Miltä tuntui kun näit lapsesi kasvot ensimmäisen kerran?

Sektiolla synnytin ja, kun vauva nostettiin näytille minulle ajattelin vaan, että en tunnista tuota ihmistä. Minustako se tuli ja minunko se on aivan oikeasti 😅 Olin vähän pihalla kaikesta, mutta, kun pääsin synnärille pesimään vauvan kanssa niin olin todella onnellinen. Oli ihanaa päästä tutustumaan uuteen pikkuiseeni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsilla oli ikää reilusti yli 10 tuntia ennen kuin hoitaja suostui siihen, että saisin heidät nähdä. Sairaalan säännöissä oli, että vauvaa ei vierelle tuoda ennen kuin äiti pystyy kävelemään suihkuun, joten sektiolapsia ei edes näytetty minulle, vaan heidät vietiin pois leikkaussalista ja seuraavana päivänä sain turhaan pyytää moneen kertaan, voisinko heidät nähdä. 2 ihan tervettä täysaikaista poikaa! Eka kerta oli enemmänkin sitä, että yritti napata lapsen hoitajan sylistä itselleen.

Milloin näin on toimittu? :O

2017 hyvinvoiva vauva näytettiin minulle sektion jälkeen ja sitten hän lähti isän kanssa osastolle odottamaan kun minut omeltiin kasaan. Vuonna 2019 toiminta oli kehittynyt sen verran, että hyvinvoiva vauva nostettiin olkapäälleni ompelemisen ajaksi ja sitten päästiin perheenä valvomoon.

2007 ensin näytettiin sermin yli ja vietiin kapaloitavaksi. Nyytti tuotiin rinnalle siihen asti että olin valmis heräämöön ja vauva lähti isän kanssa osastolle odottelemaan. Kyllä siinä onneksi ehti jonkun aikaa katsella ja kosketella kun sermin takana tekivät hommiaan. Osastolle päästyä sain välittömästi nyytin kainaloon vaikkei ylösnoususta ollut tietoakaan vielä. . Ei kyllä siskollakaan ollut mitään 10h sääntöä.

Järkytyin koska hänellä oli tosi iso ruma paukamamainen syntymämerkki suoraan silmän alla

En oikeastaan muuta kuin että koskakohan nämä kasvot saa kääntää menosuuntaan?

Olin pelännyt synnyttämistä ihan järjettömästi ja ihan eka reaktio kun vauva oli ulkona oli se, että mä tein sen! Muistan kun ihmettelin sitä, miten lämmin vauva oli mun ihoa vasten. Kun vauva hamusi tissiä, kätilö puristi nänniä ja sieltä tuli maitotippa, mikä tuntui myös ihan kummalliselta jotenkin, että oikeasti mun tissit tuottaa maitoa. Vauvan kasvoja katsoessa mietin vain että ai tuollainen kaveri on nyt meidän vauva. Ekat päivät olin ihan euforiassa vauvan kanssa. Mikään ei ole koskaan tuntunut niin huumaavan ihanalta kuin olo vastasyntyneen kanssa.❤

Ensimmäisen kohdalla olin vain helpottunut, että ollaan hengissä. Alapää repesi pahasti, kun vauva jouduttiin ottamaan kiireellä imukupilla ulos, oli sotkeutunut napanuoraan. Puudutus toimi huonosti. Välilihaa ommeltiin samalla todella kivuliaasti, kun sain esikoisen ekaa kertaa syliin. Siinä ei oikein ajatus juossut yhtään mihinkään suuntaan. Taisin olla jollain tapaa shokissa. Kauniiksi kyllä totesin lapsen samantien.

Toisen kanssa kaikki meni paremmin eikä yhtä pahoja vaurioita ja kipuja, mutta jollakin tapaa shokissa ja jumissa myös toisen syntymän jälkeen ja lähinnä taas iso helpotus, että kummatkin yhdessä kasassa. Ihastus, ihmettely ja liikutus uudesta perheenjäsenestä oikeastaan kunnolla iskenyt päälle vasta alun kipujen ja heikon olon helpotettua.

Lähinnä vitutti, kun mietin kaikkea sitä lisätyötä sekä elämän laadun laskua mitä on taas odotettavissa vuosiksi eteenpäin. Vaimo halusi kovasti toista lapsta, minä en kovinkaan paljon edes ensimmäistä.

3 lasta. Rehellisesti sanottuna en muista vaikka esikoinen on 9v. 

Jokainen synnytys on ollut karmea, en ole nukkunut oikeen moniin päiviin ja synnytykset rankkoja. Toki oli ihana saada vauvat rinnalle ja lähelle ja katsoa heitä ja varmaan huokaista helptotuksesta että nyt se on ohi ja vauva syntynyt. 

Ei siinä heti ole jaksanut/tajunnut katsella vauvaa sillä silmällä että miltä näyttää ja kumman sukuun on tullut. Oikeastaan vauvat näyttävät aika samalle tuossa vaiheessa. 

Nyt kun kuopuskin on 3v niin osaa sanoa kuka lapsista näyttää keneltäkin, kuka perinyt ulkonäöllisesti tai luonteeltakin ketä. 

Vauva-ajat muutenkin mennyt sumussa ettei sitä oikeen muista edes. Onnellisuuden ja kiitollisuuden tunteet ovat olleet päällimmäisenä ja tunne siitä että lapsi on nyt siinä josta minun on huolehdittava, rakastettava ja jolle annan hyvän elämän ja matkaeväät tulevaisuuteen kun hän lähtee joskus luotani ns maailmalle omaan elämään. 

Näinkö suuri osa ei halua tietää lapsensa sukupuolta ennen syntymää? Olen myös yllättynyt kommenttien pinnallisuudesta, vaikka ihmiset pinnallisia ovatkin. 97 % vastasyntyneistä eivät ole nättejä. Tiedän myös monta lapsena kaunista, joista kasvoi hyvin pliisun näköisiä ja sama toisin päin. 

Muistan esikoisen intensiivisen katseen ja toisen lapsen pettymystä täynnä olevan katseen; aivan kuin tämä toinen lapsi olisi ollut pettynyt tavisperheeseen, johon sattui syntymään. Ajattelin, että nyt on maailman kirjat sekaisin, kun vauva vaikuttaa niin järjettömän viisaalta. Molemmat ovat jo aikuisia ja kyllä vain akateemisia älykköjä.

Taisin olla pääasiassa helpottunut että oltiin molemmat ok. Ei se mitään rakkautta ensisilmäyksellä ollut... en oikein tiedä mitä se oli, hämmennystä ehkä. Että tuoko se nyt on minun lapseni. Muistan huomanneeni hiuspyörteen lapsen otsalla ja miettineeni että jos menisi hukkaan tunnistaisin omani siitä.

Tunsin huolta, pitkä urakka edessä

Tuntui omituiselta. Minulla ja miehelläni on todella vaalea iho. Miehen hiukset ruskeat ja minun blondit ja molemmilla suorat jne. mutta lapsi oli afrikkalaisen näköinen. Todella tumma kikkarapää.

Katsoin että 'huoh, tässä on paljon työtä' mikä osoittautuikin oikeaksi yövalvomisien takia. En silti vaihtaisi päivääkään ja on minulle hyvin rakas.

Hän oli niin kaunis, siro ja rauhallinen. Kokonaista 2 kg 390 g,

en meinannut rohjeta koskea ollenkaan. Ihana vieläkin aikuisena.

Esikoinen (poika) tuli sektiolla ja hämmentyneenä tuijotin sitä minulle pikaisesti näytettyä nyyttiä. Tuumasin miehelle, että "sillä ei ole kenenkään nenä". Nenä oli jokseenkin outo silloin, leveä ja litteä, myöhemmin kyllä ihan normaali. Hirmu hankalaa oli asennoitua, että tuo vauva on mun, kun se vaan jostain tuolta revittiin. Olisin voinut vaikka vaihtaa huonetoverin kanssa päikseen, ei ollut sellaista "mun oma"-olotilaa, mitä odotin.

Toisen lapsen kohdalla katsoin heti, että todella siro ja kaunis tyttö. Muilla oli sellaisia jättivauvoja, joilla pulleat naamat. Mun vauvalla oli kauniit sirot nukkemaiset kasvot ja suuret kauniit silmät. On edelleenkin :) maailman kaunein ja ihanin tyttö. Kai se oli siitäkin, että toinen lapsi ja tämä normaali synnytys, niin ne tunteetkin oli heti pinnassa ja en olisi tyttöä läheltäni pois antanut.

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan muuta kuin että koskakohan nämä kasvot saa kääntää menosuuntaan?

Klassikko 😂😂😂

Eipä oikein miltään. Katsoin vain että tuossa se nyt on. En herkistynyt.

2 poikaani ovat kuin veistettyjä samasta puusta, en tiedä keneltä näyttää, kai meidän sekotukselta.

Kolmas poika syntyi ja heti suku kenen näköinen se on, onko sillä punainen tukka! Pahoitin mieleni.

Pojat ovat itsensä näköisiä!

Esikoinen syntyi kaksi kk ennen aikojaan sektiolla ja hänet vietiin kiireesti tehohoitoon. Koska olin lakanoiden alla, käsissä kanyyli, en voinut koskea lapseen. Mutta lääkäri näytti pojan minulle nopeasti ja hipaisi vauvan kantapäällä poskeeni, ennen kun he veivät lapsen pois. En koskaan unohda sitä kosketusta. Tytär syntyi kk ennen laskettua aikaa, oli myös niin pieni, mutta hänet sain kuitenkin paidan alle vähäksi aikaa ennen pois vientiä. Sitäkään en unohda koskaan, miltä lämmin, pesemätön lapsi tuntui iholla. ❤️❤️ Molemmat lapset näin vasta seuraavana päivänä kunnolla ja tunsin lähinnä helpotusta, että ovat elossa ja alustavien tutkimusten mukaan terveitä.