Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Miksei anoppi voi kutsua aloittajaa nimeltä? Eihän siinä ole mitään loukkaavaa?
Jos miniän nimi on Maija niin anopille hän on Maija.
Ei Maija ole anopin äiti.
Eri asia jos poikansa olisi ollut ennen vaikka Liisan kanssa kimpassa ja anoppi kutsuisi Maijaa Liisaksi.
Se vauva nyt ei yhtään ymmärrä onko miten anoppi sanoo, äiti vai Maija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja lisäyksenä - anoppi laittoi aamulla viestiä "nyt ois jo korkea aika nähä pikku mussukkaa! Ajatteko tänään tänne?" Vastasin lyhyesti että tervetuloa käymään meillä esim. töiden jälkeen. Hänen työpaikaltaan on siis alle 5min matka meille mutta ei silti käy täällä. Varmaankin sen takia ettei täällä ollessaan voi karata mihkään vauvan kanssa eikä päsmäröidä samalla tavalla muutenkaan. Jos olisin vastannut viestiin että en halua nähdä tms. niin helvetti olisi irti ja anoppi soittaisi huutoitkupuhelun miehelleni välittömästi. Ja se konsti ikävä kyllä toimii mieheen. Jos nyt voi mieheksi tässä yhteydessä kutsua :/
Siis anoppi sanoo vauvaa sylitellessään esim. "jokos se isi ja *minun nimeni* tekee lähtöä, etkö jäisi mummon kanssa"
Tärkeää vertaistukea meille kaikille ketjuun osallistuneille!
Meillä myös vaativa ja omistushaluinen, erittäin hankala anoppi. Valitettavasti koen että en voi hänelle puhua näistä raja- asioista. Esim.että en pidä siitä että hän mieheni kanssa sopii yökyliä sun muita minulta kysymättä, joskus on " sopinut" pienen lapsen kanssa ominpäin. Heittäytyy marttyyriksi, suorastaan raivostuu jos hänen käskyjään ei totella. Haukkunut minua lapselliseksi ja kateelliseksi ( oma äitini on kuollut). Huutaa että hän tekee mitä ikinä haluaa lasten kanssa. On ihminen jonka pitää aina olla ykkönen, saada tahtonsa läpi.En enää ikinä ala pöyhiä hänen kanssaan mitään, siitä saa vain pahan mielen. Välttely on paras taktiikka.
Nyt sitten mies käy lasten kanssa siellä ja minä olen yrittänyt sanella joitain reunaehtoja miehelle, ei yökylää joka viikonloppu jne.
Valitettavasti myös miehelle asia on vaikea käsitellä, esittää machoa vaikka on ihan äidin talutusnuorassa vielä yli 40 vuotiaana. Ei kehtaa kertoa sukulaisille miten usein majailee äitinsä luona. On siis ihan kauheallla puolustuskannalla ja huutaa vaan että haluatko että hän laittaa välit poikki äitiinsä, nyyh. No sitä en ole koskaan halunnut. Vain sitä että anoppi ei soluttautuisi elämäämme näin paljon, aivan kuin olisi joku etävanhempi.
Sanon nyt suoraan, että jos aloittajan täytyy muistuttamalla muistuttaa, että hän on lapsen äiti, niin vika ei kyllä ole silloin anopissa eikä miehessä.
Vaan, anteeksi vaan, jossain muussa.
Jos viikot on vauvan kanssa, niin miksi ei tuota asiaa muistuttamatta tiedä?
Onko tämä ketju siis provo ja suurin osa mielipiteistä provoja? Ovatko nämä aloittajaa myötäilevät ihmiset ihan todellisia?
Ovatko ihmiset nykyisin ihan pihalla?
Vai olenko minä, kun en nyt oikein ymmärrä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitusviestissä olitte alle 30-vuotiaita ja nyt mies on yli 40-vuotias?
No, nyt selvisi, olikin eri kirjoittaja, oli vai niin samanlainen kuin aloittaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hjälp kirjoitti:
Kun mies tulee töistä loppuviikosta, kerron että nyt on sellaisen keskustelun paikka jonka aikana hän ei poistu paikalta ( niin kuin yleensä mikäli puhun mitään negatiivissävytteistä hänen vanhemmistaan) vaan kuuntelee minun asiani loppuun asti. Että olen nyt siinä pisteessä että vaikka rakastan häntä, en enää pysty tasapainoilemaan äitiyteni ja hänen vanhempiensa kanssa. Vauva alkanut tuntumaan vieraalta, minä joudun muistuttamalla muistuttamaan itseäni että olen vauvan äiti. Annan vaihtoehdoiksi tilanteen korjaantumisen hänen aloitteestaan eli täyskäännöksen toiminnassa vanhempiensa suhteen. Joko säästää minua mielipahalta tai sitten äitiään - kompromissi ei enää onnistu. Aion kertoa etten ole unohtanut miten hän ei ole kyennyt puolustamaan minua ja äitiyttäni. Toinen vaihtoehto on perheneuvola, perusteellinen tilanteen läpikäyminen ja miehen äitisuhteen työstäminen siellä. Kolmas vaihtoehto on ero, vaikka se särkisi sydämeni. (Ihan oikeasti :( )
Keskustelu miehen kanssa JA perheneuvola. Kummatkin. Uskon että ulkopuolista apua tarviitte, ainakin miehesi. En sanoisi että vauva alkanut tuntua vieraalle, siitähän anoppi riemastuu jos kantautuu hänen korviisa! Muuten just näin, tiukka linja 👍voimia!
Vierailija kirjoitti:
Aloitusviestissä olitte alle 30-vuotiaita ja nyt mies on yli 40-vuotias?
Se viesti, jossa puhuttiin nelikymppisestä miehestä, ei ollut aloittajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hjälp kirjoitti:
Siis anoppi sanoo vauvaa sylitellessään esim. "jokos se isi ja *minun nimeni* tekee lähtöä, etkö jäisi mummon kanssa"
Joo tämmönen on ihan tahallista. Huoh.
Vierailija kirjoitti:
Sanon nyt suoraan, että jos aloittajan täytyy muistuttamalla muistuttaa, että hän on lapsen äiti, niin vika ei kyllä ole silloin anopissa eikä miehessä.
Vaan, anteeksi vaan, jossain muussa.
Jos viikot on vauvan kanssa, niin miksi ei tuota asiaa muistuttamatta tiedä?
Onko tämä ketju siis provo ja suurin osa mielipiteistä provoja? Ovatko nämä aloittajaa myötäilevät ihmiset ihan todellisia?Ovatko ihmiset nykyisin ihan pihalla?
Vai olenko minä, kun en nyt oikein ymmärrä?
Vastaus=sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajalla voi olla synnytyksen jälkeinen masennus ja kaupan päälle rajaton anoppi. Jos oma lapsi alkaa tuntua vieraalta, ei ongelma ole silloin anopin parin tunnin omiminen( jos siis ei olla kuin pari tuntia vieraisilla viikossa) Nyt tarvitsee mennä neuvolaan ja pyytää apua ja pian. Sekoileva pää ei tervehdy jos sekopää anoppi sekoilee vielä päälle. Eli ei enää jokaviikkoisia kyläilyjä anoppilaan. Synnytyksen jälkeinen masennus voi tulla myös myöhemminkin kuin heti synnytyksen jälkeen. Unettomuus ja rikkonaiset yötkin vaikuttavat vahvasti mielenterveyteen.
Hae apua.
Vierailija kirjoitti:
Sanon nyt suoraan, että jos aloittajan täytyy muistuttamalla muistuttaa, että hän on lapsen äiti, niin vika ei kyllä ole silloin anopissa eikä miehessä.
Vaan, anteeksi vaan, jossain muussa.
Jos viikot on vauvan kanssa, niin miksi ei tuota asiaa muistuttamatta tiedä?
Onko tämä ketju siis provo ja suurin osa mielipiteistä provoja? Ovatko nämä aloittajaa myötäilevät ihmiset ihan todellisia?Ovatko ihmiset nykyisin ihan pihalla?
Vai olenko minä, kun en nyt oikein ymmärrä?
Minulla on nelikuinen vauva jo toinen lapseni, silti välillä koen ajatuksen "en minä tiedä mitä sinä haluat, vaikea edes uskoa että olet minun", jos alusta asti joku (minulle) vieras ihminen olisi ollut arvostelemassa ja vähättelemässä äitiyttäni olisi voinut olla todella vaikea muodostaa näin hyvää suhdetta vauvaan.
Ap on myös ensi kertaa äiti jolloin se hormonien vaikutus tunteisiin ja tilanteisiin reagoimiseen tulee täysin yllätyksenä. Jo se perus pelko ja ahdistus siitä onnistuuko pitämään lapsen hengissä ja terveenä tai osaako kasvattaa "oikein" voi yllättää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sanon nyt suoraan, että jos aloittajan täytyy muistuttamalla muistuttaa, että hän on lapsen äiti, niin vika ei kyllä ole silloin anopissa eikä miehessä.
Vaan, anteeksi vaan, jossain muussa.
Jos viikot on vauvan kanssa, niin miksi ei tuota asiaa muistuttamatta tiedä?
Onko tämä ketju siis provo ja suurin osa mielipiteistä provoja? Ovatko nämä aloittajaa myötäilevät ihmiset ihan todellisia?Ovatko ihmiset nykyisin ihan pihalla?
Vai olenko minä, kun en nyt oikein ymmärrä?
Sinä et nyt vain ilmeisesti ymmärrä.
Äitiyden kokemus ja sen syntyminen on jokaiselle erilainen prosessi. Jollekin se voi tulla ihan luonnostaan heti, kun saa laitoksella vauvan syliinsä. Toisella tunne äitiydestä voi muodostua hiljalleen ajan kanssa.
Itselleni äitiyden kokemukseen on vaikuttanut muiden asioiden ohella läheisten ihmisten tuki. Omalla käytöksellään ja toiminnallaan läheiset voivat tukea ja vahvistaa äitiyttä tai sitten vähätellä ja murentaa sitä. Se, kuinka paljon tällainen keneenkin vaikuttaa, riippuu ihmisestä. Jos omaan äitiyteen liittyy jo valmiiksi epävarmuutta, ajattelemattomat ja jopa ilkeät kommentit ja käytös voivat kolahtaa pahasti.
Anoppi on selkeästi aloittajan elämässä tiiviisti mukana, joten hänen toiminnallaan on merkittävä vaikutus aloittajan kokemukseen.
Sinä voisit harjoitella vähän myötätuntoisempaa suhtautumista toisiin ihmisiin. Sinun kokemuksesi on yhdenlainen, jonkun toisen kokemus on toisenlainen. Toisenlaistakin voi ymmärtää, jos kykenee miettimään asioita omaa nenäänsä pidemmälle.
Tuohon synnytyksen jälkeinen masennus - asiaan: Olen tarkkaillut itseäni tuossa valossa ja ajatellut, etten voi olla masentunut sillä koen joka päivä ainakin kerran suuren ilon hetkiä vauvan kanssa. Tosin viimeisen viikon ajan tilanne on ollut toinen - kurkkua kuristaa koko ajan ja rinnan päällä on ikäänkuin painoa.
Olisin toivonut että mieheni vanhemmat olisivat tunnustaneet minut äitinä. Olisin tarvinnut sitä hirveän paljon kun omat vanhempani ovat niin kaukana. Mieheni sukulaismies piteli taannoin vauvaa ja jutteli tälle - vauva viihtyi hetken hänen sylissään mutta alkoi sitten itkeä vähän. Tämä sukulaismies nousi heti ja sanoi "jaaha, nyt taidetaan tarvita äitiä" ja ojensi vauvan minulle. Olin aivan sanaton tuollaisesta eleestä, olin niin otettu, että silmät kostuivat. Miehen vanhemmille olen lastenhoitajan asemassa.
hjälp kirjoitti:
Tuohon synnytyksen jälkeinen masennus - asiaan: Olen tarkkaillut itseäni tuossa valossa ja ajatellut, etten voi olla masentunut sillä koen joka päivä ainakin kerran suuren ilon hetkiä vauvan kanssa. Tosin viimeisen viikon ajan tilanne on ollut toinen - kurkkua kuristaa koko ajan ja rinnan päällä on ikäänkuin painoa.
Olisin toivonut että mieheni vanhemmat olisivat tunnustaneet minut äitinä. Olisin tarvinnut sitä hirveän paljon kun omat vanhempani ovat niin kaukana. Mieheni sukulaismies piteli taannoin vauvaa ja jutteli tälle - vauva viihtyi hetken hänen sylissään mutta alkoi sitten itkeä vähän. Tämä sukulaismies nousi heti ja sanoi "jaaha, nyt taidetaan tarvita äitiä" ja ojensi vauvan minulle. Olin aivan sanaton tuollaisesta eleestä, olin niin otettu, että silmät kostuivat. Miehen vanhemmille olen lastenhoitajan asemassa.
Niinpä! Tätä juuri tarkoitin eräässä aiemmassa kommentissani. Äitiyttä voi joko vahvistaa tai murentaa nimenomaan tuollaisilla pienilläkin kommenteilla. Ihanaa, että sukulaisesi sanoi noin.
Olen tosi hyvilläni siitä, että koet suurta iloa vauvan kanssa. Se on kaikkein tärkeintä. Niistä hetkistä saat voimaa silloin, kun tuntuu hankalalta.
Ikävältähän tuo kuulostaa, mutta usko mua kun sanon, ettei tuo ole edes pahimmasta päästä.
Sinuna suhtautuisin anoppiin ja appeen kuin yksinkertaisiin, kehityksestä jälkeenjääneisiin. Antaisin heidän puhua mitä puhuvat ja saattaisin väliin puuskahtaa jotakin tyyliin: ”vai niin”, ”siltäkö tuntuu”, ”jaa että sellaista olette suunnitelleet” ja naurahtaa päälle silmiäni pyöritellen. Sillä nauraahan noille tomppeleille täytyy.
Ja kun vonkaavat lasta yökylään mummolaan, sanoisin suoraan, että kunhan vauvelille ikää vaan tulee ”vähän” lisää, niin mielellään tuodaan lasta viikonlopuiksi tai iltaisin mummolaan hoitoon. Maksaisin maltaita, että meillä olisi joku paikka, johon uhmaikäisen taaperon voisi viedä vaikka kerran kuussa yökylään ja keskittyä tekemään rauhassa omia juttuja. Meillä sellaista paikkaa ei ole.
Ja uskon, että muuttuu sunkin appivanhemmilla ääni kellossa, kun saavat yökylään uhmakkaan känkkäränkän. Ehkä juuri siksi haluavat ”helpomman” vauvan yökylään?
Oman hieman samanlaisen anoppini paras heitto: "Kyllä te sitten ymmärrätte huoleni kun teillä on omia lapsia." Niin siis meillähän ON omia lapsia, kaksikin. Anoppi siis paljasti, että ei pidä meidän lapsiamme meidän lapsinamme vaan jollain sairaalla tavalla ominaan...
hjälp kirjoitti:
Tuohon synnytyksen jälkeinen masennus - asiaan: Olen tarkkaillut itseäni tuossa valossa ja ajatellut, etten voi olla masentunut sillä koen joka päivä ainakin kerran suuren ilon hetkiä vauvan kanssa. Tosin viimeisen viikon ajan tilanne on ollut toinen - kurkkua kuristaa koko ajan ja rinnan päällä on ikäänkuin painoa.
Olisin toivonut että mieheni vanhemmat olisivat tunnustaneet minut äitinä. Olisin tarvinnut sitä hirveän paljon kun omat vanhempani ovat niin kaukana. Mieheni sukulaismies piteli taannoin vauvaa ja jutteli tälle - vauva viihtyi hetken hänen sylissään mutta alkoi sitten itkeä vähän. Tämä sukulaismies nousi heti ja sanoi "jaaha, nyt taidetaan tarvita äitiä" ja ojensi vauvan minulle. Olin aivan sanaton tuollaisesta eleestä, olin niin otettu, että silmät kostuivat. Miehen vanhemmille olen lastenhoitajan asemassa.
Ap huomaatko itse miten sulla oli kovat odotukset? Eli ”olisin toivonut yhteisöllisyyttä/auttavia isovanhempia/ että meiklä olisi yhdesä mukavaa/että mun äitiys tunnustetaan/ että mua äitinä arvostettais jne jne.
Nyt kun odotukset ei yhtään toteutunut tuli hirveä pertymys.
Mun omat vanhemmat ja appivanhemmat olivat täysi pettymys isovanhempina, sen huonompia isovanhempia ei voi ollakaan. Minäkin petyin syvästi. Mutta tajusin nopeasti että tein väärin kun odotin kaikkea ja maalailin ihania kuvia.
Nyt odotukset jäihin. Kun tiedät ja oletat että isovanhemmat on perseestä niin silloin et pety. Nyt rivin välistä luen että koko ajan salaa toivot että tilanne muuttuu ja jotenkin asistvkääntyy hyväksi. Mut kun ei käänny. Ei muutu.
Mulla toiset isovanhemmat (omat) oli juuri sinun anopin kaltaiset hirviöpäsmärit ja appikset taas tylyt epäreilut suosijat. Muutaman vuoden taistelun jälkeen meni molempiin välit poikki. Ei tä ideaslitila ole enkä olis halunnut näin, mutta kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään lastemme elämässä mukana.
Hyvin silti pärjätään ja nyt saa hengittää, elää ilman pelkoa rikä tarvi jännittää. Mun vanhempien kanssa viimeisin riita meni käsirysyksi missä isä alkoi kurittamaan mua, aikuista lastaan ja väkivalloin pakottaa alistumaan mielipiteeseensä.
Ap sun vauva-aika on ainutlaatuinen. Älä anna pilata sitä!
Alue: Aihe vapaa
Kun mies tulee töistä loppuviikosta, kerron että nyt on sellaisen keskustelun paikka jonka aikana hän ei poistu paikalta ( niin kuin yleensä mikäli puhun mitään negatiivissävytteistä hänen vanhemmistaan) vaan kuuntelee minun asiani loppuun asti. Että olen nyt siinä pisteessä että vaikka rakastan häntä, en enää pysty tasapainoilemaan äitiyteni ja hänen vanhempiensa kanssa. Vauva alkanut tuntumaan vieraalta, minä joudun muistuttamalla muistuttamaan itseäni että olen vauvan äiti. Annan vaihtoehdoiksi tilanteen korjaantumisen hänen aloitteestaan eli täyskäännöksen toiminnassa vanhempiensa suhteen. Joko säästää minua mielipahalta tai sitten äitiään - kompromissi ei enää onnistu. Aion kertoa etten ole unohtanut miten hän ei ole kyennyt puolustamaan minua ja äitiyttäni. Toinen vaihtoehto on perheneuvola, perusteellinen tilanteen läpikäyminen ja miehen äitisuhteen työstäminen siellä. Kolmas vaihtoehto on ero, vaikka se särkisi sydämeni. (Ihan oikeasti :( )