Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(

Up

Pakko kirjoittaa oma kokemus tänne, silläkin uhalla että on helppo tuttujen tunnistaa... Tarinani on onneksi lyhyt, sillä laitoin touhulle pisteen ex-anopin ensimmäisestä kunnon sekoamisesta, mutta jos en olisi siihen kyennyt niin nämä tarinat voisivat olla omiani. 

Lapsemme oli vajaa 2-v, kun vietimme joulua ex-miehen sukulaisten luona. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja majoituimme hänen isällään. Ex-miehellä ja hänen äidillään oli erosta saakka ollut etäiset ja huonotkin välit. Anoppi kuitenkin halusi paikata välit kun meille syntyi lapsi. Olin aina pitänyt anoppiani siihenkin saakka hieman kummallisena, joskin ihan ok:na. Emme nähneet liian usein välimatkan takia. Hänellä oli tapana esimerkiksi vertailla hiustemme pituutta ja painoamme. Hän oli tyytyväinen niin kauan kun painomme pysyi suunnilleen samoissa lukemissa, sillä että pituuseroa oli yli 10cm minun hyväkseni ei ollut väliä. Hän varoi myös leikkaamasta hiuksiaan minun tukkaani lyhyemmäksi. Pidin tätä kummallisena, mutta en vaarallisena vaan lähinnä hassuna. 

Kyseisenä jouluna lapsi sairastui kuumeeseen, ja jouduimme perumaan joulupäivälle suunnitellun vierailun anopin luokse. Koska appi ja anoppi olivat jo siihen aikaan taas väleissä, pyysimme sen sijaan anoppia tulemaan appiukon luo lasta katsomaan. Lapsi vietti päivää yövaatteissa sängyn pohjalla, enkä halunnut häntä sieltä kiskoa anopin luo lähtöä varten. Anoppi saapui, meni suoraan katsomaan lasta. En tajunnut minkään olevan vialla, itse olin olohuoneessa muun porukan kanssa. Hetken kuluttua ex-mieheni tuli kysymään voisiko hän pukea lapselle mekon päälle, sillä anoppi olisi halunnut lapsen olevan vähän nätimpänä. Minä sanoin hämmentyneenä että annetaan nyt lapsen vain olla yövaatteissa kun on kipeänä. Kohta anoppi säntäsi olohuoneeseen lapsi ja ex-mies mukanaan, lapsi tuli syliini, ja anoppi alkoi karjua kurkku suorana keskellä olohuonetta kuinka olen itsekäs kakara joka on pilannut hänen koko joulunsa, ja miten voin olla näin kamala, ym. Olin aivan pöllämystynyt, poistuin lapsi sylissäni. 

Osaan olla melko pippurinenkin tapaus, mutta tuo tilanne tuli niin äkkiarvaamatta että en osannut sanoa yhtään mitään, halusin vain viedä lapseni pois siitä tilanteesta. Minua järkytti se että ex-mieheni seisoi sanaakaan sanomatta ja jäi vielä lepyttelemään raivoavaa anoppia. Vielä enemmän järkytti se millä tavalla ex suhtautui tähän jupakkaan jälkikäteen. Minä ilmoitin että en ikinä aio tavata anoppia enää ilman kunnon anteeksipyyntöä. Ex yritti sovitella välejä, mutta hänen ehdotuksensa siihen oli että jos minä pyydän anteeksi niin anoppikin suostuu pyytämään anteeksi ja tilanne ratkeaa. Siihen en koskaan saanut järjellistä vastausta, että mitä tuossa jupakassa minun olisi tarkalleen ottaen pitänyt pyytää anteeksi... Olin silloin nuori, juuri 20-vuotias, mutta olen iloinen että pystyin silti viheltämään tuon poikki samantien. Mutta sitä en koskaan pystynyt unohtamaan että ex ei puolustanut minua tuossa tilanteessa. Itse olisin heittänyt oman äitini tai isäni silmääkään räpäyttämättä ulos niska-perse-otteella jos he olisivat hyökänneet puolisoani vastaan tuolla tavalla. Tapaus vaikutti suuresti eropäätökseeni pari vuotta myöhemmin. 

Tapauksesta on aikaa ja lapsi on jo iso, isänsä kanssa tapaa ilmeisesti mummoaan silloin tällöin, mutta minä en ole sitä akkaa sen koommin nähnyt. Rippijuhlat lienevät sellainen tuleva tapahtuma, että kenties siellä sitten pakko olla samassa tilassa. Mitään asiaa minulla ei kuitenkaan hänelle enää ole, viimeisin "keskustelumme" oli tarpeeksi. 

Ap, elämässä ei ole pakko pitää sellaisia ihmisiä joiden vaikutus on negatiivinen. 

Vierailija kirjoitti:

Olisi pitänyt sivusta katsoa,kun miniä "roikottaa" vauvaa, ei tue kehoa? Mummun oppii tuntemaan hyvin varhain,kun miniä ei ole "minä minä, minä" joka asiassa. Mummu voi antaa pulloa ja vauvan masu täytyy, yhtä lailla. Useasti parempikin, miniä voi jättää vauvan nälkäiseksi. (Ei tiedä että itku on, ANNA VIELÄ MAITOA, ei aina ole väsymystä. Vauvan nukkuessa, ehtii siivota ja leipoa, mummun tehtävä ei ole "piikoa" miniän kotia.) On hyvä että minulla on järkevät miniät tuolla tavoin eivät puhuttele. Piste!!!

No voi herttainen sentään, että oikein miniä voi jättää lapsen nälkäiseksi! No kuule, kannattaa varmaan antaa sen miniän ihan itse hoitaa lapsensa, että miniä voi oppia tunnistamaan vauvansa itkun ja esim sen milloin vauva itkee nälkäänsä. Jokainen normaali äiti kyllä lukee lastaan paremmin, kuin mummo. Ehkä miniäsi ovat olleet hieman kehitysvammaisia, jos eivät ole osanneet lapsiaan hoitaa, vaan mummon on pitänyt sylittää, että lapsi saa "kunnon" syliä ja roikotelleetkin lasta miten sattuu. Mummo on joutunut neuvomaan, miten lapsi tuetaan sylissä. Ja  että ei osata edes tarpeeksi ruokaa antaa, vaikka vauva huutaa naama punaisena. Ehkä miniäsi eivät ole olleet ihan valmiita äideiksi. Mutta siltikään ei pidä luulla, etteikö ap olisi ihan hyvä ja valmis äiti ja osaisi kyllä hoitaa ja sylittää lapsensa ihan itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monen viestin kirjoittajalla 1 lapsi, tai lapseton. Usean lapsen äiti tietää,että varma syli on vauvan mieleen. Mummua kunnioitetaan... LAPSEN takia. LAPSI sanoo "hirviö mummulle" Olet lakas. Mistä kertoo?? Miniälle olen sanonut,että voi leipoa ym. minä hoidan ja hoivaan, lohdutan vauvan. Mummun syli helpottaakin nopeasti se on nähty. Varmuus, ja kokemus on mikä rauhoittaa. Miniälle olen näyttänyt miten pidellään ja se olikin tarpeen. (Vauvan kehoa tuettava oikealla tapaa) Kuka hyötyi no SE LAPSI!! t.HIRVIÖANOPPI!!!

Kun muistelet niitä aikoja, kun itse olit nuori äiti, niin voitko ihan käsi sydämellä sanoa, että olisit halunnut juuri tuollaisen anopin? Olisiko sinusta tosiaan ollut ihanaa antaa lapsi anopin syliin ja kuulla, että oikeastaan lapsi pitää hänestä enemmän kuin sinusta? Vai olisitko kuitenkin ottanut mieluummin sellaisen anopin, joka olisi kannustanut sinua omassa äitiydessäsi? "Äidin syli on paras, joten sylittele sinä vain rauhassa lastasi, minä leivon, siivoan ja tiskaan."

Toikin on tietysti aina ihmiskohtaista. Itse toivoin vauva-aikana aina, että vieraat antaisivat minulle vähän taukoa vauvan pitelemisestä ja tilaisuuden tehdä rauhassa vaikka kotitöitä, tai sit vaan juttuseuraa. Ärsytti kun äiti rupesi aina käydessään närppimään jotain mun pyykkejä. Yksi on kumminkin sellainen tapa, joka toimii kaikkien ihmisten kanssa eikä koskaan mene pieleen, eli kysy, kuuntele ja usko, mitä toinen sanoo tarvitsemansa. Auttaminen on sitä, että annetaan toiselle sitä mitä tämä kertoo tarvitsevansa - ei sitä, että tyrkytetään sitä mitä halutaan antaa tai mitä toisen omasta mielestä pitäisi tarvita, ja sanotaan sitä auttamiseksi.

Tuo loppu on ihan täydellisesti tiivistetty! Olisi itselläni erilainen (ja paljon parempi) suhde lapsen isovanhempiin, jos tuo "kysy, kuuntele, usko" tai tuo auttamisen määritelmä olisi ollut heillä edes hetkittäin käytössä.

t. aiemmin ketjuun tekstimuurin kirjoittanut

Kiitos :)

Vierailija kirjoitti:

Minä en vaan jaksa uskoa koko tarinaa. Joko koko juttu on täyttä potaskaa, tai sitten on pistetty värikynää enemmän kuin laki sallii. Mutta milläpä AV mammojen vstauksia saa niin hyvin kalasteltuakaan omiin trollijuttuihin, kuin haukkumalla oma mies ja tämän vanhemmat!! Ja kaikki he muuttuu itse saatanoiksi heti kun se eka kersa on maailmaan putkahtanut.

No eihän ne kaikki toki miksikään saatanoiksi muutu. Siis ne miehet tai appivanhemmat. Suomessa asuu yli 5 miljoonaa ihmistä ja voit varmaan kuvitella (?) miten pieni osa niistä käy tällä palstalla. Suuri osa ei ole edes kuullut sanaa "vauvapalsta". Oma mieheni ei muuttunut saatanaksi, eikä myöskään mieheni vanhemmat.

Mitä luulet, miten paljon tänne tulisi viestejä, jos kaikki alkaisivat laittaa viestiä siitä, että minun mies ei muuttunut saatanaksi? Aika paljon varkmaan.  Tämä ketju käsittelee nyt tätä aihetta, mutta se ei todellakaan tarkoita, että tämä olisi jokaikisen naisen/äidin mielipide.

pitäisikö muuten aloittaa ketju jonka aihe olisi: "Mieheni ja appivanhemmat eivät muuttuneet saatanoiksi, kun saimme lapsen" tai kersan sanojasi mukaellen ;)

Ehdin viimein kirjoittamaan. 

Ketjuun on nähtävästi pesiytynyt ainakin muutama lähes varma provo. Mikä on harmi sillä fiksut viestit hukkuvat joukkoon. Niille jotka syyttävät minua provoilusta, totean että tähän ketjuun kirjoittaminen on jäsentänyt ajatuksiani ja siten helpottanut tilanteen hoitamista niin suuresti, että kirjoitan kyllä tilannepäivityksen jos toisenkin vielä. Kirjoitan vaikkei kukaan lukisi koska se auttaa minua. Ja yritän suhtautua huumorilla siihen että tapahtumat tämänhetkisessä elämässäni käyvät joidenkin mielestä provosta. 

Olen pyrkinyt analysoimaan omaa käytöstäni tänään mahdollisimman objektiivisesti. Olen vihainen ja katkera sillä olen ymmärtänyt että appivanhempani ovat oikeasti, sananmukaisesti sabotoineet minun ja vauvani yhteisen taipaleen ensikuukausia. Niitä, jotka jäävät lopulta lämpimän hämärän peittoon, niitä joita ei saa ikinä takaisin. Anoppini on käyttäytynyt erityisen raivostuttavasti ja häpeän sitä miten olen taipunut hänen röyhkeytensä edessä. Sydäntäni pistää kun muistelen ensimmäisiä kyläilyjämme heillä vauvan kanssa. Tuo muutaman viikon ikäinen, avuton pieni aarteeni oli appivanhempien makuuhuoneessa, hämärässä sängynlaidalla istuvan anopin tiukassa syleilyssä, pikkuruinen pää hänen rintakehäänsä vasten, eikä minulla ollut mitään asiaa häiritä "heitä". Anopin katse oli hurmioitunut, maailmassa ei ollut mitään muuta sillä hetkellä. Hän suhahteli minulle kuin ärsyttävälle rakille - menehän kävelylle, viehän koira ulos. Ja minähän menin! :( Ahdistus takoi rinnassani kävelyn ajan mutta olin jotenkin sekaisin, hormoneista varmaan. Ajattelin että kai tämä nyt vain kuuluu asiaan. Aion suojella jatkossa jokaikistä lähipiirini tuoretta äitiä vastaavalta, toki soveliaisuuden rajoissa ja ainoastaan mikäli tuore äiti on selvästi yhtä pihalla, yhtä epävarma kuin minä olin ja siksi kyvytön puolustautumaan.

Tämä päivä ja anopin "neuvotteluyritys" mieheni kautta on antanut minulle vastauksia liittyen anopin mielenlaatuun. Mies avasi puhelimensa ja oli vähällä sulkea sen heti uudestaan sillä pelkästään anopilta oli tullut 18 viestiä ja vastaamattomia puheluita oli kymmeniä. 

jatkuu

Anoppi puolusteli toimintaansa sillä että hänen mielestään kaipasin ohjausta tunteiden näyttämiselle vauvaa kohtaan. (Kotioloissa leikin, laulan, halailen ja höpsöttelen vauvan kanssa kokoajan mutta anoppilassa olen ollut hyvin varautunut.) Hän harmitteli sitä ettei kumpikaan miniöistään halunnut hyödyntää hänen "apuaan". Kertoi pahastuneensa siitä että miniät vahtivat häntä ja vauvaa. Hän olisi halunnut kahdenkeskistä aikaa lastenlasten kanssa ja nimenomaan pikkuvauvoina koska "isompana vauvat kiemurtavat sylistä". Siis hänellä on täysin itsekäs tarve sylitellä niin pientä vauvaa, ettei tämä pääse hänen sylistään pois.

Anoppi kirjoitti että kokee hänen osaamisensa tulleen vähätellyksi eikä ole saanut todellista tilaisuutta muodostaa suhdetta meidän vauvaamme. (Eli sitä yöhoitoa, otaksun) Hän tuntee itsensä harhaanjohdetuksi koska haki vuorotteluvapaata nyt ilmeisesti turhaan. Hänen ehdotuksensa tilanteen korjaamiseksi on seuraava: hän lupaa "olla hienovaraisempi" jatkossa, mutta odottaa että voisimme laatia jonkinlaisen sopimuksen tiettyinä päivinä toistuvista mummolakäynneistä jotka "koskevat vauvaa." Ukki on luvannut hakea ja tuoda vauvan meille niinä päivinä eli siitähän ei olisi meille vaivaa. 

Olen vähän lannistunut. Tunnen ärsyttävää sääliä anoppia kohtaan. Hän tuskin tulee mahtumaan elämäämme. Jokin fiksaatio *pienen vauvan hellimiseen kahdenkesken* hänellä on ja se liittyy varmasti äitiyden tunteisiin. Isompien lapsien kautta voikin lähinnä vain kontrolloida lasten vanhempia? Saan inhonväristyksiä kun ajattelen anoppini tapaa ottaa miehen veljen nuorempi lapsi väkisin syliinsä ja kun lapsi älähtää, alkaa punnertamaan itseään pois sylistä selkä kaarella, matkii anoppi joka ikinen kerta tätä älähdystä ja toistaa sitä, toistaa ja pitelee tiukasti kiinni. Lopulta hänen on irroitettava otteensa. Katse seuraa hetken verran tuota typerää pentua, ilme on kova ja suu pettyneesti mutrulla.

Syöpäpuheet olivat unohtuneet, viestit olivat harkiten muotoiltuja, autoritäärisiä mutta vetoavia.

Puhuimme miehen kanssa ensimmäisen kerran tänään paikkakunnan vaihdosta. En usko että mitään oikeata sopua ja yhteisymmärrystä kannattaa ruveta odottamaan. Tottapuhuen en halua laskea enää yhtäkään kertaa vauvaa appiukon, saati anopin syliin. 

Mies kertoi ettei äidin syliin enää "isona poikana" päässyt. Hän kuuli tämän ensimmäisen kerran alle esikouluikäisenä. 

Mun mies oli pitkään isänsä talutushihnassa. Appi ei aiheuttanut meille sinänsä ongelmia, ei puuttunut meidän perhe-elämään, mutta odotti poikansa hyppäävän käskystä. Aloin hiljalleen opettaa miestä miettimään itse, aina kun appi soitti ja halusi poikansa tekevän jotain/menevän jonnekin, kysyin, että miksi ei hoida itse? Haluatko sä hoitaa tämän? Ai et, no miksi sitten hoidat? Aina muistin sanoa, että sinähän se kai itse päätät, mitä haluat tehdä. Alkoi mies siinä hiljalleen omassa päässään miettiä mitä itse haluaa, ja miksi antaa isänsä päättää. Heillä on edelleen hyvät välit, auttaa kun ehtii ja jaksaa, ja haluaa, eikä isänsä ole enää jatkuvasti soittelemassa siitä sun tästä. Appi ei kyllä ole rajaton, eikä meillä ole lapsia suojeltavaksi, mutta tarpeellista näissä oman selkärangan kasvatuksissa on oikeasti että kukin tykönään miettii, miksi antaa toisen käskyttää ja puuttua elämäänsä, ja mitä itse haluaa. Jollekulle se konfliktien välttely voi olla parempi ja helpompi vaihtoehto kuin konfliktien aiheuttaminen, mutta senkin pitäisi olla oma päätös, eikä ulkopuolelta saneltu tapa.

Suositukset muuttuu vuosien aikana. Eikä anopit tai kukaan muukaan kuin vauvan äiti päätä sitä imettääkö äiti vai ei.

Siinä ei kukaan "piste!!"-kirjoittaja päätä yhtään mitään toisten ihmisten vauvoista.

Ekan lapsen tuore äiti ja isä opettelee ja oppii tuntemaan lapsensa parhaiten. Tätäkään prosessia kukaan muu ei riko tai hoputtele.

Jos äiti ja isä haluaa ettei lapsi syö asiaa x, siihen ei ole mummolla mussuttamista.

Meillä ei syödä esim jätskiä joka päivä, papan luona saa syödä joka kyläilykerta. Se on ok. Mutta kun lapsi oli vielä pieni, me vanhemmat päätimme milloin lapsi mitäkin ruokaa syö.

Samoin kuin me päätämme ettei humalassa lasta hoideta, turvaistuinta käytetään aina autossa.

Jos näistä mummo tinkisi, tapaamiset loppuisi. Meidän lapset eivät ole harjoittelukappaleita ja näpäyttämisvälineitä rajattomalle anopille. Eikä ole kenenkään muunkaan lapset.

Älä nyt ap vain anna periksi ja suostu mihinkään vakiovierailuihin, vaikka anoppi käyttäisi mitä säälikortteja. Jos annat, hänhän voittaa, ja olet taas alkupisteessä!

Kannattaa ap muistutella anoppia vielä siitä syövästä ja vauvan uupumisesta ja muista tekosyistä joita olet saanut, mitähän sanoo.

Ei missään nimessä vauvaa tuollaisille appivanhemmille hoitoon. Tiedä oikeasti mitä tekisivät. Pelottava ajatuskin.

Haluaa siis pienen avuttoman vauvan syliteltäväkseen, isompi ei enää kelpaa kun voi kiemurrella pois :(

Huhhuh miten kylmää ajatus... Jotain pahasti vinksallaan. Ehkä anopille voisi ostaa vauvanuken?

Vierailija kirjoitti:

Älä nyt ap vain anna periksi ja suostu mihinkään vakiovierailuihin, vaikka anoppi käyttäisi mitä säälikortteja. Jos annat, hänhän voittaa, ja olet taas alkupisteessä!

Vakiovierailut ja muutkin vierailut unohdetaan nyt kokonaan. Se, että anoppi näki vaivaa muotoillakseen harkitun vetoomuksen joka oli sisällöltään tuollainen, kertoo siitä että todelliset vaikuttimet ovat jotakin vielä kyseenalaisempaa. Hyppisin seinille jos vauvani olisi *ihan vain kahdenkesken* anopin kanssa. Hän halajaa mahdollisuutta vajota omaan kuplaansa, äiti-illuusioon, avuttoman vauvan tarpeiden vastaajaksi ja tämän maailman keskipisteeksi. Siinä ei miniän äitiydet paljoa paina.

Vahva tyyppi oot, ap!

Mä ehkä sanoisin tässä tilanteessa appivanhemmille ihan suoraan, että koette vanhemmuutenne tulleen mitätöidyksi tai väheksytyksi ja että tämä käytös on satuttanut teitä. Vanhemmuuden muodostuminen on tärkeä prosessi, johon toivoisi tukea ja herkkyyttä lähipiiriltä. Ja senkin sanoisin, että sinä ja miehesi ette ehkä ole tarpeeksi selkeästi määritelleet omia rajojanne alusta asti ja tästedes niin teette ihan varmasti ja myös vaaditte niiden rajojen kunnioitusta.

Mutta... samankaltaisia tunteita itse läpikäyneenä en välttämättä katkaisisi välejä kokonaan (kertomasi perusteella). Lapselle isovanhemmat voivat olla rakkaita ja tärkeitä aikuisia kuitenkin, ja isovanhemmat puolestaan voivat oikeasti välittää lapsesta paljon (vaikkei toiminta aina lapsen parhaaksi olevalta vaikuta). Ja toisaalta vauva voi hullaannuttaa mummon yhtä hyvin kuin äidinkin ja mummo voi kokea tilanteen ihan oikeasti epäreiluna ja itsensä hyväntahtoisena, niin hullunkuriselta kuin se kuulostaa. Tärkeää on nyt joka tapauksessa, että asetatte rajat. Sitten vasta, jos isovanhemmat eivät teidän ehtojanne ja teitä ylipäätään arvostaisi, niin yhteydenpitoa olisi oman jaksamisenne kannalta pakko rajoittaa ja kunnolla. Lapsen ja koko perheen hyvinvointi edellä.

t. liian kiltti tekstimuurin kirjoittaja, jonka neuvot eivät ole välttämättä kovin hyviä, koska omien rajojen asettamisessa meni aivan liian kauan ja suhde omiin appivanhempiin on aika ahdistunut :D

Hyvä, ap.! Tulin palstalle ihan vain lukemaan, miten sinulla menee. Jatka omalla tielläsi, teidän perheenne tiellä! Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vahva tyyppi oot, ap!

Mä ehkä sanoisin tässä tilanteessa appivanhemmille ihan suoraan, että koette vanhemmuutenne tulleen mitätöidyksi tai väheksytyksi ja että tämä käytös on satuttanut teitä. Vanhemmuuden muodostuminen on tärkeä prosessi, johon toivoisi tukea ja herkkyyttä lähipiiriltä. Ja senkin sanoisin, että sinä ja miehesi ette ehkä ole tarpeeksi selkeästi määritelleet omia rajojanne alusta asti ja tästedes niin teette ihan varmasti ja myös vaaditte niiden rajojen kunnioitusta.

Mutta... samankaltaisia tunteita itse läpikäyneenä en välttämättä katkaisisi välejä kokonaan (kertomasi perusteella). Lapselle isovanhemmat voivat olla rakkaita ja tärkeitä aikuisia kuitenkin, ja isovanhemmat puolestaan voivat oikeasti välittää lapsesta paljon (vaikkei toiminta aina lapsen parhaaksi olevalta vaikuta). Ja toisaalta vauva voi hullaannuttaa mummon yhtä hyvin kuin äidinkin ja mummo voi kokea tilanteen ihan oikeasti epäreiluna ja itsensä hyväntahtoisena, niin hullunkuriselta kuin se kuulostaa. Tärkeää on nyt joka tapauksessa, että asetatte rajat. Sitten vasta, jos isovanhemmat eivät teidän ehtojanne ja teitä ylipäätään arvostaisi, niin yhteydenpitoa olisi oman jaksamisenne kannalta pakko rajoittaa ja kunnolla. Lapsen ja koko perheen hyvinvointi edellä.

t. liian kiltti tekstimuurin kirjoittaja, jonka neuvot eivät ole välttämättä kovin hyviä, koska omien rajojen asettamisessa meni aivan liian kauan ja suhde omiin appivanhempiin on aika ahdistunut :D

Ymmärrän pointtisi. Minulta ei kuitenkaan heltiä enää mitään ymmärrystä näitä isovanhempia kohtaan sillä he ovat osoittaneet nyt riittävän monta kertaa että toimivat itsekkäistä lähtökohdista. Sellainen ihmissuhde jossa aikuinen osapuoli tyydyttää omia tarpeitaan lapsen avulla ei ole lapsen etu eikä vastuullinen vanhempi altista lasta tällaiselle vain sen takia, että mummo on hullaantunut. En missään nimessä sano että näin olisi sinun tapauksessasi. Mutta minä en saa äitinä ruveta ymmärtämään ja varomaan kajahtaneen vanhan naisen mielihaluja koska maksajan asemassa on lopulta lapsi. 

Vauvani on hänelle terapialelu. Vauva saa itkeä täysin paniikissa mutta minulle häntä ei anneta. Koska anopin on oltava minua tärkeämpi. Se ei vain käy, se ei ole tervettä ja tunnen ennenkokematonta lujuutta tämän asian edessä. Vauvaani saa rakastaa mutta vain siten ettei se "rakkaus" vahingoita häntä eikä meidän perhettämme. En usko anoppini hyväksyvän rajojamme, emme me ole hänen silmissään kelpoja päättämään mitä hän saa tehdä ja mitä ei.

Tämä ketju on palauttanut uskoni palstaan ja ihmisiin.

Pidä ap pintasi ja huolehdi perheestäsi. Miehesi tarvitsee sinulta nyt paljon tukea ja kannustusta. Juttele, kysele ja kuuntele, sitäkin mitä et "kuule"

Minullakin on rajattomat eronneet vanhemmat ja rajattomat appivanhemmat. Meillä vaan ongelman pääosaa näyttelee alkoholi ja sen vaikutuksen alaisena sekoilu meidän ja lasten edessä. Kun vihdoin viime jouluna laitettiin rajat tälle, on helvetti päässyt valloilleen. Yhtäkään juhlapyhää en enää ikinä vietä kenenkään "isovanhemman" kanssa.

Hyvää yötä ap, oot upea!

Vierailija kirjoitti:

Aika idiootit vanhemmat miehelläsi jos nyt loukattuina heti ovat näyttämässä ettei tänne ole mitään asiaa. Soittaisin miehenä heti veljelleni ja kertoisin mitä tapahtui, ennen sitä toista versiota. Sitten keskitytte vauvaan ja omaan elämäänne, puhutte toisillenne ja olette toisillenne hyviä ja helliä. Ja surullinenkin saa olla. Mutta ei seole teidän vika ettei miehen vanhemmat sen älykkäämpiä ja ymmärtäväisempiä, hyviä ihmisiä ole. Antaa pölyn laskeutua.

On muuten aika noloa laittaa tavarat ja työkalut, peräkärryt "maitojunalla" pojan kanssa kotiinsa. Tunnen myötähäpeää noin tyhmiä ja lapsellisia ihmisiä kohtaan, sentään aikuiset ihmiset kyseessä ja omia lapsia. Huh huh.

Toki on kiinnostavaa joko miehen vanhemmat sanoivat ettei tänne ole mitään asiaa. Hehän haluavat siis luopua lapsenlapsesta, joka muutamaa tuntia sitten oli äärettömän rakas. Mikä taas kertoo heidän tunteiden syvyydestä, käsittelytaidoista ja älykkyydestä. Ehkä tämä etäisyys on tarpeellinen kaikille, kehitys oikeaan suuntaan ei tapahdu hetkessä.

Olen seurannut tätä ketjua ja oma anoppi ja appi teki myös tuollaisen "likaisen siirron" kun mies veti rajat.

Välit poikki ja totesivat "ei en ikinä auteta missään".

Ollaan nyt oltu ilman yhteydenottoja ja näkemisiä tammikuusta asti.