Miltä tuntui kun näit lapsesi kasvot ensimmäisen kerran?

Parhaat hetket elämässäni, niitä on kaksi: kun näin tyttäreni ja poikani ensimmäisen kerran.

Tutulta heti näyttivät, tytär on kuin äitinsä ja poika kuin isänsä. Synnytyslääkäri ja kätilöt sanoivat molemmista, että on kaunis lapsi. Juu, tiedän, varmaan kaikille sanotaan, kun Ah, minusta se oli ihanaa.

Tyttö oli pikkuinen ja hiukset tummat. Kun hänet nostettiin rintani päälle, hänen selkänsä mahtui kämmeneni sisälle. Pikkuinen katseli meitä suurilla mustilla silmillään ja jotenkin tuli mieleen oravanpoikanen :-)

Poika oli nenä rutussa kuin nyrkkeilijällä ja hän huusi kovaa. Pissikin rinnalleni. Toivotin tervetulleeksi ja sanoin, että kaikki on hyvin. Vaalea, paksu tukka ja tummansiniset silmät. Nenukin siitä suoristui parissa päivässä ja nyt on oikein komea :-)

Synnytin vajaa kaksi viikkoa sitten esikois tyttäreni. Heti kun tyttö syntyi tuntui että maailma vaan lakkasi pyörimästä ja näin vain enää meidän pienen. Isä ja minä itkettiin onnesta varmaan tunnin. Synnyttäminen ja oman vauvan näkeminen ekaa kertaa oli ja tulee varmana olemaan elämäni kohokohta ☺ Onnea tulevasta pienestä 💕

Minulla oli kestänyt ponnistusvaiheessa jo tunteja (lepoa vaan välillä) ja jotenkin olin jo menettänyt uskoni että saan ikinä ponnistettua vauvaa ulos. Joten kun vauvan sain lopulta ponnistettua ulos ja se annettiin syliini, olin vain aivan hämmästynyt ja kuohuvan ihmetyksen vallassa. En yhtään ”ymmärtänyt” miten siinä sylissäni nyt oli se oikea oma vauva mahastani tulleena. Ulkonäöstä en muista ajatelleeni mitään, oli tosin myös nenä ja leuka lytyssä ja pää soikea raasulla. Ulkonäköä aloin ehkä sisäistämään vasta parin päivän päästä synnytyksestä. Aluksi tunsin vaan tunteita kuten huolehtivaisuus, hoiva, velvollisuus, huoli. Pelkäsin, että vauva menee rikki.

En muista että se olisi siinä nyt varsinaisesti miltään tuntunut. Kaikki on niin sekavaa. Siinä on onnellinen että se on ohi, miettii että kuinka pahasti on revennyt ja kumpi tuli. Itselläni tunteita alkoi tulla enemmän vasta useamman päivän päästä. Jotenkin se sairaalassa oleminen ja se miten kipeä on sen jälkeen, miten hankalaa on käydä vessassa, se miten hoitajat on jatkuvasti rinnoissa kiinni, siihen liittyy niin paljon negatiivisia tunteita ja lähinnä ahdistusta ja toive että pääsisi kotiin ja kivut hellittäisi. Ei kannata odottaa niin hirveästi mitään vaaleanpunaista höttötunnetta, ensimmäiset päivät on lähinnä karuja.

Ajattelin vaivautuneena mielessäni että tuollainenko siitä nyt sitten tulikin.

Vierailija kirjoitti:

En muista että se olisi siinä nyt varsinaisesti miltään tuntunut. Kaikki on niin sekavaa. Siinä on onnellinen että se on ohi, miettii että kuinka pahasti on revennyt ja kumpi tuli. Itselläni tunteita alkoi tulla enemmän vasta useamman päivän päästä. Jotenkin se sairaalassa oleminen ja se miten kipeä on sen jälkeen, miten hankalaa on käydä vessassa, se miten hoitajat on jatkuvasti rinnoissa kiinni, siihen liittyy niin paljon negatiivisia tunteita ja lähinnä ahdistusta ja toive että pääsisi kotiin ja kivut hellittäisi. Ei kannata odottaa niin hirveästi mitään vaaleanpunaista höttötunnetta, ensimmäiset päivät on lähinnä karuja.

Ymmärrän tuonkin näkökulman. Jokainen äiti ja isä on kuitenkin erilaisia ja jokaisella on lupa odottaa juuri sitä mitä odottaa. Positiivisten fiilisten odotuksessa ei ole mitään väärää. 💓

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En muista että se olisi siinä nyt varsinaisesti miltään tuntunut. Kaikki on niin sekavaa. Siinä on onnellinen että se on ohi, miettii että kuinka pahasti on revennyt ja kumpi tuli. Itselläni tunteita alkoi tulla enemmän vasta useamman päivän päästä. Jotenkin se sairaalassa oleminen ja se miten kipeä on sen jälkeen, miten hankalaa on käydä vessassa, se miten hoitajat on jatkuvasti rinnoissa kiinni, siihen liittyy niin paljon negatiivisia tunteita ja lähinnä ahdistusta ja toive että pääsisi kotiin ja kivut hellittäisi. Ei kannata odottaa niin hirveästi mitään vaaleanpunaista höttötunnetta, ensimmäiset päivät on lähinnä karuja.

Ymmärrän tuonkin näkökulman. Jokainen äiti ja isä on kuitenkin erilaisia ja jokaisella on lupa odottaa juuri sitä mitä odottaa. Positiivisten fiilisten odotuksessa ei ole mitään väärää. 💓

Joo sillä vaan että ei se tunnu siltä kuin jossain elokuvissa. Se on sellaista hässäkkää vielä senkin jälkeen kun se vauva on ulkona. Henkilökunta ei välitä mistään äidin tunteista, vaan hoitavat hommiaan siinä, kursivat kokoon ja kelkkovat suihkuun yms. Kaikki tuntuu kiireiseltä.

Kun näin esikoisen, ajattelin että hän on niiin suloinen. Pelkäsin kylläkin että onko hänellä silmiä. Piti siis silmiä tiukasti kiinni. Mietin, että kerrottaisiinko minulle jos silmiä ei olisi. Olin ihan oikeasti tuosta silmäasiasta huolissani varmaan pari päivää. Vauva näytti ihan ET:ltä (keskonen), mutta minä näin hänet kauniina.

Kuopus oli iso, punainen ja karjui syntymästään lähtien hiki päässä. Olin vähän järkyttynyt kun tyttö ei ollut yhtään kaunis edes omasta mielestäni. Terve, vahva, hyväkuntoinen vauva, mutta ei nätti. Sairaalan vaatteet mahtuivat hädintuskin hänelle, varisnkin myssy näytti kamalalta pulleassa päässä. Painoarvio oli ollut 3 kg, oli sitten vähän isompi. (On onneksi kaunistunut iän myötä.)

Ajattelin että onpa hassunnäköinen. Ruttuinen ja pörröinen, myös selässä kasvoi hentoa nukkaa. Käsissä pienet kynnet jotka naarmuttivat jo pikkuisen ihoa. Synnytyksestä johtuva kasvojen turvotus hävisi parissa päivässä ja ne muuttuivat. Tunsin valtavaa rakkautta tuota pientä kohtaan jo alusta alkaen, tosin ymmärrän että joillakin se ei heti tapahdu. Saman tien elämään astui myös suuren suuri pelko menettämisestä ja siitä, jos jotain hänelle joskus sattuu. En tiennyt, että se pelko tulee kulkemaan elämässäni aina. Se oli alussa hyvin ahdistavaa.

On ihan huikeaa että jotkut saavat sen pakahduttavan rakkauden tunteen heti ensinäkemältä, siitä onnen tunteesta saa nauttia ja sitä saa hehkuttaa ❤

Samaan aikaan toivoisin että kaikki odottajat tuntisivat sen toisenkin normaalin, sen hämmentyneen, vieraan, eksyneen ja pöllämystyneen olon tai kaikenkattavan uupumuksen jonka aikana päällimmäisenä mielessä on uni. Ihan siksi, etteivät kyseenalaista omaa äitiyttään tai kykyään rakastaa lasta, jos ei ekoina päivinä hehku euforista onnea. Ettei turhaan tule heti kättelyssä olo että on jotenkin vääränlainen.

T. Kätilö ja neljän äiti

Ihme homma❤️

Maailman ihanin olento. Vaikka olen lastensairaanhoitaja, tuli hätä miten osaan huolehtia hänestä.

Valtava äidinvaisto ja pesämäinen fiilis.

Hän oli maailman tärkein olento ja on edelleen.

Mun rakas näytti ihan erilaiselta kuin olin mielessäni ajatellut. Ei hyvässä tai pahasti, vaan ihan vain... erilaiselta.

Mulle oli kerrottu, että kaikilla vauvoilla on siniset silmät, mutta hänellä olikin ihan pikimustat. Tukkakin oli ihan villi, musta ja suora. Muutenkin näytti jotenkin tosi vanhalta ja viisaalta, ihan kuin olisi mielessään vastaukset kaikkiin maailman kysymyksiin.

Eniten ihmetytti se, että kun vauva nostettiin vatsan päälle, niin hän osasi heti ryömiä ylöspäin hamuamaan rintaa. En ollut aiemmin tiennyt, että ihmisvauvat sellaiseen pystyisi.

Ihan maaginen kokemus kaiken kaikkiaan. Rakkautta suurempaa ensisilmäyksellä.

Esikoisen synnytys kesti noin 50 tuntia, joten olin to-del-la poikki. Olin lähinnä helpottunut, että selvisin hengissä. Vauvaa ja sen vointia en pystynyt edes ajattelemaan, se oli vain lämmin, märkä klöntti rinnan päällä. Vauva oli jotenkin hankalasti sylissä, tosi ylhäällä (istukkaa kiskottiin irti, joten ei voinut olla pystyssä), enkä nähnyt kasvoja ennen kuin se oli kapalossa. Mietin lähinnä miten kummallisen näköinen se oli, aivan kurttuinen. Ja olin ihan hämmentynyt, että vauva olikin tyttö, koska olin ihan varma että tulee poika.

Kuopuksesta ajattelin, että onpa esikoisen näköinen. Sekin synnytys oli vaikea ja rankka, minulla ei ollut tukihenkilöä mukana ja koin että minua kohdeltiin todella huonosti. Kuitenkin pystyin heti ajattelemaan, että ME selvittiin siitä ja olemaan iloinen vauvasta. Vähän parempi fiilis ja pystyin heti nauttimaan tulokkaasta ja fiiliksestä.

Koska lapsia ei voi ostaa kaupasta, niin meille ei tule enää kolmatta, ellei mies synnytä sitä.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostavaa se, kun osa tuntee varmaksi lapsen sukupuolen. Mikähän on oikea prosentti? Oisko n. 50%? :)

Itse olin tuntevinani, mutta se tunne muuttui aika usein.

Mä olin ihan varma, että tyttö tulee, vaikka ultrassakin poikaa näytettiin. Poikahan sieltä tulikin. Joskus ensimmäisinä viikkoina univajeen aiheuttamassa sekavuudessa etsin makuuhuoneessa vielä mun tyttövauvaa, mihin olen sen jättänyt.

Mistähän tuli tämmöinen.

Olin minäkin helpottunut, kun kysyin heti "Elääkö se?" ja kaikki imukuppisynnytykseen osallistuneet henkilöt (lääkäri, kätilö ja opiskelijat, koska synnytin Kättärillä) nauroivat ilahtuneen innokkaina ilmoittaen, että elääpä hyvinkin.

Lapsi oli isänsä näköinen ja on edelleen.

On meissä samoja piirteitä.

Itsekin olin enemmän isäni kuin äitini näköinen teini-ikään asti ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän näytän äidiltäni.

En tiedä, käykö tyttärelleni samoin.

Aika näyttää.

Synnytyksen jälkeen ensimmäiset neljä tuntia tuijotin lastani silmiin ja tuijotti minua, kunnes vihdoin nukahti.

Meillä synkkasi heti todella hyvin. ♥

Oli ihanaa sanoa vastasyntyneelle vauvalleni:

-Ei mitään hätää. ÄITI on tässä...

Kahdeksan ensimmäisen lapsen kohdalla tunsin suurta iloa, onnea ja ylpeyttä koska he olivat isoja, terveitä ja normaaleja mutta kuopuksen syntyessä tunsin vain inhoa ja vihaa koska vauva oli pieni, ruma, kalpea ja heikko. Onneksi se sitten kuoli pian jolloin minä itkin onnesta koska en todellakaan olisi jaksanut hoitaa sitä vauvaa koska se oli vaikeasti monivammainen. Ei se olisi koskaan oppinut välttämättä edes kannattamaan päätään tai nielemään itse. Se kuoli reilun kuukauden iässä pari viikkoa sitten ja ruumiinavauksessa todettiin, että sille ei ollut edes kunnollisia aivoja kehittynyt.

Näin vauvan vasta muutaman tunnin ikäisenä. Olin hämmästynyt, kun naama oli niin turvoksissa. Näytti vähän punapäiseltä mongolilta. Vauva potki ja huusi tosi kovaa. Tarkistin kaikki silmät ym. Olin iloinen kun vauva katsoi silmiin. Sillä oli todella kauniin isänsä suu, mutta hirviö-anopin töpselinenä mikä harmitti. Ei näyttänyt kunnolla kummaltakaan. Ääni oli ihmeen matala ja käheä.

Oli paljon isompi ja vahvempi ja virkeämpi kuin luulin. Tuli tosi herkkä olo ja oli epätodellista kun se osasi ryömiä rinnalle yli 10 cm. Kauhea hellyyspuuska ja yritin pukea poikaa mukaan ottamiini vaatteisiin, mutta 55 koko oli auttamatta pieni.

En tiedä mistä johtui, mutta jotenkin vauva näytti juuri siltä, miltä oletinkin hänen näyttävän. Tai ihan kuin olisin nähnyt unen tai kuvan hänestä aiemmin. En kiinnittänyt huomiota kumpaa vanhempaa muistutti enemmän. Tämä siis esikoisen kohdalla.