Miltä tuntui kun näit lapsesi kasvot ensimmäisen kerran?

Lähinnä kai ihmettelin vauvan mustaa, paksua tukkaa. En edes tiennyt, että vauvalla voi olla tukka valmiiksi. Ja kun itse olen vaalea ja mies punertavanvaalea, niin tuntui hassulta että vauvalla oli musta tukka.

Yllätyin siitä, että ensimmäistä kertaa sylissä oleva vauva jaksoi nostaa päänsä, ja katsoa minua silmiin (halusi rintaa, mutta oli kielletty koska oksitosiinitipasta seurasi hengenvaara).

Ajattelin vain, että kuinka pienet ja punaiset ihmisen kasvot voivatkaan olla! (Tyttö oli normaaliaikainen, 41+0, painoi lähes 3,7 kg ja pituutta oli ainakin 51 cm.) Lisäksi sydämeni sykäisi surun: vauva tarvitsi jotain, enkä voinut sitä hänelle antaa luonnollisesti heti.

Minä odotin aina tyttöä, vaan poika tuli joka kerran. Tuntui maailman ihmeellisimmältä, ja niinhän se onkin. Vauvat olivat aina vauvana aina ihan isänsä näköisiä, sitten kasvaessa on tullut piirteitä minustakin näkyville.

Ihana ketju ♥ nimim. esikoista odotellessa.

Säikähdin! "Noinko ruma siitä tuli?"

Sektion jälkeen vauvat nostettiin pöydälle ja kun yritin katsoa lapsia niin kätilön naama oli tiellä tuijottaen minua silmiini katsoen reaktiotani.

Koen, että hän varasti minulta ensi hetken, jolloin näen lapseni.

Kun lapsi tuotiin rinnalleni kiireellisen sektion jälkeen, ajattelin vain, että vihdoin se on siinä, nyt voin nukkua. Takana yli 72h synnytys ja väsymys karisti hienosti kaiken tunteellisuuden siitä hetkestä. Kun isä otti vauvan ihokontaktiin, minä nukahdin leikkauspöydälle lekurien yhä sulkiessa haavaa :D

Näytti naapurin Jarilta.

Ihmeelliset, uskomattoman kauniit tumman safiirin väriset siniset silmät. (melaniinin eritys käynnistyy vasta myöhemmin lapsella, jolloin silmien lopullinen väri muodostuu).

Ihanalta! Niin kaunis vauva, ja nyt kaunis nuori. ❤

Sen 30-vuotiaan korston olisin halunnut jättää näkemättä.

Ensimmäisellä kerralla olin shokissa, lapsella oli ikävä jälki kasvoissa enkä tietenkään tiennyt mikä se on ja säikähdin kamalasti, että on jotain vakavaa. Ei onneksi ollut.

Toisella kerralla olin yllättynyt, koska vauva näytti ihan vieraalta. Olin jotenkin kuvitellut, että olisi ihan sisaruksensa kopio ja yllätyin, kun ei ollutkaan.

On jäänyt ne rakkaudentäyteiset ensi kohtaamiset kokematta... Noooooo, ehkä ensi kerralla.

En kokenut ulkonäköä yllätyksenä. Ei ollut mitään erityistä ajatusta. Olin tyytyväinen kun synnytys oli ohi.

Pelästyin, koska vauvani oli tummempi kuin minä tai mieheni. Olin ollut salasuhteessa noin pari vuotta yhden irakilaisen komistuksen kanssa. Lapseni on todella kaunis tytöntyllerö joskin todella kovaääninen ja temperamenttisempi kuin veljensä. Suomeksi= hyvin rauhaton lapsi..heh. 3850 grammaa painoi tyttö syntyessään ja oli heti kova karjumaan. Itku ei ollut mitään pientä roninaa ja vielä "ihanat" koliikkikuukaudet sillä äänenvoimakkuudella varustettuna. Kirjoittelin tällä palstalla niihin aikoihin, miten lapsen saisi rauhoittumaan. Kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja tuntui, etten selviä siitä jatkuvasta täysillä volyymeillä karjumisesta ja olin todella väsynyt. Siitäkin selvittiin ja hairahduksestanikin lopulta vaikka oltiin mieheni kanssa pari vuotta erossa. Nykyään tyttö viihtyy paremmin mieheni kanssa harrastuksissa kuin minun seurassani. On siis seitsemän vuotias ja rakastaa jalkapalloa ja jääkiekkoa. Poika taas oli synnyttyään ihan isovanhempiensa näköinen. Vähän vihaisen näköinen miniukonköriläs. Hän oli todella helppohoitoinen vauva paitsi korvatulehduskierrettä oli siinä ekan vuoden aikana. Lapseni ovat ihan eri luontoisia eivätkä nykyään leiki tai harrasta yhdessä. Poika on hyvin rauhallinen eikä koulustakaan ole tullut huomautuksia käytöksestä, mutta tytöstä sitten tuleekin eikä rangaistuksetkaan auta kuin hyvin pienen hetken. Hän "lähes" tottelee vain "isäänsä." Minulle taas näyttää lähinnä kieltä tai olen tyhmä ja Eveliinan äiti on vaan kiva.

Taisin mainita, voi mikä puikulapää. Niin pieni punanen ja ruttunen♥️ sydänhän siinä pakahtuu

Salainen pelkoni toteutui lapsen tummien kasvojen myötä. Nän niissä tulevan avioeron ja tulevaisuuteni yksinhuoltajana.

Kiva ketju, vaikka olenkin lapseton mies. Melkein tuli tippa linssiin :)

Ei tuntunut miltään :D

Olin vaan helpottunut, että synnytys on ohi ja odotin vain milloin kipu loppuu ja pääsen nukkumaan. Eihän se kipu synnyttämiseen loppunut, kun repeämiä vielä tikkailtiin ja olihan keho ihan kipeänä vielä kuukauden ajan synnytyksen jälkeen.

Vauva laitettiin minun syliin siinä kun tikkailivat, mutta nopeasti pyysin, että voisiko mieheni ottaa lapsen, lapsi tuntui epämukavalta kun muutenkin sattui joka paikkaan.

Ehkä joskus kuukauden ikäisenä vauva alkoi vasta herättämään jotain tunteita. En stressannut tunteettomuudestani, äiti oli sanonut ja olen myös muualta lukenut, että ei tartte olla huolissaan jos ei heti tunne jotain tajunnanräjäyttävää äidinrakkautta. Kyllä se sieltä tulee sitten hiljalleen ajan kanssa.

Ajattelin, että keskityn ekat kuukaudet hoitamaan vauvan tarpeet ja omat vaivat ja kivut pois ja stressata voi sitten parin kuukauden päästä jos vauva tuntuu yhä jotenkin vieraalta. No ajan kanssa se kiintymys sieltä sitten tuli, ei tarvinnu stressata.

Ihmettelin miten kaunis ja suloinen se oli, itse olen ihan katseenkestävä mutta isänsä persoonallisen näköinen ja voimakaspiirteinen niin ajattelin että sieltä voi tulla mitä vain. Mutta tulikin pieni ja ihana nöpönenä,

Ensimmäisen lapsen kohdalla hämmentävältä ja vähän pelottavalta. Vastasyntyneet ovat ryppyisiä ja kärsivän näköisiä, elävä ihan omassa kuplassaan. Ensimmäiset syvän rakkauden tunteet tuli kun alkoi saada vauvaan kontaktia, huomasi, että vauva reagoi jotenkin minuun, rauhoittui kun otin syliin, katsoi suoraan minuun, hymyili. Toisen kanssa tiesin jo mitä tulee, suhtauduin rauhallisemmin.