Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Aloittaja hyvä, sä olet ihan jäätävän paha tossukka! Turha on miestäsi syyttää, jos et ITSE saa pidettyä omaa puoltasi! Suuta auki. Jos ei kuunnella, niin sanot kovemmin. Etkä lähde sinne anoppilaan kyläilemään, jos siellä ei käyttäydytä asiallisesti. Mies voi käydä siellä yksin, tai lapsen kanssa kahdestaan.
Mikä tuossa on perheneuvolan asia? Ei mikään. Ihan normaalia kommunikointia ja rajan vetoa vaativa tilanne.
Taitaa tosiaan olla totta se, että äideiltä valahtaa aivot lapsiveden mukana. Luehan aloittaja oma kirjoituksesi ajatuksella, ja mieti, että mitä itse voisit tehdä toisin. Ole nainen, älä kynnysmatto.
Ja muut vaan jeesustelee mukana, että ompa kamalaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarinasi oli kurjaa luettavaa. Appivanhemmat toimiivat väärin. Todella väärin. Ihanaa, että lapsella on isovanhemmat, jotka haluavat olla läsnä lapsen elämässä, mutta liika on liikaa. Mummo ei ole vauvan äiti, eikä mummo voi näin ollen omia vauvaa. Äitiä on kunnioitettava ja myös niitä ohjeita, joita sinä ja miehesi annatte vauvaan liittyen. Tässä tilanteessa hajurakoa isovanhempiin ja rehellinen keskustelu. Noin ei voi jatkua.
Vierailija kirjoitti:
Phyh, taas näitä "miniät" saa päättää kaiken.
Onneksi minä kasvatin oman pojan semmoseksi, ettei se oo iha täys tossukka sitte.
Minä suuttuisin loppu elämäksi, jos miniä rajoittaisi välejä lapsen lapsiini.
Eli kasvatit poikasi ihan omaksi tossuksesi, jolla ei ole sen vertaa munaa että uskaltaisi elää omaa perhe-elämää ilma äidin kontrollia 😂
Aloitus oli todella surullista luettavaa. Appivanhemmat kuulostavat hirveiltä ihmisiltä, jotka eivät välitä sinusta pätkääkään. Tapaamiskertoja on vähennettävä ja sinun on muistettava että sinä olet vauvalle kaikista tärkein ihminen vaikka kuka sanoisi mitä! Ilkeät kommentit ovat ilkeitä kommentteja ja hormoniherkkänä ne saavat vielä ihan uudet mittasuhteet. Äitiyttäsi ne eivät kuitenkaan vie.
Kysehän tässä on valtataistelusta. Mummo haluaa korostaa oikeuksiaan( mukamas) ja asemaansa ja pompottaa perhettä. Etsii sisällön elämäänsä toisten elämästä ja imee samalla toisen perheen kuiviin. Koska normaalissa tapauksessa mummo voisi ilmaista toiveensa nähdä lapsenlapsia, ei vaatimalla liiallisuuksia, vaan joustavasti ja kunnioittavasti.
Minullakin on tälläinen jyrä anoppi jolle mikään ei riitä, jatkuvaa ruikutusta että haluaa nähdä lapsia ja haluaa säännöllisesti. Itse en häntä kestä joten meillä on mennyt siihen että mies istuu anoppilassa lasten kanssa joka viikonloppu. Koen että anoppi on koko ajan kärkkymässä jotain, ai olette kaupungilla no miksi ette meille tule, no tulkaa nyt leffan jälkeen tänne ( vaikka juuri oltiin).
Se ei kuitenkaan ole sellaista perhe- elämää jota toivon. Koen että anoppi on rikkonut meidän perheyksikön jollain tavalla pyrkiessään omimaan lapset( ja mies nyt oli hänen kai jo alkuunsa). Onneksi hän viihtyy myös ulkomailla osan vuodesta joten olen jotenkuten kestänyt tuota pompotusta. Ja lapset alkavat olla sen verran isoja että eivät mummolaan niin ole menossakaan.
Ja mitään kiitollisuutta en joustavuudestani ole anopilta saanut. Olen hankala ja huono miniä kun en myös itse istu aina hänen luonaan.Mikään ei riitä ja on hänelle itsestään selvä oikeus että saa mitä pyytää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minne aloittaja luulee sen anopin vauvan vievän, jos meneekin toiseen huoneeseen? Tai pihalle?
Mitä pahaa tapahtuu, jos vauva ei koko aikaa olekaan sinun sylissäsi tai silmissäni?
Miten anoppi *vie* vauvan sinulta siellä anoppilassa? Tuskin kuitenkaan kesken imettämisen?
Tai miten ylipäätään ajattelet, että vauva jotenkinn *viedään* sinulta?
Vaikka anoppi pitää vauvaa sylissään, niin ei ei ole mikään rikos.
Olisit helpottunut sen hetken kun saat olla omissa oloissaai kun kuitenkin kaiken muun ajan saat olla vauvan kanssa.
Ei äitinä olemista mihinkään poista, vaikka ei 24 tuntia vauvan kanssa ole.
Päinvastoin, pieni lepohetki tai tauko vauvan hoidosta on joskus ihan tarpeen ja ei sulje pois *hyvää äitiyttä*.
Se on erilaisia täytyykö sinne anoppilassq joka viikonloppu mennä.
Voittehan välillä mennä sinun vanhemmillesi vain olla kotona.
Miten muuten sinun äitisi ja isäai suhtautuvat vauvaan tai käyttäytyvät vauvan kanssa?
Sallitko heille eri asioita kuin miehen vanhemmille?
Ota rennommin, ei lapsi siitä mene rikki tai pahene vaikka on muidenkin sylissä välillä. Huokaise hetkinen vaikka silmät kiinni ja lepää tai ota nokoset.
Voin sanoa, että jonkun ajan kuluttua olet ihan tyytyväinen kun sinnolla on useampi käsi auttamassa.
Ja lapsella useampi välittävä ja tuttu ihminen kuin ainoastaan omat vanhemmat.
Täytyy sanoa, että en ymmärrä tätä nykyvanhemmuutta välillä ollenkaan.
Eikö nykyisin kaipaa välillä taukoa siitä 100 % lapsen äitinä olosta?
Itse olin väsynyt pitkään ja olisin nimenomaan kaivannut, että joskus saisin olla hetken omissa oloissani, minulla ei ollut pahemmin tukiverkostoa.
### kirjoitti:
Aloittaja hyvä, sä olet ihan jäätävän paha tossukka! Turha on miestäsi syyttää, jos et ITSE saa pidettyä omaa puoltasi! Suuta auki. Jos ei kuunnella, niin sanot kovemmin. Etkä lähde sinne anoppilaan kyläilemään, jos siellä ei käyttäydytä asiallisesti. Mies voi käydä siellä yksin, tai lapsen kanssa kahdestaan.
Mikä tuossa on perheneuvolan asia? Ei mikään. Ihan normaalia kommunikointia ja rajan vetoa vaativa tilanne.
Taitaa tosiaan olla totta se, että äideiltä valahtaa aivot lapsiveden mukana. Luehan aloittaja oma kirjoituksesi ajatuksella, ja mieti, että mitä itse voisit tehdä toisin. Ole nainen, älä kynnysmatto.
Ja muut vaan jeesustelee mukana, että ompa kamalaa...
Hienoa, että sinä olet noin reipas ja sanavalmis ja osaat reagoida heti uusissa ja ehkä epämielyttävissäkin tilanteissa.
Itselleni se ei ole helppoa, en ollut koskaan kohdannut niin huonosti käyttäytyvää yksilöä kuin mieheni äiti ja meni pitkään ennen kuin opin, ettei normaali puhe toimi vaan pitää todella "sanoa kovemmin". Synnytykseen tai lapsiveteen ei tilanne liity mitenkään, yleensä ihmiset vaan on tottuneet toisten käyttäytyvän edes auttavan sivistyneesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
### kirjoitti:
Aloittaja hyvä, sä olet ihan jäätävän paha tossukka! Turha on miestäsi syyttää, jos et ITSE saa pidettyä omaa puoltasi! Suuta auki. Jos ei kuunnella, niin sanot kovemmin. Etkä lähde sinne anoppilaan kyläilemään, jos siellä ei käyttäydytä asiallisesti. Mies voi käydä siellä yksin, tai lapsen kanssa kahdestaan.
Mikä tuossa on perheneuvolan asia? Ei mikään. Ihan normaalia kommunikointia ja rajan vetoa vaativa tilanne.
Taitaa tosiaan olla totta se, että äideiltä valahtaa aivot lapsiveden mukana. Luehan aloittaja oma kirjoituksesi ajatuksella, ja mieti, että mitä itse voisit tehdä toisin. Ole nainen, älä kynnysmatto.
Ja muut vaan jeesustelee mukana, että ompa kamalaa...
Me muut osataan samaistua.
Osa ollut samassa tilanteessa.
Ei se rajaton anoppi oo ongelma mikä lakastaan maton alle, pahimmassa tapauksessa kun puolustautuu niin mies voi suuttua.
Oma mieheni antoi paljon anteeksi äidilleen siitä miten tämä kohteli minua ja lopulta kun sain suuni auki kahden vuoden jälkeen, tuli ero, koska anoppi heittäytyi marttyyriksi ja teki minusta huonon ihmisen kun hän oli niin syytön kaikkeen.
Mies mietti muutaman viikon, katkaisi välit äitiinsä ja palasimme yhteen.
Näin se äidin edessä oleva vaaleanpunainen lasi meni rikki ja poika tajusi millainen äiti oikeasti on.
Olen koittanut saada miehen puheväleihin äitinsä kanssa (äiti on aina äiti), mutta mies kieltäytyy, koska ei tahdo äitiään enää elämäänsä mukaan.
Mies kertoi sitten, ettei ole koskaan saanut elää itsenäisesti omaa elämää kun äiti on aina pyörinyt mukana kontrolloimassa ja kiristänyt taloudellisesti.
Nyt mies on huomannut, ettei tarvitsekkaan äitiään oikeasti.
Meidän parisuhteemme ei ole koskaan voinut näin hyvin (olemme olleet yhdessä jo 5vuotta).
Vierailija kirjoitti:
Vedä rajat nyt, myöhemmin on entistä vaikeampaa. Mies suuttukoon jos on suuttuakseen. Eihän mies sinunkaan tunteistasi välitä.
Näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat sellaiselta vähän hysteeriseltä uudelta äidiltä. Olisit iloinen, että saat apua vauvan kanssa.
Ei kuulosta ap hysteeriseltä vaan ainoalta tervejärkiseltä koko porukasta! Lapsen omiminen ei ole auttamista.
Vierailija kirjoitti:
Kysehän tässä on valtataistelusta. Mummo haluaa korostaa oikeuksiaan( mukamas) ja asemaansa ja pompottaa perhettä. Etsii sisällön elämäänsä toisten elämästä ja imee samalla toisen perheen kuiviin. Koska normaalissa tapauksessa mummo voisi ilmaista toiveensa nähdä lapsenlapsia, ei vaatimalla liiallisuuksia, vaan joustavasti ja kunnioittavasti.
Minullakin on tälläinen jyrä anoppi jolle mikään ei riitä, jatkuvaa ruikutusta että haluaa nähdä lapsia ja haluaa säännöllisesti. Itse en häntä kestä joten meillä on mennyt siihen että mies istuu anoppilassa lasten kanssa joka viikonloppu. Koen että anoppi on koko ajan kärkkymässä jotain, ai olette kaupungilla no miksi ette meille tule, no tulkaa nyt leffan jälkeen tänne ( vaikka juuri oltiin).
Se ei kuitenkaan ole sellaista perhe- elämää jota toivon. Koen että anoppi on rikkonut meidän perheyksikön jollain tavalla pyrkiessään omimaan lapset( ja mies nyt oli hänen kai jo alkuunsa). Onneksi hän viihtyy myös ulkomailla osan vuodesta joten olen jotenkuten kestänyt tuota pompotusta. Ja lapset alkavat olla sen verran isoja että eivät mummolaan niin ole menossakaan.
Ja mitään kiitollisuutta en joustavuudestani ole anopilta saanut. Olen hankala ja huono miniä kun en myös itse istu aina hänen luonaan.Mikään ei riitä ja on hänelle itsestään selvä oikeus että saa mitä pyytää
Tuommoista meilläkin.
Olen huomannut että joustavuus pahentaa tilannetta.
Meillä ainakin se kontrolloiva isivanhempi kohtelee parhaiten niitä ihmisiä jotka ovat häntä kohtaan tylyjä ja ilkeitä.
Mitä ystävällisempi ja joustavampi olet, sitä enemmät saat paskaa niskaan.
Harmittaa se, että en tuota tajunnut 10 vuotta aikaisemmin.
Voisi olla välit paremmassa kunnossa jos olisin käyttäytynyt ilkeästi ja tylysti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
APU todella kelpaisi. Minun ylitseni käveleminen ja minun vanhemmuudelleni nauraminen ei ole apua. Kun mummo haluaa olla äiti, pitääkö se hyväksyä? Ja ainut "apu" mitä on tarjottu on ollut tyyliä "sinä voit leipoa ja siivota niin minä hoidan vauvaa". Vaikka olin silloin kuumeessa.
Voi herrantähden sinä loukkaannut kaikesta. Myös avuntarjouksistakin. Olisiko peiliin katsomisen paikka?
Eihän nuo ole avuntarjouksia vaan kiusaamista.
Vierailija kirjoitti:
### kirjoitti:
Aloittaja hyvä, sä olet ihan jäätävän paha tossukka! Turha on miestäsi syyttää, jos et ITSE saa pidettyä omaa puoltasi! Suuta auki. Jos ei kuunnella, niin sanot kovemmin. Etkä lähde sinne anoppilaan kyläilemään, jos siellä ei käyttäydytä asiallisesti. Mies voi käydä siellä yksin, tai lapsen kanssa kahdestaan.
Mikä tuossa on perheneuvolan asia? Ei mikään. Ihan normaalia kommunikointia ja rajan vetoa vaativa tilanne.
Taitaa tosiaan olla totta se, että äideiltä valahtaa aivot lapsiveden mukana. Luehan aloittaja oma kirjoituksesi ajatuksella, ja mieti, että mitä itse voisit tehdä toisin. Ole nainen, älä kynnysmatto.
Ja muut vaan jeesustelee mukana, että ompa kamalaa...
Me muut osataan samaistua.
Osa ollut samassa tilanteessa.
Ei se rajaton anoppi oo ongelma mikä lakastaan maton alle, pahimmassa tapauksessa kun puolustautuu niin mies voi suuttua.
Oma mieheni antoi paljon anteeksi äidilleen siitä miten tämä kohteli minua ja lopulta kun sain suuni auki kahden vuoden jälkeen, tuli ero, koska anoppi heittäytyi marttyyriksi ja teki minusta huonon ihmisen kun hän oli niin syytön kaikkeen.
Mies mietti muutaman viikon, katkaisi välit äitiinsä ja palasimme yhteen.
Näin se äidin edessä oleva vaaleanpunainen lasi meni rikki ja poika tajusi millainen äiti oikeasti on.
Olen koittanut saada miehen puheväleihin äitinsä kanssa (äiti on aina äiti), mutta mies kieltäytyy, koska ei tahdo äitiään enää elämäänsä mukaan.
Mies kertoi sitten, ettei ole koskaan saanut elää itsenäisesti omaa elämää kun äiti on aina pyörinyt mukana kontrolloimassa ja kiristänyt taloudellisesti.
Nyt mies on huomannut, ettei tarvitsekkaan äitiään oikeasti.
Meidän parisuhteemme ei ole koskaan voinut näin hyvin (olemme olleet yhdessä jo 5vuotta).
Kuulostaa tutulta. Me sanoimme useaan otteeseen rajoista, ja ei mennyt kuuleviin korviin. Kun sitten otimme etäisyyttä ja luulimme kaiken jo rauhoittuneen, siellä olikin sillä aikaa kehitetty varsinainen marttyyriyssota. Appi lähetettiin paikalle vaatimaan ja komentamaan tuhmaa miniää(vaikka anoppi ja appi eivät olleet tekemisissä edes juhlissa yhdessä, mutta anopilla oli säilynyt valta appeen ja sitähän hän käytti). Miniä haukuttiin maanrakoon lasten kuullen. Kuulemma miniän pitää mennä huoneeseen sillä aikaa, kun anoppi ilmestyy kysymättä paikalle.
Selitin rauhallisesti ja sisälläni kuohui epäusko, että minä en mene kodistani mihinkään ja kukaan muu ei niitä rajoja meille aseta kuin me itse.
Appi tietysti uskoi kaiken potaskan, mitä anoppi oli sille itkenyt. Valhetta kaikki tyynni ja lopulta koituikin sitten apen omaksi murheeksi.
Huusipa appi jopa, että poikansa pitäisi erota minusta, kun anopilla on niin paha mieli. Poikansa oli aivan sanaton järkytyksestä.
Oi, noita muistoja.
Ainiin, kyllähän siellä kävi vielä miehen velikin haukkumassa meidät kummatkin(lopulta, eikä vain minua) ja tuo kaikki sitten oli meille ikään kuin piste i:n päälle. Kävimme noita asioita läpi perheneuvolassa ja sieltä saimme tukea, että jaksoimme tuota ruljanssia. Mies on vieläkin vihainen vanhemmilleen ja veljelleen. Mies on nähnyt kaiken ja tietää totuuden, toisin kuin nämä lähetit, jotka anoppi on valheillaan kietonut verkkoihinsa ja lähettänyt herjaamaan, jotta saisi krokotiilinkyyneleillään valtansa.
Sanonpahan vain, että välien katkaisu oli pitkällinen ja ainut ratkaisu. Tilanteessa, jossa anoppi on mielenvikainen ei ole voittajaa. Perheemme voi nyt hyvin ja meitä ympäröi ihania, täyspäisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat hyvää hyvyyttään läsnä, ei päsmäröimässä ja rikkomassa rajoja.
Olisi vain pitänyt tajuta kauan sitten heivata tuollaiset ihmiset lähipiiristä, sitä vain haluaa uskoa ihmisistä hyvää ja katsoa viimeiseen asti, josko tajuaisivat. Anopin valta on joskus niin suuri, että harva sitä anoppia kyseenalaistaa. Helpompi kyseenalaistaa sukuun uutena tullut. Siinähän se itse pahuus onkin.
Olemme mieheni kanssa vahvempia noiden koitosten takia, mutta vauva-aikaan nuo ulkopuoliset sen sijaan saivat katkeruuden aikaan. Olen heille katkera siitä, että yrittivät pilata niin ainutlaatuista aikaa elämässämme. En koskaan voisi tehdä kelleen samanlailla. Varsinaisia vatipäitä koko porukka.
Täällä monet ovat antaneet todella hyviä neuvoja sulle Ap, joskus vain se kaikki on koettava itse. Minä olin ollut jo lapsesta kynnysmatto, joten se kaikki vei minultakin aikaa. Mutta, lopulta se kaikki eskaloitui siihen tunteeseen, että vaaka oli jo kallistunut pelkästään toiseen suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tuossa ole kyse enää normaalista innokkuudesta. Kun vauva viedään tarkoituksellisesti pois äidin luota, että saadaan "kahdenkeskistä" aikaa ja äitiä kutsutaan etunimellä, kyse ei ole innokkuudesta vaan halusta viedä äidin paikka. Näihin on ap vaikea saada apua suomenkielisiltä palstoilta, sillä meidän kulttuurissa suku on sukua vaikka mikä olisi. Suomalainen kulttuuri myös ihannoi lapsen varhaista reippautta ja kykyä olla irti äidistä - siksikin monilla on vaikeaa erottaa, milloin kyse on normaalista isovanhemman innokkuudesta ja milloin täydellisestä rajattomuudesta suhteessa omaan aikuiseen lapseen ja tämän perheeseen.
Itse sain täältä kerran vinkin tänne, ja nyt vinkkaan sinulle saman https://www.reddit.com/r/JUSTNOMIL/
Tuolta löydät ihan samassa tilanteessa olevien keskusteluja ja neuvoja omien rajojen luomiseen.
Appivanhempiesi ja miehesi käytös ei missään nimessä ole normaalia. Epäterveistä suhteista kertoo paljon se, ettei miehesi uskalla korjata sinua äidiksi, kun anoppi puhuu sinusta etunimellä vauvalle. Tuollainen ei missään nimessä ole normaali äiti-poika -suhde, vaan miehesi on varmaan kokenut jo todella varhain, että hänen täytyy varjella äitiä mielipahalta omien rajojen ja tunteiden kustannuksella.
On täällä joku fiksukin. Noin se on.
Vierailija kirjoitti:
Minne aloittaja luulee sen anopin vauvan vievän, jos meneekin toiseen huoneeseen? Tai pihalle?
Mitä pahaa tapahtuu, jos vauva ei koko aikaa olekaan sinun sylissäsi tai silmissäni?
Miten anoppi *vie* vauvan sinulta siellä anoppilassa? Tuskin kuitenkaan kesken imettämisen?
Tai miten ylipäätään ajattelet, että vauva jotenkinn *viedään* sinulta?
Vaikka anoppi pitää vauvaa sylissään, niin ei ei ole mikään rikos.
Olisit helpottunut sen hetken kun saat olla omissa oloissaai kun kuitenkin kaiken muun ajan saat olla vauvan kanssa.
Ei äitinä olemista mihinkään poista, vaikka ei 24 tuntia vauvan kanssa ole.
Päinvastoin, pieni lepohetki tai tauko vauvan hoidosta on joskus ihan tarpeen ja ei sulje pois *hyvää äitiyttä*.Se on erilaisia täytyykö sinne anoppilassq joka viikonloppu mennä.
Voittehan välillä mennä sinun vanhemmillesi vain olla kotona.Miten muuten sinun äitisi ja isäai suhtautuvat vauvaan tai käyttäytyvät vauvan kanssa?
Sallitko heille eri asioita kuin miehen vanhemmille?Ota rennommin, ei lapsi siitä mene rikki tai pahene vaikka on muidenkin sylissä välillä. Huokaise hetkinen vaikka silmät kiinni ja lepää tai ota nokoset.
Voin sanoa, että jonkun ajan kuluttua olet ihan tyytyväinen kun sinnolla on useampi käsi auttamassa.
Ja lapsella useampi välittävä ja tuttu ihminen kuin ainoastaan omat vanhemmat.Täytyy sanoa, että en ymmärrä tätä nykyvanhemmuutta välillä ollenkaan.
Eikö nykyisin kaipaa välillä taukoa siitä 100 % lapsen äitinä olosta?
Itse olin väsynyt pitkään ja olisin nimenomaan kaivannut, että joskus saisin olla hetken omissa oloissani, minulla ei ollut pahemmin tukiverkostoa.
Tämä tyypillinen kontrolloivan mummon asenne aihettamaansa ongelmaan.
VÄÄRIN REAGOITU! MINÄ ainakin olisin tykännyt jos joku olisi tehnyt niinkuin minä. Sinussa täytyy olla jotain vikaa.
Lytätään toisen tunteet ja reaktiot, ja väitetään niitä vääriksi. Ei lainkaan kunnioiteta toista ihmistä.
Tulipa paha mieli sun puolesta. Toivon sinulle rohkeutta sanoa anopille ihan suoraan asiasta, asiallisesti mutta kaunistelematta. Tiedän, ettei se ole helppoa, mutta sinulla on siihen oikeus. Ihan kunnon keskustelu voisi olla paikallaan pelkän huomauttamisen sijasta.
Kummastelijoille ja ilkeilijöille tiedoksi, että oma äitiys ja suhteen muodostuminen omaan vauvaan voi olla herkkä prosessi, jonka aikana äiti tarvitsee varsinkin alussa tilaa ympärilleen. Vauvalla ja äidillä on oma rytmi, jota kukaan hienotunteinen ihminen ei väen väkisin riko viemällä vauvaa pois silmistä äidin toiveista huolimatta. Minusta tässä on kyse toisen vanhemmuuden kunnioittamisesta, johon kaikki nuo anopin kommentitkin liittyvät. Joo, hengähdystauko voi hyvinkin olla tarpeen, mutta aina äidin ehdoilla eikä anopin oman mielen mukaan.
Puhun tässä nimenomaan äidistä, koska aloittaja on äiti, mutta luonnollisestikin myös miehen vanhemmuutta koskevat samat asiat. Toki hormonit voivat tehdä äitiyden alkutaipaleesta eri tavalla myrskyisän kuin isyydessä, joten nainen saattaa kokea tuollaiset tilanteet eri tavalla kuin mies.
Ap, halaus sinulle. Minun anoppini on vähän samanlainen, joskaan ei ihan noin paha. Uskon tietäväni, miltä sinusta tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Ihan pakko nyt kysyä, kun käytte isovanhemmilla jopa viikoittain, niin miten näistä kyläilyistä sovitaan? Ilmoittaako vauvan isä vaan, että nyt lähdetään ja pakkaa vauvan tavarat ja lähtisi ilman sinua ap?
Seuraavalla kerralla kun "äidillä on niin ikävä vauvaa" korjaat, että "ai mummolla?" Ja ehdotat, että miehesi käy ostamassa vähän suolasta ja vaikka pullaa ja kutsuu vanhempansa kylään.
Kun isoäiti kutsuu sinua vauvalle nimeltä menet joka kerta ottamaan vauvan pois ja puhut vauvalle, että "ritva-mummo on vähän höpsö kun ei tiedä, että sinulle olen äiti, ja sinä olet äitin oma höpönassu, äitin kulta :)" (tai miten ikinä vauvaa kutsutkaan kunhan käytät monta kertaa sanaa äiti).
Sinä olet nyt vastuussa ihmisestä , ja koska miehesi ei pysty, on sinun vedettävä rajat. Jos mummo suuttuu, sille ei voi mitään, aikuisen ihmisen reaktiot eivät ole sinun vastuulla. On tärkeämpää suojella vauvaa ja sen perhettä kuin jonkun vauvan sukulaisen tunteita.
Tuo nimellä kutsuminen voi olla joillakin oikeasti vain tapa. Itse huomasin taas eilen veljentyttöä sylissä pitäessä sanoneeni, että "Meetkö välillä tuonne "Annan" (mun veljen vaimo ja tyttöystävä jo yläasteelta asti) syliin?" Se on ollut mulle "Anna" sen 12 vuotta, äidiksi kutsuminen vaatii miettimistä ja tietoista muistuttamista. Onneks kälyä ei haittaa yhtään ja enköhän mäkin vielä opi.
hjälp kirjoitti:
Intuitioni on sanonut, siis oikeasti hälyttänyt hälytyskellot päristen tästä asiasta, siitä että minua ei nähdä äitinä ja minun ja vauvan väliin halutaan tulla. Tiesin että tänne kannattaa kirjoittaa. Kiitos todella, todella paljon ymmärryksestä. Raskausaikana suunnittelin innoissani yhteisöllistä elämää, appivanhemmat olisivat mahtava hoitopaikka ja vauvalla olisi paljon rakastavia aikuisia ympärillään. Olin väärässä. Appivanhemmat rakastavat omien tarpeidensa tyydyttämistä vauvan avulla, eivätkä ajattele sitä miten ensiarvoisen tärkeää vauvalle on hyvä kiintymyssuhde äitiin. Anoppi kieltäytyi vauvan ollessa 3kk antamasta lasta syliini, kun pyysin. Sanoi "et ota, anna olla!" koska heille oli tulossa vieraita ja hän olisi halunnut "esitellä vauvan". Otin vauvan itselleni sanaakaan sanomatta. Se katse, jonka anoppi sen jälkeen loi minuun, paloi verkkokalvoilleni ja todellinen ahdistus koko kuviosta alkoi silloin.
No, ap mitä aiot tehdä? Loistavia neuvoja täällä. SUN pitää tehdä jotain! Puhua miehelle, mennä perheneuvollaan, asettaa rajat, puhua suoraan ja tehdä loppu tuolle. Mene vanhemmillesi pariksi viikoksi ja näytä että olet tosissasi. Aivan sairas tilanne ja kaikki sympatiat sinulle. Nyt vaan tekoja!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan pakko nyt kysyä, kun käytte isovanhemmilla jopa viikoittain, niin miten näistä kyläilyistä sovitaan? Ilmoittaako vauvan isä vaan, että nyt lähdetään ja pakkaa vauvan tavarat ja lähtisi ilman sinua ap?
Seuraavalla kerralla kun "äidillä on niin ikävä vauvaa" korjaat, että "ai mummolla?" Ja ehdotat, että miehesi käy ostamassa vähän suolasta ja vaikka pullaa ja kutsuu vanhempansa kylään.
Kun isoäiti kutsuu sinua vauvalle nimeltä menet joka kerta ottamaan vauvan pois ja puhut vauvalle, että "ritva-mummo on vähän höpsö kun ei tiedä, että sinulle olen äiti, ja sinä olet äitin oma höpönassu, äitin kulta :)" (tai miten ikinä vauvaa kutsutkaan kunhan käytät monta kertaa sanaa äiti).
Sinä olet nyt vastuussa ihmisestä , ja koska miehesi ei pysty, on sinun vedettävä rajat. Jos mummo suuttuu, sille ei voi mitään, aikuisen ihmisen reaktiot eivät ole sinun vastuulla. On tärkeämpää suojella vauvaa ja sen perhettä kuin jonkun vauvan sukulaisen tunteita.
Tuo nimellä kutsuminen voi olla joillakin oikeasti vain tapa. Itse huomasin taas eilen veljentyttöä sylissä pitäessä sanoneeni, että "Meetkö välillä tuonne "Annan" (mun veljen vaimo ja tyttöystävä jo yläasteelta asti) syliin?" Se on ollut mulle "Anna" sen 12 vuotta, äidiksi kutsuminen vaatii miettimistä ja tietoista muistuttamista. Onneks kälyä ei haittaa yhtään ja enköhän mäkin vielä opi.
Niin, vaikka tuo olisi tahatonta niin tuolla tavalla pitäisi oppia nopeasti.
Kuitenkin pystyn kuvittelemaan sen tunteen minkä ap tuntee kun sen tietää, että joku tuollainen pieni asia tehdään vain koska on huomattu sen ärsyttävän. Oma anoppi kutsui vauvaani omaksi pojakseen vaikka kuinka usein koska en heti ymmärtänyt peittää harmistustani asiasta. Lopetti vasta kun aloin aina kertomaan miehestäni kun anoppi kysyi "mun pojasta".
-Mites mun poika on nukkunut?
-ihan hyvin, eipä tuo paljoa ole öisin heräilly, silti tietty on väsynyt kun töihin joutuu heräämään :)
Alue: Aihe vapaa
Ei pidä ottaa harteilleen sitä ”syyllisyyttä lopun ikää”. Minä varoitin tosissani muutaman kerran, nyt on sitten välit poikki ja pysyy. En tunne syyllisyyttä, surua tunnen kyllä siitä, mitä olisi voinut olla, jos äitini olisi toisenlainen ihminen. Mutta suru kuuluu elämään, ei kenekään elämä ole pelkkää päivänpaistetta. Minä en voi äitiäni muuttaa, joten näillä mennään.