Miltä kuolema tuntuu? Mitä sen jälkeen tapahtuu?

Olen seurannut lähipiirissäni todella ikävää syöpätapausta, jossa perusterve nuori sai diagnoosin liian myöhään, ja mitään ei ole nyt enää tehtävissä. Tämä on saanut minut ajattelemaan kuolemaa. Olen aina ajatellut, että kuoleman jälkeen on oltava jotain. Ihan pakko, sillä miten meidän tietoisuus voi vaan kadota jonnekin. Ehkä tämä tulee tästä, kun kirkko on opettanut oman oppinsa mukaisesti. En ole kuitenkaan uskossa, mutta silti olen 'uskonut', että jotain on oltava.

Nyt olen viime aikoina oikeasti tajunnut sen, että kuolema tarkoittaa todellakin sitä, että ei ole enää mitään, koska ennen syntymääkään ei ole ollut. Kun aivot kehittyvät hedelmöittyneestä munasolusta, kehittyy tietoisuus ja tämä tietoisuus on vain aivosolujen toimintaa. No, kun kuolemma, aivomme kuolevat, ja samalla nämä solut, jotka muodostavat tietoisuuden, tuhoutuvat. Olen pohtinut, miltä se tuntuu, kun ei ole tietoisuutta. Ehkä se on jotain samanlaista kuin uni - yhtäkkiä ja tietämättään nukahtaa, ja seuraavan kerran herää, mutta tuota nukkumista ei pysty mitenkään kuvailemaan, millaista se oli. (En tarkoita nyt sitä hetkeä, jolloin näemme unia, vaan sitä muuta 'aikaa' unen tilassa). Kuoleman jälkeen ei vaan heräisi...

Olen surullinen, koska tajusin tämän. On ollut helpompaa ajatella, että kuoleman jälkeen on vielä jotakin, sillä suremiseen tietysti helpottaa, jos ajattelee, että "henkilö pääsee parempaan paikkaan ja näemme vielä joskus". Ja todennäköisesti itsekin lohduttaudun sillä, kun lähipiirissäni tämä kamala tapaus tapahtunee.

Miten te lohduttaudutte, kun läheinen kuolee? Miten te ajattelette kuolemaa? Haluaisin eritoten ateistien ajatuksia.