Ajatuksia ulkonäköpaineista kellään?

Vierailija kirjoitti:

Miehenä koen ulkonäköpaineita hiustenlähdöstä, asia on sellainen jolle en voi mitään ja sillä on silti iso vaikutus ulkonäköön, epäreilua.

Makuja on monia. Olen ihastunut vähähiuksiseen mieheen, jolla vähän kaljua päälaella. Hän on niin komea, viehättävät kasvot, kroppa ja persoona.

Vierailija kirjoitti:

Painoindeksi on 24,54.... 25 ois ylipainoo.. 7kg on tavoitteena laihduttaa

Juuri painoindeksi ei kerro sitä koska iso osa on "laihaläskejä",suuri rasvaprosentti vaikka paino normaali.

Huvittaa kovasti tämä nykymaailma somekuvioineen. Ainahan toki on varmaan tietyllä tavalla ollut esim ulkonäköpaineita, mutta nykyihmisen minuuden tuntuu määrittävän sosiaalinen media ja siellä kavereiden ja tykkäystä määrä.

Oma vaimoni ei ole missi ulkonäöltään (normipainoinen kuitenkin), mutta hän on maailman paras äiti lapsillemme ja erittäin hyvä vaimo, jota rakastan täydestä sydämestäni. Itseään on aina vaikea määrittää, mutta olen itse hyvinkin sopusuhtainen mies, jota on usein komeaksikin kehuttu. Joku voisi siis sanoa, että olemme epäsuhta pari. Itse en näin koe ja katson, että kuka vain voisi saada itselleen puolison riippumatta siitä, miltä itse näyttää.

Toisaalta, nykymaailmassa taitaa olla trendinä sekin, ettei voi ottaa ketä vain, vaikka itse tykkäisikin toisen mukavaksi ihmiseksi, koska pitää huomioida se, miten kaveripiiri ja muu sosiaalinen maailma tämän mahdollisen puolison hyväksyisi😂 Kaiken maailman Facebookit, instagramit, tinderit sun muut antavat niin valheellisen kuvan elämästä kuin olla voi, mutta valitettavasti se myös ajan saatossa muokkaa ja on jo muokannut meitä siitä, millaista elämän ja meidän itse muka tulisi olla.

Ja ei, emme ole vaimon kanssa kumpikaan sosiaalisessa mediassa mukana, mutta normaalisti työssäkäyviä hyvinkin sosiaalisia ihmisiä.

Tsemppiä kaikille ja varsinkin itseään huononnäköisinä pitäville!

Kuule kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aknea naamassa.

Lisäksi tummat ja tuuheat karvat käsissä ja jaloissa + herkkä iho = ei hyvä yhtälö sheivata, epiloida tai sokeroida. Kesäisin tulen erittäin tietoiseksi tästä.

Akneen voisi löytyä apua ihotautilääkäriltä. Jos on kyse liikakarvoituksesta, sen syy voi olla hormonaalinen, lääkärillä voisi siinäkin mielessä kannattaa käydä, jos et sitä vielä ole tehnyt. Tsemppiä.

Syy kumpaankin on hormonaalinen ja tähän on yhdistelmäehkäisypillereitä tarjottu, valitettavasti kävi ilmi, että niitä en voi käyttää enkä todennäköisesti juuri muutakaan hormonaalista ehkäisyä.

Joo, kyllähän noita ulkonäköpaineita on. Tai ei ehkä paineita, en siis jaksa enää yrittää muuttua sen tähden, mitä toiset saattavat musta ajatella, mutta kyllä mua jotkut asiat ulkonäössäni masentaa. Ikävän näköinen ihosairaus, masennuksen aikana huonoon kuntoon päästäneeni hampaat ja kroppa, joka on kyllä hoikka, mutta ei-kiinteä, joka puolelta löllö. Ei voi mitään. Sairauteen ei ole hoitoa, hampaisiin ei ole varaa ottaa kuoria ja kropan kiinteytyksestä en jaksa välittää. Ajattelen, että juna meni jo, mitä väliä enää, miltä näytän, näin vanhempana ja lähinnä itsekseni kun oleskelen.

Vierailija kirjoitti:

Huvittaa kovasti tämä nykymaailma somekuvioineen. Ainahan toki on varmaan tietyllä tavalla ollut esim ulkonäköpaineita, mutta nykyihmisen minuuden tuntuu määrittävän sosiaalinen media ja siellä kavereiden ja tykkäystä määrä.

Oma vaimoni ei ole missi ulkonäöltään (normipainoinen kuitenkin), mutta hän on maailman paras äiti lapsillemme ja erittäin hyvä vaimo, jota rakastan täydestä sydämestäni. Itseään on aina vaikea määrittää, mutta olen itse hyvinkin sopusuhtainen mies, jota on usein komeaksikin kehuttu. Joku voisi siis sanoa, että olemme epäsuhta pari. Itse en näin koe ja katson, että kuka vain voisi saada itselleen puolison riippumatta siitä, miltä itse näyttää.

Toisaalta, nykymaailmassa taitaa olla trendinä sekin, ettei voi ottaa ketä vain, vaikka itse tykkäisikin toisen mukavaksi ihmiseksi, koska pitää huomioida se, miten kaveripiiri ja muu sosiaalinen maailma tämän mahdollisen puolison hyväksyisi😂 Kaiken maailman Facebookit, instagramit, tinderit sun muut antavat niin valheellisen kuvan elämästä kuin olla voi, mutta valitettavasti se myös ajan saatossa muokkaa ja on jo muokannut meitä siitä, millaista elämän ja meidän itse muka tulisi olla.

Ja ei, emme ole vaimon kanssa kumpikaan sosiaalisessa mediassa mukana, mutta normaalisti työssäkäyviä hyvinkin sosiaalisia ihmisiä.

Tsemppiä kaikille ja varsinkin itseään huononnäköisinä pitäville!

Et siis pidä vaimoasi kauniina tai hyvännäköisenä, ja uskot että muut pitävät sinua vaimoasi paremmannäköisenä? Eikö siis naisen ulkonäkö merkitse sinulle juurikaan, vai ihastutko sitten usein niihin missinnäköisiin?

nainen siellä aloituspuheessaan voisi kuunnella viisasta neuvoani, pidän itseäni ihmissuhteiden suhteen hieman luuserina, mutta olen tähän ongelmaan keksinyt mainion ja toimivan ratkaisun

jos en saa seksiä ostan sitä, eli toivottavasti ap olet sen verran varakas että voit kohottaa itsetuntoasi esimerkiksi maksamalla ihmisille, jotka tekevät sitä työkseen

Ajatuksia herättävä keskustelu. Itse olen joskus nuorempana ja välillä edelleen ajatellut, että minussa ei ole mitään hyvää kuin kroppa. Lähinnä olen aina vihannut nenääni. Siitä on kiusattu ja ihan syystä. Tästä syystä, että pidin kroppaani tärkeänä, mulle tuli bulimia. Söin suruuni, mutta en halunnut lihoa, koska muuten olisin ollut kokonaan ruma. Tämä on jännä, koska ikinä en ole ollut yksin. Olen seurustellut lähes koko ikäni ja sinkkuna on ollut miehiä jonoksi asti. Enkä usko, että se on johtunut pelkästään hyvästä kropasta. Tiedän itsekin olevani fiksu, mukava, ystävällinen ja pirun seksikäs jos niin päätän käyttäytyä. Silti nenäni on aiheuttanut paljon harmitusta ja vaan jos olisi rahaa ja pokkaa käydä leikkauksessa, menisin välittömästi. Olen onneksi löytänyt aviomiehen ja meillä on vauva, jonka vuoksi olen joutunut käsittelemään asiaa vielä enemmän. Mitä jos lapselleni tulee samanlainen nenä kuin minulle? Pystyisinkö minä ikinä kutsumaan lapseni nenää rumaksi? Tai omaa nenääni hänen kuullen rumaksi?

Tiedän, että kaikki eivät tykkää minusta, enhän minäkään tykkää kaikista. Ulkonäöllisesti tai luonteeltaan. Yksi nenä ei ratkaise koko pakettia. Mutta huono luonne saattaa ratkaista. Monta kertaa olen todistanut sitä, kun hyvännäköinen ihminen muuttuu vastenmieliseksi käytöksensä vuoksi. Yksi nenä ei voi olla onnen tiellä. Eikä olekkaan.

Yksi lisävinkki myös teille, hymyilkää! Pitkään vihasin valokuvien ottamista, kunnes huomasin, että kaikki kuvat onnistuvat kun hymyilen kunnolla :)

Niin ja tuohon ylipainoisuuteen. En oikein osaa sanoa, kun koskaan ei varsinaisesti ole ylipainoa ollut, mutta nyt kun olen ns. lopettanut ruuan kyttäämiseen ja syön sitä mitä tekee mieli ja milloin tekee mieli, niin olo on parempi. Tämä ei tietysti toimi kaikilla. Mutta yleisesti mitä enemmän on rajoitteita, sitä isompi on retkahdus, varsinkin henkisesti. Ja jos oikeasti haluaa asialle jotain tehdä, ota yhteys oikeasti ammattilaiseen (ei kuukauden kuureja).

Ahdistuksenhan pitäisi vähentyä sitä mukaa, kun painosi normalisoituu. Ole ylpeä siitä mitä olet saanut aikaan. Takaan, että pisteesi miesmarkkinoilla kohoavat koko ajan, ole iloinen siitä.

Minulla ei ole ulkonäköpaineita. En ole täydellinen upea nukke, mutta jotkut "viat" ja "puutteet" ulkonäössä eivät haittaa minua. Jos joku joskus jotain ihmettelee niin se sitten häiritsee häntä, ei minua.

En ymmärrä niitä jotka käyttävät koko valveillaoloaikansa siihen että pohtivat omaa ulkonököään. Ja eivät saa unta kun miettivät ulkonäköään.

On aika typerää pohtia sitä että ei voi töissä puhua palaverissa kun muut tuijottavat vain "Onpa sillä iso nenä" tai ei voi mennä lapsen kanssa leikkipuistoon takki päällä, kun muut mammat tuijottavat että "Onpa tuolla kyllä pienet tissit" tai ei voi kotonaan tehdä ruokaa rauhassa, kun päässä pyörii vain "Mun tissit roikkuu".

Olen leikkauksen jälkeen kotona vuodelevossa ja katsoin aikani kuluksi katsomosta sen plastiikkakirurgiasarjan, mikähän se nyt olikaan. Kauneuden hinta tai jotain. Moni niistä elämää rajoittavista ongelmista oli sellainen että en ymmärrä mikä niissä oli sellaista että ihmiset eivät voineet niiden kanssa elää ja häpesivät niin että vain itkivät kotona. Tilanne ennen operaatiota oli mielestäni ihan ok, ja operaation jälkeen ei mielestäni tilanne ollut välttämättä yhtään sen parempi. Kuopparintapojan ongelmaa en edes huomannut vaikka moneen kertaan katsoin ennen kuin tietokoneella näyttivät että on pieni kuoppa. Ja tuo poika ei ole ikinä ilman paitaa. Miksi?

Tottakai ymmärrän noista sen että 80 kiloa laihduttaneella naisella oli roikkuvaa nahkaa joka aiheuttaa haittaa, mutta ei se kosmeettisesti niin kamalalta näyttänyt että se rajoittaisi välttämättä omalla kohdallani elämää. Ja kumpikaan hörökorvatapaus ei mielestäni ollut sellainen että niitä korvia olisi pitänyt hävetä ja peitellä. Mutta roikkuvat tissit. Mitä pahaa niissä oli? Miten ihmeessä ne rajoittavat elämää KOSMEETTISESTI? Tai liian pienet tissit? RIntaliivit päällä tilanne oli mielestäni laihalla ihmisellä hyvin sopusuhtainen, enkä ymmärrä mitä väliä on sillä onko tissien kohdalla kumipallot vai ei. Liian isot tissit ymmärrän kun ne oikeasti ovat painavat ja päätä särkee, mutta roikkuvat tissit eivät kyllä haittaa kun ne liiveillä saa kuitenkin pysymään kasassa.

Pinnallisuus on mielestäni noloa ja turhaa. En itse keksi omasta ulkonäöstäni mitään mitä haluaisin korjauttaa pelkästään kosmeettisista syistä. Yksi ruma luomi on poistettu, koska se alkoi muuttua, tummua ja rypistyä ja pelkäsin että siinä on melanooma. Äidilläni oli luomessa melanooma ja siitä alkoi melkoinen rumba, joten tuon luomen poisto ei ollut "Koska se näyttää rumalta".

En ole koskaan ollut lihava vaikka sairastankin kilpirauhasen vajaatoimintaa. Ruokavaliolla ja liikunnalla olen pysynyt kunnossa ja lääkitys auttoi oireisiin. Ennen lääkitystä ehdin oireilla 11 vuotta ja lopulta olin puoli vuotta sairauslomalla oireiden vuoksi ennen kuin sain lääkityksen kokeiluun...

Naamassa on ruma luomi, kroppa on tasapaksu nakkipötkö, tissit on pienet, en ole treenattu ja hyväkroppainen vaan lähinnä hoikka ja lihakseton, kyljessä on iso arpi (leikkauksesta), nenä on ruma ja omituisen muotoinen jne. Mutta ei noista mikään ole sellainen asia että pitäisi kirurgisesti korjauttaa.

Liikuntaa alan taas harrastaa ihan terveyden vuoksi, lihasvoimaa ja liikkuvuutta parantaakseni, sitten kun tämä leikkauksen jälkeinen sairausloma on ohi. VIelä kolme viikkoa... Nyt olen viikon maannut sängyssä, eli varovasti pitää aloittaa.

Ikää on 34 vuotta, pituutta 162 cm ja paino 50-52 kg.

Miehen kanssa tuli ero talvella kun hän alkoi haluta lapsia ja minä en. Suhde kesti 12 vuotta ja uutta miestä en halua vaikka miehiä on tarjolla ollut. Nyt on ihan hyvä olla hetki yksin mutta näköjään kelpaisin monille.

Hei sinä joka aloitit ketjun! Joo, kerronpa miten mulle kävi.. Sain painoni viimein tippumaan, pari vuotta sitten.. Mutta mieleni ei pysynyt mukana siinä, että paino putosi ja aloin mahtuu vaatteisiin joihin en ollut mahtunut vuosiin.. Tunne oli kuin lottovoittajalla, alussa.. Mutta siis todellakin vaikka kuinka mahduin pienempiin vaatteisiin jne., niin mun päässä mä olin yhä se "läski".. Näin peilistä hoikan minän, mutta mieli ajatteli yhä läskiä enkä osannut suhtautua mun uuteen painoon. Lihoin sitten 15 kg takaisin, ja nyt aion aloittaa hitaasti mutta varmasti painon pudotuksen. Se ei tapahdu päivässä.. Mutta nyt tiedän kyllä että tulen osaamaan suhtautua jos ja kun paino tippuu, edes muutaman kilon verran.. Toi 15kg teki mulle nk.raskausarpiakin,että voin sanoa että se on nyt aika raskasta ja välillä toivottoman tuntuista, mutta aion hoitaa itseni sellaiseksi, että olen tyytyväinen viimeinkin! Paljon tsemppiä sinne päin!

Mulla ei ole ajatuksia ulkonäköpaineista ollenkaan. 

Tämä ketju tuli taas niin oikeaa aikaa eteeni. Olen 22v nainen ja koko elämäni ollut hyvin epävarma ulkonäöstäni ja tuntenut riittämättömyyden tunnetta itsestäni. Ala-asteikäisenä koettu häpeä omasta kropasta pienen pyöreyden takia on jättänyt jälkensä. En koskaan ollut läskiläski, vaan pullukka. Mutta lapset ovat julmia ja löytävät piikiteltävää mistä vain. Nenästäni sain kuulla lapsena koska se on isohko ja koska ylähuuleni on olematon sivuprofiilini ei ole omasta mielestä kaunis. Onneksi sitä ei tarvitse itse nähdä kuin kuvista ja kasvoni ovat edestäpäin ihan kauniit, kiitos suurien sinisten silmieni.

Mittani olivat lukion alusta asti aika samat, 161/58. Opin elämään itseni kanssa enkä vertaillut itseäni muihin koko aikaa. Kavereita on aina ollut ja olin niitä ’suosittuja tyttöjä’ yläasteella. Miehiltäkin olen saanut huomiota aina ja koin olevani ihan sopivan kokoinen ja näköinen.

Keväällä pomoni uusi 18v tyttöystävä mustasukkaisuuksissaan kuitenkin haukkui minut lihavaksi rumaksi huoraksi ja se jostain syystä vaikutti minuun. Annoin asian olla hetken, mutta samalla alkoi järkyttävä stressi ja muutokset elämässä jotka saivat ajattelemaan asiaa liikaa. En pystynyt syömään, en nukkumaan ja koin itseni huonoksi kaikessa, jotain masennukseen ja työuupumukseen viittavaa ainakin.

Havahduin kuukausi sitten kun aloin kuulemaan ihmisiltä kommenttia laihtumisesta. Olen laihtunut alle 6kk vähän päältä 10kg. Vaikka tiedän järjellä etten ole lihava, silti koen jatkuvaa epävarmuutta siitä etten ole urheilullinen ja timmi vaan ns laihaläski. Epävarmuutta paikkaan laittautumisella. Jotta edes ulkopäin näyttäisi hyvältä ja ehjältä, eikä jatkuvasti väsyneeltä, voimattomalta ja riutuneelta. Vahva meikki, laitettu tukka ja kalliit vaatteet. Josko sitten riittäisin enkä saisi arvostelua ulkonäöstä, jonka riittämättömyys laukaisi tämän kauhean pahan olon kierteen.

Juna meni jo. Harmi tietenkin, jos minua ei hyväksytä. Itse hyväksyn itseni. Olen vapautunut ulkonäköpaineista.

.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene peilin eteen ja katso mitä hyvää siellä näet. Ja yritä korostaa niitä puoliasi. Jotain painoa voit laskea myös sille miten suhtaudut vastaantuleviin ihmisiin. Se kumppani jota mahdollisesti olet vailla ei ehkä huomaakaan piilossa olevaa peffasi selluliittia mutta hurmaantuu iloisesta ilmeestäsi ja ystävällisestä käytöksestäsi. Ehkä teidän huumorintajunne sopivatkin yhteen ja yhtäkkiä olette sopineet treffit kaverin pottunenästä ja sinun paksuista reisistäsi huolimatta.

Yritän, ja joskus onnistunkin. Mutta myönnän, että taustalle on jäänyt pelko, että aina kun avaan oveni joko henkisesti tai kirjaimellisesti uudelle ihmiselle, jännitän aivan tautisesti sitä, millaisen reaktion saan aikaan ja kuinka paljon saan selitellä ennalta, että en ole timmi (tätä oikeasti hillitsen 99,9 % etten pelästytä vastapuolta oikeasti, mutta pelkään silti että toisella on minun suhteeni ihan liian isot odotukset). 

Kerron salaisuuden, persemies kokee KAIKKKi perseet kiihottavana, tosimies KAIKKI tissit haluttavana jne.

Joten, valitse mies makusi mukaan. Karsinta käydään jo tutustumisvaiheessa/

rtyeryrter kirjoitti:

Ahdistuksenhan pitäisi vähentyä sitä mukaa, kun painosi normalisoituu. Ole ylpeä siitä mitä olet saanut aikaan. Takaan, että pisteesi miesmarkkinoilla kohoavat koko ajan, ole iloinen siitä.

Ap tässä, ja näinpä ajattelin minäkin. Mutta eipä mene näin suoraviivaisesti. Itselläni on aika voimakkaasti ylpeyden sijaan häpeäntunne siitä, että olen kuitenkin ollut huomattavasti nykyistä isompi, pelkään kirjaimellisesti "paljastuvani" seuraavalle sulhasehdokkaalle, ja pelkään aika paljon sitä, miten tämä mies suhtautuu epätäydellisyyksiini. Ja tästä ei oikeasti pääse eroon millään määrällä laihduttamista, ja toisaalta: tuntuu kurjalta ajatella, että arvoni parisuhdemarkkinoilla määräytyy vain painon perusteella. Kun haluaisihan sitä uskoa, että minussa on oikeasti paljon muutakin kuin vain painoni. 

Minulla riittämättömyydentunteet tulivat lähipiiristä: muistan, että koko yläasteen ajan minua haukuttiin aivan nonstoppina. Olin liikaa tätä, liikaa tota, aivan liian vähän tätä ja kaikkea siltä väliltä. Kun poikaystävä oli suurimman myyräntyön tehnyt ja saanut minut itkemään, hän lohkaisi fiksusti: "Sun pitää vain hyväksyä ittes" eli toisin sanoen mun olisi pitänyt tyytyä siihen haukkumiseen. 

Nyt, 30 vuotiaana, voin käsi sydämellä sanoa, että olin siihen aikaan todella hyvännäköinen, hoikka ja pitkähiuksinen Kate Winslet. En silloin todellakaan tiennyt sitä, koska lähipiiri piti huolen ettei "urea mahdollisesti nouse päähäni kun vaikutan siltä". En oikeasti vaikuttanut, vaan heidän heikot itsetuntonsa aiheuttivat sen, että sain selkääni henkisesti päivittäin. 

Eli siis: ota poiis ne mustat lasit, joilla katsot itseäsi. Todennäköisesti sinussa ei ole mitään vikaa, vaan olet joku hyvännäköinen muidu jonka itsetuntoa on lytätty sellaisilla heikoilla kohdilla ja mielikuvaa itsestäi on perustavanlaatuisesti heikennetty. Sinuna ottaisin annoksen J. Tukiaisen asennetta ja toteisin ruusu hampaiden välissä: "Oh god, its only me" ja menisin ostamaan kasan vaatteita, kuoharipullon ja juhlisin ihanaa vartaloani. hanki uusi vaatetyyli jossa ostat itsellesi sopivia vaatteita ja hymyile. Laita tukkaa, meikkaa, piristä itseäni. Ennen kaikkea opettele tietoisesti kunnioittamaan itseäsi, silleen että "minulle ei nyt kuulkaas ryppyillä." 

Eli siis tarkennuksena: sinua on todennäköisesti lytätty sellaisilla asioilla, jotka ovat olleet heikkoja kohtiasi, ja näin ollen niitä on suurenneltu ja niiden merkitystä liioiteltu tarpeettomasti. - 58

58: iso kiitos kommentistasi. <3 Tuo jotenkin upposi ja syvälle. 

Ap