Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Intuitioni on sanonut, siis oikeasti hälyttänyt hälytyskellot päristen tästä asiasta, siitä että minua ei nähdä äitinä ja minun ja vauvan väliin halutaan tulla. Tiesin että tänne kannattaa kirjoittaa. Kiitos todella, todella paljon ymmärryksestä. Raskausaikana suunnittelin innoissani yhteisöllistä elämää, appivanhemmat olisivat mahtava hoitopaikka ja vauvalla olisi paljon rakastavia aikuisia ympärillään. Olin väärässä. Appivanhemmat rakastavat omien tarpeidensa tyydyttämistä vauvan avulla, eivätkä ajattele sitä miten ensiarvoisen tärkeää vauvalle on hyvä kiintymyssuhde äitiin. Anoppi kieltäytyi vauvan ollessa 3kk antamasta lasta syliini, kun pyysin. Sanoi "et ota, anna olla!" koska heille oli tulossa vieraita ja hän olisi halunnut "esitellä vauvan". Otin vauvan itselleni sanaakaan sanomatta. Se katse, jonka anoppi sen jälkeen loi minuun, paloi verkkokalvoilleni ja todellinen ahdistus koko kuviosta alkoi silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis oikeasti HAE APUA TUOHON AHDISTUKSEESI!!!!!!!!!!!!!!!! Se ei nimittäin ole tervettä.
Sano miehellesi, että lähdet käymään omien vanhempiesi luona - heidänkin pitää saada luotua side lapsenlapseen.
Vierailija kirjoitti:
Samassa tilanteessa olleena, näytä tuo viestisi miehellesi, jos ei siitä ymmärrä niin ei voi mitään. Tai kirjoita vaikka kirjeenä tuo hänelle. Miehen napanuora ei todellakaan ole vielä katkennut, jos oma äiti on tärkeämpi kuin puoliso. Opettele myös itse sanomaan appivanhemmillesi takaisin. Jos puhuttelevat sinua etunimellä vauvalle, niin sanot päälle että kyllä minä hänelle ihan äiti olen (ja halutessasi lisää: vaikka sinä itse ehkä toisin toivoisitkin). Aikamoinen ääliö saa olla, jos ei tuosta tajua lopettaa. Haet myös sen vauvan aina tietyn ajan (esim. 10min jälkeen) ja syyksi sanot, että vauva tarvitsee äitiään, ei mummoaan. Jos tuohon alkaa inttämään, niin on kyllä jo superääliö.
Yksi vaihtoehto on myös kertoa nyt miehellesi kerralla tämä kaikki, ja lähdet pariksi viikoksi esim. vanhemmillesi. Sanot, että hän ja vanhempansa vaikuttavat sinun vanhemnuuteesi negatiivisesti, etkä halua nyt olla sellaisten ihmisten kanssa.
Tämä on hyvä neuvo.
Itse jouduin ihan toiseen asiaan liittyen tekemään rajat selväksi eräälle ihmiselle. Olen sopuisa ihminen, joten se oli vaikeaa. Oli vaikeaa tajuta, miten kukaan päällisin puolin täysjärkinen edes voi tunkeilla niin ja vaikeaa oli myös käsittää, ettei parilla nätisti sanomisella ollut mitään vaikutusta. Lopulta kahden vuoden hampaidenkiristelyn jälkeen sanoin suoraan, että nyt riittää ja raja menee tässä. Sanoin, että tämä on ilmoitusasia, ei neuvoteltavissa. Ko. henkilö suuttui eikä ole vieläkään täysin leppynyt. Mutta se oli ehdottomasti sen arvoista! Sain haluamani. Vaihtoehto olisi, että ko. henkilö tunkisi reviirilleni ja polkisi rajojani aina vaan vuodesta toiseen. Suosittelen. Elämänlaatu parani hurjasti!
Kuulostaa tutulta. Hae apua perheneuvolasta. Sinne voi mennä yksin. Ja siellä on paljon kokemusta tämmöisestä. Rajattomat isovanhemmat ovat yllättävän yleinen ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei tuosta muutu miksikään. Kokemusta on. Lähde nyt. Saman kokenut ja järki meni
Tuli mieleen tuosta vauvan kaappaamisesta oma kokemus anopin kanssa. Vauva oli muistaakseni 1kk:n ikäinen, kun olimme anopilla. Matkaa oli n. 200km/suuntaansa, joten olimme anopilla yhden yön.
Anoppi oli kuvitellut, että olisimme koko viikonlopun, vaikka sanoimme olevamme vain yhden yön. Kun iltapäivällä aloimme tehdä lähtöä, anoppi tietysti vollotti jatkuvasti vieressä ja yritti puhua, että jäisimme vielä yhdeksi yöksi. Vauva oli hänellä sylissä koko ajan. Hän ei millään ymmärtänyt, että olimme sopineet jo menoa seuraavalle aamupäivälle ja hänelle monta kertaa sanottiin, että sanoimme tulevamme vain yhdeksi yöksi. Anoppi vänkäsi vastaan ja väitti, että sovittiin koko viikonlopusta. Mietinpä vain, miten kestää elämää, kun asiat ja suunnitelmat voivat muuttua aika nopeasti joskus...
Kun olimme saaneet kaikki tavarat pakattua, piti pukea vauva ja pyysin vauvan itselleni. En mitenkään aavistanut anopin seuraavaa liikettä, vaikka aika sairas ihminen onkin. Hän pinkaisi vauva sylissään vessaan ja lukittautui sinne vollottamaan. Hetken aikaa siinä ovea koputeltiin ja käskettiin avaamaan, mutta ei suostunut. Mies repi oven auki ja otti vauvan äidiltään. Anoppi vielä sanoi vauvalle, että "On isäs kyllä hullu kun lähtee ajamaan tonne". Siitäpä vasta riemu repesi. Mies antoi vauvan minulle ja puinkin vauvan autossa, en uskaltanut jäädä sisälle, ties mitä anoppi olisi keksinyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun täytyy vetää rajat ja siihen myös miehes täytyy osallistua. Ja ihan varmasti tuollaiset rajattomat isovanhemmat raivostuvat täysillä siitä. Alkaa mykkäkoulua (tässä voi mennä vuosiakin), raivoavia puheluita miehellesi yms. Sinua syytetään kaikesta, muistakin asioista kun vauvaan liittyvistä yms. Mutta rajat on pakko vetää. Et voi olla anoppisi lattiarätti.
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen tuosta vauvan kaappaamisesta oma kokemus anopin kanssa. Vauva oli muistaakseni 1kk:n ikäinen, kun olimme anopilla. Matkaa oli n. 200km/suuntaansa, joten olimme anopilla yhden yön.
Anoppi oli kuvitellut, että olisimme koko viikonlopun, vaikka sanoimme olevamme vain yhden yön. Kun iltapäivällä aloimme tehdä lähtöä, anoppi tietysti vollotti jatkuvasti vieressä ja yritti puhua, että jäisimme vielä yhdeksi yöksi. Vauva oli hänellä sylissä koko ajan. Hän ei millään ymmärtänyt, että olimme sopineet jo menoa seuraavalle aamupäivälle ja hänelle monta kertaa sanottiin, että sanoimme tulevamme vain yhdeksi yöksi. Anoppi vänkäsi vastaan ja väitti, että sovittiin koko viikonlopusta. Mietinpä vain, miten kestää elämää, kun asiat ja suunnitelmat voivat muuttua aika nopeasti joskus...
Kun olimme saaneet kaikki tavarat pakattua, piti pukea vauva ja pyysin vauvan itselleni. En mitenkään aavistanut anopin seuraavaa liikettä, vaikka aika sairas ihminen onkin. Hän pinkaisi vauva sylissään vessaan ja lukittautui sinne vollottamaan. Hetken aikaa siinä ovea koputeltiin ja käskettiin avaamaan, mutta ei suostunut. Mies repi oven auki ja otti vauvan äidiltään. Anoppi vielä sanoi vauvalle, että "On isäs kyllä hullu kun lähtee ajamaan tonne". Siitäpä vasta riemu repesi. Mies antoi vauvan minulle ja puinkin vauvan autossa, en uskaltanut jäädä sisälle, ties mitä anoppi olisi keksinyt.
Hyi kamalaa :( onneksi vauva oli kuitenkin niin pieni, ettei muista tuota. Ja onneksi saitte noin varhaisessa vaiheessa tietää, ettei mummo voi olla lapsen elämässä, ettei lapsen sitten tarvitse myöhemmin kokea mummon menetystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen tuosta vauvan kaappaamisesta oma kokemus anopin kanssa. Vauva oli muistaakseni 1kk:n ikäinen, kun olimme anopilla. Matkaa oli n. 200km/suuntaansa, joten olimme anopilla yhden yön.
Anoppi oli kuvitellut, että olisimme koko viikonlopun, vaikka sanoimme olevamme vain yhden yön. Kun iltapäivällä aloimme tehdä lähtöä, anoppi tietysti vollotti jatkuvasti vieressä ja yritti puhua, että jäisimme vielä yhdeksi yöksi. Vauva oli hänellä sylissä koko ajan. Hän ei millään ymmärtänyt, että olimme sopineet jo menoa seuraavalle aamupäivälle ja hänelle monta kertaa sanottiin, että sanoimme tulevamme vain yhdeksi yöksi. Anoppi vänkäsi vastaan ja väitti, että sovittiin koko viikonlopusta. Mietinpä vain, miten kestää elämää, kun asiat ja suunnitelmat voivat muuttua aika nopeasti joskus...
Kun olimme saaneet kaikki tavarat pakattua, piti pukea vauva ja pyysin vauvan itselleni. En mitenkään aavistanut anopin seuraavaa liikettä, vaikka aika sairas ihminen onkin. Hän pinkaisi vauva sylissään vessaan ja lukittautui sinne vollottamaan. Hetken aikaa siinä ovea koputeltiin ja käskettiin avaamaan, mutta ei suostunut. Mies repi oven auki ja otti vauvan äidiltään. Anoppi vielä sanoi vauvalle, että "On isäs kyllä hullu kun lähtee ajamaan tonne". Siitäpä vasta riemu repesi. Mies antoi vauvan minulle ja puinkin vauvan autossa, en uskaltanut jäädä sisälle, ties mitä anoppi olisi keksinyt.
Hyi kamalaa :( onneksi vauva oli kuitenkin niin pieni, ettei muista tuota. Ja onneksi saitte noin varhaisessa vaiheessa tietää, ettei mummo voi olla lapsen elämässä, ettei lapsen sitten tarvitse myöhemmin kokea mummon menetystä.
Onneksi, mietin vain millaisen jäljen olisi jättänyt, jos olisi ollut jo vaikka parin vuoden ikäinen ja mummo kaapannut vessaan. Yritimme tietysti miehen kanssa olla rauhallisia, ettei vauva säikähdä kovaa meteliä, ettei ymmärtäisi lainkaan tilanteen vakavuutta.
Kyllä minä silti menin aika paniikkiin, koska anoppi on todella epävakaa persoona ja on minunkin henkeäni joskus uhannut suhteemme alkuaikoina. Oli silti ollut "rauhallinen" jo jonkin aikaa, että luulin aloittaneen jonkin lääkityksen tmv.
Aivan varmasti tuollaisia anoppeja on. Kuten myös ylihysteerisiä ja kontrolloivia miniöitä jotka rajoittavat käsittämättömistä syistä isovanhempien ja lastenlasten tapaamisia.
Mielestäni ap ei vaikuta yhtään ylihysteeriseltä. Ei ole normaalia että anoppi omii lasta eikä kutsu vauvan äitiä äidiksi.
Vedä itse omat rajasi ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oma äiti on samaa maata. Tosin vauva-aikana ei suostunut lapsiin koskemaan ollenkaan, mutta myöhemmin on kuvitellut olevansa se oikea ja alkuperäinen äiti. Rajoja on joutunut vetämään urakalla. Jotenkin sekaisin tuo nykyisovanhempien sukupolvi.
Pistä välit jäihin joksikin aikaa, älä mene vierailulle vaikka kinuavat. Ei noin pientä lasta voi jättää ilman äitiä pitkiksi ajoiksi.
Sitten kun saatte ostettua asunnon niin voitte alkaa vierailla ja jättää lasta hoitoon kun menette remppaamaan asuntoa (jos ei muuta hoitopaikkaa ole). Kumminkin sillä varauksella että hoitavat lasta kunnolla eivätkä paapo ylenpalttisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin kutsunut anopin sairaalaan katsomaan vastasyntynyttä. Hän sitten itkeä tihrusti vauvalle: "Milloin me oikein näemme?" Tuli tunne kuin olisin ollut itse siinä erottamassa tuoretta äitiä vauvastaan. No, en ymmärtänyt kokonaisuutta kuin vasta nähdessäni enemmän tuota järjetöntä ja rajatonta käytöstä. Ja kyllä minusta luotiin hirviö. Se lienee ihmisille (lue:sukulaisille)helpointa nähdä asia niin, kuin se, että aikuinen kultapoika laittaa rajat. Kaikessa halutaan uskoa, että miniä se siellä takana vaikuttaa ja ohjailee. Jos anoppi on ollut sellainen vaikuttaja ja ohjailija jo miehelle lapsesta asti, on varmasti vain selviö, että hän kuvittelee saman jatkuvan miehen uudessa, omassa perheessään. Joillekkin anopeille on kauhistus, että mies itse katkaisee napanuoran, vaikka olisi 30-40vuotias jo. Jos siihen on tottunut, että itkeä tihrustamalla saa aikuisen lapsen luokseen, niin vaikeahan siitä vallasta on varmasti luopua...että miniähän siinä on se peto ja riistäjä :D
Siis lapsi on jo puolivuotias, mutta äiti ahdistuu, jos vauva viedään toiseen huoneeseen?
Vierailija kirjoitti:
Pistä välit jäihin joksikin aikaa, älä mene vierailulle vaikka kinuavat. Ei noin pientä lasta voi jättää ilman äitiä pitkiksi ajoiksi.
Sitten kun saatte ostettua asunnon niin voitte alkaa vierailla ja jättää lasta hoitoon kun menette remppaamaan asuntoa (jos ei muuta hoitopaikkaa ole). Kumminkin sillä varauksella että hoitavat lasta kunnolla eivätkä paapo ylenpalttisesti.
Muuten samaa mieltä, mutta ei kai kukaan jätä lasta hoitoon ihmisille jotka vähättelevät lapsen vanhempien toiveita eivätkä halua suojelle lasta sairauksilta.
Valitettavasti tuollasiin isovanhempiin ei voi luottaa joten lapsen hoidon on järjestyttävä muutoin.
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
APU todella kelpaisi. Minun ylitseni käveleminen ja minun vanhemmuudelleni nauraminen ei ole apua. Kun mummo haluaa olla äiti, pitääkö se hyväksyä? Ja ainut "apu" mitä on tarjottu on ollut tyyliä "sinä voit leipoa ja siivota niin minä hoidan vauvaa". Vaikka olin silloin kuumeessa.
Voi herrantähden sinä loukkaannut kaikesta. Myös avuntarjouksistakin. Olisiko peiliin katsomisen paikka?
Ootko sä pelkästään ilkeä vai sekä ilkeä että tyhmä?
- Ohis
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen tuosta vauvan kaappaamisesta oma kokemus anopin kanssa. Vauva oli muistaakseni 1kk:n ikäinen, kun olimme anopilla. Matkaa oli n. 200km/suuntaansa, joten olimme anopilla yhden yön.
Anoppi oli kuvitellut, että olisimme koko viikonlopun, vaikka sanoimme olevamme vain yhden yön. Kun iltapäivällä aloimme tehdä lähtöä, anoppi tietysti vollotti jatkuvasti vieressä ja yritti puhua, että jäisimme vielä yhdeksi yöksi. Vauva oli hänellä sylissä koko ajan. Hän ei millään ymmärtänyt, että olimme sopineet jo menoa seuraavalle aamupäivälle ja hänelle monta kertaa sanottiin, että sanoimme tulevamme vain yhdeksi yöksi. Anoppi vänkäsi vastaan ja väitti, että sovittiin koko viikonlopusta. Mietinpä vain, miten kestää elämää, kun asiat ja suunnitelmat voivat muuttua aika nopeasti joskus...
Kun olimme saaneet kaikki tavarat pakattua, piti pukea vauva ja pyysin vauvan itselleni. En mitenkään aavistanut anopin seuraavaa liikettä, vaikka aika sairas ihminen onkin. Hän pinkaisi vauva sylissään vessaan ja lukittautui sinne vollottamaan. Hetken aikaa siinä ovea koputeltiin ja käskettiin avaamaan, mutta ei suostunut. Mies repi oven auki ja otti vauvan äidiltään. Anoppi vielä sanoi vauvalle, että "On isäs kyllä hullu kun lähtee ajamaan tonne". Siitäpä vasta riemu repesi. Mies antoi vauvan minulle ja puinkin vauvan autossa, en uskaltanut jäädä sisälle, ties mitä anoppi olisi keksinyt.
Näitäkin valitettavan paljon.
Käännän asiat nykyään päässäni toisinpäin, jotta tajuan kaiken hulluuden ja rajattomuuden. Tekisinkö itse niin, että veisin jonkun toisen vauvan pois äitinsä luota ihan vain sillä, että saisin tilaa olla vauvan kanssa kahden? En missään nimessä. Mielestäni se olisi röyhkeää. Miksi kenenkään pitäisi yrittää tulla lyödä kiilaa siihen tuoreen äidin ja vauvan väliin? Jos äiti sitä itse pyytää, niin sittenhän asiassa ei ole mitään ongelmaa. Mutta äitiä pitää kuunnella. Ei ketään ulkopuolista. Kenenkään ulkopuolisen halut ei ole kriteereinä siinä ydinperheessä.
Alue: Aihe vapaa
Mulla taas anoppi ilmeisesti yritti kaikkensa, että poikansa kasvaisi tossukaksi, onneksi ei onnistunut niin mies osaa pitää itse rajoja.
Ikävä vaan, että anoppi kuvittelee mieheni oikeasti olevan tossukan niin, että minä muka määrään mitä mieheni tekee koska mies pistää oman perheensä äitinsä edelle (ja minä olen sitten se pirttihirmu miniä joka etäännyttää anopin pojan äidistään).