Sonja, 34, on päättänyt, ettei koskaan hanki lapsia – yhä useampi suomalaisnainen tekee saman ratkaisun: ”En halua vangiksi elämään, jota en halua”

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niinpä minun pitää ehdottomasti 'hankkia' se lapsi, jotten vain ole yksinäinen vanhana. Mitä väliä sillä on, etten oikein halua, etten oikeastaan pidä lapsista, kunhan vain en ole yksinäinen vanhana. 

Kuunteletteko te koskaan että mitä te puhutte? Eikö niillä lapsilla ole teille mitään arvoa? Ja miksi ihmessä se yksinäisyys vaivaisi, kun siihen on totutellut ja tottunut koko ikänsä? Mikä siinä pelottaa niin hirveästi, että pitää sen pelon poistamiseksi käyttää omia jälkeisiään? Kummallista. Kyllä ne pettyneimmät vanhukset ovat niitä, joilla on lapsia ja jos ne lapset eivät käy katsomassa. 

En usko, että omat vanhempani hankkivat minua vanhuuden turvaksi, mutta nyt kun he ovat vanhoja, haluan itse auttaa heitä, koska he ovat minulle yhä erittäin rakkaita. En ole myöskään hankkinut omia lapsiani vanhuuteni turvaksi, vaan koska rakastuin heidän isäänsä ja halusin hankkia lapsia juuri hänen kanssaan. Lapset ovat mitä luonnollisin osa elämää. Ilman heitä elämä ei jatkuisi. Jospa sinäkin yrittäisit ajatella asiaa tältä kantilta.

120-vuoden sisään sinä ja minä ja kaikki muut olemme tuolla maan povessa. Kuolleita. Mikään ei meillä jatku. Lapseton ja lapsellinen ovat 100% tasa-arvoisia, ihan kuolleita. Kannattaa ajatella asiaa tältäkin kantilta.

Kun sinua ei ole, sinua ei ole. Me emme ole 500 vuotta sitten harmitelleet, että voi kun joku meitä ei ole tehnyt tai voi kun emme ole olemassa. Kun me lakkaamme olemasta, niin tilanne on ihan sama. Ei ole mitään eikä ketään. Sinulla tai minulla.

Vela

Mutta minä elän tässä ja nyt vanhempieni kanssa ja lasteni kanssa, osana omaa perheyhteisöäni. Juuri näin haluankin elää. Olen onnellinen.

No sehän se viisasten kivi onkin; elää onnellista elämää ja olla niin vahva, että uskaltaa elää sitä. Omannäköistään ja omille arvoille sopivaa elämää. Hyvä että ollaan molemmat onnistuttu.

Vela

Vielä kun selviäisi, miksi tuhlaat aikaasi kirjoittamalla Vauva-palstalle?

En minäkään vietä aikaa Moottoripyörä-palstalla, kun en edes korttia omista, eikä mopot kiinnosta.

Katsos, velatkin kaipaavat yhteisöllisyyttä. Heillä kun ei ole sitä omaa perhettä, ja välillä olisi kiva keskustella muidenkin kuin itsensä kanssa. Siksi tällainenkin palsta kelpaa korvikkeeksi.

Miten niin ei ole omaa perhettä???

Voi luoja tuota ylimielisyyttä. Perheen käsite on muutakin kuin ne LAPSET.

Puoliso ja koira?

Ja sinulla lisäksi rääkyvä, huonokäytöksinen lapsi?

Ensimmäinen vaihtoehto oli parempi.

Entäpä nauravat iloiset lapset? Jotka ilmaisevat itseään hieman monipuolisemmin kuin heiluttamalla häntäänsä:-).

Itse olen sen ikäinen, että lapsen hankinta olisi ajankohtainen muutaman vuoden sisään. Olen siis vähän alle 30v. Olen kauhuissani, koska yritän arpoa haluanko vai enkö. Miehen mielipide on: lapsi olisi kiva, muttei pakollinen.

Pelkään lähinnä kaikkea hössötystä mikä lapseen liittyy. Pelkään, että minua ei sen jälkeen ole. Ketään ei enää kiinnosta minun kuulumiseni, vaan lapsi on keskipisteessä. Kuulostaapa kovin narsistiselta, enkä nyt tarkoita niin, että olisin koko ajan kaiken huomion keskipisteessä muutenkaan. Jotenkin vaan lähipiirini huomioon ottaen tuntuu, että hukkuisin neuvoihin yms. paasaukseen vauvasta, eikä minun kanssa enää juteltaisi kuin lapsi-juttuja. :/

Typerää tuossa jutussa oli vertaus lasten ja sen lentolipun välillä, ihan kuin ne olisivat verrattavissa. Itse olen tyytyväinen ilman lapsia enkä missään nimessä haluaisi perhe-elämää. Se ei johdu mistään niin pinnallisesta syystä kuin että haluan nyt vaan matkustaa kun siltä tuntuu, vaan nautin yksinolosta ja siitä, että saan panostaa työhän ja harrastuksiin niin paljon kuin haluan. Enkä ole ikinä kokenut tarvetta lisääntyä. 

Vierailija kirjoitti:

Todellisuudessa lapsettomat eivät ymmärrä, millaista iloa ja onnea lapset elämään tuovat.

Ihan konkreettisesti: mitä iloa on lapsista? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niinpä minun pitää ehdottomasti 'hankkia' se lapsi, jotten vain ole yksinäinen vanhana. Mitä väliä sillä on, etten oikein halua, etten oikeastaan pidä lapsista, kunhan vain en ole yksinäinen vanhana. 

Kuunteletteko te koskaan että mitä te puhutte? Eikö niillä lapsilla ole teille mitään arvoa? Ja miksi ihmessä se yksinäisyys vaivaisi, kun siihen on totutellut ja tottunut koko ikänsä? Mikä siinä pelottaa niin hirveästi, että pitää sen pelon poistamiseksi käyttää omia jälkeisiään? Kummallista. Kyllä ne pettyneimmät vanhukset ovat niitä, joilla on lapsia ja jos ne lapset eivät käy katsomassa. 

En usko, että omat vanhempani hankkivat minua vanhuuden turvaksi, mutta nyt kun he ovat vanhoja, haluan itse auttaa heitä, koska he ovat minulle yhä erittäin rakkaita. En ole myöskään hankkinut omia lapsiani vanhuuteni turvaksi, vaan koska rakastuin heidän isäänsä ja halusin hankkia lapsia juuri hänen kanssaan. Lapset ovat mitä luonnollisin osa elämää. Ilman heitä elämä ei jatkuisi. Jospa sinäkin yrittäisit ajatella asiaa tältä kantilta.

120-vuoden sisään sinä ja minä ja kaikki muut olemme tuolla maan povessa. Kuolleita. Mikään ei meillä jatku. Lapseton ja lapsellinen ovat 100% tasa-arvoisia, ihan kuolleita. Kannattaa ajatella asiaa tältäkin kantilta.

Kun sinua ei ole, sinua ei ole. Me emme ole 500 vuotta sitten harmitelleet, että voi kun joku meitä ei ole tehnyt tai voi kun emme ole olemassa. Kun me lakkaamme olemasta, niin tilanne on ihan sama. Ei ole mitään eikä ketään. Sinulla tai minulla.

Vela

Mutta minä elän tässä ja nyt vanhempieni kanssa ja lasteni kanssa, osana omaa perheyhteisöäni. Juuri näin haluankin elää. Olen onnellinen.

No sehän se viisasten kivi onkin; elää onnellista elämää ja olla niin vahva, että uskaltaa elää sitä. Omannäköistään ja omille arvoille sopivaa elämää. Hyvä että ollaan molemmat onnistuttu.

Vela

Vielä kun selviäisi, miksi tuhlaat aikaasi kirjoittamalla Vauva-palstalle?

En minäkään vietä aikaa Moottoripyörä-palstalla, kun en edes korttia omista, eikä mopot kiinnosta.

Katsos, velatkin kaipaavat yhteisöllisyyttä. Heillä kun ei ole sitä omaa perhettä, ja välillä olisi kiva keskustella muidenkin kuin itsensä kanssa. Siksi tällainenkin palsta kelpaa korvikkeeksi.

Miten niin ei ole omaa perhettä???

Voi luoja tuota ylimielisyyttä. Perheen käsite on muutakin kuin ne LAPSET.

Puoliso ja koira?

Ja sinulla lisäksi rääkyvä, huonokäytöksinen lapsi?

Ensimmäinen vaihtoehto oli parempi.

Entäpä nauravat iloiset lapset? Jotka ilmaisevat itseään hieman monipuolisemmin kuin heiluttamalla häntäänsä:-).

En kaipaa perheeseeni lapsia lainkaan, lasten naurun räkätys on sitä paitsi ärsyttävän kuuloista. Perhekäsitykseni on laajempi kuin perinteinen ydinperhe, se käsittää muitakin kuin saman katon alla asuvat.

samoilija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Tuo on kyllä mielestäni paskin mahdollinen perustelu lapsien hankintaan ettei halua olla vanhana yksin. Ei sitä voi tietää. Sitä paitsi ei lapset korvaa ystäviä.

Ihmisillä on kovin mustavalkoinen näkemys maailmasta. Vanhanakin voi saada uusia ystäviä vaikka kaikki olisi jo kuollut ympäriltä. Tai sitten ei, entä sitten? Ihmisestä itsestään se on paljolti kiinni. Tietysti hankala jos ei pääse enää liikkumaan mihinkään. Toisaalta nykynuoriso kun tulee vanhaksi, kommunikaatiomahdollisuudet ovat huomattavasti laajemmat kuin nykyvanhuksilla jotka eivät osaa hyödyntää esim. internetin kaikkia mahdollisuuksia.

Tuossa iässä varmasti on jo muutenkin elämänkatsomusta ja kokemusta niin että diilaa sen asian kanssa siten miten parhaimmaksi näkee. Tuskin tuossa mitään teiniangstimasennuksia jaksaa enää asian tiimoilta vetää.

Joku vanhus voi juoda viinaa tylsyyteensä ja näyttää surkealta mutta mahdollisesti on sisimmässään ihan tyytyväinen että voi edes juoda aikansa ratoksi eikä tarvitse enää töitä tehdä. Tai joku saattaa istutella ruusuja ja seurata niiden kehittymistä ja nuuhkia tyytyväisenä aamutuimaan raikasta kevätilmaa. Itsestä se elämä on kiinni vanhanakin niin kauan kuin pysyy tolkuissaan ja jollain lailla liikkumiskykyisenä.

Ihmisiä on tietysti erilaisia eikä vanhanakaan kukaan ole samanlainen mutta uskon että moni vanhus näyttää päällepäin yksinäisemmältä ja onnettomammalta kuin oikeasti onkaan.

Ihan yhtälailla kuin nuorena ja keski-ikäisenä, vanhanakin kaipaa ystäviä olkoon sitten lapsia tai ei. Lapsilla on todennäköisesti oma elämä eikä he jouda kokoajan olla viihdyttämässä eikä tarvitsekaan.

No eihän tässä ketään mihinkään painosteta, oman isäni kohdalta tämä nyt vain oli kertomus hänen vanhuudestaan, kun näitä ystäviä ei enää ole ja hän on muistisairas. Itselläni on lapsia, mutta en ole heitä siksi tehnyt, etten vanhana olisi yksin vanhainkodissa dementiaosastolla. Itselleni tämä vanhainkodissa käynti on ollut niin ahdistava kokemus, etten edes omia lapsiani sinne halua minua katsomaan, mikäli sinne joudun. Siinä vaiheessa kun muisti pettää tai olen liian huonossa kunnossa liikkuakseni, aion päättää päiväni. Toivon, että onnistun siinä. Oma isäni yritti itsemurhaa, kun muisti vielä jotenkin toimi. Ja ymmärrän hänen ratkaisunsa. Hänellä kun näitä muistisairaita sisaruksia oli, joita oli käynyt katsomassa. Olen aikeeni myös perheelleni kertonut. Ihmisellä on oikeus päättää tekeekö lapsia vai ei. Katson, että on myös oikeus päättää, haluaako elää vai ei. Valitettavasti eutanasia ei ole sallittu. Ja isääni käyn katsomassa, koska on ollut minulle rakas ja tärkeä ihminen. Vaikka hän ei minua enää tunnekaan. Ja ymmärrän hyvin niitä ihmisiä, jotka eivät vanhempiaan siellä dementiaosastolla käy katsomassa. Se vaan on niin raskasta. Jopa hänen veljensäkin itkee sieltä lähtiessään.

Vierailija kirjoitti:

Mua jotenkin säälittää että moni on aikuistunut vasta lapsia hankkimalla. Siis itsensä mukaan heistä on tullut organisoituneita ja vastuuntuntoisia ja alkaneet välittää muusta kuin itsestään.

Minä ja lapsettomat ystävät ollaan kaikki kokopäivätöissä. Vaativat ammatit. Kaikilla omistusasunto ja laina. Useampi meistä taloyhtiön hallituksessa, minä tällä hetkellä pj. Omat vanhempani on kuolleita, mutta moni hoitaa vanhempiaan, yksi päivittäin (ja hänen perheelliset sisarukset viis veisaa, oikein lämpimiä ja vastuullisia perheihmisiä siis!)

Oletteko te sekoittaneet lapsettomuuden siihen elämään, mitä olette itse eläneet ennen lapsianne? Tämä voi tulla teille yllätyksenä, mutta ihminen aikuistuu ja kehittyy ja kasvaa ihan ilman lapsiakin. Te että itse vain voi huomioida sitä, koska te olette kasvaneet lastenne kanssa. Mutta todella toivon että ihan normaaleja ihmisiä teistäkin olisi ilman lapsia tullut.

Tämä on hyvä kommentti! Juurikin näin! Kun hankkii parikymppisenä lapsia moni on vielä itsekin ihan hukassa. Kyllä koen että olen ihan eri ihminen kolmekymppisenä kuin 10v sitten, mullakin vastuullinen työ, omistusasunto ja parisuhde. Vertauksena yksi tuttava pariskunta joilla on 3 lasta ja nainen ei ole tehnyt muuta kun kesätöitä parina kesänä teininä, mies on jättäytynyt pois työelämästä omasta halusta muutama vuosi sitten kun ei huvita tehdä paskaduuneja (joista itse myös aikoinaan aloitin). Perheen elää sossun tuilla sekä molempien hyvätuloiset vanhemmat auttaa. Siinä vasta esimerkilliset vastuulliset vanhemmat. Niillä lapsilla sitten kehuskelevat kun ei ole muutakaan saavuttaneet. Kysymys kuuluu miksi meidän muiden työssä käyvien pitäisi kustantaa heidän elämänsä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niinpä minun pitää ehdottomasti 'hankkia' se lapsi, jotten vain ole yksinäinen vanhana. Mitä väliä sillä on, etten oikein halua, etten oikeastaan pidä lapsista, kunhan vain en ole yksinäinen vanhana. 

Kuunteletteko te koskaan että mitä te puhutte? Eikö niillä lapsilla ole teille mitään arvoa? Ja miksi ihmessä se yksinäisyys vaivaisi, kun siihen on totutellut ja tottunut koko ikänsä? Mikä siinä pelottaa niin hirveästi, että pitää sen pelon poistamiseksi käyttää omia jälkeisiään? Kummallista. Kyllä ne pettyneimmät vanhukset ovat niitä, joilla on lapsia ja jos ne lapset eivät käy katsomassa. 

En usko, että omat vanhempani hankkivat minua vanhuuden turvaksi, mutta nyt kun he ovat vanhoja, haluan itse auttaa heitä, koska he ovat minulle yhä erittäin rakkaita. En ole myöskään hankkinut omia lapsiani vanhuuteni turvaksi, vaan koska rakastuin heidän isäänsä ja halusin hankkia lapsia juuri hänen kanssaan. Lapset ovat mitä luonnollisin osa elämää. Ilman heitä elämä ei jatkuisi. Jospa sinäkin yrittäisit ajatella asiaa tältä kantilta.

120-vuoden sisään sinä ja minä ja kaikki muut olemme tuolla maan povessa. Kuolleita. Mikään ei meillä jatku. Lapseton ja lapsellinen ovat 100% tasa-arvoisia, ihan kuolleita. Kannattaa ajatella asiaa tältäkin kantilta.

Kun sinua ei ole, sinua ei ole. Me emme ole 500 vuotta sitten harmitelleet, että voi kun joku meitä ei ole tehnyt tai voi kun emme ole olemassa. Kun me lakkaamme olemasta, niin tilanne on ihan sama. Ei ole mitään eikä ketään. Sinulla tai minulla.

Vela

Mutta minä elän tässä ja nyt vanhempieni kanssa ja lasteni kanssa, osana omaa perheyhteisöäni. Juuri näin haluankin elää. Olen onnellinen.

No sehän se viisasten kivi onkin; elää onnellista elämää ja olla niin vahva, että uskaltaa elää sitä. Omannäköistään ja omille arvoille sopivaa elämää. Hyvä että ollaan molemmat onnistuttu.

Vela

Vielä kun selviäisi, miksi tuhlaat aikaasi kirjoittamalla Vauva-palstalle?

En minäkään vietä aikaa Moottoripyörä-palstalla, kun en edes korttia omista, eikä mopot kiinnosta.

Katsos, velatkin kaipaavat yhteisöllisyyttä. Heillä kun ei ole sitä omaa perhettä, ja välillä olisi kiva keskustella muidenkin kuin itsensä kanssa. Siksi tällainenkin palsta kelpaa korvikkeeksi.

Miten niin ei ole omaa perhettä???

Voi luoja tuota ylimielisyyttä. Perheen käsite on muutakin kuin ne LAPSET.

Puoliso ja koira?

Ja sinulla lisäksi rääkyvä, huonokäytöksinen lapsi?

Ensimmäinen vaihtoehto oli parempi.

Entäpä nauravat iloiset lapset? Jotka ilmaisevat itseään hieman monipuolisemmin kuin heiluttamalla häntäänsä:-).

En kaipaa perheeseeni lapsia lainkaan, lasten naurun räkätys on sitä paitsi ärsyttävän kuuloista. Perhekäsitykseni on laajempi kuin perinteinen ydinperhe, se käsittää muitakin kuin saman katon alla asuvat.

Keitä se käsittää?

Onko kaikki nauru sinulle räkätystä? Omaa yksinäistä itkuasiko kuuntelet mieluummin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niinpä minun pitää ehdottomasti 'hankkia' se lapsi, jotten vain ole yksinäinen vanhana. Mitä väliä sillä on, etten oikein halua, etten oikeastaan pidä lapsista, kunhan vain en ole yksinäinen vanhana. 

Kuunteletteko te koskaan että mitä te puhutte? Eikö niillä lapsilla ole teille mitään arvoa? Ja miksi ihmessä se yksinäisyys vaivaisi, kun siihen on totutellut ja tottunut koko ikänsä? Mikä siinä pelottaa niin hirveästi, että pitää sen pelon poistamiseksi käyttää omia jälkeisiään? Kummallista. Kyllä ne pettyneimmät vanhukset ovat niitä, joilla on lapsia ja jos ne lapset eivät käy katsomassa. 

En usko, että omat vanhempani hankkivat minua vanhuuden turvaksi, mutta nyt kun he ovat vanhoja, haluan itse auttaa heitä, koska he ovat minulle yhä erittäin rakkaita. En ole myöskään hankkinut omia lapsiani vanhuuteni turvaksi, vaan koska rakastuin heidän isäänsä ja halusin hankkia lapsia juuri hänen kanssaan. Lapset ovat mitä luonnollisin osa elämää. Ilman heitä elämä ei jatkuisi. Jospa sinäkin yrittäisit ajatella asiaa tältä kantilta.

120-vuoden sisään sinä ja minä ja kaikki muut olemme tuolla maan povessa. Kuolleita. Mikään ei meillä jatku. Lapseton ja lapsellinen ovat 100% tasa-arvoisia, ihan kuolleita. Kannattaa ajatella asiaa tältäkin kantilta.

Kun sinua ei ole, sinua ei ole. Me emme ole 500 vuotta sitten harmitelleet, että voi kun joku meitä ei ole tehnyt tai voi kun emme ole olemassa. Kun me lakkaamme olemasta, niin tilanne on ihan sama. Ei ole mitään eikä ketään. Sinulla tai minulla.

Vela

Mutta minä elän tässä ja nyt vanhempieni kanssa ja lasteni kanssa, osana omaa perheyhteisöäni. Juuri näin haluankin elää. Olen onnellinen.

No sehän se viisasten kivi onkin; elää onnellista elämää ja olla niin vahva, että uskaltaa elää sitä. Omannäköistään ja omille arvoille sopivaa elämää. Hyvä että ollaan molemmat onnistuttu.

Vela

Vielä kun selviäisi, miksi tuhlaat aikaasi kirjoittamalla Vauva-palstalle?

En minäkään vietä aikaa Moottoripyörä-palstalla, kun en edes korttia omista, eikä mopot kiinnosta.

Katsos, velatkin kaipaavat yhteisöllisyyttä. Heillä kun ei ole sitä omaa perhettä, ja välillä olisi kiva keskustella muidenkin kuin itsensä kanssa. Siksi tällainenkin palsta kelpaa korvikkeeksi.

Miten niin ei ole omaa perhettä???

Voi luoja tuota ylimielisyyttä. Perheen käsite on muutakin kuin ne LAPSET.

Puoliso ja koira?

Ja sinulla lisäksi rääkyvä, huonokäytöksinen lapsi?

Ensimmäinen vaihtoehto oli parempi.

Entäpä nauravat iloiset lapset? Jotka ilmaisevat itseään hieman monipuolisemmin kuin heiluttamalla häntäänsä:-).

En kaipaa perheeseeni lapsia lainkaan, lasten naurun räkätys on sitä paitsi ärsyttävän kuuloista. Perhekäsitykseni on laajempi kuin perinteinen ydinperhe, se käsittää muitakin kuin saman katon alla asuvat.

Keitä se käsittää?

Onko kaikki nauru sinulle räkätystä? Omaa yksinäistä itkuasiko kuuntelet mieluummin?

Ei yleensä, vain lasten nauru kuulostaa monesti sellaiselta.

Mikä saa sinut ajattelemaan, että olisin yksin ja itkisin? Tai että yksin ollessaan pitäisi aina itkeä?

Ei vitsi, täytyyhän mun sittenkin hankkia lapsia etten vaan ole vanhana yksin! Miten en tätä aikaisemmin ole miettinyt?!

Mitä väliä sillä on, etten tykkää lapsista. Mitä väliä sillä on että vauvat ovat mielestäni ällöttäviä eritteineen ja tahmaisine käsineen. Mitä väliä sillä on, etten luultavasti haluaisi pitää omaa lastani sylissä, koska se ällöttäisi minua.

Mitä väliä sillä on, että mulla on sairauksia, jotka saattavat periytyä. Mitä väliä sillä on, että mulla on 1. tyypin diabetes, jota en todellakaan haluaisi myös lapselleni. Mitä väliä sillä on, että en jaksa kunnolla hoitaa edes omaa sairauttani, puhumattakaan siitä, että diabetes tulisi lapselle vauvana, jolloin se ei itse osaisi edes kertoa jos verensokeri ei ole kohdallaan.

Mitä väliä sillä on, että Suomen/maailman tulevaisuus ei näytä hyvältä. Mitä väliä sillä on etten ole äidilline ihminen.

Mitä väliä millään on, kunhan en vain ole vanhana yksin! Paitsi että lapsien hankkiminen ei takaa hyvää vanhuutta ja seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalan itsekkäitä äitejä täällä. "Teenpä lapset itselleni vanhuuden turvaksi, etten jäisi yksin, ja te lapset teette myös omia lapsia, eikä teillä saa olla omaa tahtoa, koska minä päätän!" :D

Sehän on teidän velojen mielipide äitiydestä.

Ja teidän mielipide on se, että kun on lapsi niin se koskee väkisin kaikkia. Meidän pitäisi ymmärtää ja olla venymässä teidän kalenterin mukaan. Kun se lapsi on, niin hoitakaa se ja järjestäkää asiat niin ettei aina tarvi olla kinumassa jotain.

Jostain syystä vain naisia syyllistetään kyseisestä valinnasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niinpä minun pitää ehdottomasti 'hankkia' se lapsi, jotten vain ole yksinäinen vanhana. Mitä väliä sillä on, etten oikein halua, etten oikeastaan pidä lapsista, kunhan vain en ole yksinäinen vanhana. 

Kuunteletteko te koskaan että mitä te puhutte? Eikö niillä lapsilla ole teille mitään arvoa? Ja miksi ihmessä se yksinäisyys vaivaisi, kun siihen on totutellut ja tottunut koko ikänsä? Mikä siinä pelottaa niin hirveästi, että pitää sen pelon poistamiseksi käyttää omia jälkeisiään? Kummallista. Kyllä ne pettyneimmät vanhukset ovat niitä, joilla on lapsia ja jos ne lapset eivät käy katsomassa. 

En usko, että omat vanhempani hankkivat minua vanhuuden turvaksi, mutta nyt kun he ovat vanhoja, haluan itse auttaa heitä, koska he ovat minulle yhä erittäin rakkaita. En ole myöskään hankkinut omia lapsiani vanhuuteni turvaksi, vaan koska rakastuin heidän isäänsä ja halusin hankkia lapsia juuri hänen kanssaan. Lapset ovat mitä luonnollisin osa elämää. Ilman heitä elämä ei jatkuisi. Jospa sinäkin yrittäisit ajatella asiaa tältä kantilta.

120-vuoden sisään sinä ja minä ja kaikki muut olemme tuolla maan povessa. Kuolleita. Mikään ei meillä jatku. Lapseton ja lapsellinen ovat 100% tasa-arvoisia, ihan kuolleita. Kannattaa ajatella asiaa tältäkin kantilta.

Kun sinua ei ole, sinua ei ole. Me emme ole 500 vuotta sitten harmitelleet, että voi kun joku meitä ei ole tehnyt tai voi kun emme ole olemassa. Kun me lakkaamme olemasta, niin tilanne on ihan sama. Ei ole mitään eikä ketään. Sinulla tai minulla.

Vela

Mutta minä elän tässä ja nyt vanhempieni kanssa ja lasteni kanssa, osana omaa perheyhteisöäni. Juuri näin haluankin elää. Olen onnellinen.

No sehän se viisasten kivi onkin; elää onnellista elämää ja olla niin vahva, että uskaltaa elää sitä. Omannäköistään ja omille arvoille sopivaa elämää. Hyvä että ollaan molemmat onnistuttu.

Vela

Vielä kun selviäisi, miksi tuhlaat aikaasi kirjoittamalla Vauva-palstalle?

En minäkään vietä aikaa Moottoripyörä-palstalla, kun en edes korttia omista, eikä mopot kiinnosta.

Katsos, velatkin kaipaavat yhteisöllisyyttä. Heillä kun ei ole sitä omaa perhettä, ja välillä olisi kiva keskustella muidenkin kuin itsensä kanssa. Siksi tällainenkin palsta kelpaa korvikkeeksi.

Miten niin ei ole omaa perhettä???

Voi luoja tuota ylimielisyyttä. Perheen käsite on muutakin kuin ne LAPSET.

Puoliso ja koira?

Ja sinulla lisäksi rääkyvä, huonokäytöksinen lapsi?

Ensimmäinen vaihtoehto oli parempi.

Entäpä nauravat iloiset lapset? Jotka ilmaisevat itseään hieman monipuolisemmin kuin heiluttamalla häntäänsä:-).

En kaipaa perheeseeni lapsia lainkaan, lasten naurun räkätys on sitä paitsi ärsyttävän kuuloista. Perhekäsitykseni on laajempi kuin perinteinen ydinperhe, se käsittää muitakin kuin saman katon alla asuvat.

Keitä se käsittää?

Onko kaikki nauru sinulle räkätystä? Omaa yksinäistä itkuasiko kuuntelet mieluummin?

Ei yleensä, vain lasten nauru kuulostaa monesti sellaiselta.

Mikä saa sinut ajattelemaan, että olisin yksin ja itkisin? Tai että yksin ollessaan pitäisi aina itkeä?

Koska tapa, jolla kirjoitat, ei ole elämäänsä tyytyväisen ihmisen tapa kirjoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei vitsi, täytyyhän mun sittenkin hankkia lapsia etten vaan ole vanhana yksin! Miten en tätä aikaisemmin ole miettinyt?!

Mitä väliä sillä on, etten tykkää lapsista. Mitä väliä sillä on että vauvat ovat mielestäni ällöttäviä eritteineen ja tahmaisine käsineen. Mitä väliä sillä on, etten luultavasti haluaisi pitää omaa lastani sylissä, koska se ällöttäisi minua.

Mitä väliä sillä on, että mulla on sairauksia, jotka saattavat periytyä. Mitä väliä sillä on, että mulla on 1. tyypin diabetes, jota en todellakaan haluaisi myös lapselleni. Mitä väliä sillä on, että en jaksa kunnolla hoitaa edes omaa sairauttani, puhumattakaan siitä, että diabetes tulisi lapselle vauvana, jolloin se ei itse osaisi edes kertoa jos verensokeri ei ole kohdallaan.

Mitä väliä sillä on, että Suomen/maailman tulevaisuus ei näytä hyvältä. Mitä väliä sillä on etten ole äidilline ihminen.

Mitä väliä millään on, kunhan en vain ole vanhana yksin! Paitsi että lapsien hankkiminen ei takaa hyvää vanhuutta ja seuraa.

En nyt ota kantaa siihen, teetkö lapsia vai et, mutta tuo diabetes-kortti oli huono veto. Itselläni on ollut 1-tyypin diabetes 37 vuotta. Lapset ovat 22-v ja 18-v. Kummallakaan ei ole diabetesta. Kenelläkään sukulaisistani ei ole diabetesta, silti minulla on. Joten se siitä perinnöllisyydestä. Toivon oman itsesi takia, että jaksaisit hoitaa diabetestasi. Olet kuitenkin nuori ihminen, jonka pitäisi töissäkin pystyä käymään ja elämä edessä. En ala saarnaamaan mahdollisista lisäsairauksista, sillä tiedät ne itsekin. Itse olen näin pitkälle selvinnyt ilman lisäsairauksia vaikka hoitomenetelmät silloin lähes 40 vuotta sitten olivat aika surkeat. Toivon, että vielä 40 vuoden kuluttua voit hyvin.  Ja tämä ei ollut kehotus lasten tekoon vaan itsesi hoitamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalan itsekkäitä äitejä täällä. "Teenpä lapset itselleni vanhuuden turvaksi, etten jäisi yksin, ja te lapset teette myös omia lapsia, eikä teillä saa olla omaa tahtoa, koska minä päätän!" :D

Sehän on teidän velojen mielipide äitiydestä.

Ja teidän mielipide on se, että kun on lapsi niin se koskee väkisin kaikkia. Meidän pitäisi ymmärtää ja olla venymässä teidän kalenterin mukaan. Kun se lapsi on, niin hoitakaa se ja järjestäkää asiat niin ettei aina tarvi olla kinumassa jotain.

Koskaan en ole kinunnut mitään vaan olen lapseni itse hoitanut. Ja hoitajan olen omilla rahoillani palkannut, jos olen sellaista sattunut tarvitsemaan. Kenenkään ei ole koskaan tarvinnut vuokseni aikataulujaan muuttaa. Voisitko kertoa, mihin mielipiteesi perustuu? Ja älä ainakaan yleistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalan itsekkäitä äitejä täällä. "Teenpä lapset itselleni vanhuuden turvaksi, etten jäisi yksin, ja te lapset teette myös omia lapsia, eikä teillä saa olla omaa tahtoa, koska minä päätän!" :D

Sehän on teidän velojen mielipide äitiydestä.

Ja teidän mielipide on se, että kun on lapsi niin se koskee väkisin kaikkia. Meidän pitäisi ymmärtää ja olla venymässä teidän kalenterin mukaan. Kun se lapsi on, niin hoitakaa se ja järjestäkää asiat niin ettei aina tarvi olla kinumassa jotain.

No sulta ei kukaan mitään tahdo, älä luule itsestäsi liikoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellisuudessa lapsettomat eivät ymmärrä, millaista iloa ja onnea lapset elämään tuovat.

Ihan konkreettisesti: mitä iloa on lapsista? 

No ainakin minulle lapset antavat seuraa. Tykkään seurata lasteni kasvua, seurata kehitystä ja opettaa heille uusia asioita. Tykkään matkustaa heidän kanssaan. Tykkään jutella heidän kanssaan ja kuunnella heidän aivoituksiaan eri asioista.

Lapset ovat niin vilpittömän onnellisia ihan pienistäkin asioista (esim puukeppi). Etenkin poikani on, niin minä pienenä, että välillä hirvittää=)

Jos ja kun haluan lähteä harrastuksiini tai ystävieni kanssa iltaa viettämään, niin se onnistuu kyllä. Eli ei ole siitäkään pois. Kerkesin matkustella lähemmäks 20 vuotta ennen esikoistani.

Silti jos ihminen ei halua lapsia, niin ei niitä silloin pidä myöskään tehdä. En olisi minäkään tehnyt, jos en olisi halunnut. Onneksi tässä maassa saa sentäs vielä itse päättää yrittääkö saada lasta vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niinpä minun pitää ehdottomasti 'hankkia' se lapsi, jotten vain ole yksinäinen vanhana. Mitä väliä sillä on, etten oikein halua, etten oikeastaan pidä lapsista, kunhan vain en ole yksinäinen vanhana. 

Kuunteletteko te koskaan että mitä te puhutte? Eikö niillä lapsilla ole teille mitään arvoa? Ja miksi ihmessä se yksinäisyys vaivaisi, kun siihen on totutellut ja tottunut koko ikänsä? Mikä siinä pelottaa niin hirveästi, että pitää sen pelon poistamiseksi käyttää omia jälkeisiään? Kummallista. Kyllä ne pettyneimmät vanhukset ovat niitä, joilla on lapsia ja jos ne lapset eivät käy katsomassa. 

En usko, että omat vanhempani hankkivat minua vanhuuden turvaksi, mutta nyt kun he ovat vanhoja, haluan itse auttaa heitä, koska he ovat minulle yhä erittäin rakkaita. En ole myöskään hankkinut omia lapsiani vanhuuteni turvaksi, vaan koska rakastuin heidän isäänsä ja halusin hankkia lapsia juuri hänen kanssaan. Lapset ovat mitä luonnollisin osa elämää. Ilman heitä elämä ei jatkuisi. Jospa sinäkin yrittäisit ajatella asiaa tältä kantilta.

120-vuoden sisään sinä ja minä ja kaikki muut olemme tuolla maan povessa. Kuolleita. Mikään ei meillä jatku. Lapseton ja lapsellinen ovat 100% tasa-arvoisia, ihan kuolleita. Kannattaa ajatella asiaa tältäkin kantilta.

Kun sinua ei ole, sinua ei ole. Me emme ole 500 vuotta sitten harmitelleet, että voi kun joku meitä ei ole tehnyt tai voi kun emme ole olemassa. Kun me lakkaamme olemasta, niin tilanne on ihan sama. Ei ole mitään eikä ketään. Sinulla tai minulla.

Vela

Mutta minä elän tässä ja nyt vanhempieni kanssa ja lasteni kanssa, osana omaa perheyhteisöäni. Juuri näin haluankin elää. Olen onnellinen.

No sehän se viisasten kivi onkin; elää onnellista elämää ja olla niin vahva, että uskaltaa elää sitä. Omannäköistään ja omille arvoille sopivaa elämää. Hyvä että ollaan molemmat onnistuttu.

Vela

Vielä kun selviäisi, miksi tuhlaat aikaasi kirjoittamalla Vauva-palstalle?

En minäkään vietä aikaa Moottoripyörä-palstalla, kun en edes korttia omista, eikä mopot kiinnosta.

Katsos, velatkin kaipaavat yhteisöllisyyttä. Heillä kun ei ole sitä omaa perhettä, ja välillä olisi kiva keskustella muidenkin kuin itsensä kanssa. Siksi tällainenkin palsta kelpaa korvikkeeksi.

Miten niin ei ole omaa perhettä???

Voi luoja tuota ylimielisyyttä. Perheen käsite on muutakin kuin ne LAPSET.

Puoliso ja koira?

Ja sinulla lisäksi rääkyvä, huonokäytöksinen lapsi?

Ensimmäinen vaihtoehto oli parempi.

Entäpä nauravat iloiset lapset? Jotka ilmaisevat itseään hieman monipuolisemmin kuin heiluttamalla häntäänsä:-).

En kaipaa perheeseeni lapsia lainkaan, lasten naurun räkätys on sitä paitsi ärsyttävän kuuloista. Perhekäsitykseni on laajempi kuin perinteinen ydinperhe, se käsittää muitakin kuin saman katon alla asuvat.

Keitä se käsittää?

Onko kaikki nauru sinulle räkätystä? Omaa yksinäistä itkuasiko kuuntelet mieluummin?

Ei yleensä, vain lasten nauru kuulostaa monesti sellaiselta.

Mikä saa sinut ajattelemaan, että olisin yksin ja itkisin? Tai että yksin ollessaan pitäisi aina itkeä?

Koska tapa, jolla kirjoitat, ei ole elämäänsä tyytyväisen ihmisen tapa kirjoittaa.

Mistä kohdasta niin päättelet? Ja jos näin mielestäsi on, lapsiko sen onnen minulle toisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellisuudessa lapsettomat eivät ymmärrä, millaista iloa ja onnea lapset elämään tuovat.

Ihan konkreettisesti: mitä iloa on lapsista? 

No ainakin minulle lapset antavat seuraa. Tykkään seurata lasteni kasvua, seurata kehitystä ja opettaa heille uusia asioita. Tykkään matkustaa heidän kanssaan. Tykkään jutella heidän kanssaan ja kuunnella heidän aivoituksiaan eri asioista.

Lapset ovat niin vilpittömän onnellisia ihan pienistäkin asioista (esim puukeppi). Etenkin poikani on, niin minä pienenä, että välillä hirvittää=)

Jos ja kun haluan lähteä harrastuksiini tai ystävieni kanssa iltaa viettämään, niin se onnistuu kyllä. Eli ei ole siitäkään pois. Kerkesin matkustella lähemmäks 20 vuotta ennen esikoistani.

Silti jos ihminen ei halua lapsia, niin ei niitä silloin pidä myöskään tehdä. En olisi minäkään tehnyt, jos en olisi halunnut. Onneksi tässä maassa saa sentäs vielä itse päättää yrittääkö saada lasta vai ei.

Kissa on vielä iloisempi vielä pienemmistä asioista (esim karkkipaperi, roska, lehti, sulka, sukka, ötökkä)

Kertokaapa nyt miksi pitäisi lisääntyä kun jokainen tutkimus, joka aiheesta tehdään toteaa että maapallon elinolosuhteet tulevat muuttumaan dramaattisesti huonompaan suuntaan? 

Jo nyt iso osa juomavedestä Euroopassa sisältää mikromuovia, jäätiköt sulavat ja maapallon väestömäärä vain kasvaa. Kellään ei globaalissa tilanteessa ole halua ottaa vastuuta, yhteistyö valtioiden kesken on pelkkä vitsi. 

En vastuullisena aikuisena tee sitä valintaa, että tietoisesti hankkisin uuden yksilön kärsimään heikentyvistä elinoloista.