin, että mitä jos mieheni epäilee ettei lapsi ole hänen.

Sitten pikkuhiljaa kun rupesin tokenemaan rankasta ponnistusvaiheesta, muistin katsella myös vauvaa. Olin hämmästynyt siitä kuinka söpö hän oli, olin varautunut siihen että juuri syntynyt vauva näyttää oudolta. Pitkään vain ihailin söpöä poikasta. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut mitään maagista tunnetta että tämä on oma tmv. Lähinnä odotin että pääsisimme potilashotelliin nukkumaan. Syvä rakkaus vauvaan syntyi vasta ensimmäisten kuukausien aikana. Nyt rakkaus tuntuu siltä, että jos joku yrittäisi tehdä vauvalleni pahaa, tappaisin pahantekijän paljain käsin. Jotenkin en raskausaikana uskaltanut kiintyä vauvaan. Meillä oli takana pitkä lapsettomuus ja pelkäsin loppuun saakka, ettei lapsi synny elävänä. Ehkä siksi suurten tunteiden syttyminen vei kohdallani jonkun aikaa.

"Ahaa, moikka." Tosin näin ensimmäisenä vauvan alapään, jonka kätilöt työnsivät lähelle kasvojani. Sukupuoli oli tiedossa jo kromosomitesteistä, joten siinä sitten tuijottelin. Olin synnyttänyt 23 tuntia ja pää sumeana kipupumpusta, joten mitään suuria tunteita en kokenut.

Olin helpottunut että vihdoin sain hänet elävänä ja turvallisesti syliini ja itkin ihan valtoimenaan. Muistan miettineeni että tässäpä hän nyt sitten on, ihan eri näköinen kuin mitä ajattelin mutta silti ihan juuri oikean näköinen. Punainen, ruttuinen ja sotkuinen, silti aivan ihanan sileä ja puhdas. Moni hetki on mennyt minulta ohi kun olen vaan säheltänyt menemään mutta tämän hetken muistan todella kirkkaasti.

Tyttömme syntyi sektiolla, ja tapahtuma oli todella positiivinen ja ikimuistoinen. Muistan ne teräksen harmaat tuimat silmät, hieman lytyssä olevan nenän ja tummat hiushaivenet. Itku pääsi, ja ajattelin että tässä se 9 kk närästyksen aiheuttaja nyt on, konkretisoituna. Ihana hetki!

Minua nolotti kun pystyin vaan ajattelemaan että vauva näyttää aika karmealta ruttuineen ja töhnineen. Sitten seurasi hämmennys siitä etten saanut mitään tunneryöppyä. Yöllä kun kahdestaan pötkötettiin vierekkäin minusta tuntui että vauva on ollut siinä aina. 

Oudolta, jos olen rehellinen. Tuntui ihan ihmeelliseltä, että tämä pieni olento tuli minusta. En itkenyt, osasin vain tuijottaa ja ihmetellä.

Ei mitään tuntemuksia, semmonen "Aha, tuollainen sitten olet". Lapsi vietiin pian pois lastenosastolle. Myöhemmin tuntien kuluttua näin vauvan ja mietin vaan että ehkä toi sitten on mun jos hoitajat niin väittää. Ulkonäkö ei muistuttanut ketään tai ollut muutenkaan tuttu.

Mulla on kaksi lasta ja kumpikin oli aikamoinen ruttusilmä ja luikkupää sen ekan kohtaamisen perusteella :) Siis molemmilla oli silmien seutu aivan turvoksissa ja pää oudosti muovautunut kiitos pitkän synnytyksen. Ekan lapsen syliin saatuani huomioin, että nenänpää tolla on kuin isällään ja amorinkaari kuten mulla. Toisen nenä näytti aika isolta mötikältä ja tuumin, että niinhän mullakin oli vauvana, ja lohduttauduin että kyllä se siitä suhteutuu nätiksi. Niin kuin parissa kuukaudessa kävikin :)

Ei kyllä yhtään miltään. Olin ihan poikki synnytyksestä ja ponnistamisesta, halusin vain lepoa. Mutta vauva laitettiin heti päälleni ja piti alkaa sitä hoitaa, vaikka oli ihan poikki. Olin valvonut koko yön supistusten takia.

Olin poikki. Sillä hetkellä en tuntenut mitään erikoista. Tunteet tulivat myöhemmin.

Kummallisen värinen.

Kaikki alkoi siitä kun hoonosti suomea puhuva lekuri sanoi, että ilmoittakaa leikkuriin 20min.

Sitten mentiin, lasta näytettiin ja sanottiin komea poika, folioon käärittynä juoksutettiin tunneleita pitkin lastenklinikalle K7 osatolle.

Muutaman tunnin päästä näin sitten paketoidun lapsen kaikkine letkuiteen johtoineen.

Pari vuorokautta sitten istuin ja tuijotin vain siinä.

Olin vain onnellinen, että se oli ohi. Oli niin järkyttävää lopussa pitkittynyt kipu ettei itse lapsi kiinnostanut ensimmäiseen minuuttiin.

Kaksi lasta.

Ensimmäinen on poika. Kun syntyi huomasin heti, että oli perinyt minun jännästi eriparikorvat (ei kukaan muu ole koskaan asiaa huomannut minussa tai pojassa, mutta minä huomasin heti) ja täyteläiset huuleni. Nenä oli maailman kaunein nenä. Ei lainkaan sellainen kuin minun nenäni onneksi; isänsä suora ja kaunis nenä. Toivoin raskaana ollessani, ettei saisi minun huuliani, mutta vuosien myötä olen todella iloinen, että poika ne perikin. On oikein komea ja en voisi kuvitella häntä esim; miehen siskon tai äitinsä viivahuulilla.

Tytön syntyessä olin varma, etten onnistu enää saamaan toista yhtä kaunista lasta. Tytön kasvot olivatkin aluksi hieman turvonneet ja rehellisesti sanottuna ensin olin hieman epäileväinen, että tuleekohan tytöstä minkä näköinen. Mutta turhaan onneksi tätäkin pelkäsin. Tytöstä tuli vaaleahiuksinen, isot ruskeat silmät ja hänelläkin miehen kaunis suora nenä. Ensireaktio tosin oli tuo epäilys.

Vihaisen näköinen, villisti räpiköivä ruttana oli poikamme syntyessään! <3 Sain hänet heti rinnalle. Kovasti oli turvoksissa, isältä perityt kauniit piirteet tuli esiin vasta myöhemmin. Maailman suloisin siinä hetkessä!