Mistä vanhemmuudessa koet onnistumisen iloa?

Minun ei tarvitse udella tai tunkeutua aikuisten lasteni elämään. He haluavat kertoa minulle asioitaan, kysyvät neuvoja sekä vierailevat luonani usein.

Olen aina kannustanut heitä omissa valinnoissaan enkä koskaan ole arvostellut tai tuominnut mistään - olen yrittänyt olla vastakohta omalle äidilleni. 

Vierailija kirjoitti:

En missään. Ihnoan lapsiani.

Olisi kiva kuulla heistä lisää?

Vierailija kirjoitti:

Olen aina kokenut iloa siitä, että olen onnistunut välttämään vanhemmuuden.

M44

Myös me muut iloitsemme siitä kanssasi <3 

Minä olen jo vanha, 60,  ja lapseni ovat molemmat omillaan.

Olen ylpeä ja onnellinen, sillä kasvatin kaksi lasta yksin hienoiksi elämässä menestyviksi ihmisiksi!

Varsinkin tytär on eteenpäinpyrkivä ja terveesti kunnianhimoinen. Hyvässä työssä ja  keskittyy etenemiseen. Poika myös vakityössä, ahkera ja aikaansaapa.

Yksin heidät kasvatin. Isänsä ei ollut kiinnostunut tippaakaan ja häipyi kuvioista. Toista miestä en koskaan edes ajatellut huolia. Onneksi oli ja on vieläkin vakityö ja toimeentulo.

Meillä on lasten kanssa läheiset välit, samoin heidän elämänkumppaniensa kanssa. Olen varsin tyytyväinen ja onnellinen äiti.

Onnistumisen hetki: opettaja kehui lastamme erittäin hyväkäytöksiseksi.

Olen usein ylpeä lapsistamme ja tunnen, että he ovat kasvaneet ihaniksi pieniksi ihmisiksi, joista voi tulla ihan mitä vain. Vaikea sanoa milloin tunnen juuri ylpeyttä, että olen itse onnistunut vanhempana. Lähinnä tuntuu, että emme ole täysin mokanneetkaan koska lapset ovat niin taitavia, sosiaalisia ja mahtavia tyyppejä.

Ehkä silloin kun onnistun viemään vaikeita vastuullista vahemmuutta vaativia asioita loppuun, tunnen onnistuneeni. Kun selviän esim. pienen lapsen kanssa kauppareissusta ilman, että hän saa kassalta sitä karkkipatukkaa, muttei kuitenkaan heittäydy lattialle ja saan tilanteen hoidettua oikein kuitenkaan olematta kohtuuton tai perusteeton.

Silloin kun saan lasten hampaat pestyä kunnolla ja luettua iltasadut niin, että he rauhoittuvat sänkyyn. Heillä on hyvä olla vaikka en luekaan kymmentä satua tai anna heidän valvoa vaikka itse jäämme valvomaan (toki tuo nyt ei ole hyvän vanhemmuuden tärkein mittari).

Myös silloin kun teemme lasten kanssa jotain kehittävää ja hauskaa ja nautimme toistemme seurasta. Tuntuu, että silloin asiat tekee oikein, käydään vaikka yhdessä pyörälenkillä ja picknickillä ja selvitään kiukuista ym. niin että kaikilla on kuitenkin hyvä ja turvallinen olla.

Ne on niitä pienten lasten kanssa tulevia onnistumisia, isompien kanssa tuntee ehkä onnistuvansa kun huomaa lapsesta kasvavan reilun ja vastuullisen tyypin, jolla on hyvä itsetunto, tervettä tekemistä ja suvaitsevainen asenne. Se ei tietenkään ole vain omaa ansiota, mutta sellaisesta lapsesta saa olla ylpeä. Myös siitä, että hyväksyy lapsensa omanlaisenaan ja on valmis tukemaan myös vaikeissa tilanteissa ja mokissa. Mielestäni on kaikkein tärkeintä, että vanhempaan voi luottaa ja hän on tukena ja turvana kaikessa mahdollisessa.

Siitä, kun lapset nukkuvat = ovat hetken hiljaa.

Ne hetket kun ollaan saatu jokin sotku lasten kanssa, lasten kesken tai perheen kanssa selväksi. Sotkulla en tarkoita riitaa vaan jotain asiaa, jota lapset/vanhemmat eivät ole tajunneet ja josta keskustellaan. Sitten kun se menee syvälle ja tapahtuu valaistuminen joko itsellä tai etenkin kun se tapahtuu lapsilla niin silloin koen onnistuneeni. Samoin koen onnistuneeni kun lasten kanssa keskustellessa saan lapset ymmärtämään jonkin asian monipuolisesti ja laajalta. Mielellään vielä niin että lasten isä on keskusteluissa mukana. Sen näkee lapsista miten heitä helpottaa ja miten itsetunto heillä kohoaa kun tuollaista asiaa käsitellään ja se saadaan selväksi.

Siitä kun näkee lapsen käyttäytyvän hyvin jossain vieraassa tilanteessa. 

Kun siskokset ovat lempeitä ja empaattisia toisiaan kohtaan. Lapset 11 v. ja 5 v.

Vierailija kirjoitti:

Mitkä asiat saavat sinut tuntemaan, että olet onnistunut vanhempana hyvin?

Teini halaa joka päivä ja keskustelee kanssani vapaaehtoisesti kesälomalla läpi yönkin kerran vaikka kaverinsa olivat ulkona. Muutenkin teini on vieläkin raitis vaikka hänellä on täysi-ikäisiä kavereita, jotka voisivat ostaa hänelle alkoholia ja tupakkaa. Koko kaveripiiri on raitista. Meidän kaupungissamme nuoriso on jakautunut raittiisiin ja vähemmän raittiisiin muutenkin.

Siinä miten hyvät sisarussuhteet lapsillani on ja kuinka hyvin he kohtelevat myös muita. Siinä että heillä on myönteinen minäkuva ja luottavat itseensä. Mutta myös hetkinä jolloin räiskyvät ja huutavat ja olen maailman tyhmin äiti - silloin tiedän että he uskaltavat myös näyttää tunteensa. Ja etenkin silloin kun he oma-aloitteidesti tulevat halaamaan ja sanovat aidosti olevansa pahoillaan.

Vierailija kirjoitti:

- Esikoinen on fiksu lapsi, jolla on hyvä päättelykyky. Toisaalta kyse on paljolti synnynnäisestä ominaisuudesta, mutta ainakin lapsen akateemisia valmiuksia on ruokittu runsaalla lukemisella ja keskusteluilla. Yritän aina myös vastata lasten kysymyksiin tarkasti eikä vain sinne päin. Esim. kun nuorempi lapsi kysyi lihaskivuista, otin esiin anatomian kirjan ja näytin, miltä lihakset näyttävät ja miten faskiat toimivat.

- Kuopus on todella empaattinen, huomaavainen ja ulospäinsuuntautunut lapsi. Etenkin tämä tulee ilmi päiväkodissa, missä kuopus saa jatkuvasti kiitosta empatiastaan ja diplomaattisista kyvyistään. Toistaalta tämäkään ei kyllä ole niin paljon meidän vanhempien ansioita kuin persoonallisuuden piirre, mutta ainakaan ei olla omalla käytöksellämme tuhottu lapsen positiivisia piirteitä.

Tämä on ihana vastaus! 

Olin niin hämmentynyt ja ylpeäkin, kun lapseni soitti, kun hänellä oli avio-ongelmia. Miten me olemme ratkaisseet omat ongelmamme, onko meillä ollut samaa ongelmaa kuin heillä nyt. Aikuinen lapseni uskaltaa kysyä apua vaikka missä asiassa. Tunnen onnistuneeni. Minuun luotetaan.

Sukka kirjoitti:

17- vuotias tyttäreni sanoi, että hän haluaa olla omille lapsilleen samanlainen äiti kuin minä olen hänelle.

❤️ Paras kiitos, mitä äitinä voi saada.

Meillä on perheessä oma elämänfilosofia. Tekeminen on rentoa ja meidän perheellä on oma elämänfilosofia. Ollaan luovia ja uraihmisiä. Ollaan nykyaikaisia. Ja touhutaan yhdessä paljon. On myös mukavaa, että ollaan menestytty elämässä ja ollaan onnellisia tulevasta vauvasta..

Hesus miten pienisieluisia ihmisiä tämäkin ketju on täynnä, onnellisille perheille jotka kuulostaa aivan täysin realistisille heitetään alapeukkua :D Ja samalla on miljoonia ketjuja missä haukutaan huonoja oloja ym. ym. Kyllä se suomalaisuus on kummaa.

Ja hei! Musta vanhemmuudessa on parasta KAIKKI! Meillä on ihana, rakkaudentäyteinen arki missä kunnioitetaan toisiamme iästä riippuen. Eikä oo muuten yhtään sokerikuorrutettu, kun ehkä kyse on siitäkin miten asiaa katsoo! ;)

Imekää parsaa ja menkää suoraan soskuun alapeukkuilijat ennenkuin joku muu ehtii tehdä lasuja. 

Koen valtavaa onnistumisen iloa, kun olen onnistunut välttämään vanhemmuuden.

M44

Päiväkodissa kuvailtiin lastaani empaattiseksi ja hyvinvoivaksi lapseksi. Lapseni onkin ihan parasta seuraa, ja olen iloinen, että saan olla hänen lähellään ja tehdä yhdessä juttuja.

Vauvana pikkuinen oli tosi itkuinen sylikissa ja koin vauvavuoteen raskaaksi. Olin kuitenkin 2 vuotta lapseni kanssa kotona ja hänestä kuoriutui aurinkoinen ja ystävällinen lapsi. En tiedä, mikä osa on synnynnäistä temperamenttia ja mikä kasvatusta/ huolenpitoa, mutta iloitsen että itkuinen vauvani on nykyään iloinen poika, jonka seurassa vietän kaikista mieluiten aikaa.

Omista lapsistani 2/3 on jo aikuisuuden kynnyksellä ja heitä seuratessani uskallan sanoa, että olemme tehneet jotain oikein. Molemmilla on hyvä itsetunto ja he ovat lähteneet kulkemaan omaa polkuaan eteenpäin. He ovat lämpöisiä, huumorintajuisia ja vastuuntuntoisia ihmisiä. Nuorimmainen ei ole ihan vielä murrosiässä, mutta uskon, että kuohuntojen jälkeen hänkin pääsee raiteilleen ja löytää oman juttunsa.

Suurinta onnistumista tunnen siitä, miten tärkeitä sisarukset ovat toisilleen. He eivät juurikaan riitele eivätkä he koskaan huuda toisilleen. He höpöttelevät yhdessä, nauravat ja lempeästi kiusoittelevat toisiaan. He ovat toisilleen tärkeitä ja siitä tunnen ylpeyttä.