Sonja, 34, on päättänyt, ettei koskaan hanki lapsia – yhä useampi suomalaisnainen tekee saman ratkaisun: ”En halua vangiksi elämään, jota en halua”

Tuokin oli joku hippipariskunta, joka möi omaisuutensa pois ja lähti maailmaa kiertämään. Pisteet siitä etteivät sossupummeina elä 👍

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niinpä minun pitää ehdottomasti 'hankkia' se lapsi, jotten vain ole yksinäinen vanhana. Mitä väliä sillä on, etten oikein halua, etten oikeastaan pidä lapsista, kunhan vain en ole yksinäinen vanhana. 

Kuunteletteko te koskaan että mitä te puhutte? Eikö niillä lapsilla ole teille mitään arvoa? Ja miksi ihmessä se yksinäisyys vaivaisi, kun siihen on totutellut ja tottunut koko ikänsä? Mikä siinä pelottaa niin hirveästi, että pitää sen pelon poistamiseksi käyttää omia jälkeisiään? Kummallista. Kyllä ne pettyneimmät vanhukset ovat niitä, joilla on lapsia ja jos ne lapset eivät käy katsomassa. 

En usko, että omat vanhempani hankkivat minua vanhuuden turvaksi, mutta nyt kun he ovat vanhoja, haluan itse auttaa heitä, koska he ovat minulle yhä erittäin rakkaita. En ole myöskään hankkinut omia lapsiani vanhuuteni turvaksi, vaan koska rakastuin heidän isäänsä ja halusin hankkia lapsia juuri hänen kanssaan. Lapset ovat mitä luonnollisin osa elämää. Ilman heitä elämä ei jatkuisi. Jospa sinäkin yrittäisit ajatella asiaa tältä kantilta.

120-vuoden sisään sinä ja minä ja kaikki muut olemme tuolla maan povessa. Kuolleita. Mikään ei meillä jatku. Lapseton ja lapsellinen ovat 100% tasa-arvoisia, ihan kuolleita. Kannattaa ajatella asiaa tältäkin kantilta.

Kun sinua ei ole, sinua ei ole. Me emme ole 500 vuotta sitten harmitelleet, että voi kun joku meitä ei ole tehnyt tai voi kun emme ole olemassa. Kun me lakkaamme olemasta, niin tilanne on ihan sama. Ei ole mitään eikä ketään. Sinulla tai minulla.

Vela

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Tässä taas todiste, kuinka itsekkäitä vanhemmat ovat. Lapset hankitaan, jotta ei itse jäisi yksin. Pelätään vanhuutta ja itsenäistä elämää. Halutaan, että lapset ovat ikuisiksi ajoiksi sidottuja vanhempiinsa, eivätkä esim. matkusta omien haaveidensa mukaisesti ja muuta sinne, minne haluavat muuttaa vanhemmista riippumatta. Ei. Lasten tehtävä on toimia kuolemaan asti vanhempiensa seuraneiteinä ja huolehtijoina ja jättää omat elämänsuunnitelmat toteuttamatta, koska muuten isä ja äiti syyllistävät, että itkevät yksinäisyyttään.

Niin, kun normaalisti se menee niin, että lapset haluavat nähdä vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan ja lastenlapsiaan. Ei siinä ketään sidota tai vaadita. Läheiset ovat elämän rikkaus. Lapsettomat vanhukset ( eikä aina edes niin vanhatkaan) pyytävät sukulaisten lapsia ja perheitä käymään ja valittavat yksinäisyyttään. Kummasti sitä alkaa toivomaan seuraa. Tai on kai niitäkin erakkoja olemassa jotka pelkäävät muita. Ja ikävä kyllä, kaikki eivät koskaan saa puolisoa tai lapsia vaikka kuinka haluaisivat.

Tai saavat vahinkolapsen jota katuvat lopun elämäänsä. Ei se lapsi automaattisesti onnea tuo, niin kuin ei parisuhdekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niinpä minun pitää ehdottomasti 'hankkia' se lapsi, jotten vain ole yksinäinen vanhana. Mitä väliä sillä on, etten oikein halua, etten oikeastaan pidä lapsista, kunhan vain en ole yksinäinen vanhana. 

Kuunteletteko te koskaan että mitä te puhutte? Eikö niillä lapsilla ole teille mitään arvoa? Ja miksi ihmessä se yksinäisyys vaivaisi, kun siihen on totutellut ja tottunut koko ikänsä? Mikä siinä pelottaa niin hirveästi, että pitää sen pelon poistamiseksi käyttää omia jälkeisiään? Kummallista. Kyllä ne pettyneimmät vanhukset ovat niitä, joilla on lapsia ja jos ne lapset eivät käy katsomassa. 

En usko, että omat vanhempani hankkivat minua vanhuuden turvaksi, mutta nyt kun he ovat vanhoja, haluan itse auttaa heitä, koska he ovat minulle yhä erittäin rakkaita. En ole myöskään hankkinut omia lapsiani vanhuuteni turvaksi, vaan koska rakastuin heidän isäänsä ja halusin hankkia lapsia juuri hänen kanssaan. Lapset ovat mitä luonnollisin osa elämää. Ilman heitä elämä ei jatkuisi. Jospa sinäkin yrittäisit ajatella asiaa tältä kantilta.

120-vuoden sisään sinä ja minä ja kaikki muut olemme tuolla maan povessa. Kuolleita. Mikään ei meillä jatku. Lapseton ja lapsellinen ovat 100% tasa-arvoisia, ihan kuolleita. Kannattaa ajatella asiaa tältäkin kantilta.

Kun sinua ei ole, sinua ei ole. Me emme ole 500 vuotta sitten harmitelleet, että voi kun joku meitä ei ole tehnyt tai voi kun emme ole olemassa. Kun me lakkaamme olemasta, niin tilanne on ihan sama. Ei ole mitään eikä ketään. Sinulla tai minulla.

Vela

Mutta minä elän tässä ja nyt vanhempieni kanssa ja lasteni kanssa, osana omaa perheyhteisöäni. Juuri näin haluankin elää. Olen onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvä, Enää täysi idiootti tekisi tänne lapsia kärsimään ja pahentamaan ympäristötuhoja, nykyiset lapset tulevat kuolemaan ilmastonmuutoksesta johtuvissa katastrofeissa, kuivuudessa, nälänhädässä, sodissa, taudeissa, kuumuudessa -joka ainoa. 

Taas näitä mt-ongelmaisia tuomiopäivän ennustajia.

Te olette 2000 vuotta jo toitottaneet tulevaa maailmanloppua, vaan eipä ole näkynyt.

Mä tulen sellaisesta perheestä, jonka jäsenet eivät tule toimeen keskenään. Persoonat eivät kohtaa, riitelyä, mykkäkoulua ja väkisin toimeentuloa. Itse olen se, joka on aina yrittänyt tulla kaikkien kanssa toimeen, rakentaa rauhaa. Ja se on ihan helvetin raskas osa.

En halua lapsia siksi, että en voi tietää, käykö samalla tavalla kuin lapsuudenperheessäni. Perheessä ei kuitenkaan ole mitään "vikaa", ei alkoholismia, väkivaltaa, kaltoinkohtelua tai vastaavaa. Vain henkilökemiaongelmia. Vanhemmat ovat tehneet suurin piirtein kaiken ns. oikein. Silti ei vain tulla toimeen.

Olen päättänyt, että en hanki yhtään riippuvuussuhdetta elämääni. Miehen kanssa ollaan yhdessä, koska oikeasti pidetään toisistamme. Lapsi hankitaan tietämättä, minkälainen henkilö siitä lopulta kasvaa. Ehkä lapseni ei pitäisi minusta? En halua elää uudestaan tuota kuviota tietäen, että sen olisi voinut jättää välistä. Nyt aikuisena nautin siitä, ettei minun enää tarvitse elää minkään mykkäkouluhelvetin keskellä.

Mua jotenkin säälittää että moni on aikuistunut vasta lapsia hankkimalla. Siis itsensä mukaan heistä on tullut organisoituneita ja vastuuntuntoisia ja alkaneet välittää muusta kuin itsestään.

Minä ja lapsettomat ystävät ollaan kaikki kokopäivätöissä. Vaativat ammatit. Kaikilla omistusasunto ja laina. Useampi meistä taloyhtiön hallituksessa, minä tällä hetkellä pj. Omat vanhempani on kuolleita, mutta moni hoitaa vanhempiaan, yksi päivittäin (ja hänen perheelliset sisarukset viis veisaa, oikein lämpimiä ja vastuullisia perheihmisiä siis!)

Oletteko te sekoittaneet lapsettomuuden siihen elämään, mitä olette itse eläneet ennen lapsianne? Tämä voi tulla teille yllätyksenä, mutta ihminen aikuistuu ja kehittyy ja kasvaa ihan ilman lapsiakin. Te että itse vain voi huomioida sitä, koska te olette kasvaneet lastenne kanssa. Mutta todella toivon että ihan normaaleja ihmisiä teistäkin olisi ilman lapsia tullut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on maailma sekaisin, kun lapsiperhe-elämä nähdään vankilana. Todellisuudessa lapsettomat eivät ymmärrä, millaista iloa ja onnea lapset elämään tuovat. Sellaista, ettei mikään muu asia elämässä tuota vastaavanlaista ilon ja onnen tunnetta.

Ja sen yhden ilon takia mun pitäisi luopua kaikista niistä iloista mitä mulla on ilman sitä? En halua. Omat iloni on mulle paljon tärkeämpiä kuin se yksi mahdollinen ilo mikä ehkä voisi tulla sen lapsen myötä.

Mieti tilannetta, jossa kaikki loistavasti ja halutaan väkisin lapsi. Sitten syntyy vammanen lapsi. Elämä oli sitten siinä.

Tai että lapsen saaminen sairastuttaa äidin. Tiedän muutaman tapauksen ja kaksi tosi pahaa. Pakotettiin lapsen tekoon. Näistä ei puhuta!

Todennäköisyys vammaiselle lapselle on kuitenkin aika pieni. Ja aika moni kuitenkin kykenee elämään sen vammaisen lapsen kanssa ja tekemään jopa lisää lapsia, jotka ovat terveitä. Ja enemmistönä on kuitenkin terveet äidit. Jos tässä elämässä liikaa miettii uhkakuvia, niin elämä jää elämättä. Todennäköisyys sille, että joudun liikenneonnettomuuteen, kun lähden autoa ajamaan on aika suuri. Silti ajan autoa joka päivä. Jos lähden ulkomaille, en mieti, tippuuko kone. Sekin on mahdollista.

Tämä on kans niin ihana agrumentti lasten hankinnalle. "Elämässä pitää otta riskejä!" No kuules, sulle lastenhankinta on mukava riskinottotilaisuus, mutta muut haluavat miettiä lasten hankkimista tarkempaan ja monipuolisemmin ja onko se yleensäkin sitä, mitä elämältä haluaa. Kaikki ei halua kohdella lapsia "riskeinä", joita elämässä nyt vain tulee ottaa. Lasten kannalta aika ikävää, jos se riski ei sitten vanhempien mielestä ollutkaan sen arvoinen. 

No olen kuule jo 50-vuotias ja lapseni tehnyt. Ja tällä elämänkokemuksella voin sanoa, että murehtiminen on turhaa. Elämää ei voi suunnitella koskaan. Olen elämässäni oppinut, että vaikka kuinka asioita yrittäisi miettiä ja hallita, niin aina ei vaan mene suunnitelmien mukaan. Olen ollut työttömänä, mieheni on ollut työttömänä. Mutta sitä ei onneksi kestänyt pitkään. Jos mielestäsi lasten hankinta on riski, niin se sitten on sitä. Itse elän päivä kerrallaan ja elämästä nauttien, en murehdi huomista. Se tulee mikä on tullakseen. Illalla voin olla kuollut, koskaan ei voi tietää. Mutta sitä ennen nautin elämästäni murehtimatta riskejä. Samaa suosittelen sinullekin, hankit sitten lapsia tai et. Anna hevosen ajatella, sillä on isompi pää ja enempi aikaa.

Eli sinunko mielestä ihmisen, joka ei ole ikinä halunnut lapsia, ei tahdo olla vanhempi, kokee lapsielämän sellaisena, josta ei pitäisi, kannattaa joka tapauksessa ottaa "riski" eikä murehtia turhia, koska kyllä se riskin ottaminen vaan aina kannattaa ja johtaa hyvään lopputulokseen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niinpä minun pitää ehdottomasti 'hankkia' se lapsi, jotten vain ole yksinäinen vanhana. Mitä väliä sillä on, etten oikein halua, etten oikeastaan pidä lapsista, kunhan vain en ole yksinäinen vanhana. 

Kuunteletteko te koskaan että mitä te puhutte? Eikö niillä lapsilla ole teille mitään arvoa? Ja miksi ihmessä se yksinäisyys vaivaisi, kun siihen on totutellut ja tottunut koko ikänsä? Mikä siinä pelottaa niin hirveästi, että pitää sen pelon poistamiseksi käyttää omia jälkeisiään? Kummallista. Kyllä ne pettyneimmät vanhukset ovat niitä, joilla on lapsia ja jos ne lapset eivät käy katsomassa. 

En usko, että omat vanhempani hankkivat minua vanhuuden turvaksi, mutta nyt kun he ovat vanhoja, haluan itse auttaa heitä, koska he ovat minulle yhä erittäin rakkaita. En ole myöskään hankkinut omia lapsiani vanhuuteni turvaksi, vaan koska rakastuin heidän isäänsä ja halusin hankkia lapsia juuri hänen kanssaan. Lapset ovat mitä luonnollisin osa elämää. Ilman heitä elämä ei jatkuisi. Jospa sinäkin yrittäisit ajatella asiaa tältä kantilta.

120-vuoden sisään sinä ja minä ja kaikki muut olemme tuolla maan povessa. Kuolleita. Mikään ei meillä jatku. Lapseton ja lapsellinen ovat 100% tasa-arvoisia, ihan kuolleita. Kannattaa ajatella asiaa tältäkin kantilta.

Kun sinua ei ole, sinua ei ole. Me emme ole 500 vuotta sitten harmitelleet, että voi kun joku meitä ei ole tehnyt tai voi kun emme ole olemassa. Kun me lakkaamme olemasta, niin tilanne on ihan sama. Ei ole mitään eikä ketään. Sinulla tai minulla.

Vela

Mutta minä elän tässä ja nyt vanhempieni kanssa ja lasteni kanssa, osana omaa perheyhteisöäni. Juuri näin haluankin elää. Olen onnellinen.

No sehän se viisasten kivi onkin; elää onnellista elämää ja olla niin vahva, että uskaltaa elää sitä. Omannäköistään ja omille arvoille sopivaa elämää. Hyvä että ollaan molemmat onnistuttu.

Vela

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on neljä lasta ja matkustan, minulla on korkeakoulututkinto, hyvä työpaikka, urheilen ja nautin elämästäni :)

Lapset ovat osa elämääni, ei sen keskipiste eikä koko sisältö. En narise lapsiperheen rankkuutta, koska ei se lapsiperheen arki oikeasti ole kovinkaan rankkaa.

Minä elän ihan omaa elämääni, lapset osana sitä.

Ymmärrän lapsettomiakin. Toki. Se vain, että lapsettomille ihmisille kaikki on niin prkleen rankkaa ja vaikeaa. Se on huvittavaa, kun itse pystyn ex-temporee lähtemään juttuihin mukaan, mutta lapsettomilta se ei tunnu onnistuvan, koska oli suunnitellut sille päivälle pyykinpesua :D

Kuulostaa kauhealta ja suorittavalta, että pitää mennä kun nyt on se hetki. Mulle vapaus on just sitä, että voin mennä tai olla menemättä. Pyykinpesu on välillä rankkaa joo, se aikatauluttaa sen päivän ja kuten tuli ilmi, vihaan aikatauluja ja pakkoa.

Vela-nainen

Nyt heräsi mielenkiintoinen ajatus, miten me lapsiperheet selviämme pyykinpesusta! Sitä pyykkiä kun riittää joka päivälle!

Vierailija kirjoitti:

Mua jotenkin säälittää että moni on aikuistunut vasta lapsia hankkimalla. Siis itsensä mukaan heistä on tullut organisoituneita ja vastuuntuntoisia ja alkaneet välittää muusta kuin itsestään.

Minä ja lapsettomat ystävät ollaan kaikki kokopäivätöissä. Vaativat ammatit. Kaikilla omistusasunto ja laina. Useampi meistä taloyhtiön hallituksessa, minä tällä hetkellä pj. Omat vanhempani on kuolleita, mutta moni hoitaa vanhempiaan, yksi päivittäin (ja hänen perheelliset sisarukset viis veisaa, oikein lämpimiä ja vastuullisia perheihmisiä siis!)

Oletteko te sekoittaneet lapsettomuuden siihen elämään, mitä olette itse eläneet ennen lapsianne? Tämä voi tulla teille yllätyksenä, mutta ihminen aikuistuu ja kehittyy ja kasvaa ihan ilman lapsiakin. Te että itse vain voi huomioida sitä, koska te olette kasvaneet lastenne kanssa. Mutta todella toivon että ihan normaaleja ihmisiä teistäkin olisi ilman lapsia tullut.

Touché

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on tietysti jokaisen oma päätös haluaako lapsia vai ei, mutta ihmettelen edelleen suuresti miksi valet näkevät lapset ja lapsiperhe-elämä nähdään vankilana ja miten sitä propagandaa suolletaan eteenpäin. Välillä jopa raivostuttaa lapsiperheiden puolesta. 

Mä olen vapaaehtoisesti lapseton puolisoni kanssa enkä edes lapsista oikeastaan välitä, en vain osaa olla niiden kanssa huolimatta sisaruksista, joilta muksuja löytyy enemmän ja vähemmän - en mä ole silti ikinä nähnyt lapsiperhe-elämää vankilana. Ehkä siihen vaikuttaa kotona opittu malli, että eivät lapse ole este elämälle? Esimerkiksi omat vanhempani rakastivat autolla ajelua ja olivat parikymppisiä lapsia tehdessään. Ei sitä vanhalla latukalla ajelua  tarvinnut lopettaa lapsien tulon myötä - muksut kyytiin vaan mukaan ja simple as that. Toki viihteelle ei enää samaan tapaan menty kuin ennen lapsia, mutta kyllä sitä paristi vuodessa pääsi silti päätään tuulettamaan.

Jostain kumman syystä, olipa muksut pieniä tai ei, myös sisarukseni ovat päässeet harrastamaan aktiivisesti niin yksin kuin yhdessä lapsien kanssa. Parisuhteet eivät ole kärsineet vauva-aikoina: vuorottelevat fiksusti niin, että toinen saa nukuttua ja huilattua välillä. Ja ajatella: lomailevat kerran pari vuodessa sekä ilman lapsia että lapsien kanssa ja näkevät kavereita ja shoppaillaankin jopa samalla! Yksi sisaruksistakin on jopa yksityisyrittäjä alalla, joka vaatii 24/7 jos ei nyt ihan kotona oloa, niin ainakin puolen tunnin välimatkan päässä max. Silti kaikista meistä ja kaikista sisaruksen lapsista on tullut ihan tavallisia maalaisjärjen omaavia kansalaisia ja veronmaksajien alkuja.

Siis ihminen itse kokee jonkun asian itselleen ahdistavana ja vankilana, ja sinä sitten kiukustut siitä tai joku muu? Mitä ihmettä? Miksi? Kai ymmärrät että kun sinulle hierotaan naamaan miten ihanaa se on ja kuinka se mieli muuttuu jne. niin osa ihmisistä sanoo kärkevämmin. Tuskin sinäkään alat rakastamaan jotain asiaa jos nyt koet sen äärimmäisen vastenmielisenä? Ja et varmaan oikein arvosta kun muut ihmiset nostaa itsensä sinun itsetuntemuksen yläpuolelle. En mäkään tuputa kauramaitoa vihaavalle ystävälleni kauramaitoa jatkuvasti ja selitä kuinka se on ihanaa ja kuinka mieli muuttuu. Enkä varsinkaan sitten loukkaannu jos kaveri sanoo että syö mielummin oksennustaan. Okei, raflaava kommentti mutta ei tarkoita että hän näkisi minun syövän oksennustani vaan että HÄN EI SITÄ HALUA KUN SE ON PERSEESTÄ.

Lopettakaa tuo myötäloukkaantuminen muiden tunteista ja elämänvalinnoista. Vasta sitten kun velat tulee teiltä kyselemään, että oletko varma ettet vihaa lapsiasi, kai tajuat miten hirveää sun elämä on ja kyllä sun mieli vielä muuttuu -- sitten voitte loukkaantua!

Ja voi herranjumala sitä ekaa onnellista joka pääsee sanomaan tähän, ettei häneltä ole koskaan kysytty tai painostettu lapsista. Ole onnellinen mutta ei se kuule minun tai monen muun elämää muuta!!!!

Kukaan ei tulisi sinulle "hieromaan naamaan" yhtään mitään, jos olisit julistamatta omaa mantraasi siitä, miten lapset muka vievät ihmiseltä elämän.   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on neljä lasta ja matkustan, minulla on korkeakoulututkinto, hyvä työpaikka, urheilen ja nautin elämästäni :)

Lapset ovat osa elämääni, ei sen keskipiste eikä koko sisältö. En narise lapsiperheen rankkuutta, koska ei se lapsiperheen arki oikeasti ole kovinkaan rankkaa.

Minä elän ihan omaa elämääni, lapset osana sitä.

Ymmärrän lapsettomiakin. Toki. Se vain, että lapsettomille ihmisille kaikki on niin prkleen rankkaa ja vaikeaa. Se on huvittavaa, kun itse pystyn ex-temporee lähtemään juttuihin mukaan, mutta lapsettomilta se ei tunnu onnistuvan, koska oli suunnitellut sille päivälle pyykinpesua :D

Kuulostaa kauhealta ja suorittavalta, että pitää mennä kun nyt on se hetki. Mulle vapaus on just sitä, että voin mennä tai olla menemättä. Pyykinpesu on välillä rankkaa joo, se aikatauluttaa sen päivän ja kuten tuli ilmi, vihaan aikatauluja ja pakkoa.

Vela-nainen

Nyt heräsi mielenkiintoinen ajatus, miten me lapsiperheet selviämme pyykinpesusta! Sitä pyykkiä kun riittää joka päivälle!

Niin ja miten se aikatauluttaa sen päivän? Lataa kone ja pistä käyntiin, 1 minuutti. Pysäytä kone ja pistä pyykit kuivausrumpuun, 1 minuutti. Viikkaa kuivat pyykit, 10 minuuttia. Muun ajan voit tehdä kaikkea muuta, vaikka maistella velaviinejä ja kyykkäkävellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niinpä minun pitää ehdottomasti 'hankkia' se lapsi, jotten vain ole yksinäinen vanhana. Mitä väliä sillä on, etten oikein halua, etten oikeastaan pidä lapsista, kunhan vain en ole yksinäinen vanhana. 

Kuunteletteko te koskaan että mitä te puhutte? Eikö niillä lapsilla ole teille mitään arvoa? Ja miksi ihmessä se yksinäisyys vaivaisi, kun siihen on totutellut ja tottunut koko ikänsä? Mikä siinä pelottaa niin hirveästi, että pitää sen pelon poistamiseksi käyttää omia jälkeisiään? Kummallista. Kyllä ne pettyneimmät vanhukset ovat niitä, joilla on lapsia ja jos ne lapset eivät käy katsomassa. 

En usko, että omat vanhempani hankkivat minua vanhuuden turvaksi, mutta nyt kun he ovat vanhoja, haluan itse auttaa heitä, koska he ovat minulle yhä erittäin rakkaita. En ole myöskään hankkinut omia lapsiani vanhuuteni turvaksi, vaan koska rakastuin heidän isäänsä ja halusin hankkia lapsia juuri hänen kanssaan. Lapset ovat mitä luonnollisin osa elämää. Ilman heitä elämä ei jatkuisi. Jospa sinäkin yrittäisit ajatella asiaa tältä kantilta.

120-vuoden sisään sinä ja minä ja kaikki muut olemme tuolla maan povessa. Kuolleita. Mikään ei meillä jatku. Lapseton ja lapsellinen ovat 100% tasa-arvoisia, ihan kuolleita. Kannattaa ajatella asiaa tältäkin kantilta.

Kun sinua ei ole, sinua ei ole. Me emme ole 500 vuotta sitten harmitelleet, että voi kun joku meitä ei ole tehnyt tai voi kun emme ole olemassa. Kun me lakkaamme olemasta, niin tilanne on ihan sama. Ei ole mitään eikä ketään. Sinulla tai minulla.

Vela

Mutta minä elän tässä ja nyt vanhempieni kanssa ja lasteni kanssa, osana omaa perheyhteisöäni. Juuri näin haluankin elää. Olen onnellinen.

No sehän se viisasten kivi onkin; elää onnellista elämää ja olla niin vahva, että uskaltaa elää sitä. Omannäköistään ja omille arvoille sopivaa elämää. Hyvä että ollaan molemmat onnistuttu.

Vela

Vielä kun selviäisi, miksi tuhlaat aikaasi kirjoittamalla Vauva-palstalle?

En minäkään vietä aikaa Moottoripyörä-palstalla, kun en edes korttia omista, eikä mopot kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on tietysti jokaisen oma päätös haluaako lapsia vai ei, mutta ihmettelen edelleen suuresti miksi valet näkevät lapset ja lapsiperhe-elämä nähdään vankilana ja miten sitä propagandaa suolletaan eteenpäin. Välillä jopa raivostuttaa lapsiperheiden puolesta. 

Mä olen vapaaehtoisesti lapseton puolisoni kanssa enkä edes lapsista oikeastaan välitä, en vain osaa olla niiden kanssa huolimatta sisaruksista, joilta muksuja löytyy enemmän ja vähemmän - en mä ole silti ikinä nähnyt lapsiperhe-elämää vankilana. Ehkä siihen vaikuttaa kotona opittu malli, että eivät lapse ole este elämälle? Esimerkiksi omat vanhempani rakastivat autolla ajelua ja olivat parikymppisiä lapsia tehdessään. Ei sitä vanhalla latukalla ajelua  tarvinnut lopettaa lapsien tulon myötä - muksut kyytiin vaan mukaan ja simple as that. Toki viihteelle ei enää samaan tapaan menty kuin ennen lapsia, mutta kyllä sitä paristi vuodessa pääsi silti päätään tuulettamaan.

Jostain kumman syystä, olipa muksut pieniä tai ei, myös sisarukseni ovat päässeet harrastamaan aktiivisesti niin yksin kuin yhdessä lapsien kanssa. Parisuhteet eivät ole kärsineet vauva-aikoina: vuorottelevat fiksusti niin, että toinen saa nukuttua ja huilattua välillä. Ja ajatella: lomailevat kerran pari vuodessa sekä ilman lapsia että lapsien kanssa ja näkevät kavereita ja shoppaillaankin jopa samalla! Yksi sisaruksistakin on jopa yksityisyrittäjä alalla, joka vaatii 24/7 jos ei nyt ihan kotona oloa, niin ainakin puolen tunnin välimatkan päässä max. Silti kaikista meistä ja kaikista sisaruksen lapsista on tullut ihan tavallisia maalaisjärjen omaavia kansalaisia ja veronmaksajien alkuja.

Siis ihminen itse kokee jonkun asian itselleen ahdistavana ja vankilana, ja sinä sitten kiukustut siitä tai joku muu? Mitä ihmettä? Miksi? Kai ymmärrät että kun sinulle hierotaan naamaan miten ihanaa se on ja kuinka se mieli muuttuu jne. niin osa ihmisistä sanoo kärkevämmin. Tuskin sinäkään alat rakastamaan jotain asiaa jos nyt koet sen äärimmäisen vastenmielisenä? Ja et varmaan oikein arvosta kun muut ihmiset nostaa itsensä sinun itsetuntemuksen yläpuolelle. En mäkään tuputa kauramaitoa vihaavalle ystävälleni kauramaitoa jatkuvasti ja selitä kuinka se on ihanaa ja kuinka mieli muuttuu. Enkä varsinkaan sitten loukkaannu jos kaveri sanoo että syö mielummin oksennustaan. Okei, raflaava kommentti mutta ei tarkoita että hän näkisi minun syövän oksennustani vaan että HÄN EI SITÄ HALUA KUN SE ON PERSEESTÄ.

Lopettakaa tuo myötäloukkaantuminen muiden tunteista ja elämänvalinnoista. Vasta sitten kun velat tulee teiltä kyselemään, että oletko varma ettet vihaa lapsiasi, kai tajuat miten hirveää sun elämä on ja kyllä sun mieli vielä muuttuu -- sitten voitte loukkaantua!

Ja voi herranjumala sitä ekaa onnellista joka pääsee sanomaan tähän, ettei häneltä ole koskaan kysytty tai painostettu lapsista. Ole onnellinen mutta ei se kuule minun tai monen muun elämää muuta!!!!

Kukaan ei tulisi sinulle "hieromaan naamaan" yhtään mitään, jos olisit julistamatta omaa mantraasi siitä, miten lapset muka vievät ihmiseltä elämän.   

Ja sitten kun tilanne on niin, että muut tulee hieromaan ilman julistusta, niin olet varmaan samaa mieltä että voi kutsua lapsiperhe-elämää vankilaksi jota ei halua, eikö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi ketään kiinnostaa, ”hankkiiko” joku toinen lapsia vai ei.

Tuntuu typerältä tällaiset julkiset ”minä en halua lapsia”-julistukset kuin myös joidenkin vouhotus siitä, miten kaikkien pitäisi perustaa perhe eikä mistään muusta saa samanlaista iloa elämään.

Miksi nämä lapsettomat sitten kehtaavat valittaa vanhana että jonkun pitäisi heitä hoitaa?

Vanhustenhoito ja eläkkeet pois lapsettomilta.

Lapsesta voi tulla mikäliehunsvotti, joka elää yhteiskunnan rahoilla. Pöljä, eläkettä maksetaan tehdyn palkkatyön perusteella, ei lapsimäärän perusteella.

Ja toiseksi, me lapsettomat säästämme pitkän pennin ja meillä on varaa ostaa hoivapalvelut yksityisiltä.

Hoivapalvelut maksaa yksityiseltä noin 5000 - 10000 euroon kuussa. Hintaan ei sisälly lääkkeitä tai muitakaan vastaavia kuluja.

Kysymys ei ole myöskään suorasta rahasta vaan siitä että kukaan ei ole hoitamassa sinua. Kun ei ole ihmisiä sitä tekemässä.

Eläkejärjestelmä on kaatumassa. Juuri siksi että maksajien määrä vähenee. Eli koska ihmiset ei tee lapsia niin ei ole niitä eläkkeen maksajiakaan.

Niinpä. Oma 20-vuotias tyttäreni joutuu olemaan töissä ainakin 70-vuotiaaksi. Hyvä, jos silloin eläkkeelle pääsee. Ja vanhuspuolella on oikeasti pula työntekijöistä, koska aika harva sitä haluaa työkseen tehdä.

Toinen juttu onkin miten ihmiset pystyvät olemaan työelämässä vielä 70-vuotiaina. Nykyajan työelämä on aika vaativaa, pitää oppia uutta, muistaa asioita, miten 70v jaksaa.

Firmat potkivat ulos ekana yyteissä yli 55-vuotiaat eikä kukaan enää palkkaa. Firmoille pitäisi saada isot sanktiot ikäsyrjinnästä tai isot porkkanat yli 55-vuotiaiden työllistämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niinpä minun pitää ehdottomasti 'hankkia' se lapsi, jotten vain ole yksinäinen vanhana. Mitä väliä sillä on, etten oikein halua, etten oikeastaan pidä lapsista, kunhan vain en ole yksinäinen vanhana. 

Kuunteletteko te koskaan että mitä te puhutte? Eikö niillä lapsilla ole teille mitään arvoa? Ja miksi ihmessä se yksinäisyys vaivaisi, kun siihen on totutellut ja tottunut koko ikänsä? Mikä siinä pelottaa niin hirveästi, että pitää sen pelon poistamiseksi käyttää omia jälkeisiään? Kummallista. Kyllä ne pettyneimmät vanhukset ovat niitä, joilla on lapsia ja jos ne lapset eivät käy katsomassa. 

En usko, että omat vanhempani hankkivat minua vanhuuden turvaksi, mutta nyt kun he ovat vanhoja, haluan itse auttaa heitä, koska he ovat minulle yhä erittäin rakkaita. En ole myöskään hankkinut omia lapsiani vanhuuteni turvaksi, vaan koska rakastuin heidän isäänsä ja halusin hankkia lapsia juuri hänen kanssaan. Lapset ovat mitä luonnollisin osa elämää. Ilman heitä elämä ei jatkuisi. Jospa sinäkin yrittäisit ajatella asiaa tältä kantilta.

120-vuoden sisään sinä ja minä ja kaikki muut olemme tuolla maan povessa. Kuolleita. Mikään ei meillä jatku. Lapseton ja lapsellinen ovat 100% tasa-arvoisia, ihan kuolleita. Kannattaa ajatella asiaa tältäkin kantilta.

Kun sinua ei ole, sinua ei ole. Me emme ole 500 vuotta sitten harmitelleet, että voi kun joku meitä ei ole tehnyt tai voi kun emme ole olemassa. Kun me lakkaamme olemasta, niin tilanne on ihan sama. Ei ole mitään eikä ketään. Sinulla tai minulla.

Vela

Mutta minä elän tässä ja nyt vanhempieni kanssa ja lasteni kanssa, osana omaa perheyhteisöäni. Juuri näin haluankin elää. Olen onnellinen.

No sehän se viisasten kivi onkin; elää onnellista elämää ja olla niin vahva, että uskaltaa elää sitä. Omannäköistään ja omille arvoille sopivaa elämää. Hyvä että ollaan molemmat onnistuttu.

Vela

Vielä kun selviäisi, miksi tuhlaat aikaasi kirjoittamalla Vauva-palstalle?

En minäkään vietä aikaa Moottoripyörä-palstalla, kun en edes korttia omista, eikä mopot kiinnosta.

Voi ei, oliko näin hömppiä höppeleitä täällä vieläkin? No mä selvitän sulle tän HUIGEEN MYSTEERIN:

*rummunpärinää*

Liitin tähän "Poiminnat" otsakkeen alla olevat aiheet. Ensiksi, moniko liittyy lapsiin tai vauvoihin? Toiseksi, moniko etusivun otsikko liittyy? Tajusitko? Sä tajusit, sä tajusit etkö tajunnutkin??? Mahtavaa :D

Poiminnat:

SuosittuIhmettelen tuttavaperheen onnea: kukaan lapsista ei ole IKINÄ herännyt ennen klo 10

Miksi äitien uupumuksesta tuli uusi normaali?

SuosittuSitoutumiskammoinen! Kerro, miksi et voi heittäytyä suhteeseen vaikka olisit rakastunut?

SuosittuHuonoimmat televisio-ohjelmat ikinä

Keskustellaan vain tunnettujen laulujen sanoilla

SuosittuNaapurienne oudot tavat

Typerien ja nolojen kysymysten ketju---Kysy mitä vain, muut vastaavat ilman veetuilua.

Mitä toistuvia painajaisia näet?

Mikä kirja sulla on kesken juuri nyt?

Pätkäpaasto 16:8 - kokemuksia

Vierailija kirjoitti:

Kamalan itsekkäitä äitejä täällä. "Teenpä lapset itselleni vanhuuden turvaksi, etten jäisi yksin, ja te lapset teette myös omia lapsia, eikä teillä saa olla omaa tahtoa, koska minä päätän!" :D

Sehän on teidän velojen mielipide äitiydestä.

lapsenlapseton äiti kirjoitti:

Minulla on kaksi tytärtä ja yksi poika. Tytöt ovat jo aikuisia ja lapsettomia, poika vasta teini. Vanhempi 34-vuotias kertoi vasta nyt haluavansa äidiksi jos löytää kunnollisen vastuuntuntoisen miehen, nuorempi tytär 30v ei välttämättä koskaan tee lapsia, hän haluaa matkustaa ja elää miehensä kanssa ilman lapsia, vaikka kyllä se biologinen kello joskus ilmoittaa lapsista hänellekin :) Haluaisin olla isoäiti. Ymmärrän että vastuu lapsesta pelottaa ja se ettei tosiaankaan pääse vaikka matkustamaan ilman järjestelyjä, ja lapsi on siinä lähellä kokoajan, joita tytöt eivät osaa edes ajatella kaikkea sitä vastuuta ja myös iloa mitä oma lapsi tuo mukanaan. Ymmärrän että pelkäävät maailman tulevaisuutta ja vaikeuksia.  

"Kyllä se biologinen kello joskus ilmoittaa lapsista hänellekin :)"

*Oksennus*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta jo lentävät omilleen. Suomessa on paljon niitä vanhempia lapsettomia jotka itkevät yksinäisyyttään. Ei sitä ymmärrä 35-vuotiaana.

Suomessa on myös todella paljon vanhoja ihmisiä jotka itkevät yksinäisyyttään vaikka heillä on lapsi tai lapsia. Ei koskaan voi tietää miten elämä vie. Lapsi voi aivan hyvin päätyä asumaan toiselle puolelle maailmaa ja häntä näkee max. muutaman kerran vuodessa. Käy terveyskeskuksen vuodeosastolla tai vanhainkodissa ja kysy hoitajilta, ketkä siellä ovat niitä surkeimpia ja yksinäisimpiä. Ne eivät suinkaan ole ne lapsettomat, jotka koko elämänsä ovat tienneet että heitä eivät lapset käy katsomassa, vaan ne joiden lapset eivät ehdi tai pysty. Nämä sitten katkeroituvat pahasti.

Tässä viimeiset pari vuotta kun olen isääni käynyt katsomassa, niin enpä ole siellä juurikaan muita ihmisiä nähnyt kuin näiden vanhusten lapsia. Kenen luulet siellä käyvän? Ystävät ovat joko kuolleita tai laitoshoidossa. Sama juttu sisarusten kanssa. Oma isäni on 90-vuotias. Jo silloin, kun hän oli 80-vuotias, hän puheli ystävistään, kun ovat kuolleet tai laitoshoidossa. Vaikka isällänikin sisaruksia on ja hän on vanhin, niin kyllä hänenkin sisaruksensa ovat kuolleet tai huonokuntoisia. Yksi veli käy kerran pari vuodessa katsomassa, kun asuu sen verran etäämmällä. Jos isälläni ei olisi lasta ja lapsenlapsia, niin yksin olisi.

Juuri tätä minäkin mietin viettäessäni kesää kohta yhdeksänkymppisten mutta vielä suhteellisen hyväkuntoisten vanhempieni luona. Suurin osa heidänkin ystävistään on joko kuolleita tai niin raihnaisia, että heihin voi pitää yhteyttä lähinnä puhelimen välityksellä, jolleivät he ole jo dementoituneet. Mutta me lapset välitämme vanhemmistamme edelleen, pidämme heihin yhteyttä ja autamme heitä. Tämän arvoa on vaikea ymmärtää lapsettomana kolmekymppisenä, jos se tärkein asia maailmassa on pystyä lukemaan kirjaa ihan rauhassa.

Niinpä minun pitää ehdottomasti 'hankkia' se lapsi, jotten vain ole yksinäinen vanhana. Mitä väliä sillä on, etten oikein halua, etten oikeastaan pidä lapsista, kunhan vain en ole yksinäinen vanhana. 

Kuunteletteko te koskaan että mitä te puhutte? Eikö niillä lapsilla ole teille mitään arvoa? Ja miksi ihmessä se yksinäisyys vaivaisi, kun siihen on totutellut ja tottunut koko ikänsä? Mikä siinä pelottaa niin hirveästi, että pitää sen pelon poistamiseksi käyttää omia jälkeisiään? Kummallista. Kyllä ne pettyneimmät vanhukset ovat niitä, joilla on lapsia ja jos ne lapset eivät käy katsomassa. 

En usko, että omat vanhempani hankkivat minua vanhuuden turvaksi, mutta nyt kun he ovat vanhoja, haluan itse auttaa heitä, koska he ovat minulle yhä erittäin rakkaita. En ole myöskään hankkinut omia lapsiani vanhuuteni turvaksi, vaan koska rakastuin heidän isäänsä ja halusin hankkia lapsia juuri hänen kanssaan. Lapset ovat mitä luonnollisin osa elämää. Ilman heitä elämä ei jatkuisi. Jospa sinäkin yrittäisit ajatella asiaa tältä kantilta.

120-vuoden sisään sinä ja minä ja kaikki muut olemme tuolla maan povessa. Kuolleita. Mikään ei meillä jatku. Lapseton ja lapsellinen ovat 100% tasa-arvoisia, ihan kuolleita. Kannattaa ajatella asiaa tältäkin kantilta.

Kun sinua ei ole, sinua ei ole. Me emme ole 500 vuotta sitten harmitelleet, että voi kun joku meitä ei ole tehnyt tai voi kun emme ole olemassa. Kun me lakkaamme olemasta, niin tilanne on ihan sama. Ei ole mitään eikä ketään. Sinulla tai minulla.

Vela

Mutta minä elän tässä ja nyt vanhempieni kanssa ja lasteni kanssa, osana omaa perheyhteisöäni. Juuri näin haluankin elää. Olen onnellinen.

No sehän se viisasten kivi onkin; elää onnellista elämää ja olla niin vahva, että uskaltaa elää sitä. Omannäköistään ja omille arvoille sopivaa elämää. Hyvä että ollaan molemmat onnistuttu.

Vela

Vielä kun selviäisi, miksi tuhlaat aikaasi kirjoittamalla Vauva-palstalle?

En minäkään vietä aikaa Moottoripyörä-palstalla, kun en edes korttia omista, eikä mopot kiinnosta.

Onko AIHE VAPAA tuttu käsite? Keskusteletko itse täällä vain vauvoista?