Uusioperheistä: uskaltaako

Meillä uusperhekuviota takana jo reilu 8 vuotta. Tyttö täällä joka toisen viikon ja enemmänkin jos me teemme jotain "extrakivaa" (esim. nyt lomalla ottaa itsestäänselvänä että saa seurata joka paikkaan mukaan mihin me menemme, äitinsä on erittäin "taloudellinen" tytön ja miehenikin mukaan joten tämä ei vie tyttöä mihinkään oikeastaan ikinä).

Ja voin ymmärtää Ap:ta, vaikka meillä ehkä ihan noin paha tilanne ei olekaan. Tyttö on ihan äitinsä näköinen ja samat eleet jne. Ja tulemma siis exän kanssa hyvin toimeen silti.

Tunteet miehen lasta kohtaan eivät todellakaan ole samat kuin omia lapsia kohtaan, niin se vaan on. Jos olisin tiennyt millaista tämä on niin enpä tiedä olisinko valinnut samoin. Toisaalta hyvä että en tiennyt, koska meillä on muuten miehen kanssa erinomainen avioliitto. Ja kyllä tuo tytärpuolikin tuossa menee, mutta rakkaudesta ei voi silti puhua, monesti huomaan ärtyväni hänenn todella pienestä.

Ja jos "paha" (en muuten koe olevani paha) saa palkkansa niin sitten se saa, ei se elämä nytkään mitään ruusuilla tanssimista aina ole.

Näin ainakin meillä. Pitkään meni niin, että muualla asuva äiti oli aina ja kaikessa etusijalla ja lapsi hänen uskollisesti palvova lakeijansa, mutta vähitellen lapsi kiintyi myös minuun. Se oli hänelle vaikeaa, koska hän oli äidilleen niin lojaali, mutta tapahtui kuitenkin väistämättä. Kärsivällisyys kannattaa näissä uusperheasioissa. Minulla ja lapsella on aina synkannut erittäin hyvin ja olen rakastanut häntä jo pitkään. Nyt tiedän, että hänkin rakastaa minua.



Meillä auttaa ehkä sekin, että en tunne hänen äitiään juuri ollenkaan. En siis pysty vertailemaan. Vuosien mittaan näen yhä enemmän omia piirteitäni tässä lapsessa. Hän näyttää äidiltään, mutta käyttäytyy kuin minä.



Juuri nyt hänen käytöksensä (etenkin vuorokausirytmi ja poikaystävien piilottelu) ärsyttää, mutta se kuuluu asiaan, kun hän on jo irrottautumassa lapsuudenkodistaan. Joka siis tosiaankin on meillä, ei äidin luona.

en voisi olla miehen kanssa jolla on jo ennestään lapsia. En haluaisi, että kun itse saan esikoisen ja se on itselle iso juttu, miehelle jo tuttua puuhaa eikä mitenkään järisyttävää. Ja tähän liittyy kaikki muukin ensimmäiseen lapseen liittyvät jutut: mies on jo kokenut ensimmäiset hampaat ja askeleet jonkun toisen kanssa.



En myöskään voisi sietää jatkuvasti silmieni edessä muistutusta mieheni ex-vaimosta tai seksielämästä (jota se lapsi siis edustaa). Enkä todellakaan voisi hyväksyä, että miehen palkasta eli yhteisistä rahoista menee joka kuukausi tietty maksu jollekin toiselle naiselle (tai lapselle, joka ei ole MEIDÄN). Enkä voisi hyväksyä, että joku toinen nainen tai ei-oma lapseni säätelisi meidän perheen lomanviettosuunnitelmia tms. Tässä näin alkuun.

Alkuhan on aina hankalaa, oppia tuntemaan uusia ihmisiä. Kun lapset oli pieniä, mieheni vietti joulut ja monet muut juhlat llastensa kanssa, ja välillä minua suututti. En kuitenkaan kääntänyt suuttumustani lapsia kohtaan. Yksi lapsista on ihan äitinsä näköinen, yksi mieheni. Olen tavannut miegeni ex:ää joskus, nykyisin tulemme hyvin toimeen. Jo vuosia perhejuhlat on juhlittu sovussa. Em vie äidin paikkaa, olenpahan yksi läheinen aikuinen lisää lapsille.

Ja yhteisen lapsen syntyessä oli oikeastaan hyvä, että miehellä oli paljon kokemmusta lapsenhoidosta, otti isänroolin sujuvasti vastaan.

Nyt voin suorastaan sanoa rakastavani mieheni lapsia, ja kai nekin minusta pitää, sillä äitienpäivänä saan myös sieltä onnittelut. Soitellaan usein, nähdään ja monissa ongelmissa ovat kääntyneet puoleeni.

Lapis puolet on rikastuttaneet elämääni, ei ehkei taloudellisesti, mutta muuten kyllä.